Lue keskustelun säännöt.
Lotta Näkyvä aikoo huiputtaa kaikki maailman yli 8 kilometriä korkeat vuoret
22.04.2019 |
Onko tällä asiasta jotain kokemusta vai onko tämä näitä netistä luettuja kivoja juttuja joista innostunut?
https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/8599db9d-c1d9-4177-bab9-759b9e…
Kilimanjaro ei ole sama asia kuin Everest tai K2. On itseasiassa aika todennäköistä, että menehtyy yrittäessä.
Kommentit (6087)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.
Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?
Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.
No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.
Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.
Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.
Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.
No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan).
Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.
No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.
Mistä sä edes tiedät, oliko onnellinen? Sä vaan oletat. Hän saattoi viimeisillään katua katkerasti ja ymmärtää, mikä sittenkin oli hänelle tärkeintä.
Tällainen kommentointi on aika törkeää tässä tilanteessa. Ei, meistä ei kukaan tiedä mitä joku ihminen todella ajattelee, mutta pakko meidän on elää ja luottaa siihen että kommunikaatio ihmisten kanssa perustuu edes jonkinlaiseen rehellisyyteen. Näin hänen hyvät ja huonot aikansa, mutta harrastus oli aina se joka sytytti hänet henkiin.
Sinä arvostat korkeammalle ihmisen oikeuden omaan onneen, verrattuna lapsen oikeuden onneen, jonka elossa oleva vanhempi voi taata sillä, että hän kykenee taloudellisesti ja henkisesti huolehtimaan tästä lapsesta. Koska onhan se nyt ihan selvä, että lapsi on onnellisempi kun se (hyvä)vanhempi on elossa kun ei ole. Kun puhutaan extreme-lajeista puhutaan riskeistä. Todellisista riskeistä. Silloin valitaan onko joku juttu tärkeämpää, vaikka siihen kuuluu suuri riski, kuin joku muu juttu.
Ehkä se lohduttaa, että ajattelee kuinka joku sentään oli onnellinen tehdessään sitä juttua, mutta luulisi, että se nyt loukkaisi vielä enemmän omaisia, kun heille selitellään kuinka tämä henkilö pystyi olemaan onnellinen vain tehdessään jotain vaarallista. Joka suurella todennäköisyydellä teki heistä leskiä tai orpoja.
Jopa vaarallisessa työssä kuolleen lapset voivat sanoa, kuinka heidän vanhempi kuoli, jotta heillä olisi rahaa ja sitä kautta hyvä elämä, mutta nämä adrenaliinijunkiet veivät lapset suruun, ihan vaan koska palo johonkin harrastukseen oli heitä voimmakkaampi ja käytti vielä kaikki rahatkin siihen, eikä heihin.
Sinä ystävänä et ollut riippuvainen ystäväsi, joten et joutunut mitenkään pulaan. Jolloin voit vain surra. Mutta monessa perheessä sillä vanhemman kuolemalla on todella suuri vaikutus monella tapaa. Ja kun se kuolema on lähes itseaiheutettua, niin onhan se minusta todella väärin ja valitettavaa näitä omaisia kohtaan ja varsinkin kun syyksi selitellään jotain sisäistä ”pakottavaa” tarvetta.
En arvosta oikeutta omaan onneen korkeammalle kuin lapsen oikeutta vanhempaan. Olen useaan kertaan sanonut että on vain ja ainoastaan hyvä juttu, että pienen lapsen vanhempi elää mahdollisimman turvallisesti. Totta kai se on lapsen parhaaksi. Älkää siis koko ajan väittäkö että kannustan vanhempien riskin ottoa.
Ei kaikkia meitä omasia loukkaa kuolleen onni, vaan lohduttaa. Osaa toki suututtaa ja se tunne on täysin oikeutettu ja heidän on pakko käydä se läpi toipumisprosessissaan.
Pointtinani EI OLE että vanhempien pitää mennä extreme-harrastusten pariin, vaan se että monet vanhemmat tekevät päivittäin PALJON vaarallisempia asioita. Juovat alkoholia, käyttävät huumeita, ylittävät kadun, kiipeävät kotona katon rajaan, ajavat autoa. Kuinka monta vanhempaa on kuollut kännissä sattuneissa onnettomuuksissa? Paljon. Ja pahimmillaan he tappavat jonkun muunkin.
Mutta tässä ketjussa tuomitaan vuorelle kiipeäjä - vain koska se on teidän mielestänne liian extremeä? Vaikka arkielämä on tilastollisesti paljon vaarallisempaa? Vain tätä yritin sanoa. Kännissä ikkunasta pudonnut, auton alle jäänyt ja vuorella menehtynyt ovat ihan yhtä kuolleita ja heidän lapsensa on ihan yhtä orpo tai leskensä ihan yhtä leski.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
David Bowien poika tämä kiipeilyope. Kuulemma.
David Bowie ei luopunut alkuperäisestä Jones-sukunimestään; Bowie oli taiteilijanimi. Hänen lapsensa ovat Duncan Jones ja Alexandria Jones, eivätkä tiettävästi harrasta vuoristokiipeilyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.
Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?
Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.
No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.
Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.
Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.
Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.
No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan).
Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.
No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.
Mistä sä edes tiedät, oliko onnellinen? Sä vaan oletat. Hän saattoi viimeisillään katua katkerasti ja ymmärtää, mikä sittenkin oli hänelle tärkeintä.
Tällainen kommentointi on aika törkeää tässä tilanteessa. Ei, meistä ei kukaan tiedä mitä joku ihminen todella ajattelee, mutta pakko meidän on elää ja luottaa siihen että kommunikaatio ihmisten kanssa perustuu edes jonkinlaiseen rehellisyyteen. Näin hänen hyvät ja huonot aikansa, mutta harrastus oli aina se joka sytytti hänet henkiin.
Sinä arvostat korkeammalle ihmisen oikeuden omaan onneen, verrattuna lapsen oikeuden onneen, jonka elossa oleva vanhempi voi taata sillä, että hän kykenee taloudellisesti ja henkisesti huolehtimaan tästä lapsesta. Koska onhan se nyt ihan selvä, että lapsi on onnellisempi kun se (hyvä)vanhempi on elossa kun ei ole. Kun puhutaan extreme-lajeista puhutaan riskeistä. Todellisista riskeistä. Silloin valitaan onko joku juttu tärkeämpää, vaikka siihen kuuluu suuri riski, kuin joku muu juttu.
Ehkä se lohduttaa, että ajattelee kuinka joku sentään oli onnellinen tehdessään sitä juttua, mutta luulisi, että se nyt loukkaisi vielä enemmän omaisia, kun heille selitellään kuinka tämä henkilö pystyi olemaan onnellinen vain tehdessään jotain vaarallista. Joka suurella todennäköisyydellä teki heistä leskiä tai orpoja.
Jopa vaarallisessa työssä kuolleen lapset voivat sanoa, kuinka heidän vanhempi kuoli, jotta heillä olisi rahaa ja sitä kautta hyvä elämä, mutta nämä adrenaliinijunkiet veivät lapset suruun, ihan vaan koska palo johonkin harrastukseen oli heitä voimmakkaampi ja käytti vielä kaikki rahatkin siihen, eikä heihin.
Sinä ystävänä et ollut riippuvainen ystäväsi, joten et joutunut mitenkään pulaan. Jolloin voit vain surra. Mutta monessa perheessä sillä vanhemman kuolemalla on todella suuri vaikutus monella tapaa. Ja kun se kuolema on lähes itseaiheutettua, niin onhan se minusta todella väärin ja valitettavaa näitä omaisia kohtaan ja varsinkin kun syyksi selitellään jotain sisäistä ”pakottavaa” tarvetta.En arvosta oikeutta omaan onneen korkeammalle kuin lapsen oikeutta vanhempaan. Olen useaan kertaan sanonut että on vain ja ainoastaan hyvä juttu, että pienen lapsen vanhempi elää mahdollisimman turvallisesti. Totta kai se on lapsen parhaaksi. Älkää siis koko ajan väittäkö että kannustan vanhempien riskin ottoa.
Ei kaikkia meitä omasia loukkaa kuolleen onni, vaan lohduttaa. Osaa toki suututtaa ja se tunne on täysin oikeutettu ja heidän on pakko käydä se läpi toipumisprosessissaan.
Pointtinani EI OLE että vanhempien pitää mennä extreme-harrastusten pariin, vaan se että monet vanhemmat tekevät päivittäin PALJON vaarallisempia asioita. Juovat alkoholia, käyttävät huumeita, ylittävät kadun, kiipeävät kotona katon rajaan, ajavat autoa. Kuinka monta vanhempaa on kuollut kännissä sattuneissa onnettomuuksissa? Paljon. Ja pahimmillaan he tappavat jonkun muunkin.
Mutta tässä ketjussa tuomitaan vuorelle kiipeäjä - vain koska se on teidän mielestänne liian extremeä? Vaikka arkielämä on tilastollisesti paljon vaarallisempaa? Vain tätä yritin sanoa. Kännissä ikkunasta pudonnut, auton alle jäänyt ja vuorella menehtynyt ovat ihan yhtä kuolleita ja heidän lapsensa on ihan yhtä orpo tai leskensä ihan yhtä leski.
No minä nyt tuomitsen tässä ketjussa kiipeilyn, koska tässä ketjussa puhutaan juuri erityisesti siitä.
Olen aivan samaa mieltä, että monet vanhemmat ovat äärettömän itsekkäitä, kuten juuri nämä kaikensorttiset huumaavia ja päihdyttäviä aineita käyttävät tapaukset. Eivät ihmiset tee paljon vaarallisempia asioita joka päivä.
Mihin ihmeen tilastoon vetoat, kun kuvittelet, että todennäköisyys jäädä auton alle, katua ylittäessä on sama kuin kuolla yrittäessä huiputtaa 8-tonnista vuorta? Puhumme sadoista miljardeista kadunylityksistä vuosittain ja joku sama prosentti osuus tarkoittaisi vuosittain ainakin miljardin ihmisen kuolemaa kadunylityksessä. Ja sellaista ei kyllä tapahdu.
Ja vaikka katsoisimme ihan pelkkiä loukkaantumisia, niin silloinkaan emme pääse samalle tasolle, koska todennäköisesti yksikään noista huiputtajista ei ilman ainakin jotain paleltumisvammaa joskus, alas ole tullut.
Minun pointtini oli myöskin, että nämä kiipeilijät vievät kyllä mukanaan myös muita, kuten noita sherpoja ja pelastajia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.
Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?
Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.
No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.
Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.
Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.
Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.
No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan).
Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.
No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.
Mistä sä edes tiedät, oliko onnellinen? Sä vaan oletat. Hän saattoi viimeisillään katua katkerasti ja ymmärtää, mikä sittenkin oli hänelle tärkeintä.
Tällainen kommentointi on aika törkeää tässä tilanteessa. Ei, meistä ei kukaan tiedä mitä joku ihminen todella ajattelee, mutta pakko meidän on elää ja luottaa siihen että kommunikaatio ihmisten kanssa perustuu edes jonkinlaiseen rehellisyyteen. Näin hänen hyvät ja huonot aikansa, mutta harrastus oli aina se joka sytytti hänet henkiin.
Sinä arvostat korkeammalle ihmisen oikeuden omaan onneen, verrattuna lapsen oikeuden onneen, jonka elossa oleva vanhempi voi taata sillä, että hän kykenee taloudellisesti ja henkisesti huolehtimaan tästä lapsesta. Koska onhan se nyt ihan selvä, että lapsi on onnellisempi kun se (hyvä)vanhempi on elossa kun ei ole. Kun puhutaan extreme-lajeista puhutaan riskeistä. Todellisista riskeistä. Silloin valitaan onko joku juttu tärkeämpää, vaikka siihen kuuluu suuri riski, kuin joku muu juttu.
Ehkä se lohduttaa, että ajattelee kuinka joku sentään oli onnellinen tehdessään sitä juttua, mutta luulisi, että se nyt loukkaisi vielä enemmän omaisia, kun heille selitellään kuinka tämä henkilö pystyi olemaan onnellinen vain tehdessään jotain vaarallista. Joka suurella todennäköisyydellä teki heistä leskiä tai orpoja.
Jopa vaarallisessa työssä kuolleen lapset voivat sanoa, kuinka heidän vanhempi kuoli, jotta heillä olisi rahaa ja sitä kautta hyvä elämä, mutta nämä adrenaliinijunkiet veivät lapset suruun, ihan vaan koska palo johonkin harrastukseen oli heitä voimmakkaampi ja käytti vielä kaikki rahatkin siihen, eikä heihin.
Sinä ystävänä et ollut riippuvainen ystäväsi, joten et joutunut mitenkään pulaan. Jolloin voit vain surra. Mutta monessa perheessä sillä vanhemman kuolemalla on todella suuri vaikutus monella tapaa. Ja kun se kuolema on lähes itseaiheutettua, niin onhan se minusta todella väärin ja valitettavaa näitä omaisia kohtaan ja varsinkin kun syyksi selitellään jotain sisäistä ”pakottavaa” tarvetta.En arvosta oikeutta omaan onneen korkeammalle kuin lapsen oikeutta vanhempaan. Olen useaan kertaan sanonut että on vain ja ainoastaan hyvä juttu, että pienen lapsen vanhempi elää mahdollisimman turvallisesti. Totta kai se on lapsen parhaaksi. Älkää siis koko ajan väittäkö että kannustan vanhempien riskin ottoa.
Ei kaikkia meitä omasia loukkaa kuolleen onni, vaan lohduttaa. Osaa toki suututtaa ja se tunne on täysin oikeutettu ja heidän on pakko käydä se läpi toipumisprosessissaan.
Pointtinani EI OLE että vanhempien pitää mennä extreme-harrastusten pariin, vaan se että monet vanhemmat tekevät päivittäin PALJON vaarallisempia asioita. Juovat alkoholia, käyttävät huumeita, ylittävät kadun, kiipeävät kotona katon rajaan, ajavat autoa. Kuinka monta vanhempaa on kuollut kännissä sattuneissa onnettomuuksissa? Paljon. Ja pahimmillaan he tappavat jonkun muunkin.
Mutta tässä ketjussa tuomitaan vuorelle kiipeäjä - vain koska se on teidän mielestänne liian extremeä? Vaikka arkielämä on tilastollisesti paljon vaarallisempaa? Vain tätä yritin sanoa. Kännissä ikkunasta pudonnut, auton alle jäänyt ja vuorella menehtynyt ovat ihan yhtä kuolleita ja heidän lapsensa on ihan yhtä orpo tai leskensä ihan yhtä leski.
No minä nyt tuomitsen tässä ketjussa kiipeilyn, koska tässä ketjussa puhutaan juuri erityisesti siitä.
Olen aivan samaa mieltä, että monet vanhemmat ovat äärettömän itsekkäitä, kuten juuri nämä kaikensorttiset huumaavia ja päihdyttäviä aineita käyttävät tapaukset. Eivät ihmiset tee paljon vaarallisempia asioita joka päivä.Mihin ihmeen tilastoon vetoat, kun kuvittelet, että todennäköisyys jäädä auton alle, katua ylittäessä on sama kuin kuolla yrittäessä huiputtaa 8-tonnista vuorta? Puhumme sadoista miljardeista kadunylityksistä vuosittain ja joku sama prosentti osuus tarkoittaisi vuosittain ainakin miljardin ihmisen kuolemaa kadunylityksessä. Ja sellaista ei kyllä tapahdu.
Ja vaikka katsoisimme ihan pelkkiä loukkaantumisia, niin silloinkaan emme pääse samalle tasolle, koska todennäköisesti yksikään noista huiputtajista ei ilman ainakin jotain paleltumisvammaa joskus, alas ole tullut.
Minun pointtini oli myöskin, että nämä kiipeilijät vievät kyllä mukanaan myös muita, kuten noita sherpoja ja pelastajia.
Kyllä, saat olla tätä mieltä, ja totta on että monessa kohtaa on todella kova riski (kuten jo tuo mainitsemani 30% vuori). Riski voi kuitenkin myös olla hallittu ja riski ei automaattisesti tarkoita sitä että kuolee tai vammautuu. Osalle ihmisistä tämä on normaalia elämää, ja sinä voit halutessasi heidät tuomita. He kuitenkaan tuskin lopettavat toimintaansa. Mukavaa kevättä sinulle.
Missä hänen miehensä on?
Onko tälle kiipeilylle joku teema?
Onko Lotalla voimailu/fitness/joku kestävyyslajitausta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.
Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?
Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.
No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.
Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.
Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.
Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.
No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan).
Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.
No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.
Mistä sä edes tiedät, oliko onnellinen? Sä vaan oletat. Hän saattoi viimeisillään katua katkerasti ja ymmärtää, mikä sittenkin oli hänelle tärkeintä.
Tällainen kommentointi on aika törkeää tässä tilanteessa. Ei, meistä ei kukaan tiedä mitä joku ihminen todella ajattelee, mutta pakko meidän on elää ja luottaa siihen että kommunikaatio ihmisten kanssa perustuu edes jonkinlaiseen rehellisyyteen. Näin hänen hyvät ja huonot aikansa, mutta harrastus oli aina se joka sytytti hänet henkiin.
Siinäpä oivallinen sanavalinta 😁😁😁
Kyllä, ihan tietoinen sanavalinta. Hän koki olevansa eniten elossa päästessään harrastuksensa pariin.
Eipä herää enää eloon. Sikäli aika onneton sanavalinta, kun se harrastus tappoi hänet.
Vierailija kirjoitti:
Missä hänen miehensä on?
Onko tälle kiipeilylle joku teema?
Onko Lotalla voimailu/fitness/joku kestävyyslajitausta?
Eikös se kerro harrastaneensa cheerleadingiä sm-tasolla (onko suomessa edes muita tasoja?!), adrenaliiniryöppyjen toivossa. Erikoisista asioista ihmiset kiksinsä saa. :D
Itse haen adrenaliinit kuviokellunnasta ja retkiluistelusta. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpas pitkä ketju.
Itseäni kiinnostaa tässä lähinnä se kiipeilypuoli, ei niinkään henkilö tai hänen seurustelukuvionsa. Mutta kyllähän tuossa näyttäisi olevan missisyndrooman oireita hyvin vahvasti. Kaunis nainen pääsee "huipulle" pelkän ulkonäkönsä avulla. Aviomies ja ystäväpiiri ovat ihmisiä joilla on taitoja ja saavutuksia, ja sitten tajutaan kuka ei kuulu joukkoon. Ilmeisesti myös edesmennyt isä, joka näyttää olleen huippuasiantuntija, on Lotalla motivaattorina näyttää ja tehdä jotain suurta.
Piti ihan katsoa onko muitakin vuoria huiputettu. Näyttäisi olevan Kilimanjaro, Acocangua, Mont Blanc ja Gran Paradiso. Ja ilmoittaa ammatikseen vuorikiipeilijä. Noista kaksi ensimmäistä ovat lähinnä vaelluksia, kaksi jälkimmäistä helppoja nelitonnisia olkoonkin että Mt. Blancilla on vaaransa.
Itselläni on huiputettuna Mont Blanc (helppo), Mt. Elbrus (helppo), Kilimanjaro (turistivaellus), ja muutamia pienempiä. Vuorikiipeilyä en laske edes harrastukseksi, enkä noita vuorikiipeilyksi tässä kontekstissa.
Pitäisi varmaan voimaantua ja ilmoittaa ammatiksi vuorikiipeilijä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.instagram.com/p/BwHoLA7gDJX/
Siis mitä paskaa tämä on
Huh huh, sanattomaksi vetää kyllä... Siis höpöttää tosissaan(?) jostain kasitonnis-maratonista ja sitten spämmää instaan photoshoppeja mekoista ja annapurnista
Vierailija kirjoitti:
https://www.instagram.com/p/BwHoLA7gDJX/
Siis mitä paskaa tämä on
Just sitä. Noloa. Ja tuohon tuo imelä kuvateksti niin ai että 👌
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei siitä tule yht mitään. Tarvii varmaan ammattiauttajaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.
Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?
Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.
No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.
Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.
Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.
Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.
No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan).
Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän.
Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.
No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.
Mistä sä edes tiedät, oliko onnellinen? Sä vaan oletat. Hän saattoi viimeisillään katua katkerasti ja ymmärtää, mikä sittenkin oli hänelle tärkeintä.
Tällainen kommentointi on aika törkeää tässä tilanteessa. Ei, meistä ei kukaan tiedä mitä joku ihminen todella ajattelee, mutta pakko meidän on elää ja luottaa siihen että kommunikaatio ihmisten kanssa perustuu edes jonkinlaiseen rehellisyyteen. Näin hänen hyvät ja huonot aikansa, mutta harrastus oli aina se joka sytytti hänet henkiin.
Siinäpä oivallinen sanavalinta 😁😁😁
Kyllä, ihan tietoinen sanavalinta. Hän koki olevansa eniten elossa päästessään harrastuksensa pariin.
Eipä herää enää eloon. Sikäli aika onneton sanavalinta, kun se harrastus tappoi hänet.
No sinä et varmaan voi määrätä, miten kirjoittaja puhuu ystävästään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
David Bowien poika tämä kiipeilyope. Kuulemma.
David Bowie ei luopunut alkuperäisestä Jones-sukunimestään; Bowie oli taiteilijanimi. Hänen lapsensa ovat Duncan Jones ja Alexandria Jones, eivätkä tiettävästi harrasta vuoristokiipeilyä.
Sikäli hassua, että hän silti väitti vanhassa haastattelussa, että poikansa nimi on Zowie Bowie.
No, sekaisin taisi olla ties mistä niihin aikoihin.
121212 kirjoitti:
Onpas pitkä ketju.
Itseäni kiinnostaa tässä lähinnä se kiipeilypuoli, ei niinkään henkilö tai hänen seurustelukuvionsa. Mutta kyllähän tuossa näyttäisi olevan missisyndrooman oireita hyvin vahvasti. Kaunis nainen pääsee "huipulle" pelkän ulkonäkönsä avulla. Aviomies ja ystäväpiiri ovat ihmisiä joilla on taitoja ja saavutuksia, ja sitten tajutaan kuka ei kuulu joukkoon. Ilmeisesti myös edesmennyt isä, joka näyttää olleen huippuasiantuntija, on Lotalla motivaattorina näyttää ja tehdä jotain suurta.
Piti ihan katsoa onko muitakin vuoria huiputettu. Näyttäisi olevan Kilimanjaro, Acocangua, Mont Blanc ja Gran Paradiso. Ja ilmoittaa ammatikseen vuorikiipeilijä. Noista kaksi ensimmäistä ovat lähinnä vaelluksia, kaksi jälkimmäistä helppoja nelitonnisia olkoonkin että Mt. Blancilla on vaaransa.
Itselläni on huiputettuna Mont Blanc (helppo), Mt. Elbrus (helppo), Kilimanjaro (turistivaellus), ja muutamia pienempiä. Vuorikiipeilyä en laske edes harrastukseksi, enkä noita vuorikiipeilyksi tässä kontekstissa.
Pitäisi varmaan voimaantua ja ilmoittaa ammatiksi vuorikiipeilijä?
* Aconcagua
Don Bowie näyttäisi olevan tekijämies. Sitä ei jutussa mainittu saako Don palkakseen rahaa. Toivottavasti saa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.instagram.com/p/BwHoLA7gDJX/
Siis mitä paskaa tämä on
Huh huh, sanattomaksi vetää kyllä... Siis höpöttää tosissaan(?) jostain kasitonnis-maratonista ja sitten spämmää instaan photoshoppeja mekoista ja annapurnista
Eikö oo hieno kuva valkoinen mekko päällä. Onko jo Annapurnalla?
Minua itseänihän ei kiinnosta kilinvittuakaan joku Kilimantsaaro.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
https://www.instagram.com/p/BwHoLA7gDJX/
Siis mitä paskaa tämä on
Huh huh, sanattomaksi vetää kyllä... Siis höpöttää tosissaan(?) jostain kasitonnis-maratonista ja sitten spämmää instaan photoshoppeja mekoista ja annapurnista
Eikö oo hieno kuva valkoinen mekko päällä. Onko jo Annapurnalla?
No ei todellakaan ole. Hieno kuva olisi sellainen, jossa esiintyisi vuoren rinteellä kiipeilijän näköisenä, väsyneenä, nälissään ja parta rehoittaen, mutta silti onnellisena kovan työn tehneenä. Nythän tuo näyttää juurikin siltä että joku elloksen mekkomainos on photoshopattu vuoren kuvan päälle. Aivan väärä ihminen aivan väärässä paikassa.
Samuli Mansikan takiahan koko seurue Annapurnalla joutui vaaraan ja yksi sherpa kuoli. Muut halusivat laskeutua, koska se oli vaarallista, mutta Mansikka halusi vaan jatkaa kiipeämistä.
Ketju on lukittu.
Sinä arvostat korkeammalle ihmisen oikeuden omaan onneen, verrattuna lapsen oikeuden onneen, jonka elossa oleva vanhempi voi taata sillä, että hän kykenee taloudellisesti ja henkisesti huolehtimaan tästä lapsesta. Koska onhan se nyt ihan selvä, että lapsi on onnellisempi kun se (hyvä)vanhempi on elossa kun ei ole. Kun puhutaan extreme-lajeista puhutaan riskeistä. Todellisista riskeistä. Silloin valitaan onko joku juttu tärkeämpää, vaikka siihen kuuluu suuri riski, kuin joku muu juttu.
Ehkä se lohduttaa, että ajattelee kuinka joku sentään oli onnellinen tehdessään sitä juttua, mutta luulisi, että se nyt loukkaisi vielä enemmän omaisia, kun heille selitellään kuinka tämä henkilö pystyi olemaan onnellinen vain tehdessään jotain vaarallista. Joka suurella todennäköisyydellä teki heistä leskiä tai orpoja.
Jopa vaarallisessa työssä kuolleen lapset voivat sanoa, kuinka heidän vanhempi kuoli, jotta heillä olisi rahaa ja sitä kautta hyvä elämä, mutta nämä adrenaliinijunkiet veivät lapset suruun, ihan vaan koska palo johonkin harrastukseen oli heitä voimmakkaampi ja käytti vielä kaikki rahatkin siihen, eikä heihin.
Sinä ystävänä et ollut riippuvainen ystäväsi, joten et joutunut mitenkään pulaan. Jolloin voit vain surra. Mutta monessa perheessä sillä vanhemman kuolemalla on todella suuri vaikutus monella tapaa. Ja kun se kuolema on lähes itseaiheutettua, niin onhan se minusta todella väärin ja valitettavaa näitä omaisia kohtaan ja varsinkin kun syyksi selitellään jotain sisäistä ”pakottavaa” tarvetta.