Auttoivatko vanhempasi/isovanhempasi sinua ensiasennon hankkimisessa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Minun vanhempani auttoivat vaikka olivatkin köyhiä. Näin ne suvut vaurastuvat. Köyhät suvut eivät omiaan auta eivätkä vaurastu.

No mun vanhemmat on varakkaita mutta isäni pahasti luonnevikainen (väkuvaltainen lapsenhakkaaja, ihan hirveä lapsuus). Isäni on ottanut oikeen elämäntehtäväkseen että missään eiauta lapsiaan yhtään, lapsiinsa ei pidä edes yhteyttä ja varsinkaan lapsenlapsia ei myönnä edes olevan olemassa. Mitään apua ei olla saatu koskaan ja vittumainen isä aikoo omaisuutensa lahjoittaa niin, että lapset ei tule saamaan killinkiäkään.

Ukolla ei ole siis todellakaan täydet ajovalot päällä.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Juuri näin. Lisäksi myös ”kullankallista” on henkinen tuki. Ne ketkä saa tukea ja välittämistä saavat vslovuoden etumatkaa.

Mulla on paskat ja pahansuovat vanhemmat jotka ei yhtään pidä lapsista (edes omistaan) ja he tosiaan käski lapset pois kotoa kun 18v tuli täyteen. Mukaan sai repullisen vaatteita, ja siihen loppui kaikki. Siis he katkaisivat yhteydenpidon, eivät soitelleet tai eivät vastanneet jos soitin itse. Ei mitään tukea, ei mitään apua koskaan. Edes lastenlasten syntymä ei muuttanut asiaa, eivät tulleet ristiäisiin eivätkä ole halunneet mähdä lapsenlapsiaan koskaan (ainoat lapsenlapset!).

Olen yksin joutunut selviämään kaikesta, vastoinkäymiset, lapsen saaminen, muutot, sairaudet, kriisit, hätätilnteet... kaikki se mihin muut saa vanhemmiltaan apua, tukea, lohdutusta, välittämistä, lastenlasten hoitoapua.

Paska lapsuus ja kylmät vanhemnat jättää syvät arvet hylättyyn lapseen. Vaikka olen hyvin pärjännyt urallani, olen elämässäni yhä ”yksinäinen hylätty lapsi”, kun yhteys vanhempiin puuttuu kokonaan.

Keskituloiset vanhempani (isä on rakennusmestari, äiti hammashoitaja) olivat ostaneet 3 yksiötä maksettuaan asuntolainansa pois. Jokaiselle meille lapselle oli siten opiskelukämppä valmiina, kun muutimme pois kotoa. Toki tuosta tuli se oletus, että opiskelemme Helsingissä, missä asunnotkin oli. Ja on vieläkin.

:D tuumivat että koita löytää jostain (vuokra)-asunto. Ikäkuunpäivänä olis ollu varaa esim. ostaa. tosin en olekaan sen kannalla että asioita pitäisi liikaa saada, koska itse kun tekee asioiden eteen töitä niin osaa arvostaa. Kaikki mikä tulee liian helpolla ei ole hyvä juttu.

Auttoivat kun ostin ensiasunnon. Sitä ennen olin jo asunut vuokralla usean vuoden. Ne asumiset hoidin itse. Sain elämiseen rahaa ja ostivat myös jotain huonekaluja kun muutin. Itse laitoin suurimman osan palkasta säästöön . Minulla oli aika pieni palkka silloin. Ostin siis yksin asunnon. Vanhempani olivat duunareita, isällä aika hyvä palkka.

Kun muutin opiskelemaan, äiti antoi 400 € töistä, joita olin tehnyt kotona ruokapalkalla. Niillä ostin kämppään kalusteet.

Kun hommattiin oma asunto, isä kustansi muutaman satasen arvoisen kodinkoneen.

Veikkaan että sisarukset ovat pitkällä aikavälillä saaneet isompia avustuksia, mutta niiden rahatilanne on muuten ollut aina huonompi, joten ei syytä kadehtia.

No ei kyllä ole auttaneet. Ei kyllä ole tullut mieleenkään että ois tarvinnu. Huippuvanhempia ovat joka tapauksessa :)

Ei rahallisesti. Takaamalla asuntolainasta 1/2 auttoivat.

Kotoa en saanut kuin sata metriä etumatkaa, kun isä haulikon kanssa ajoi takaa. Ja tää on totta eikä vitsi.

Isäni oli pahasti vinksahtanut (psykopaattitasoa) eikä tuollaisen mielipuolisadistin olis koskaan pitänyt tehdä lapsia. Täysi-ikäistyttyäni vasta pääsin pakoon ja silloin oikeesti lähdin ja juoksin. Isä yritti estää väkivalloin.

Sen koomin en ole isäni kanssa missään tekemisissä ollut, 20 vuoteen, ekä tule olemasn. 18 vuoden kidutus oli tarpeeksi.

Suomessa ei todellakaan ole kaikilla samat lähtökohdat tai samat mahdollisuudet. Lähtökohdissa on eroa kuin yöllä ja päivällä ja huonon kodin lapsi tuskin koskaan saa hyvän kodin kasvattia ”kiinni” vaikka miten raataisi ja opuskelisi. Etumatka on vaan liian suuri.

Äiti auttoi ensiasentoon pääsyssä. Olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Mutsi auttoi vuokra-asennon hankinnassa opiskelijana (=halusi mut varmaan ulos omasta asennostaan) ja asentolainan kanssa kun sain ekan oikean työpaikan vähän kauempaa.

Ensiasentoni ostin vasta +30 ikäisenä, miehen ja omilla itse tienatuilla rahoilla.

Mutsin perinnön laitoin sitten kakkosasentoon.

Vierailija kirjoitti:

Olin aikanaan yllättynyt, kun kuuntelin työkavereiden kertomusta, miten he olivat osytaneet lapselleen yksiön tai peräti kaksion opiskelupaikkakunnalta. Ja jos ei ostettu asuntoa, niin vanhemmat kävivät etsimässä vuokra-asunnon lapselleen. Miksi vanhemmat passaavat lapsensa pilalle?

Miksi lasta ei saisi auttaa, jos siihen kykenee? Se asunto jää vanhemmille sijoitusasunnoksi, josta he saavat aikanaan rahat takaisin moninkertaisesti.

Minä asuin pienellä paikkakunnalla, josta kaikki lähtivät kauemmas opiskelemaan lukion jälkeen. Minäkin lähdin parinsadan kilometrin päähän yliopistoon. Vanhempiani ei olisi voinut vähempää kiinnostaa auttaa. En minä tiennyt, miten vuokra-asuntoa haetaan tai että pitäisi etukäteen maksaa kahden kuukauden vuokran verran takuuta. Ei ollut kännyköitä eikä nettiä silloin 90-luvulla, kun minä otin viikorahasäästöni, hyppäsin aamuvarhaisella junaan, saavuin perille ja etsin tien yliopistoon. Siellä kuulin opiskelija-asuntosäätiöstä, josta saattoi hakea soluasuntoa, ja sain myös vuokra-asuntoyritysten osoitteita ja kaupungin ilmaiskartan. Siitä sitten vaan taas tien päälle. Iltajunalla palasin takaisin kotiin odottamaan syksyä, yliopiston alkua ja tietoa siitä, saanko soluasunnon vai täytyykö ottaa jokin niistä kalliimmista yksityisvuokra-asunnoista. Opiskelijasolusta ei muistaakseni tarvinnut maksaa takuuvuokraa, mutta olin silti koko kesän mansikkamaalla ja siivoamassa, että sain varmuuden vuoksi rahaa kasaan.

Oli aika rankkaa puuhaa omaa elämäänsä aloittelevalle aralle 18-vuotiaalle.

Omalle lapselleni en ikimaailmassa aio tehdä noin. Autan minkä pystyn.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Mä olen aina ajatellut, että tuolla tarkoitetaan yhteiskunnan tarjoavan samat mahdollisuudet kaikille. Vaikka Suomessa kaikilla olisi täsmälleen samansuuruinen palkka, on selvää, että yhden lapsen vanhempi voi maksaa ainokaiselleen enemmän kuin suurperheen vanhempi yhdellekään lapsistaan. 

Jouduin myös lähtemään 18-vuotiaana kotoa. Vaatteet ylläni sain pitää, ja lähtiessäni yksinhuoltajaäitini ojensi kätensä. Hämmästyin, että aikooko hän kätellä minua hyvästiksi, mutta hän vaatikin vain minulta kotinsa avaimet pois.

Yhdelle lapselleni lainasin muutaman tonnin rahaa, kun hän kipeästi tarvi. Hän maksoi joka euron takaisin. Toista avustin satasella kuussa, kun hän oli tosi tiukoilla opiskellessaan. Kolmas pärjäsi parhaiten, hänellä on kaksi sijoitusasuntoa ja kolmas, jossa hän nyt asuu. Apua ei ole tarvinnut, kun pääsi oppisopimuskoulutukseen ja sitä kautta töihin heti armeijan jälkeen.

Vanhempani maksoivat osan ensiasunnosta. En muista summaa, ehkä jotain 15 000 euroa tai sitä luokkaa.

Ei.

Ensi asuntoni oli vuokra-asunto.

Sen verran äiti auttoi että osti mulle telkkarin ja sohvan, sekä antoi mukaan jotain kippoa ja kuppia, kiitos niistä.

Isä oli juoppo, siltä oli turha odottaa mitään.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Minä en saanut mitään. Silti olen nyt jo Suomen rikkaimmassa 10%. Eli todennäköisesti ohittanut moniakin tuollaisia henkilöitä, joilla vanhemmat ovat auttaneet asuntojen hankinnoissa... Eli kyllä ne Suomessa melko yhtäläiset on. Valitettavasti naurettavasta verotuksesta johtuen pienet. Valtaosa varakkaista ovat perineet varallisuutensa, mutta tällöin puhutaan tuosta rikkaimmasta 1%.

Isä osti (vanhemmat eronneet) minulle ja veljelleni molemmille pienet asunnot. Itse saatiin painaa töitä opintojen lomassa elääksemme. Asunnoista on hyötyä vasta nyt yli kymmenen vuoden päästä, kun on itse pystynyt hankkimaan isomman ja saa entisestä vuokratuloja. Muuten isä oli ja on yhä hyvin etäinen, en tunne häntä oikeastaan ollenkaan. Mieluummin olisin ottanut normaalin ydinperheen kuin sijoitusasunnon.