Aikuinen lapsi heittää elämänsä hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiia16 kirjoitti:

yhteiskunta lopulta maksaa hänen elämisen. 

Oletteko liikaa paaponeet häntä? 

Maksaneet kaiken jne. 

Jättäkää hänelle omaa vastuuta myös elämästään. 

Niinhän se maksaa, sehän tässä harmittaa. Ei olla hemmoteltu, ei hän oikeastaan edes halua mitään

Tuo on jo masennusta, jos ei halua mitään eikä mikään kiinnosta. Apua tarvii.

Se tuli itsellenikin aiemmin mieleen. Kävi lääkärissä, muttei kuulemma ole masennusta. Tuntuu, että ainut ketä tässä masentuu ja ahdistuu, olen minä.

Siis onko hän itse täysin tyytyväineen oloonsa ja elämäänsä, mutta suorittajavanhempia ahdistaa, kun lapsi ei koko ajan haluakaan enemmän ja parempaa?

Luultavastu juuri näin. Mammalle on kova pala, ettei kaikki myykään porvarille persettä rahan takia.

Jotenkin olen ymmärtävinäni että tuo "yhteiskunnan elättinä" oleminen on se mikä hiertää ja ainakin joku tässä ketjussa jo sanoikin että elättää aikuista lastaan. Jos tuota vielä oikein mainostetaan kotona niin se saattaa aiheuttaa lapselle pahempaa ahdistusta ja toisaalta estää itsenäistymistä jos esim. omaa rahaa ei ole käytössä. Kituutellaan ja kituutellaan ja kuvitellaan että sillä ansaitaan joku korkein kruunu tai yhteiskuntakelpoisuus.

Taitaa hiertää lähinnä ahnetta mammaa, ettei pystykään keplottelemaan pois velvollisuuksistaan, vaan lapsi pistää mamman maksamaan tekosistaan.

Silmiini pisti aloittajan maininta vaikeuksista pitää esitelmiä ja ryhmätöitä(ryhmätyöt myös esitetään). Kyseessä on siis mitä luultavimmin vakava esiintymisjännitys. Itse kärsin samasta nuorena myös, ja vähältä piti ettei elämäni mennyt sen takia pilalle. Esiintymisjännitys on siitä pirullinen ettei sille voi itse mitään, elimistö tavallaan oppii jännittämään tilannetta, vaikkei siinä oikeasti olisi mitään pelättävää.

Minut pelasti se että pystyin valitsemaan alan jossa ei juurikaan tarvitse esiintyä(koodari). Itseltäni jännitys on iän myötä kadonnut itsestään. Luulen kuitenkin että lapsellesi voisi olla ihan lääketieteellistäkin apua ongelmaan(beetasalpaajat?). Onnistuneiden esiintymisten jälkeen elimistö oppii hyvin nopeasti ettei tilanteessa ole mitään pelättävää. Jos kyse on tästä niin kokeilkaa ihmeessä hakea ihan lääkäristä apua, tai vaihtaa alalle jossa ei tarvitse esiintyä, sellaisiakin on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiia16 kirjoitti:

yhteiskunta lopulta maksaa hänen elämisen. 

Oletteko liikaa paaponeet häntä? 

Maksaneet kaiken jne. 

Jättäkää hänelle omaa vastuuta myös elämästään. 

Niinhän se maksaa, sehän tässä harmittaa. Ei olla hemmoteltu, ei hän oikeastaan edes halua mitään

Tuo on jo masennusta, jos ei halua mitään eikä mikään kiinnosta. Apua tarvii.

Mun aikuisella lapsella on aaltoileva masennus. Ollaan tästä keskusteltu muutamaan otteeseen. Hän on keskustellut asiasta myös hyvien kaveriensa kanssa. Itse on päättänyt, ettei halua ns. ammattiapua. Sanoo, että pärjää kyllä itsekseen. Olot tulevat ja menevät. Masennuksen takia on kumminkin ollut työkyvytön monta kertaa. On kerran aloittanut opiskelun, mutta alkoi kuulemma ahdistaa liikaa. Älykäs ja herkkä ihminen, ei mikään loinen. Mitään korvauksia ei tule mistään. Ei kyllä haekaan enää.

Mitä lapsesi sitten tekee? Viettää yöt yömajassa muiden kodittomien kanssa? Vai asuu kotona täydellä palvelulla? Aivan. Monesti puhutaan päihdeongelmaisten ongelmien mahdollistajista eli yleensä se vaimo, joka tarjoaa huollon ja kaljat kaupasta.

Minkä ikäinen ap:n lapsi on, poika? Eikös armeijaa ole vielä käynyt, antaisiko se ryhtiä elämään ja kavereita? Jos pelaaminen ja Alko ym on ongelma, niin onko kuitenkin hyvä asua vielä kotona jossa voi ohjata ja kannustaa. Jos muuttaa yksin asumaan seuraako siitä vielä huonommat elämän tavat ja vuorokausirytmi menee sekaisin..

Kyllähän se poika saattaa joku päivä kyllästyä löysäilyyn, ja löytää sen oman juttunsa ja menestyä valitsemallaan tiellä. 

Olisiko kikkeli Väinö-Paavosta apua?

Oma tilanteeni on sellainen, että lukion päätyttyä olen hakenut opiskelemaan. Lukiotodistus ei ole kaikista parhain, kun yksi aine varsinkin vaikea. Tämän vuoksi en pärjää varsinkaan AMK:n kokeissa. Sen sijaan olenkin hakenut yliopistoon sellaisille aloilla minne olisi edes realistista päästä. Olen aina panostanut hyvin kokeisiin ja yrittänyt parhaani. Viimeksi jäin varasijalle ja pari pistettä, että olisin päässyt. Olen myös yrittänyt korottaa paria todistuksen ainetta, mutta sillä ei ole suurta vaikutusta pisteisiin. Tämän lisäksi olen miettinyt kaikki amisalat läpi. En kuitenkaan tahtoisi luovuttaa vielä, koska tykkään kuitenkin opiskella ja uskon että pärjäisin yliopistossa. Olen myös aika introvertti ihminen ja minua on kiusattu paljon. Tämän takia en usko pärjääväni kauhean sosiaalisissa töissä, vaikka muuten ihan empaattinen ihminen olen. Minua onkin yrittetty painostaa esim lähihoitajaksi, mutta tiedän etten kuitenkaan jaksaisi niin sosiaalista työtä jos nyt sinne edes soveltuisin ja valittaisiinkaan. Muutenkin en usko, että voisin olla esim missään kassalla. Tietenkin jokainen pystyy lähes mihin vaan jos on pakko, mutta "hermot" eivät varmaan kauaa kestäisi.

Siivoustyötä olen tehnyt ja ollut yhdellä kurssillakin siihen liittyen, mutta siis virallista ammattia ei vielä ole. Töitä olen hakenut, mutta en ole nyt päässyt. Työkkäri ehdotti harjoittelua joten soitin läheiset paikat läpi, että pääsisin "siivousharjoitteluun", mutta mihinkään ei kuulemma ollut tarvetta ja pitäisi olla tutkinto ja kokemusta esim kaikista siivousalan laitteista. Tämän jälkeen työkkäri olisi pistänyt minut hoitoalan työkokeiluun, mutta silloin kieltäydyin. Tämä sen vuoksi, etten pysty kyseiseen työhön. Tiedän sen koska hoisin vähän aikaa isovanhempia ja esim heidän vaipan vaihtonsa oli jo vaikeaa, joten en usko että pystyisin vierasta ihmistä hoitamaan. Anteeksi tämä ja hoitajat tekivät arvokasta työtä, mutta minusta ei vaan olisi siihen. Karenssiin minä sitten jouduinkin kun en mennyt. Toimeentulotukea en saa, koska minulla on säästöjä. Onneksi vanhemmat myös auttavat.

En tiedä sitten mitä jatkossa teen jos en pääse opiskelemaan. Tilanteeni ei ole mikään hyvä. Mieluusti menisin johonkin töihin, mutta mitään suhteita ei ole ja vanhemman työpaikalle ei enää pääse, vaikka muuttaisin takaisin sille paikkakunnalle. Joskus sinne oli tarvetta ja vanhemmat saivat puhuttua minut sinne joksikin aikaa siivoamaan. Tietysti tässä on itsessäkin vikaa. Todistus huono ja myönnän sen, että välttälen esim hoitoalaa ja kassalla oloa. Pelkäänkin sitä miten minun käy. Käynkö jonkun amistutkinnon. Ikävää vaan kun siellä ei oikein ole mitään kiinnostavaa alaa ja en valitettavasti pysty mihinkään todella sosiaaliseen työhön. Ja kaikki ammatit on kyllä moneen kertaan mietitty ja olen ottanut selvää opiskelemaan pääsystä. Katsotaan nyt taas miten käy vai onko syksyllä taas sama tilanne. En tiedä kuinka kauan jaksan tätä. Kiitos jos joku luki ja sori kun en ole sellainen sosiaalinen, rohkea ja tehokas ihminen. Luonnekin on vääränlainen ainakin nykyaikaan.

spliff kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuori pääsee kyllä esim kassatyöhön osa-aikaisesti jos vaan viitsii hakea.

Kuule ei pääse, jos on sairas. Sinähän olet täysin terve, mutta luonteeltasi 💩🖕

Ei se sairas oo, semmonen peruslaiska työnvälttelijä.

Jotkut eivät vaan suostu ymmärtämään, että näitäkin ihan oikeasti on. Aina ei ole kyse mistää sairaudesta vaan ihan puhtaasti siitä omasta saamattomuudesta.

Niin, tai sitten kyse on siitä, ettei kaikkia vaan pysty kusettamaan mukaan tähän "teh ämerican dreaam" kusetukseen. On niitä, jotka elävät ennemmin täysillä kuin ottavat itselleen lainat autoon, taloon, kiinnittävät itsensä kymmeniksi vuosiksi kirkuviin mukuloihin ja pakottavat itsensä samalla käytännössä yrityttäjien orjiksi.

Olen sitä mieltä, että parhaat asiat elämässä ovat ilmaisia. Mikään täysillä eläminen ei kuitenkaan nyky-yhteiskunnassa onnistu ilman rahaa, koska sitä tarvii elämiseen. Jos on vapaaherra niin, että on rahaa itellään tehdä mitä haluaa, hyvä! Mutta silloin on itsekin porvari. Jos taas onnistuu olemaan omavarainen, niin hyvä! Se on omakin haaveeni. Mutta kun itse olen ollut työtön, olen elänyt tuilla.

Töissä, kun vihdoin sain niitä, tunnen itseni vapaaksi. Se mitä tienaan on mun omaa rahaa. En ole tilivelvollinen kelalle yms joka kuukausi. Ei tarvitse pelätä karenssia tai "aktivoimistoimenpiteitä".

Tuilla eläminen ei ole vapautta, ei ollut ainakaan minulle. Mutta pääasia on jos ihmiset voi tehdä jotain lähimmäistensä tai muuten muiden ihmisten hyväksi.

Jatkan vielä edelliseen. Uskon olevani silti ihan "hyvä" ihminen ja osaan kyllä "olla muiden kanssa". Minua on vaan paljon kiusattu joten siitä on jäänyt tietynlainen arkuus varsinkin isossa porukassa ja uusien tyyppien keskuudessa ja niinkuin kerroin niin olen muutenkin introvertti. Jotkut ovat sanoneet, että olen mukava ihminen, mutta itsetunto on aika huono ja tämäkään ei tietenkläänole plussa esim töitä hakiessa. Tiedän muutamia tapauksia lähipiiristä, joissa nuoren aikuisen ihmisen on vaikeaa päästä eteenpäin. Yksi on sairas ( paniikkihäiriö ja masennusta) ja jättänyt kouluja kesken. On toisaalta hyvin luova ihminen ja osaa paljon kaikkea. Hän ei vaan pysty käymään koulussa, koska ahdistaa niin paljon. Toinen puolestaan jätti monta koulua kesken, kun ei ollut kiinnostusta, mutta pääsi viimein oppisopimuskoulutukseen työpaikalle ja on nyt käynyt siellä lähes ilman ongelmia. On hyvin köyhä ja aiemmin eli ihan kädestä suuhun. Kolmas löysi viimein mukavan alan ja pääsi opiskelemaan. Itse olen kauhean yksinäinen ihminen ja kaikki vähät kaverit muuttaneet pois. Muutenkin piirit pienet, kun olin kauan kiusattu. Muuttaa en voi jos ei ole syytä ja en pärjäisi korkealla vuokralla.

Tässä se nähdään, että osa vanhemmista ei saa edes lapsiaan pakotettua opiskelemaan, eikä mihinkään! Miten voi olla noin avutonta! Oma äitini ainakin huutamalla ja arvostelemalla kasvatti minut jo pienestä pitäen uskomaan, että jos hän arvostelee, niin ei ole MITÄÄN MUITA VAIHTOEHTOJA, kuin tehdä siten, kuin hän vaatii! Ja pakotti kouluihin ja kaikkialle shittiin, VAIKKA mullapa olikin oma omistusasunto, eli mun ei ois ollut pakko tehdä töitä!!! Syytä ap itseäsi vainsurkeasta vanhemmuudesta, OIKEA KUNNON HYVÄ ÄITI TAI ISÄ PAKOTTAA lapsensa opiskelemaan, tai ei enää ikinä puhu tälle, eikä auta yhtään missään, ei hyväksy, ei rakasta, ei mitään! Sä olet ollut AIVAN LIIAN KILTTI!!!! Mitä helvettiä sä sitä omaa p*rsehedelmä.si paapoit?

t.kristallikissa

Tuollaiset ihmiset, jotka arvostelevat OMAA LASTAAN siitä, ettei tällä ole töitä ovat alinta PASKAKASTIA! Itse olet lapsesi niin surkeasti kasvattanut, etkä ole saanut häneen mitään otetta, tai et kasvatettua itseluottamusta, niin ettei lapsi pärjää!!! Ihan on oma vikasi!

t.kristallikissa

Mä en ainakaan ajattele, että mun elämäni ois mennyt yhtään hukkaan jos en ois mennyt töihin! Paljon enemmän mä koen, että mun elämäni on mennyt hukkaan, koska äitini pakotti minut työelämään.

t.kristallikissa

Näitä kommentteja lukiessa tulee niin kiitollinen ja onnellinen olo omasta tilanteesta, kun on yliopistopaikka unelma-alalla ja ikää vasta 20.  Tsemppiä ap:lle! Lapsen motiaation kehitys ei ole vanhemmuudestasi riippuvaista, vaan lapsesta itsestään lähtevää. Motivaatioon vaikutta todella moni tekijä, eikä se ole niin mustavalkoista, että henkilöllä joko on tai ei ole motivaatiota.

Minulla on myös vaikeuksia päästä opiskelemaan. Todistus lukiosta on aika huono, vaikka yritin parhaani. Olin aika väsynyt lukioaikana ja yläkoulussa vaikeuksia aiheuttaneet aineet olivat todella aikaa vieviä ja vaikeita lukiossa. Sen vuoksi todistus on aika epätasainen. Insinööriksi minusta ei olisi, vaikka koulutus kiinnostaakin ja sos.terveysalan työtä en voisi edes ajatella, koska en pärjäisi sellaisessa ja tuskin edes pääsisin niistä kokeista läpi. Tämän vuoksi amk:ssa ei oikein ole sellaisia aloja joihin soveltuisin. Tradenomien kokeessa olen ollut, mutta  se ei mennyt hyvin. Yliopistoon olen minäkin hakenut sellaisille vähemmän suosituille aloille. Välillä on ollut lähellä päästä ja joskus mennyt huonommin. Itsekin olen nyt tavallaan välitilassa. En pääse opiskelemaan ja toisaalta minulla ei ole ollut töitäkään nyt vähään aikaan.

Amiksesta ei oikein löydy sellaista alaa, kun olen itsekin aika ujo ihminen mieluummin tekisin sellaista itsenäisempää työtä. Olen miettinyt kaikki puutarhurit ja artesaanitkin läpi, mutta toisaalta en haluaisi opiskella sellaista alaa mikä ei työllistä, mutta en silti pysty lähihoitajaksikaan opiskelemaan ja pakkotilanteessa menisin sitten vaikka vähemmän työllistävälle alalla senkin sijaan. Olen ollut työkokeiluissa ja harjoitteluissa, mutta saanut niistäkin osin ikävää palautetta. Joskus muut olivat todella törkeitä ja sanoivat vaan miksi olen niin ujo ja vitsailivat. Tämä liittyi vielä sellaiseen työhön , jossa ei tarvinnutkaan olla sosiaalinen. Minulla on myös pari tuttua, jotka ovat olleet kaupassa harjoittelussa ja molemmat saivat niin ikävää kohtelua, vaikka eivät tehneetkään mitään väärää. Olivat vaan muista liian hitaita tai muuten hiljaisia.  Yhtäkin kiusattiin niin ettei hän enää voinut siellä käydä. Toisella meni puolestaan koulutus pilalle, kun olisi pitänyt saada harjoittelujakso käytyä loppuun, mutta hän ei voinut olla kyseisessä paikassa enää, kun ohjaaja oli niin törkeä. Hänellä jäikin sitten koko koulutus kesken, kun ei saanut enää toista harjoittelupaikkaa.

Itselläkin on tästä kokemusta, kun olin yhdellä kurssilla jota varten piti saada harjoittelupaikka. Soitin todella moneen paikkaan ja vain yhteen pääsin ja paikka olikin sitten vähän liiankin vaikea ja siinä mielessä olisi pitänyt aluksi päästä helpompaan. En yhtään ihmettele jos on vaikeaa löytää töitä, kun monet paikat eivät ota edes palkattomaan harjoitteluun tai halua opiskelijaa sinne. Itsellä paljon kokemusta tästä. Minunkin tilanteeni on aika huono ja työkokemusta on liian vähän ja toisaalta en pääse millään opiskelemaan. Jotkut ovat sanoneet, että pitäisi luovuttaa mennä vaan amikseen, mutta en haluaisi millään tehdä sitä. Tiedän monen alan siellä olevan aika rankkoja ja omat vanhemmatkin ovat ihan loppu töissään. Siinä mielessä on tahtoisi itselleni sellaista. Ja toisaalta jos opiskelen puutarhuriksi niin en varmaan saa töitä, mutta silti ne työllistävämmät alat eivät sovellu.

Jatkuu

Jatkoa

Tunnen paljon surua näiden asioiden vuoksi. Monet pääsevät elämässään todella hyvin eteenpäin, mutta itse olen samassa tilanteessa. Minäkin olen yksinäinen ihminen ja kiusattu on myöskin ja senkin takia en ole niin itsevarma ja rohkea. Näillä asiollakin on paljon vaikutusta. Sukulaisille on voi edes puhua tilanteestani, kun hävettää ja vanhemmat eivät omassa tapauksessa näytä oikein ymmärtävän sitä kuinka ikävä tilanteeni on. He sanovat vaan etten saisi valittaa ja ettei minulla mitään hätää ole. He eivät vaan ymmärrä sitä, että jään kokoajan muista jälkeen, en kuulu minnekään ja itsetunto vaan laskee. Toisaalta heille ei voi kertoa olevansa "heikko", kun eivät ymmärrä sellaista. Ei voi sanoa, että joku asia pelottaa tai en pysty johonkin. Ovat jotenkin niin vahvoja ihmisiä ja sellainen asenne ollut aina, että kaikesta selviää kun vaan on rohkea ja periksi ei saa antaa. Sen takia minulla ei ole ketään jonka kanssa jutella. Työkkäri käy kokoajan kimppuun ja välillä tuet on katkaistu. Sossut ovat myös olleet välillä yhteydessä, mutta olen ainakin vielä saanut selitettyä että haen opiskelemaan ja minulla ei ole mitään sairautta. Muuten en silti koe enää voivani kovinkaan hyvin ja pelkään tulevaisuutta.

Olen myös todella yksinäinen ja isänikin joskus sanoi ettei minulla ole sitten ketään kun he ( vanhemmat) kuolevat, kun olen niin yksin. Tämä oli ikävästi sanottu, kun ei ole varmaan päivääkään etten miettisi asiaa. Muuten he eivät oikein mitään edes ajattele ja ei heille voi sanoa tuntevansa olonsa huonoksi. Kumpikaan ei ymmärrä kuinka yksin olen ollut jo pitkään ja heillä on aina se asenne ettei mikään saa vaikuttaa ja aina pitäisi olla itsevarma ihminen niinkuin he ovat. Myönnän silti olevani itsekin vääränlainen ihminen, kun en ole mikään sosiaalinen. Tämän takia on vaikeaa löytää sellaista ala, jossa pärjäisi. Merkonomit, lähihoitajat, parturit yms ovat täysin poissuljettuja ja toisaalta en ole ikävä kyllä sellainen, että pärjäisin missään fyysisissä kuten rakennus, auto tai metalliala. Nämä voisivat muuten sopia paremmin, mutta ei varmaan kunto riittäisi. Myönnän sen, että tämä tilanne on omaakin syytä ja jotkut ovat paljon parempia elämässään kuin minä.  Välillä kadehdin jopa maanviljelijöitä, kun heillä on oma ja itsenäinen työ, vaikka myönnän sen olevan rankkaa. Itsekin perustaisin varmaan jonkun yrityksen jos voisin, mutta rahatilanne ja varat yleisesti ihan lopussa. Ei ole helppoa elämää ja pelottaa paljon olenko syksyllä itsekin taas samassa tilanteessa. Toivon, että pääsisin opiskelemaan yliopistoon ja hain sinne taas kerran. 

Omissa tutuissa on paljon sellaisia joiden elämässä on ollut vaikeuksia. On sairauksia, työttömyyttä ja paljon muuta ikävää. Nämä ihmiset ovat myös nuoria. Joku eivät pysty opiskelemaan kun on niin ikäviä kokemuksia ihmisistä aiemmin ja hän ihan pelkää sosiaalisia tilanteita,  toista ahdistaa koulussa käyminen vaikka yrittää aina, mutta jättää sitten kesken. Jotkut eivät pääse haluamaansa kouluun ja ovat sitten samassa tilanteessa kuin minä. Toiset eivät löydä töitä ja tekevät loputonta harjoittelua. Monella todella pienetkin tulot ja tavallaan ovat väsyneitä tilanteeseen. Pahinta on varmaan se, kun jotkut sitten tekevät sen lopullisen päätöksen ja jättävät tämän maailman. Nyt sattui yksi tällainen kamala tapaus. Se kyllä toi itsellekin paljon asioita mieleen kun samanikäinen tuttu lähtee. Sen jälkeen olen päättänyt sen, etten todellakaan itseäni aja loppuun minkään työn takia. Jotenkin nykyaikana pitäisi olla niin tehokas ihminen ja kaikki eivät siihen pysty. Jos itsekin olen sitten jostakin huono ihminen niin ei voi mitään.

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Toiset kestää, toiset ei. (Minä en kestänyt..) Jos sinä oot kestäny niin onnea vaan. Nykypäivänä paineet ja kilpailu työ/opiskelupaikoista on valtavat. ”Heikommat”(lue herkemmät) ei tässä maailmassa pärjää. Arvot on kovat.

Assburger kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Milläs opiskelet, kun et pääse läpi valintakokeesta?

Ja edelleen, mitenkäs käy töissä, kun CV:ssä on aukkoja eikä ole myöskään sellainen supersupliikki-ihminen joka voisi menestyä työhaastattelussa?

Toki 9 euron töihin voi mennä, mutta niitä moni vierastaa ihan syystäkin.

Sitä pitää tehdä, mihin rahkeet riittää.

Yksi tuttavani halusi palavasti psykologiksi, mutta ei lukion jälkeen opiskellut mitään, koska ei päässyt yliopistoon.

Ei myöskään tehnyt ikinä töitä.

Nyt hän on 5- kymppinen ihmisraunio.

Näissäkin keskusteluissa täytyy aina muistaa se, kuinka lukemattomia erilaisia lähtökohtia elämään on.

Kaikki, jotka sanovat, että se on itsestä kiinni, eivät ymmärrä, että jos on jäänyt aina vaille hellyyttä ja rakkautta ja elämän ovat täyttäneet negatiiviset, katkerat ihmisriekaleet, niin omat voimavarat eivät koskaan ole ehtineet kasvaa niihin mittoihin, että olisi energiaa tehdä hyviä päätöksiä elämässään.