Aikuinen lapsi heittää elämänsä hukkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Työelämän vaatimukset on rankentunut ihan silmissä parissa vuosikymmenessä joten eipä passaa yleistää että kysymys olisi vain ihmisten alentuneesta sietokyvystä. Minäkin kun aloittelin työelämääni niin oli paljon rennompaa, ei tullut esim. parista myöhästymisestä tai muusta mokasta varoituksia, saati potkuja kenellekkään. Nykyään moititaan jopa työntekijän ulkonäköä tai puhetyyliä rankallakin kädellä. Ajauduin itsekkin masennukseen kun yritin liian kovasti kestää, pärjätä ja miellyttää kaikkia nykyisen työelämän vaatimuksilla. Ei ole mielenterveyden väärti se ettei meistä ole roboteiksi niinkuin joissain työpaikoissa vaaditaan. Plus aiemmin palkkataso oli elämisen hintatasoon verrattuna parempi, joten paineet toimeentulosta ovat itseasiassa vain kasvaneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Oli myös mahdollisuus heittäytyä asunnottomaksi, kiertää sukulaisten ovelta toiselle pyytämässä rahaa, yösijaa, ruokaa, hanttihommia tehtäväksi. Saattoi liittyä alkoholistien tai pikkurikollisten joukkoon, yöpyä metsissä tai siltojen alla itse kyhätyissä majoissa.

Onko kukaan muu muuten tullut ajatelleeksi, että vähään tyytyväiselle nuorelle voisi sopia myös luostarielämä? Jos ei ole kiinnostusta perheen perustamiseen eikä ammatillisia kunnianhimo ja, niin joissain kulttuureissa varteenotettavana vaihtoehtona voisi olla luostarielämä.

Nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa se vaan voi olla hieman erikoisena pidettävä valinta, ehkä vaikeasti toteutettava.

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Minkä ikäinen olet? Suomessa on ollut työttömyysturva jo 70-luvulla.

Ja tätäkö pidät oikeasti hyvänä tilanteena ja tuohon kestämiseen olisi vaan pyrittävä? Minusta vaan hyvä että nykyisin ei tarvitse kestää mitä tahansa. Ei nuorten eikä vanhojen.

Voimia sinulle alkuperäinen kirjoittaja. Meitä on monia, jolla samanlainen huoli lapsesta ja epätoivo, miten voisi auttaa itsenäistymään ja siivet kantamaan. Varsinkin jos lapsi ei halua hakea ulkopuolista apua. Ei kannata välittää tässäkin keskustelussa kirjoittavista syyllistäjistä. Kaikkia ei ole empatialla siunattu, ikävä kyllä. Elämä ei aina mene niin kuin suunniteltiin. Yhdellä lapsella voi kaikki sujua kuin unelma ja toinen ei löydä tietään, ei kaikki ole vanhemmista kiinni.

Itse ajattelin seuraavaksi yrittää hakea neuvoja täältä: https://www.hel.fi/uutiset/fi/kulttuurin-ja-vapaa-ajan-toimiala/ohjaamo… Vastaavia varmaan muillakin paikkakunnilla. Hyvää kevättä ja jaksamista!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Itse asiassa ennen pistettiin eläkkeelle aika helposti. Mbd-diagnoosista esim.  sai nopeasti eläkkeen. Veljenikin laitettiin nuorena eläkkeelle. Ei pääsisi tänä päivänä niin  helposti. Käsite peräkammarinpojat ei tule tältä vuosituhannelta, vaan ennen ne asuivat vaan kotona. Kyllä mä tiedän monta keski-ikäistä tai sitä vanhempaa aikuista jotka ovat asuneet vanhempiensa kanssa niin kauan kuin vanhemmat ovat kuolleet, eikä ole kehitysvammadiagnoosia. Kolme näistä maalaiskirkonkylällä alle 500  metriä lapsuudenkodistani. 

Mulla on ollut masennuskierre teinistä asti. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Lisäksi todettiin vasta aikuisena ADHD. Varhaisempi diagnosointi olisi varmaan säästänyt minut monelta pahalta, mutta minkä tuolle enää voi. Valmistuin sairaanhoitajaksi vasta kolmekymppisenä, AMK takkuili pahasti ja venyi venymistään.

Työ on uuvuttanut täysin jo reilussa vuodessa, mutta pakko yrittää jaksaa. Sh:n koulutuksessa on se hyvä puoli, että kukaan ei ole kysellyt aiemmasta työkokemuksesta yhtään mitään eli ne cv:n lukuisat aukot eivät ole haitanneet työnhaussa.

Tiedän kuitenkin jo, etten jaksa tätä alaa kauan ja joudun uudelleenkouluttautumaan. Nyt kun adhd on hoidossa, uskon seuraavan koulun sujuvan paremmin. Pitäisi vaan löytää ala, joka ei ole näin raskas ja jossa ikäni 30+ ei haittaisi.

Kovin harva tässä elämässä lopulta saa aikaan mitään hirveän suurenmoista. Jokainen eläköön ihan, niin kuin parhaaksi näkee.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ollut masennuskierre teinistä asti. Välillä menee paremmin, välillä huonommin. Lisäksi todettiin vasta aikuisena ADHD. Varhaisempi diagnosointi olisi varmaan säästänyt minut monelta pahalta, mutta minkä tuolle enää voi. Valmistuin sairaanhoitajaksi vasta kolmekymppisenä, AMK takkuili pahasti ja venyi venymistään.

Työ on uuvuttanut täysin jo reilussa vuodessa, mutta pakko yrittää jaksaa. Sh:n koulutuksessa on se hyvä puoli, että kukaan ei ole kysellyt aiemmasta työkokemuksesta yhtään mitään eli ne cv:n lukuisat aukot eivät ole haitanneet työnhaussa.

Tiedän kuitenkin jo, etten jaksa tätä alaa kauan ja joudun uudelleenkouluttautumaan. Nyt kun adhd on hoidossa, uskon seuraavan koulun sujuvan paremmin. Pitäisi vaan löytää ala, joka ei ole näin raskas ja jossa ikäni 30+ ei haittaisi.

Onko psykiatrisena sairaanhoitajana toiminen sinulle myös liikaa? Tai mistäpä tiedän vaikka olisitkin juuri sellainen. Ajattelin vain että taustastasi saattaisi olla apua ja koulutuskin löytyisi jo ennestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täytyy sanoo, että en enää ymmärrä tätä.  Miten nuorilla on nykyään näin paljon mielenterveysongelmia tai muita vastaavia psyykkisiä vaikeuksia?

Ei voinut tehdä jotain harjoittelutyötä, kun siellä oli joku niin törkeä...  jne.   Joka asia mennyt kiville, kun siellä oli sitä ja tätä.  

Niin sitä oli ennenkin, ei elämä vaan ole pelkkää iloa ja linnunlaulua.  Minun oli mentävä siihen työpaikkaan, jonka satuin saamaan ja pomoni oli varsinainen kerberos.  Siis todella pirullinen ihminen, mutta mun oli vaan kestettävä.  Tajusin tasan tarkkaan, että jos nyt en vaan halua enää mennä sinne, niin kuka mun vuokran maksaa ja kuka mut ruokkii ja vaatettaa, mihin joudun?  Ei muuta kuin purin hammasta ja kestin.  Ajan mittaan asiat lähti menemään paremmin.  Tein ison työn voittaakseni pomon luottamuksen ja lopulta kaikki menikin hyvin.  Työstäni pidän, vaikka palkka ei ole kummoinen.  Elän sillä kuitenkin.

Nyt ei mikään käy eikä kelpaa näille nuorille, kauhean paljon on henkisiä ongelmia.  Ihan menestyvän tuntuiset nuoret ihmiset syö lääkkeitä ja on jollain kuntoutustuella.  Miten ihmeessä ennen kestettiin?  Minullakin oli huono koti, alkoholisti-isä ja ainainen köyhyys.  Siitä halusin irti ja päästä parempaan elämään.  Nyt nuoret ei tunnu pääsevän käsiksi mihinkään, ei vaikka olisi opiskelupaikka, olisi työpaikka, olisi mitä tahansa.  Kelataan ja puretaan, ei tuota ei tätä.  En jaksa en pysty en halua.  Tulee mieleen, että tällaiseen ketkutteluun on nykyisin varaa, ennen ei ollut.  Keljultahan tämäkin varmaan tuntuu kun näin ajatellaan, mutta jotain vikaa on tässä ajassa ja nuorten paapomisessa.  Ei kukaan nouse omille jaloilleen sillä, että hänet noin vain nostetaan, se vaatii yritteliäisyyttä ja sitä, että vain kestää eikä ota jokaisesta pienestä eikä isostakaan harmista itseensä.  Maailma on täynnä ilkeitä ihmisiä ja kaikenlaisia vastuksia, niistä on vain opittava olemaan välittämättä ja puskettava eteenpäin.

Kuule, on nuorilla ollut vaikeaa ennenkin. Sitä ei vaan tahdota nykyään muistaa. Aiemmin puhuttiin "suvun mustista lampaista", oli ennenkin lahjakkaita, jotka keskeyttivät koulunkäynnin, esimerkiksi.

Nuoruus on vaikeaa aikaa ja mielestäni nykyään nuorilta odotetaan vielä enemmän kuin esim. 40 tai 30 vuotta sitten.

Kuvitellaan, että kun ei ole aineellista puutetta, niin ihmisellä on kaikki hyvin. Vaikka emmehän me oikeasti niin yksinkertaisia olentoja ole.

Totta kai on ollut vaikeuksia, kuka sitä on kieltänytkään.  Mutta ennen ei ollut varaa heittäytyä mielenterveysongelmaiseksi, oli vaan mentävä töihin tai minne nyt pitikin.  Vaikka miten v-tutti, oli vaan kestettävä paskamaiset työkaverit tai huonot työolosuhteet tai liian ankara tai epäoikeudenmukainen pomo.  Kun se eläminen oli siitä kiinni.

Sairauslomaa oli ihan turha hakea jonkun ahdistuksen tai masennuksen takia, ei niitä edes sairauksina pidetty.  

Itse asiassa ennen pistettiin eläkkeelle aika helposti. Mbd-diagnoosista esim.  sai nopeasti eläkkeen. Veljenikin laitettiin nuorena eläkkeelle. Ei pääsisi tänä päivänä niin  helposti. Käsite peräkammarinpojat ei tule tältä vuosituhannelta, vaan ennen ne asuivat vaan kotona. Kyllä mä tiedän monta keski-ikäistä tai sitä vanhempaa aikuista jotka ovat asuneet vanhempiensa kanssa niin kauan kuin vanhemmat ovat kuolleet, eikä ole kehitysvammadiagnoosia. Kolme näistä maalaiskirkonkylällä alle 500  metriä lapsuudenkodistani. 

Mulla sama juttu lapsuudessa. Alle 2 km säteellä asui useampi peräkammarinpoika. En edes miettinyt sitä kuin vasta parikymppisenä, kun niin oli aina ollut.

Sellainen joka sanoo, että masentuneeksi heittäydytään en varmaan itse ole koskaan masennusta kokenut. Masennus on sairaus, vaikka jotkut näemmä pitävät sitä aina vaan jonakin laiskuutena. Samaten se, että on itse jaksanut raskasta elämää ja selvinnyt kaikista vaikeuksista ei tarkoita sitä, että kaikki ovat niin vahvoja. Joillakin vaan loppuu "kantti kesken" ja se on ihan ymmärrettävää ja inhimillistä. Itse olen sellaisten vanhempien lapsi, jotka ovat jo pienestä asti hokeneet, että ei saa välittää mistään, vaikka joku tekisi mitä vaan. No, ei tämä minulla ainakaan ole toiminut. Tuonut vaan hankaluuksia elämään ja tavallaan vanhemmille surua, kun en olekaan se heidän vahva unelma lapsensa. Olisi ollut parempi, että asioista oltaisiin voitu puhua ja olisin saanut olla oma itseni.

Tietenkin jokainen voi tehdä, vaikka mitä työtä jos on pakko, mutta kyllä varmaan monilla se toisi aika paljon ongelmia elämään ja ei välttämättä kestäisi sitä jos koko elämä menisi esim sellaisessa töissä jossa ei viihdy. Itse en voisi olla hoitaja ja tiedän, että terveys menisi jos pitäisi sitä työtä tehdä kymmeniä vuosia. Jos joku pystyisi sellaiseen niin tehköön. Ja itse en ole masentunut, mutta haluan aina ymmärtää niitä joilla on vaikeaa. Elämä ei aina ole mitään juhlaa ja uskon etteivät monetkaan nuoret sellaista edes tavoittele. Jokaisella on vaan omat toiveet siitä mitä tahtoisi opiskella ja mitä työtä tehdä ja tietenkin se aiheuttaa epävarmuutta, kun nykyisin on vaikeaa päästä töihin ja opiskelemaankaan ei niin helposti pääse. Itsekin olen monesti todella peloissani tulevaisuuden suhteen, koska mistään ei tavallaan ole takeita. Voit opiskella, vaikka kuinka paljon ja jäät silti työttömäksi. Paljon ratkaisevia tekijöitä joihin ei aina pysty vaikuttamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kovin harva tässä elämässä lopulta saa aikaan mitään hirveän suurenmoista. Jokainen eläköön ihan, niin kuin parhaaksi näkee.

Toki, kunhan ei sitten elä toisten - siis yhteiskunnan - rahoilla.