Auttoivatko vanhempasi/isovanhempasi sinua ensiasennon hankkimisessa?

Muutin omilleni opiskelupaikkakunnalleni 2006. Vanhempani ostivat minulle sängyn ja kuskasivat tavarani uuteen kotiini. Muuten eivät ole sen jälkeen rahallisesti auttaneet, enkä ole apua pyytänytkään. Ensiasunnon ostin puolisoni kanssa myöhemmin sellaisesta hintaluokasta, että pystymme sen itse kustantamaan ilman ylimääräisiä takaajia. Vanhempani ovat keskituloisia ja tienaavat luultavasti paremmin kuin me, vaikka toinen on jo eläkkeellä.

Minusta on hyvä, että vanhemmat auttavat hätätapauksissa, mutta itse vierastan ajatusta, että aikuisen ihmisen elämä pohjautuu vanhempien säännölliseen apuun. Ei se ainakaan mikään vanhenpien velvollisuus ole.

Vierailija kirjoitti:

Muutin omilleni opiskelupaikkakunnalleni 2006. Vanhempani ostivat minulle sängyn ja kuskasivat tavarani uuteen kotiini. Muuten eivät ole sen jälkeen rahallisesti auttaneet, enkä ole apua pyytänytkään. Ensiasunnon ostin puolisoni kanssa myöhemmin sellaisesta hintaluokasta, että pystymme sen itse kustantamaan ilman ylimääräisiä takaajia. Vanhempani ovat keskituloisia ja tienaavat luultavasti paremmin kuin me, vaikka toinen on jo eläkkeellä.

Minusta on hyvä, että vanhemmat auttavat hätätapauksissa, mutta itse vierastan ajatusta, että aikuisen ihmisen elämä pohjautuu vanhempien säännölliseen apuun. Ei se ainakaan mikään vanhenpien velvollisuus ole.

Niin ja selvennyksenä: 2006 muutin tietysti ensin vuora-asuntoon ja tuo ensiasunto eli ensimmäinen omistusasunto on ostettu sitten paljon myöhemmin.

Ennakkoperintöä 200 000 euroa ja lisäksi otin lainaa 300 000 euroa. 

No en voi sanoa että olisi hirveästi apua saatu, puolison vanhemmilta kymppitonni ja omilta reilu parikymmentätuhatta. Tietysti takaus myös. Mutta omilla tuloilla tässä on asuntoa maksettu.

No itse en kyllä alkaisi lapsille mitään asuntoja ostamaan ja kymppitonnien asuntokassaa lahjoittamaan. Jos on varaa maksaa lainaa pois, niin pystyy kyllä sen käsirahanki säästämään.

Sain kotoa muuttaessani osakesalkun, jota minulle oli kasattu kouluikäisenä. Salkun arvo oli kai jotain kymmenen tuhatta euroa. Lisäksi sain asua pari vuotta valmistumiseni jälkeen vanhempieni luona, jona aikana sain säästöjä ja asp-säästöjä kasaan. Muutin lapsuudenkodista omistusasuntooni ja vanhemmilta sain asunnon käsirahaan lahjoituksena lisää kun omat säästöt olisi menneet kaikki eikä ihan riittäneetkään. Lupasivat lisäksi ostaa asuntoni jos en saisi sitä maksettua. Makselin tuota ensiasuntoani kymmenen vuotta ja mies löytyi sinä aikana. Salkun osingot sijoitin takaisin osakkeisin. Osingoille on ollut käyttöä nyt äitiyslomalla ja ihan tarpeeseen tulivat jo opiskeluaikanakin vaikka asuinkin vanhemmilla. Miehellä samantyyppinen tilanne joten nyt kun ollaan naimisissa niin meillä on molempien asunnot, yhteinen kolmio sekä vähän osakkeita kummallakin. Kodin perintönä siis ainakin varallisuuden kartottamistaito ja vähän taloudellistakin tukea. 

Ei. Ei apuja, ei rahoja. Omillani olen ollut siitä lähtien. Vähän oli orpo olo kun ikinä en sitä ennen saanut mitään tehdä itse. Vähän kuin olis altaan syvään päähän heitetty, opettele uimaan.

Eivät todellakaan auttaneet. Ja minusta oli itsestään selvää, että hoidan asiat itse. Arvostella kyllä vanhemmat osasivat. Kun olin hommannut vuokra-asunnon, joita sillä hetkellä oli niukasti tarjolla, niin kotona käydessäni sain kuulla, miten muka olin ottanut niin kalliin asunnon. Kuitenkaan heillä ei ollut minkäänlaista käsitystä siitä, missä hinnoissa opiskelijakämpät silloin liikkuivat. Eikä se asunto edes ollut kovin kallis.

Kun sitten vuosien ja taas vuosien kuluttua olin hankkimassa ensimmäistä omistusasuntoa, niin itse silloinkin neuvottelut hoitelin. Kun kerroin, mitä olen tekemässä, niin antoivat lupauksen lainan takauksesta, jos sellaista tarvitaan. Ei tarvittu! Olin aikanaan yllättynyt, kun kuuntelin työkavereiden kertomusta, miten he olivat osytaneet lapselleen yksiön tai peräti kaksion opiskelupaikkakunnalta. Ja jos ei ostettu asuntoa, niin vanhemmat kävivät etsimässä vuokra-asunnon lapselleen. Miksi vanhemmat passaavat lapsensa pilalle?

Ensiasunto ostettiin miehen kanssa ilman vanhempien apuja. Appivanhempien nyt oli pakko änkeä näytölle mukaan pällistelemään, voi kuinka se otti aivoon, mutta mikäs teet, kun on yleinen näyttö, kuvittelivat olevansa avuksi.

Meillä sai lisävakuudet vanhemmilta ekaan asuntoon mutta rahaa ei koskaan saatu. Sama periaate tuttavaperheissä.

Ensimmäiseen asuntoon osan maksoivat appivanhemmat ja osan takasivat omat vanhempani. Äiti makseli takaamansa lainanosuuden pois. Toinen asunto ostettiin sitten miehen perintörahoilla ja vanha jäi vuokralle.

Ensiasunnossa vanhempien apuja ei tarvittu, vaan säästimme itse asp-tilille. Toinen asunto oli arvokkaampi ja siinä omat vanhempani auttoivat takaamisessa, appivanhempien apuja ei tarvittu. He ovat kohtuullisen varakkaita.

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Minä kuulun niihin, jotka saivat mukaansa pyyhkeen. No, sain minä sen lisäksi pari pussilakanaa ja muutaman vanhan astian. Ei se silti estänyt minua menestymästä. Opiskelin opintolainan ja -tuen avulla DI:ksi. Sen jälkeen olen tienannut ihan mukavasti.

Minä saanu kotoata mukaani kuin oman huoneeni kalusteet, mitään tukea ei tullu myöskään sisaruksillenikaan. Myöhemmin sain velanmaksuun apua, mut senkin maksoin takasin.

Vierailija kirjoitti:

Ei. Enkä ole lähipiirissäkään kuullut että kenenkään vanhemmat olisi auttaneet. Tosin en tiedä pidettäisiinkö sellainen asia salaisuutena, mutta aika läheisiä ystäviä/sukulaisia ollaan.

Kyllä meillä on tullut molemmilta puolilta vanhemmilta merkittävästi rahaa asunnon ostoon. Emmekä todellakaan ole kertoneet asiasta kenellekään ulkopuoliselle.

Ei maksaneet mitään asunnostani. Keskiluokkaisia olivat.

Opiskelijana sain 500 mk joululahjaksi joka joulu ja isä maksoi ensimmäisen vuoden sairausvakuutusmaksun. Muuta taloudellista tukea en saanut.

Muutoissa ovat aina auttaneet, vaikka ajomatkaa heiltä minulle on tullut noin 200km, eli kyllä siihen bensaan on jonkin verran kulunut. Ja tuparilahjana olen saanut jotain kivaa sisustuskamaa, ensiasuntoon (vuokra-asunto) astioita. Ensimmäisen oman asunnon lainan takasivat.

Kyllä minusta pitää sen mukaan auttaa, mihin on varaa, esim. vaikka sitten tavaroita muuttoautoon kantamalla. Se kun on ilmaista.

Vierailija kirjoitti:

Tästä keskustelusta näkee kyllä hyvin, kuinka eri viivoilta nuoret ponnistelevat aikuisuuteen: toiset saavat huomattavan määrän varallisuutta mukaansa ja toiset vain sen yhdessäkin kommentissa mainitun vanhan pyyhkeen. Sitten kehdataan väittää, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Minun vanhempani auttoivat vaikka olivatkin köyhiä. Näin ne suvut vaurastuvat. Köyhät suvut eivät omiaan auta eivätkä vaurastu.

Vierailija kirjoitti:

Aika uskomatonta, että Ap olisi ainoa ”katkera” sisaruksilleen eriarvoisesta asemasta. Avmammathan ovat kuuluisia kateudestaan muita kohtaan!

No mä oon todella katkera, itse jouduin lähtemään myös reppu selässä kotoa18v täytettyäni javanhemmat ei auttaneet tai tukeneet missään, eivät edes henkistä tukea tai yhteydenpitoa antaneet vaan yksin jätettiin selviämään.

Sen sijaan lellisisarus asui pitkään kotona, sille maksettiin opiskelut ja lopulta ostettiin rivariasunto ja auto. Sisar on saanut satoja tuhansia, minä en mitään.

Ja ennakkoperintöjuttu tämä ei ole vaan nuo on annettu siaarukselle lahjana, on maksettu lahjaverot (vanhempien rahalla).

Kyllä vituttaa, varsinkin kuk minä olin aina se kiltti ja ahkera lapsi.