Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Minäkin olen tällainen tytär, omasta mielestäni meillä on huonot välit koska äitini on kylmä ja suorastaan julma, hän vähätteli ja haukkui minua minkä ehti ja hän oli aina todella itsekäs ja purki minuun turhautumistaan. Äidin mielestä taas minä olin kylmä, itsekäs ja hankala joka on syynä huonoihin väleihimme. Noh, ei kai omena kauas puusta putoa.

Kun muutin pois kotoa heti 18 täytettyäni seuraava sisko jonossa sai osansa ja on myöhemmin kertonut että alkoi ymmärtää minua vasta tuolloin kun äidin turhautuminen alkoi kohdistua häneen.

Kauhukseni olen joskus tunnistanut itsestäni samoja piirteitä joita vihasin äidissäni ja taistelen niitä vastaan. Itselläni on lämpimät välit omiin lapsiin, tiedä sitten auttaako asiaa että minulla on vain poikia?

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on etäiset välit tyttäreeni ja se harmittaa kovasti. Päivittäin asia on mielessä ja vaivaa, mutten oikeen osaa tehdä asialle mitään. Tytär asuu avoliitossa miehen kanssa, joka on työtön pilviveikko. Tytär kyllä itse on työelämässä eikä lapsia (luojan kiitos) ole. Minun on vaikea mennä käymään siellä, kun en pidä tästä miehestä yhtään ja tuntuu, että tunne on molemmin puolinen. Tytär on myös luonteltaan samanlainen, mitä itse olin nuorena: kiivas, kiukkuinen ja impulsiivinen. Pelkään sanoa hänelle mitään, kun koskaan ei tiedä minkälaista huutoa tai tiuskimista sieltä tulee. Kun tytär asui vielä kotona, riitelimme paljon. Hänellä oli myös masennusta ja ongelmia päihteiden kanssa. Aina yritin häntä auttaa, niin mielenterveys, kuin muissakin ongelmissa. Ehkä tein sen väärällä tavalla. Tuntuu, että hän vihaa minua. Syynä ehkä se, kun halusin erota hänen isästään vuosia sitten. En tiedä.

On kyllä inhottava ajatus, jos itselläni olisi lapsia, että joku päätyisi yhteen epämääräisen pilviveikon kanssa. Voisiko masennuskin vaikuttaa siihen, miten tyttäresi näkee muut ihmiset? Masennus voi huijata mielen ajattelemaan että muut haluavat pahaa tms. Tyttäresi kuitenkin uskaltaa olla sinulle vihainen, mikä kertoo siitä että olet tarpeeksi turvallinen ihminen. :) Toivottavasti löytyy joku ratkaisu!

Vierailija kirjoitti:

Minäkin olen tällainen tytär, omasta mielestäni meillä on huonot välit koska äitini on kylmä ja suorastaan julma, hän vähätteli ja haukkui minua minkä ehti ja hän oli aina todella itsekäs ja purki minuun turhautumistaan. Äidin mielestä taas minä olin kylmä, itsekäs ja hankala joka on syynä huonoihin väleihimme. Noh, ei kai omena kauas puusta putoa.

Kun muutin pois kotoa heti 18 täytettyäni seuraava sisko jonossa sai osansa ja on myöhemmin kertonut että alkoi ymmärtää minua vasta tuolloin kun äidin turhautuminen alkoi kohdistua häneen.

Kauhukseni olen joskus tunnistanut itsestäni samoja piirteitä joita vihasin äidissäni ja taistelen niitä vastaan. Itselläni on lämpimät välit omiin lapsiin, tiedä sitten auttaako asiaa että minulla on vain poikia?

Pelkään tuota samaa, että jos hankin lapsia niin käyttäydyn samoin, kuin oma äitini. Oletko käynyt juttelemassa ammattilaiselle tai muuten käsitellyt omaa lapsuuttasi? Hienoa jos sinulla on kuitenkin lämpimät välit, ei varmasti ole itsestäänselvyys jos itse on saanut julmaa kohtelua. Täydellinenhän ei tarvi ollakaan. Voihan se olla myös että poikalapsiin ei samalla tavalla heijasta omia ongelmiaan.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Todella hienoa, että olet osannut katkaista tuon kierteen! Kenties parasta mitä voit lapsillesi tehdä. :) Onko sinulla antaa jotain neuvoja, miten onnistuit? Mitä tuo ponnistelu ja vaiva oli käytännössä?

Ap

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Vierailija kirjoitti:

Tääkin on totta. Mun isäni on pahasti luonnevikainen, ei mikään narsisti vaan joku paljon pahempi, harjoitti mielivaltaista vä-ki-valtaa silmittömällä raakuudella ja NAUTTI siitä. Isäni pieksi mua vauvasta täysi-ikäiseksi ja äiti vain katsoi vierestä eikä puuttunut tai puolustanut.

No, kun täytin 18 pääsin viimein pakoon ja liki juoksin karkuun kotoa. Katkaisin välit isääni ja mitäpä isä teki: pakotti äidin valitsemaan hänet ja luopumaan lapsestaan. Ja äiti suostui! Ilman vastaanpanemista, ilman tappelua.

Äitini siis katkoi välit ja ei ole ollut tekemisissä sen jälkeen. Ei ollut vanhempia yo-valmistujaisissa, häissä, väitöstilaisuudessa, jouluna, lasteni synttäreinä, ei KOSKAAN MISSÄÄN.

Olen ihan helvetin katkera. Äitini ”olosuhde” on ku-sipää hak-kaaja ukko jota äiti palvoo ja rakastaa enemmän kuin lapsiaan.

No mukavaa ja yksinäistä vanhuutta vaan. Olen nyt 42 eli viimeiset 24vuotta taistellut/kamppaillut elämässäni kaiken yksin ilman suvun tukea ja ilman mitään verkostoja.

Ja KYLLÄ, inhoon pas-kapää äitiäni yhtä paljon kuin isääni.

No ei tuo ole enää mitään olosuhteita, vaan valitettavasti äitisi oma valinta. Ihan yhtä paha asia katsoa vierestä, kuin olla itse se julma tekijä. Ihan hirveän epäreilua, mitä olet joutunut kokemaan. Olet vahva, jos tuosta olet selviytynyt.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Todella hienoa, että olet osannut katkaista tuon kierteen! Kenties parasta mitä voit lapsillesi tehdä. :) Onko sinulla antaa jotain neuvoja, miten onnistuit? Mitä tuo ponnistelu ja vaiva oli käytännössä?

Ap

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Eli lapsen isä tavallaan sotki välinne? Onpa ikävää. Toivottavasti saatte välinne kuntoon. Kahdeksan vuotta on pitkä aika.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Kiitos tästä tärkeästä esimerkistä! Mua on myös lapsena lyöty ja pilkattu. Pitää olla hyvin tarkkana, jos joskus omia lapsia tulee. Onko sulla mies, joka on ollut tukenasi?

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Kiitos tästä tärkeästä esimerkistä! Mua on myös lapsena lyöty ja pilkattu. Pitää olla hyvin tarkkana, jos joskus omia lapsia tulee. Onko sulla mies, joka on ollut tukenasi?

Ap

On, mutta ilävä kyllä mieskin on huonosta perheestä (mykkä ja tunnekylmä) joten ei hänestä kamalasti apua ollut. Meillä kummaltakaan puolelta ei ole isovanhempia lapsillemme (ovat kyllä elossa mutta väkejä ei ole ollut vuosikymmeniin) joten aika koville olen äitinä joutunut kun joudun ”esittämään kaikki roolit itse” eli olemaan lapsille äiti, mummo, suku yhtä aikaa.

Minäkin LUULIN ennen lapsia että lapsuuteni ei haittaa, asia ei vaivaa, olen jo päässyt yli. Lasten syntymä oli kuin isku naamaan ja kaikki paska palasi mieleen, kaikki kauhut ja muistot väkivallasta, kaikki laiminlyönnit ja tukahdetut tunteet. Tästä pitäisi puhua enemmän sillä paska lapsuus aktivoituu kun oma lapsi syntyy. Mitään apua en saanut kun en ollut masentunut. Synnytysmasennukseen saa apua mutta lapsuustrauman käsittelyyn ei saa. Kova paikka käydä läpi vanhaa kuormaa ja hoitaa koliikkilasta ilman oman äidin tukea ja neuvoja, ilman mitään apua ja tukiverkkoja.

Vastaan tyttären näkökulmasta. Äitini on oikeasti ihan mukava ihminen ja koen, että minulla oli ihan riittävän hyvä lapsuus. Äitini on vain kovin raskasta seuraa. Hän on sitä sorttia, joka raahaa meille kaiken maailman kirpparilöytöjä ja muuta tavaraa ja saamme koko ajan jotain epätoivottua "apua". Ei mitään hyödyllistä kuitenkaan. Pahoittaa mielensä kovasti ihan kaikesta, esimerkiksi juuri noiden tuomisten kieltämisestä. Minulla on itselläni kaksi pientä tytärtä (alle 3v molemmat) ja äitini on kovasti ottanut itseensä siitä, kun kasvatan heitä eri tavalla kuin lapsuudenperheessä oli tapana toimia. Kaikki ihan nukuttamisesta, imetyksestä tms lähtien loukkaa äitiäni. Olen pitänyt helpoimpana pitää mahdollisimman paljon etäisyyttä. En vain jaksa taistella joka asiasta. Jotenkin harmittaa se, että lasten saaminen on etäännyttänyt meitä. Äitini mielestä olen todennäköisesti vain kylmä ja nipo. Ollaan vain ihan eri planeetoilta.

Vierailija kirjoitti:

On, mutta ilävä kyllä mieskin on huonosta perheestä (mykkä ja tunnekylmä) joten ei hänestä kamalasti apua ollut. Meillä kummaltakaan puolelta ei ole isovanhempia lapsillemme (ovat kyllä elossa mutta väkejä ei ole ollut vuosikymmeniin) joten aika koville olen äitinä joutunut kun joudun ”esittämään kaikki roolit itse” eli olemaan lapsille äiti, mummo, suku yhtä aikaa.

Minäkin LUULIN ennen lapsia että lapsuuteni ei haittaa, asia ei vaivaa, olen jo päässyt yli. Lasten syntymä oli kuin isku naamaan ja kaikki paska palasi mieleen, kaikki kauhut ja muistot väkivallasta, kaikki laiminlyönnit ja tukahdetut tunteet. Tästä pitäisi puhua enemmän sillä paska lapsuus aktivoituu kun oma lapsi syntyy. Mitään apua en saanut kun en ollut masentunut. Synnytysmasennukseen saa apua mutta lapsuustrauman käsittelyyn ei saa. Kova paikka käydä läpi vanhaa kuormaa ja hoitaa koliikkilasta ilman oman äidin tukea ja neuvoja, ilman mitään apua ja tukiverkkoja.

Se on kyllä inhottava paikka, että se paska aktivoituu juuri kun sitä vähiten kaipaisi. Käyn itse tällä hetkellä terapiassa. Luulin olevani suht ok ja sujut menneisyyden kanssa, mutta siellä tulee välillä ihan hirveitä olotiloja. Pelkään että juurikin lapsen saaminen aktivoi niitä vielä lisää, vaikka yrittäisinkin "käsitellä etukäteen" ja valmistautua.

Aika outoa ettei yhteiskunta tarjoa tuollaiseen parempaa apua. Olisi todella, todella tärkeää koko yhteiskunnan kannalta!!!

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Eli lapsen isä tavallaan sotki välinne? Onpa ikävää. Toivottavasti saatte välinne kuntoon. Kahdeksan vuotta on pitkä aika.

Ap

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Kuulostaa häiritsevältä. On hyvinkin yleistä, etteivät sisarukset huomaa, jos yksi on kaltoin kohdeltu. Heidän mielipiteensä ei tässä oikeastaan merkitse.

Onko tyttäresi ollut lapsi isän ja tyttären "liittoutuessa"? Oletko hänelle kenties liian ankara? Miten voit elää sen kanssa, ettet ole puhunut lapsellesi kahdeksaan vuoteen. "Saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä" ei kuulosta ikävöivän äidin puheelta, vaan hyvinkin katkeralta.

T. keskustelun ulkopuolinen utelias

Vierailija kirjoitti:

Vastaan tyttären näkökulmasta. Äitini on oikeasti ihan mukava ihminen ja koen, että minulla oli ihan riittävän hyvä lapsuus. Äitini on vain kovin raskasta seuraa. Hän on sitä sorttia, joka raahaa meille kaiken maailman kirpparilöytöjä ja muuta tavaraa ja saamme koko ajan jotain epätoivottua "apua". Ei mitään hyödyllistä kuitenkaan. Pahoittaa mielensä kovasti ihan kaikesta, esimerkiksi juuri noiden tuomisten kieltämisestä. Minulla on itselläni kaksi pientä tytärtä (alle 3v molemmat) ja äitini on kovasti ottanut itseensä siitä, kun kasvatan heitä eri tavalla kuin lapsuudenperheessä oli tapana toimia. Kaikki ihan nukuttamisesta, imetyksestä tms lähtien loukkaa äitiäni. Olen pitänyt helpoimpana pitää mahdollisimman paljon etäisyyttä. En vain jaksa taistella joka asiasta. Jotenkin harmittaa se, että lasten saaminen on etäännyttänyt meitä. Äitini mielestä olen todennäköisesti vain kylmä ja nipo. Ollaan vain ihan eri planeetoilta.

Varmaan aika vaikea tilanne, jos äiti haluaa liikaa puuttua kasvatukseen. Vaikkakin hyvää tarkoittaen. Kyllä silloin on hyvä vain, jos osaa vetää terveet rajat. Toivottavasti ajan kanssa tilanne muuttuu.

Ap

Minä vastaan äitinä. Välit tyttäreeni ovat näennäisesti ok mutta koen hänen seuransa raskaaksi. Hän pitää minua vanhana junttina joka ei ymmärrä mistään mitään, hän itse on kovasti tiedostava ja ”ajan hermolla”. Hän korjaa ja kyseenalaistaa herkästi minua kaikessa mitä sanon ja tämä tekee keskustelun ja kanssakäymisen hieman ahdistavaksi. Ja toki hänellä saa ja pitää olla omat mielipiteet ja jutut, en tarkoita sitä, saan vain koko ajan olla varpaillani etten loukkaa tai närkästytä häntä. Tapaamme kyllä lähes viikoittain, kutsun häntä syömään kotiin ja viime viikolla olimme yhdessä teatterissa ja mökillä. En uskalla ottaa asiaa tyttären kanssa puheeksi koska sekin olisi varmasti väärin. Tilanne surettaa minua, en tiedä kokeeko hän tätä ongelmaksi.

Minä olen 48 v. ja tytär 21, hänen kaksi nuorempaa sisarustaan asuvat vielä kotona.

Vierailija kirjoitti:

Minä vastaan äitinä. Välit tyttäreeni ovat näennäisesti ok mutta koen hänen seuransa raskaaksi. Hän pitää minua vanhana junttina joka ei ymmärrä mistään mitään, hän itse on kovasti tiedostava ja ”ajan hermolla”. Hän korjaa ja kyseenalaistaa herkästi minua kaikessa mitä sanon ja tämä tekee keskustelun ja kanssakäymisen hieman ahdistavaksi. Ja toki hänellä saa ja pitää olla omat mielipiteet ja jutut, en tarkoita sitä, saan vain koko ajan olla varpaillani etten loukkaa tai närkästytä häntä. Tapaamme kyllä lähes viikoittain, kutsun häntä syömään kotiin ja viime viikolla olimme yhdessä teatterissa ja mökillä. En uskalla ottaa asiaa tyttären kanssa puheeksi koska sekin olisi varmasti väärin. Tilanne surettaa minua, en tiedä kokeeko hän tätä ongelmaksi.

Minä olen 48 v. ja tytär 21, hänen kaksi nuorempaa sisarustaan asuvat vielä kotona.

Mukava kuulla että kuitenkin tapaatte usein! Voisiko tyttäresi kenties olla "minä tiedän kaiken kaikesta" -iässä? Olen huomioinut että aika moni - itseni mukaan lukien - on tuossa parinkympin korvilla tiennyt maailmasta suurinpiirtein kaiken. Toivottavasti menee ohi ja hän huomaa myöhemmin kunnioittaa sinua enemmän. Ihanaa, että vietätte aikaa yhdessä. :)

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Kuulostaa hankalalta tilanteelta. En usko että olisi myöhäistä, jos haluaa välejä lähentää. Hänkin luultavasti kaipaa elämäänsä äitiä, äidittä on rankkaa elää. :) Tsemppiä, jos päätätte yrittää!

Pahoittelen, jos tungen nokkaani liikaa asioihinne. Voisiko noin vaikeaa tilannetta lähteä ratkomaan jopa terapeutin avulla? Eikös sitä ole sellaisia perheterapeutteja olemassa.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen jo sopeutunut ja niin ovat muutkin sisarukset. Me pidämme yhtä ja vietämme paljon aikaa yhdessä. Isä ja tytär tuntuvat ottavan useinkin mittaa toisistaan.  Isä tarvitsi oman statuksensa pönkittäjän ja tämä tytär hoiti sen homman paljon paremmin kuin minä.  Toki toivoisin joskus, että jonkinlainen yhteys olisi, mutta parempi ehkä näin, saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä. Joskus mietin kyllä, miksi tämä yksi olisi niin kaltoin kohdeltu, kun muut sisarukset eivät tuota muista tai jaa kokemusta.

Kuulostaa häiritsevältä. On hyvinkin yleistä, etteivät sisarukset huomaa, jos yksi on kaltoin kohdeltu. Heidän mielipiteensä ei tässä oikeastaan merkitse.

Onko tyttäresi ollut lapsi isän ja tyttären "liittoutuessa"? Oletko hänelle kenties liian ankara? Miten voit elää sen kanssa, ettet ole puhunut lapsellesi kahdeksaan vuoteen. "Saa tytär pitää oman mielikuvansa minusta pahana ihmisenä" ei kuulosta ikävöivän äidin puheelta, vaan hyvinkin katkeralta.

T. keskustelun ulkopuolinen utelias

Turhaan kyselet tylyltä äidiltä tuollaista, ei ne myönnä mitään ja vika on aina lapsen. Minunkin pahansuopa ja vihamielinen äitini ei ole pitänyt mitään yhteyttä 15 vuoteen. Asia ei ota ollenkaan koville koska hän on sepittänyt itselleen tarinan jossa syypää on lapsi.

Myöskin tuo ”sisarukset kyllä pitävät minua hyvänä äitinä” on tuttu argumentti. Äitini lellimä pikkusisko kokee tietenkin lapsuutemme erilailla kuin minä koen (ja olin se kaltoinkohdeltu, pahoinpidelty lapsi).

Paskoja äitejä ei saa tilille teoistaan KOSKAAN.

Äidittä on todellakin rankkaa elää. Ja juuri kun luulee että on voiton puolella niin trauma äitini tekemästä lastensa hylkäämisestä altivoituu aina uudestaan elämän taitekohdissa. Eli esim omat jäät, oman lapsen syntyminen, lapsen kotoa muutto, lapsenlapsen saaminen jne.

Kun on koko ikänsä joutunut selviytymään ilman äidin välittämistä, rakkautta, tukea, apua ja välittämistä niin väkusinkin se on tuonut arvottomuuden tunteen, ettei ole minkään arvoinen kun oma äitikin vaan hylkäsi ja hävisi.