Mies haluaa nähdä vain viikonloppuisin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljän äiti kirjoitti:

Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.

Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.

En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.

Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.

Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.

Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”

Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?

Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!

Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?

Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.

Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.

Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.

Ei, en ikävöi ikinä ketään. Jos yksi neljästä lapsestani on rippileirillä tai viikonlopun isovanhemmillaan niin en ikävöi. Kuten sanoin, en ole ikinä ikävöinyt ketään.

Miten tämä tarkoittaisi sitä että en rakasta lapsiani tai miestäni. Nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa. Rakkaus, sitoutuminen ja toisen ikävöiminen ovat kaikki eri asioita.

Ja sitten tuo idea että jättäisin rakkaan mieheni ja onnellisen perheeni koska minä en kaipaa heitä heidän poissa ollessaan? Absurdia.

Ihmissuhteisiini tämä piirteeni ei vaikuta negatiivisesti. Päinvastoin. En ikinä ruikuta perään enkä ikinä rajoita läheisteni menoja mitenkään. Mutta kun he ovat poissa minä nautin elämästäni sen sijaan että kaipailisin perään. (Miksi kuvittelet että ikinä painostaisin heitä olemaan seurassani menee yli ymmärrykseni)

Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä.

Hmmm... aika ristiriitaista. Itse kirjoitit, että joka viikko joutuisit aloittamaan uudestaan, jos miehesi olisi välillä poissa, ja siksi tuollainen suhde ei sopisi sinulle. Nyt kuitenkin kamalasti rakastat ja poissaolot eivät haittaakaan mitään? Mistä tässä oli oikein kyse?

Miksi mieheni poissaolot haittaisivat minua? Mistä tämä idea oikein tulee?

Eihän minulla ja miehelläni ole ollut tuollaista suhdetta ikinä missä tapailtaisiin vain viikonloppuisin eikä kumpikaan sellaista missään nimessä halua.

Ja miksi ihmeessä en rakastaisi miestäni ja lapsiani? Ihan outo ajatus.

Vierailija kirjoitti:

Ei riittäisi kyllä minulle kaksi kertaa viikossa tavata todellakaan, vaikka kuinka on oma elämä ja paljon tekemistä. Parisuhteen idea on itselleni jakaa arki, ei se, että vietetään yhdessä vain hetkiä. Muutoin en tietenkään sitoutuisi mihinkään suhteeseen vaan viettäisin näitä hetkiä erinäisten miesten kanssa, kenen kanssa olisi hauskaa ja hyvää seksiä jne. 

Olen asunut vuosia yksin, muuttanut maasta toiseen yksin, matkustanut kymmeniä kertoja yksin jne. Viihdyn yksin, vähän liiaksikin. Kun vihdoin olin valmis sitoutumaan ja tapasin miehen niin se idea siinä oli, että kaipasin ihmistä jakamaan sen arjen: laittamaan kanssani ruokaa, vitsailemaan, keskustelemaan, nukkumaan vieressä jne. En missään nimessä mitään viikonloppukaveria, koska näitä oli tottakai sinkkuaikana useita ja heidän kanssaan saatoin tapailla pitkiäkin aikoja juuri näissä merkeissä, missä AP tapaa tätä miestä. Siinä hän saa kaikki huonot puolet: pitäisi sitoutua, mutta ei saa vastineeksi mitään enempää. En sitoutuisi näissä puitteissa vaan tapailisin toki muitakin. 

Tämä on helppo ymmärtää. Ap on kuitenkin äiti eikä hän edes suunnittele yhteen muuttamista lähivuosina, kuten hän viesteissään kertoo. Ainoa pulma on ymmärtääkseni se, miten kestää erillään oloa kun mieliala muuttuu kielteiseksi aina kun tapaamisissa on pitempi tauko. Kumppanille tilanne taas lienee välttämätön raskaan työn vuoksi.

Itse ajattelen, että puoli vuotta kestänyt suhde on vielä niin tuore että miehenkin suhtautuminen yhdessäoloon saattaa muuttua ajan mittaan. Kun tulee tutummaksi, huomaakin pystyvänsä rentoutumaan toisen seurassa, ja silloinhan ap:n ja miehen tarpeet kohtaavat jo paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljän äiti kirjoitti:

Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.

Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.

En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.

Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.

Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.

Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”

Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?

Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!

Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?

Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.

Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.

Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.

Ei, en ikävöi ikinä ketään. Jos yksi neljästä lapsestani on rippileirillä tai viikonlopun isovanhemmillaan niin en ikävöi. Kuten sanoin, en ole ikinä ikävöinyt ketään.

Miten tämä tarkoittaisi sitä että en rakasta lapsiani tai miestäni. Nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa. Rakkaus, sitoutuminen ja toisen ikävöiminen ovat kaikki eri asioita.

Ja sitten tuo idea että jättäisin rakkaan mieheni ja onnellisen perheeni koska minä en kaipaa heitä heidän poissa ollessaan? Absurdia.

Ihmissuhteisiini tämä piirteeni ei vaikuta negatiivisesti. Päinvastoin. En ikinä ruikuta perään enkä ikinä rajoita läheisteni menoja mitenkään. Mutta kun he ovat poissa minä nautin elämästäni sen sijaan että kaipailisin perään. (Miksi kuvittelet että ikinä painostaisin heitä olemaan seurassani menee yli ymmärrykseni)

Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä.

Hmmm... aika ristiriitaista. Itse kirjoitit, että joka viikko joutuisit aloittamaan uudestaan, jos miehesi olisi välillä poissa, ja siksi tuollainen suhde ei sopisi sinulle. Nyt kuitenkin kamalasti rakastat ja poissaolot eivät haittaakaan mitään? Mistä tässä oli oikein kyse?

Miksi mieheni poissaolot haittaisivat minua? Mistä tämä idea oikein tulee?

Eihän minulla ja miehelläni ole ollut tuollaista suhdetta ikinä missä tapailtaisiin vain viikonloppuisin eikä kumpikaan sellaista missään nimessä halua.

Ja miksi ihmeessä en rakastaisi miestäni ja lapsiani? Ihan outo ajatus.

Miksi ylipäätään vastasit tähän ketjuun jos ap:n tilanne ei kiinnosta vaan haluat vain ladella ihmeellisiä juttuja omasta miehestäsi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Neljän äiti kirjoitti:

Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.

Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.

En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.

Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.

Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.

Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.

"Jos oikeasti ujostelet omaa aviomiestäsi neljän päivän eron jälkeen, niin kyllä sinäkin olet todellakin terapian tarpeessa. Tuo nyt ei ole millään mittarilla normaalia, ei sitten millään.

Jos mieheni olisi möhömahainen perus suomiäijä niin ehkä en ujostelisikaan. Onneksi kuitenkin yhä saa minut ujostelemaan ja kainostelemaan. Eikä siihen tarvita edes neljän päivän erossaoloa että saa minut hämilleen yhä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En näe asiassa mitään erityisen pahaa enkä varsinkaan syytä terapiaan. Absurdi ajatus.

Päivässä siihen kuitenkin tottuu että tuo on oikeasti se Mun Mies.

Sinulla on hyvät hermot. Minä taas olen niin herkkä, että tarvitsen vakaampaa ympäristöä, vaikka toki tiedän tuon tunteen, mitä kerrot. Minä vain en pystynyt jatkamaan miehen kanssa, vaikka tietyllä tavalla rakastankin häntä vuosienkin jälkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

ajattele ap toisinpäin jos mies haluaa pitää suhteen 2x vko ja aina kun työntyy sinuun tuntuu kuin saisi vierasta, ei halua nussia joka päivä ettei efekti häviä.

itsellä oli kanssa samanalaisia tuntemuksia kun tapailtiin harvoin yhden naisen kanssa, tuntui että joka kerralla saisi vierasta,mällikin lenti ihan uudella tavalla

No joo ei ole kyllä ongelmia ollut seksin suhteen. Mä taas tarvitsen turvallisuudentunteen että seksistä oikeesti nauttii. Miehillä tämä lienee juuri toisinpäin. Enkä siis edes halua joka päivä nähdä. Haluaisin vaan että väli ei venyisi kovin pitkäksi. Ap

Ei pidä paikkaansa

T: mies joka kaipaa seksiä vain tutun naisen kanssa

  Täällä toinen samantyylinen mies. Ei onnistu seksipuuhat tuntemattoman naisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Näemme max 2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran.

Olisinpa tässä tilanteessa. Minä olen nähnyt tyttöystävääni viimeisen kuukauden aikana kahdesti, joista toisella kerralla oli myös tämän kaveri mukana. Ensi viikon keskiviikkona hän on lähdössä lyhyelle lomareissulle, ja koska molemmat teemme vuorotyötä, todettiin että ainoat vaihtoehdot nähdä ennen sitä ovat, että hän tulee maanantaina yöksi, tai sitten nähdään tiistai-aamuna ennen töitä. Nyt hän muistikin, että tiistai-aamuna hänellä on kosmetologi-aika, ja että "onko maanantaissakaan järkeä, kun kirjaimellisesti vaan nukuttaisiin yhdessä ja sitten jo pitäisi lähteä".

Kyllä, harkitsen eroa vakavasti.

  Minä olisin jo varmaankin eronnut tuollaisessa tilanteessa. Ihmetyttää tuollaiset ihmiset jotka ovat muka parisuhteessa, ja sitten eivät kuitenkaan viitsi viettää aikaa sen kumppanin kanssa.

Ei tuossa mitään ihmeellistä ole. Itse introverttina aikuisena miehenä ymmärrän täysin. Itse olen ollut parisuhteessa nyt hieman reilun vuoden, asumme eri osoitteissa, välimatkaa noin lyhyen automatkan verran, joten pystyisimme kyllä joka päivä tapaamaan. Normaali arkiviikkoina menen hänen luokseen (yleensä keskiviikko) ja olen yötä. Viikonloput vietämme yhdessä ja maanantaina lähden taas töihin.

Sitä omaa aikaa vaan tarvii. Ja sen jatkuva selittäminen ja perustelu on rasittavaa. Asiaa ei helpota jos kumppani on todella takertuvainen eikä keksi mitään tekemistä itsekseen. On ollut toki ihmetystä ja joskus jopa epäilyä että tapailisin jotain muuta / tai joitan muuta salattavaa mutta todellisuudessa en mielelläni työpäivän jälkeen tapaa yhtään ketään, edes ystäviäni. Oma aika täysin yksinään on se mikä rentouttaa parhaiten.

Mutta uskon että avoliitto on jokaisessa tosisuhteessa pakollinen asia ennen pitkää, ellei molemmat ole 100% täysin samaa mieltä ja introvertti persoonia. Tai silloin täytyy vain hankkia isompi asunto/talo, jotta molemmat voivat mennä eri huoneisiin touhumaan omiaan. Introverteillä vaan kestää tuo yhteenmuutto hieman pidempään, itselläni vaikuttaa myös edellinen suhteeni, jossa muutin liian nopeasti ja jopa vastoin tahtoani yhteen exäni kanssa. Sitä virhettä en halua tehdä uudestaan.

Anna miehellesi aikaa. Puoli vuotta on aika lyhyt aika.

Olet jo pitkään tiedostanut, että hylkäämisen pelko tms. tunnelukko sabotoi suhteitasi. VOit antaa sen sabotoida loppuelämäsi ajan jos haluat, tai nyt kun sulla on hyvä mies niin voit terapian avulla työstää tuon ongelman pois päiväjärjestyksestä jotta voit jatkaa suhdetta johon olet muuten tyytyväinen. Jotta ei tarvisi luopua tästä suhteesta vain siksi että sulla on tunnelukko, kun sen asian voisi myös työstää. Se on mun mielestä ensisijainen asia mitä sun kannattaisi tehdä, miehen kanssa kompromissineuvottelut on toissijainen, koska se hoitaa vain oiretta eikä ongelman syytä. :-) Ja vaikka jättäisit miehen, niin ongelma silti pysyy ja näkyy taas seuraavassa suhteessa jossain muodossa.

Kavereiden kanssa tai itsekseen asian työstäminen ei ole ollenkaan sama kuin terapeutin kanssa, vaikka tietäisikin mitä pitää tehdä. Terapeutilla juuri on antaa niitä keinoja joilla pääset eteenpäin, sellaisiakin joita et itse koskaan hoksaisi. Joten kun et ole itseksesi päässyt asiassa eteenpäin muuta kuin tiedostanut mistä ongelma luultavasti johtuu, niin en ymmärrä miksi pidät terapeutin ammattiapua turhana jo etukäteen kun et ole vielä kokeillut edes? :-) Ei ihmisen tarvi vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen väkisin hakata päätä seinään ja pilata elämäänsä, kun on myös vaihtoehtoja.

Liittyykö tähän terapiaan menemisen vastahakoisuuteen jotain muutakin, kuin se että sun mielestä sun pitäis itse osata ratkaista asia? Mun mielestä vaadit nyt itseltäsi liikoja, tämä asia voi olla hyvinkin monimutkainen, ja juuri kukaan ei osaa työstää näin syvälle meneviä ongelmia itse yhtä hyvällä lopputuloksella kuin terapeutin avulla. Ei sun tarvi pystyä itse, kun et kerran pysty. :-)

Tsemppiä, ja rohkeutta tehdä itsellesi hyväksi olevia valintoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riittäisi kyllä minulle kaksi kertaa viikossa tavata todellakaan, vaikka kuinka on oma elämä ja paljon tekemistä. Parisuhteen idea on itselleni jakaa arki, ei se, että vietetään yhdessä vain hetkiä. Muutoin en tietenkään sitoutuisi mihinkään suhteeseen vaan viettäisin näitä hetkiä erinäisten miesten kanssa, kenen kanssa olisi hauskaa ja hyvää seksiä jne. 

Olen asunut vuosia yksin, muuttanut maasta toiseen yksin, matkustanut kymmeniä kertoja yksin jne. Viihdyn yksin, vähän liiaksikin. Kun vihdoin olin valmis sitoutumaan ja tapasin miehen niin se idea siinä oli, että kaipasin ihmistä jakamaan sen arjen: laittamaan kanssani ruokaa, vitsailemaan, keskustelemaan, nukkumaan vieressä jne. En missään nimessä mitään viikonloppukaveria, koska näitä oli tottakai sinkkuaikana useita ja heidän kanssaan saatoin tapailla pitkiäkin aikoja juuri näissä merkeissä, missä AP tapaa tätä miestä. Siinä hän saa kaikki huonot puolet: pitäisi sitoutua, mutta ei saa vastineeksi mitään enempää. En sitoutuisi näissä puitteissa vaan tapailisin toki muitakin. 

Tämä on helppo ymmärtää. Ap on kuitenkin äiti eikä hän edes suunnittele yhteen muuttamista lähivuosina, kuten hän viesteissään kertoo. Ainoa pulma on ymmärtääkseni se, miten kestää erillään oloa kun mieliala muuttuu kielteiseksi aina kun tapaamisissa on pitempi tauko. Kumppanille tilanne taas lienee välttämätön raskaan työn vuoksi.

Itse ajattelen, että puoli vuotta kestänyt suhde on vielä niin tuore että miehenkin suhtautuminen yhdessäoloon saattaa muuttua ajan mittaan. Kun tulee tutummaksi, huomaakin pystyvänsä rentoutumaan toisen seurassa, ja silloinhan ap:n ja miehen tarpeet kohtaavat jo paremmin.

Luulen että tuota rentoutumista ei tapahdu, jos ap on ekstovertti. Olen itse introvertti nainen ja aikaisemmin suosin etäsuhteita. Kumppanini olivat aina ekstrovertteja. Sitten aloin seurustella introvertin kanssa, joka erosi minusta siinä, että halusi tiiviimpää näkemistä. Nyt asutaan yhdessä ja edelleen hämmentää, miten helppoa yhdessä oleminen on. Ekstroverttien miesten kanssa muutama päivä yhdessä tuntui aina ihanalta, mutta pidempi vei voimat. Toisen introvertin kanssa intohimo ei ole niin valtavaa, mutta arki on harmonista ja on merkittävästi parantanut elämäni laatua. Enää yksinolo ei ookaan parempaa kuin oman kumppanin seura!

Jss.

Up

Anna mulle se mies mulle tuo käy oikein hyvin.