Äiti, jolla on huonot välit tyttäreesi - Miksi?

Toivottavasti ei ole ongelmia. Olen todella ylpeä tyttärestäni ja samalla surullinen siitä millaisen miehen otin myöhemmin ja sittemmin pääsin vapaaksi.

Tunnen onnea siitä miten tyttäreni selvitti yo- kirjoitukset, koska tunsin melkeinpä syyllisyyttä siitä että olisin murheillani aiheuttanut hänelle suuren trauman.

Tyttäreni on kaunis, viisas ja älykäs. Rakastan häntä todellakin!

Koska hän ratsastaa kymmeniä vuosia vanhoilla asioilla. Syyttelee minua vaikka tein sen minkä sillä hetkellä kykenin. Monilla olisi voinut olla paljon huonompikin lapsuus. Ja hän sai vielä yli 20v muilta sukulaisilta yllättäen rahaa ilman mitään vastiketta. Ja on jopa joskus tienannut enemmän kuin minä. Ei vastaa tai vastaa ikävästi minun jatkuviin kyselyihin, nyt kun olen vanha ja ehdin olla äärettömän kiinnostunut kaikesta hänen elämässään. Tai lähinnä haluan vain pitää ääntä itsestäni, ettei unohtuisi ketä varten olen hänet synnyttänyt.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tyttäreeni aika viileähköt välit. Syynä pääosin se, että olen kertonut tyttärelle mielipiteeni hänen valinnoistaan. Odottaa neljättä lastaan ja haaveilee pitkästä kotiäitiydestä, eikä usko ettei miehen palkan varaan voi rakentaa tulevaisuutta.

Olisin toivonut että olisi jättänyt lasten hankinnan yhteen, ja alkanut luomaan omaa uraa.

Oikeesti? Onpa tyhmä syy viileisiin väleihin. Koit siis jotenkin asiaksesi päättää hänen puolestaan jopa lapsiluku? Sun kannattaisi oppia kunniottamaan sitä, että tyttäresi ihan itse elää ihan omaa elämäänsä ja tekee ihan omat päätöksensä.

Olen tytär jolla on äitiinsä etäiset välit. Ja äidillä selvästi minuun etäiset välit, emme halua viettää toistemme kanssa paljoa aikaa, vaikka sitä ei ole koskaan ääneen sanottu.

Äitini ei osaa ilmaista tunteitaan ollenkaan. Hän ei myöskään siedä minkäänlaista tunteiden näyttämistä. Jos lapsena itkin, vastaus oli aina, että "mitä sinä siinä itket, lopeta se pillitys." 

Äitini on aina ajatellut, että raha korvaa kaiken. Ja se, että hän kuskasi minua ja siskoani harrastuksiin. 

Kuitenkaan hän ei ole ollut tukenani silloin kun olisin oikeasti tarvinnut. Sain teininä sukupuolitaudin kondomin käytöstä huolimatta. Kerroin siitä nolona äidilleni, joka tokaisi, että hän ei lähde lomapäivänään minua viemään lääkäriin, saan mennä yksinäni.

En tule koskaan antamaan äidilleni anteeksi hänen tunnekylmyyttään. Äitini ei myöskään koskaan pyydä anteeksi mistään, vaikka on haukkunut minua mm. ylipainoni vuoksi aikoinaan.

Äitini on tätä kuuluisaa suurta ikäluokkaa. Hän on kertonut, että itse vihasi omaa äitiään eikä hänellä ole hänestä yhtäkään hyvää muistoa (mummoni ei olisi halunnut äidin käyvän kouluja, ei kannustanut häntä koskaan ymsyms). Siitä varmastikin johtuu hänen oma kyvyttömyytensä tunteiden ilmaisuun tai ylipäätään läheiseen ihmissuhteeseen. 

Äitini on myös totaalinen marttyyri. Jaksaa aina kertoa, kuinka kaksosten hoito yksin oli raskasta. Isäni teki matkustustyötä, joten äitini hoiti minua ja siskoani paljon yksin (miksi sitten teki sellaisen miehen kanssa lapset, mitä hän oikein oletti. Argh). Hän on nyt osansa tehnyt eikä hänen enää tarvitse tehdä mitään. On jo ilmoittanut että jos joskus saamme lapsenlapsia, hän ei niitä aio hoitaa. Ihan kuin haluaisin hänenkaltaiselleen lasta antaakaan hoitoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tyttäreeni aika viileähköt välit. Syynä pääosin se, että olen kertonut tyttärelle mielipiteeni hänen valinnoistaan. Odottaa neljättä lastaan ja haaveilee pitkästä kotiäitiydestä, eikä usko ettei miehen palkan varaan voi rakentaa tulevaisuutta.

Olisin toivonut että olisi jättänyt lasten hankinnan yhteen, ja alkanut luomaan omaa uraa.

Oliko teillä ennen tätä hyvät välit toisiinne? Uskotko että pääsette sovintoon?

Varmasti vaikeaa katsoa vierestä, kun oma lapsi tekee omasta mielestäsi epäedullisia valintoja. Onnea sinulle lapsenlapsista. :)

Ap

Miten niin vaikeaa katsoa!!?? ALHAINEN ihminen, sanon minä. Siis sellainen äiti, jolla on v*ttu vaikeaa, kun ei saa elää lapsensa elämää ja tämän kautta, saatana.

t.kristallikissa

Vierailija kirjoitti:

Koska hän ratsastaa kymmeniä vuosia vanhoilla asioilla. Syyttelee minua vaikka tein sen minkä sillä hetkellä kykenin. Monilla olisi voinut olla paljon huonompikin lapsuus. Ja hän sai vielä yli 20v muilta sukulaisilta yllättäen rahaa ilman mitään vastiketta. Ja on jopa joskus tienannut enemmän kuin minä. Ei vastaa tai vastaa ikävästi minun jatkuviin kyselyihin, nyt kun olen vanha ja ehdin olla äärettömän kiinnostunut kaikesta hänen elämässään. Tai lähinnä haluan vain pitää ääntä itsestäni, ettei unohtuisi ketä varten olen hänet synnyttänyt.

Mistä tyttäresi syyttää sinua? Ketä varten synnytit lapsesi (voi luoja!)? Uskon ymmärtäväni hyvin tytärtäsi, kun teillä huonot välit.

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Itsekehuja lässyttäjä. Et sinä tiedä, miten paljon vaikeampaa äidilläsi on äitinsä takia ollut, myös pesoonat eroavat, todella itsekeskeistä ja ymmärtämätöntä kuvitella, että kyse on siitä, ettei muut vain viitsi. Sä et ole mikään sen parempi, kuin kukaan muukaan.

Oma alkoholin käyttöni pilasi aikoinaan välit. Se oli sellaista salatissuttelua jota tytär luonnollisesti inhosi.

Nyt olen ollut 16 vuotta täysraittiina. Olen katunut ja pyytänyt anteeksi ja jotenkin ehkä saanutkin anteeksi. Välit kuitenkin etäiset. Tuntuu ettei akateeminen tyttäreni jaksa kiinnostua vanhasta muoristaan. Odotan, että hän joskus soittaisi tai laittaisi viestiä. Vastaan aina mutta en tuppaudu.

Jotenkin tähän on jo tottunut. Olen surullinen mutta en katkera. Raittius on tehnyt minut pärjäävämmäksi.

Äiti 61v, tytär 42v.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun äidillä oli tyly äiti ja äitini ”kosti” kokemansa olemalla tyly ja välinpitämätön omille lapsilleen.

Mullakin oli siis tyly ja ilkeä äiti mutta kas, minäpä ponnistelin ja näin kovan vaivan ja katkaisin kaltoinkohtelun kerjun. Olen lämmin ja rakastava ja väkittävä äiti lapsilleni.

Jännää että suurten ikäluokkien (johon äitini kuuluu) äitiyttä selitetään ja puolustetaan sillä että ”niilläkin oli kurja lapsuus, ei ne pysty parempaan”. Niin, eivät pysty kun eivät VIITSI.

Mullakin oli paska lapsuus ja samalla argumentilla sitten mulla olisi ollut oikeus olla huono äiti lapsilleni?

Mun paska äiti olisi voinut VALITA olla hyvä äiti lapsilleen mutta sitä ei hotsittanut nähdä vaivaa ja ponnistella. Minä olin sitten se joka viimein sen teki.

Todella hienoa, että olet osannut katkaista tuon kierteen! Kenties parasta mitä voit lapsillesi tehdä. :) Onko sinulla antaa jotain neuvoja, miten onnistuit? Mitä tuo ponnistelu ja vaiva oli käytännössä?

Ap

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Aivan niin kuin ei jokainen ajattelisi noin! Vttu mikä typerys, jos kuvittelet, etteivät toiset yritä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Kiitos tästä tärkeästä esimerkistä! Mua on myös lapsena lyöty ja pilkattu. Pitää olla hyvin tarkkana, jos joskus omia lapsia tulee. Onko sulla mies, joka on ollut tukenasi?

Ap

On, mutta ilävä kyllä mieskin on huonosta perheestä (mykkä ja tunnekylmä) joten ei hänestä kamalasti apua ollut. Meillä kummaltakaan puolelta ei ole isovanhempia lapsillemme (ovat kyllä elossa mutta väkejä ei ole ollut vuosikymmeniin) joten aika koville olen äitinä joutunut kun joudun ”esittämään kaikki roolit itse” eli olemaan lapsille äiti, mummo, suku yhtä aikaa.

Minäkin LUULIN ennen lapsia että lapsuuteni ei haittaa, asia ei vaivaa, olen jo päässyt yli. Lasten syntymä oli kuin isku naamaan ja kaikki paska palasi mieleen, kaikki kauhut ja muistot väkivallasta, kaikki laiminlyönnit ja tukahdetut tunteet. Tästä pitäisi puhua enemmän sillä paska lapsuus aktivoituu kun oma lapsi syntyy. Mitään apua en saanut kun en ollut masentunut. Synnytysmasennukseen saa apua mutta lapsuustrauman käsittelyyn ei saa. Kova paikka käydä läpi vanhaa kuormaa ja hoitaa koliikkilasta ilman oman äidin tukea ja neuvoja, ilman mitään apua ja tukiverkkoja.

Niin, vtun idioo.tti, ei saa apua lapsuustraumoihin. Eli omat traumasi eivät ole olleet kovin syviä, ikäviä totta kai, kun noin hyvin selvisit. Tuo nyt ei ole yhtään mitään verrattuna oikeasti traumatisoituneiden kohtiin.

Vierailija kirjoitti:

Meillä tytär ja isä liittoutuivat aikanaan. Tytär teki ja isä palkitsi. Lopulta tuli ero, isä otti tyttären ja minä muut lapset. Tytär tahtoi pysyä meistä erillään, joten olen hänen toiveensa toteuttanut. Kahdeksaan vuoteen en ole hyvää tai pahaa tyttärelle sanonut. Isältä perinyt sosiaalipummin elämän ja sitä jatkaa, muut lapset aikuistuneet ja löytäneet työpaikat, elämälleen suunnan, tämä yksi ei. Mutta tätä he ehkä halusivatkin, tytär ja isä.

Minkä ikäinen tytär siis oli kun "liittoutui" isänsä kanssa? Erositte, tytär meni isälleen etkä sen jälkeen pitänyt yhteyttä tyttäreesi? Koititko nähdä vaivaa välien ylläpitoon tai korjaamiseen? tyttäresi oli kuitenkin lapsi tuolloin. Miksei tyttäresi halunnut pitää yhteyttä sinuun tai sisaruksiinsa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Kiitos tästä tärkeästä esimerkistä! Mua on myös lapsena lyöty ja pilkattu. Pitää olla hyvin tarkkana, jos joskus omia lapsia tulee. Onko sulla mies, joka on ollut tukenasi?

Ap

On, mutta ilävä kyllä mieskin on huonosta perheestä (mykkä ja tunnekylmä) joten ei hänestä kamalasti apua ollut. Meillä kummaltakaan puolelta ei ole isovanhempia lapsillemme (ovat kyllä elossa mutta väkejä ei ole ollut vuosikymmeniin) joten aika koville olen äitinä joutunut kun joudun ”esittämään kaikki roolit itse” eli olemaan lapsille äiti, mummo, suku yhtä aikaa.

Minäkin LUULIN ennen lapsia että lapsuuteni ei haittaa, asia ei vaivaa, olen jo päässyt yli. Lasten syntymä oli kuin isku naamaan ja kaikki paska palasi mieleen, kaikki kauhut ja muistot väkivallasta, kaikki laiminlyönnit ja tukahdetut tunteet. Tästä pitäisi puhua enemmän sillä paska lapsuus aktivoituu kun oma lapsi syntyy. Mitään apua en saanut kun en ollut masentunut. Synnytysmasennukseen saa apua mutta lapsuustrauman käsittelyyn ei saa. Kova paikka käydä läpi vanhaa kuormaa ja hoitaa koliikkilasta ilman oman äidin tukea ja neuvoja, ilman mitään apua ja tukiverkkoja.

Niin, vtun idioo.tti, ei saa apua lapsuustraumoihin. Eli omat traumasi eivät ole olleet kovin syviä, ikäviä totta kai, kun noin hyvin selvisit. Tuo nyt ei ole yhtään mitään verrattuna oikeasti traumatisoituneiden kohtiin.

Voitko lopettaa nuo vttu- ja idaritermit! Kivikset voi mennä muualle riehumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi myös keskustella yleisesti aiheesta, jos ei ole kuvauksen kaltainen äiti. Olisi kuitenkin hyvin kiinnostavaa kuulla äitien näkökulmia. :)

Olen itse siis tytär, jolla on äitiin monimutkaiset, etäiset välit. On suvussa kulkeva perintö, rasite, ja toivon katkaisevan tämän ketjun. Toivottavasti mulla olisi siihen viisautta. En vain ole ikinä ymmärtänyt, miksi tuntuu ettei äitini "pidä minusta" (oma kokemukseni, ei fakta). Ymmärtäminen auttaisi välttämään samaan tilanteeseen joutumista.

Ap

Mulla oli etäiset välit äitiini, enkä voinut sietää hänen piirteitään kun olin nuorempi. kun olin nuorempi, ja edelleenkin on kohteliaat mutta etäiset välit. Äitini myös kasvatti häpeällä minua, ja koska olin ujo ja arka lapsi, tuosta koitui vahinkoa. Syytin äitiäni mielessäni ongelmistani, ja kun sain lapsen, tyttären, ajattelin että en ikinä tee samoja virheitä kuin oma äitini. Noh, tein sitten pussillisen uusia virheitä! Minulla ja tyttärelläni on huonot välit myös. Tytär on jo aikuinen, ja tulemme muuten ihan hyvin toimeen nykyään, mutta olemme aivan liian erilaisia. Hänen mielestään joku muu maksaa hänen elämisensä, töitä ei tarvitse tehdä, päihteitä voi käyttää, opiskella ei tarvitse, apua ei halua ottaa vastaan henkisiin ja psyykkiisiin ongelmiinsa, mutta syyttää aina jotain muuta omista ongelmistaan, vaikka ihan joka ikinen hänet tunteva ihminen näkee että ongelmat johtuvat hoitamattomasta sairaudesta, ja täydellisestä keskittymiskyvyttömyydestä mihinkään muuhun kuin sekunneissa mielihyvää tuottaviin asioihin. 

En puutu tyttären eämään enää mitenkään, vaan tehkööt omat virheensä. Jouduin tyttären sairauksien ja ongelmien takia työttömäksi, menetin omaa terveyttäni, olin henkisesti vuosia todella lujilla kun yritin häntä auttaa, rahaa paloi kaikki mitä oli, eikä riittänytkään. Nyt tytär laittaa viestiä : Anna rahaa, laita tilille satanen, mutta minullapa ei ole antaa hänelle kuin ehkä 50e/kk, joten hän ottaa pikavippejä  ja lainailee väärältä porukalta niitä maksaakseen takaisin korkealla korolla....

Tyttären kantaa mihinkään en tiedä, mutta ainakin ikävuodet 10-18 oli kaikki minun vikaani. Ei osannut ikinä eritellä miten, mutta minun vikaani kaikki.

Tosin hänen kanssaan ei tule toimeen juuri kukaan muukaan..

Ihan kuin tyttäresi olisi tämän palstan vakituisia ei-terveitä.

Ai, kuka, ja mitkä kohdat ovat yhtymäkohtia tähän?

-eri

Tyttärellä oli vaikea murrosikä. Äiti joutui kestämään tyttären taholta vuosikausia rajojen koettelua, sääntöjen rikkomista, kapinointia, vastaan jankuttamista, ilkeilyä ja valehtelua. Ehkä tyttärellä on sisäänrakennettu vihasuhde äitiään kohtaan? Ehkä tyttärelle on parempi, että hän saa vihata maailmassa jotain ihmistä - vaikkapa äitiään? Äiti on myös ihminen ja äidin jaksaminen on rajallista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ponnistelu on itsensä vahtimista. Esim lapsi kiukuttelee - selkäytimestä tulee reaktiona ”nyt piiskaan tuon kersan”- ja se reaktio pitää vaimentaa. Kun lapsi itkee, nousee reaktio ”jätän sen yksin pimeään huoneeseen huutamaan” - taas reaktio pitää nitistää ja lohduttaa lasta.

Aina ensireaktio oli luödä, huutaa, hakata, ivats, pilkata koska niin minullekin oli tehty. Piti uupumukseen asti tarkkailla ajatuksia ja korvata reaktiovasteet uusilla toiminnoilla ja ajatuksilla. Oli ihan helvetin rankkaa. Mutta onnistuin kuitenkin.

Ihmiset ei useoöin tajua että se tunne, ajatus ja reaktio mikä nousee itselle on liki aina se tapa miten SINUA vauvana kohdeltiin. Ne mallit periytyy, tarttuu aivoihin, kulkee mukana. Vaatii kovan työn päästä niistä eroon. Hyvien rakastavien vanhempien lapset ei tietenkään edes tajua mitä tarkoitan koska heillä on varastossaan vain hyviä ajatusmalleja ja reaktioita.

Kiitos tästä tärkeästä esimerkistä! Mua on myös lapsena lyöty ja pilkattu. Pitää olla hyvin tarkkana, jos joskus omia lapsia tulee. Onko sulla mies, joka on ollut tukenasi?

Ap

On, mutta ilävä kyllä mieskin on huonosta perheestä (mykkä ja tunnekylmä) joten ei hänestä kamalasti apua ollut. Meillä kummaltakaan puolelta ei ole isovanhempia lapsillemme (ovat kyllä elossa mutta väkejä ei ole ollut vuosikymmeniin) joten aika koville olen äitinä joutunut kun joudun ”esittämään kaikki roolit itse” eli olemaan lapsille äiti, mummo, suku yhtä aikaa.

Minäkin LUULIN ennen lapsia että lapsuuteni ei haittaa, asia ei vaivaa, olen jo päässyt yli. Lasten syntymä oli kuin isku naamaan ja kaikki paska palasi mieleen, kaikki kauhut ja muistot väkivallasta, kaikki laiminlyönnit ja tukahdetut tunteet. Tästä pitäisi puhua enemmän sillä paska lapsuus aktivoituu kun oma lapsi syntyy. Mitään apua en saanut kun en ollut masentunut. Synnytysmasennukseen saa apua mutta lapsuustrauman käsittelyyn ei saa. Kova paikka käydä läpi vanhaa kuormaa ja hoitaa koliikkilasta ilman oman äidin tukea ja neuvoja, ilman mitään apua ja tukiverkkoja.

Niin, vtun idioo.tti, ei saa apua lapsuustraumoihin. Eli omat traumasi eivät ole olleet kovin syviä, ikäviä totta kai, kun noin hyvin selvisit. Tuo nyt ei ole yhtään mitään verrattuna oikeasti traumatisoituneiden kohtiin.

Voitko lopettaa nuo vttu- ja idaritermit! Kivikset voi mennä muualle riehumaan.

En voi.

Olen äiti kirjoitti:

Tyttärellä oli vaikea murrosikä. Äiti joutui kestämään tyttären taholta vuosikausia rajojen koettelua, sääntöjen rikkomista, kapinointia, vastaan jankuttamista, ilkeilyä ja valehtelua. Ehkä tyttärellä on sisäänrakennettu vihasuhde äitiään kohtaan? Ehkä tyttärelle on parempi, että hän saa vihata maailmassa jotain ihmistä - vaikkapa äitiään? Äiti on myös ihminen ja äidin jaksaminen on rajallista.

No ei ole sisäänrakennettu vihasuhde. :D Vaan luonnollinen rakkaus- ja luottamussuhde syntymästään asti vanhempaansa, vaikka vanhempi ei kokisikaan samoin lastaan kohtaan. Kaikilla on murrosikä, sekin on luonnollista, sinullakin oli. Se millaiseksi teini-ikä muodustuu, siihen vaikuttavat paljon vanhemmat sekä kasvuympäristö.

Vierailija kirjoitti:

Oma alkoholin käyttöni pilasi aikoinaan välit. Se oli sellaista salatissuttelua jota tytär luonnollisesti inhosi.

Nyt olen ollut 16 vuotta täysraittiina. Olen katunut ja pyytänyt anteeksi ja jotenkin ehkä saanutkin anteeksi. Välit kuitenkin etäiset. Tuntuu ettei akateeminen tyttäreni jaksa kiinnostua vanhasta muoristaan. Odotan, että hän joskus soittaisi tai laittaisi viestiä. Vastaan aina mutta en tuppaudu.

Jotenkin tähän on jo tottunut. Olen surullinen mutta en katkera. Raittius on tehnyt minut pärjäävämmäksi.

Äiti 61v, tytär 42v.

Tyttärelläsi taitaa olla traumoja alkoholinkäytöstäsi? Silloin kun hän tarvitsi sinua, valitsit mieluummin tissuttelun? Se tuntuu lapsesta hirveältä, jonka vasta aikuisena tajuaa. Hyvä kuitenkin, että olet nyt raitis ja olet rohjennut pyytää anteeksi. Pelkkä anteeksi-sana ei taida riittää?  Ymmärrätkö häntä? Älä totu, vaan ole rehellinen itsellesi ja myös tyttärellesi, häntä arvostaen. Sitä saa lapseltaan mitä antaakin.

Omat välit omaan äitiin nyt paremmat, mutsi ei tosin kanna vastuutaan mistään.pistää kaikki mun ADHDn piikkiin.kun sain oman tyttären,oli se aika shokki, kaikki traumat puski läpi.ei voi vaan käsittää, mun tyttö on ihana ja rakas, halin ja pusin paljon, kannustan.itse en moista pienenä äidiltä saanut, tiedän et mutsilla ollu rankka lapsuus, millä sit oikeutti kaiken pahan.olin äidin tukipilari, väärin oli.

En nyt sanoisi että huonot välit, mutta vaikeat ja mutkikkaat. Rakastan tytärtäni yli kaiken mutta samalla yhteiselomme on hirveää hampaiden kiistelyä... johtuen varmasti siitä kun hän on kova pomottamaan ja määräilemään. Kyseenalaistaa auktoriteettia vanhempana jatkuvasti. Vahvaa tahtoa siis löytyy. Vaikea pala minulle joka on sopeutuvainen ja mukautuvainen enkä halua konflikteja. En halua olla aina se joka sammuttaa tulen koska joskus voi käydä niin että lisään vain bensaa liekkeihin. Elämämme on jatkuvaa tasapainottelua.

Tyttö häpeää äitiään Liian ruma tai sairas ?. Toinen arvaus. Edellisen lisäksi on tahdoton - ihan sama tyyppi. Asperger tai muuta. Välittää vain itsestään.