Lue keskustelun säännöt.
Mies haluaa nähdä vain viikonloppuisin.
10.04.2019 |
Olen "seurustellut" lähemmäs puolivuotta miehen kanssa joka tuntuu ensimmäistä kertaa elämässä oikeasti siltä oikealta. Olen yli 40v.
Ongelma on se että hän tekee vuorotyötä ja on introvertti.
Näemme max 2 kertaa viikossa, yleensä vain kerran. Lapsivapaat viikonloput olemme kokonaisuudessaan viettäneet yhdessä koko alkuvuoden.
Ongelma on se etten pysty ihastumaan koska näemme niin harvoin. Itse haluaisin nukkua viikolla edes yhden yön toisen vieressä niinäkin viikkoina kun olemme viikonlopun kokonaan yhdessä.
Tuntuu että menen aina ekoille treffeille koska en pysty ylläpitämään tunnetta kun max 2-3päivää!
Ymmärtääkö joku mistä puhun?
Kaikki on muuten kunnossa, matkoja tms. Varattu pitkälle syksyyn ja muutenkin puhuttu tästäkin asiasta. Miestä ei tämä häiritse, hänen on saatava rauhoittua yksin työpäivän jälkeen. Pelkään että katkasen kohta suhteen koska ärsyttää tuo "alusta" aloittaminen. :(
Kun ollaan välillä oltu 4 päivääkin yhdessä olen aivan ihastunut/rakastunur mutta kaikki tosiaan haihtuu ja sitten alkaa ottaa päähän.
Kommentit (172)
Toi suhde sopisi mulle täydellisesti. En minäkään jaksa kiehnää koko aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä siis tiedät mitä tehdä, mutta et kuitenkaan tee ? niinkö ? Eli näet terapian tyhmänä. Kuulehan , kyllä se nyt vaan siltä vaikuttaa, että jostain syystä sinä olet ripustautunut/riippuvainen , niistä tunnelukoistasi, etkä edes halua niitä pois. Mitä sinä sitten syyttäisit. Kyllä, se terapia on aivan oikea ratkaisu sinulle.
Vierailija kirjoitti:
No sullahan tunteet löysässä on, jos ne parissa päivässä ehtii haihtua. Mulla on päin vastoin, että jos koko ajan olen yhdessä toisen kanssa, niin hommasta menee maku äkkiä. Muutaman päivän ero vain piristää ja jälleennäkeminen on taas kiva, kun on ehtinyt vähän kaivata.
Niin kai joskus, mutta kun aapeellä tuo on säännönmukaisia.
Kyllä minäkin turhautuisin. Jos haluaisin enemmän.
Onko tämänhetkinen ratkaisu sellainen, että vain sinä joustat ja mies ei?
Neuvottele miehen kanssa systeemi, jossa näette joka keskiviikko viikonloppujen lisäksi. Jos ei ole valmis joustamaan yhtään omasta ihannetilanteestaan että sun ei tarttis kärsiä, niin eo taida liiemmin susta välittää.
Mulla oli sama tilanne. Mies oli yhdelle toiselle ehdotellutkin treffejä ahkerasti.Oli jälkeenpäin sanonut että ajatteli että hänellä olisi aikaa myös viikolla tapailla muita...
Jos mies ei arvosta edes alussa ei hän koskaan tule arvostamaan. Kovat erohalut ja pornoa pornoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mäkin olen nelikymppinen, vuorotyötä tekevä introvertti, ja ymmärrän miestä ihan täysin. Iän myötä oman tilan ja ajan tarve on vain kasvanut, joten päätyisin varmaan ehdottamaan kumppanille samanlaista ratkaisua. Sosiaalinen kiintiö täyttyy ja/tai ylittyy töissä ja aika menee entistä nopeammin, ei viisi yötä tunnu missään. Uusi suhde on todella intensiivinen, ja pitää olla todella rakastunut, jos haluaa luopua laatuajastaan. Nuorena se oli helpompaa.
Sama täällä, paitsi en ole vuorotyössä, mutta muuten allekirjoitan tämän. Kauheasti ap haluan sinua ymmärtää (enkä ymmärrä noita piikittelijöitä), mutta kun olen juuri se "toinen osapuoli" jota sinä et ymmärrä, niin mitä tähän nyt neuvoisi. Ikävää jos tunteesi nuukahtavat noin pikaisesti, mutta toisaalta, jotain kipinää kai sinunkin puoleltasi pysyy, kun kuitenkin koet miehen oikeaksi ja haluat häntä tauon jälkeenkin nähdä.
Nuorena, aiemmissa parisuhteissa olen halunnut kaiken maailman yhteiset pesänrakennukset ja miettinyt nopeastikin suhteen tulevaisuutta, nyt se oma aika on mittaamattoman tärkeää. Jopa tärkeämpää kuin parisuhde, pakko myöntää, jos toinen asettaisi selkä seinää vasten tässä asiassa. Nyt olen parisuhteessa miehen kanssa, joka onnekseni ajattelee asioista samoin kuin minä. Arjet on varattu omalle ajalle, toki toisinaan on poikkeuksia, viikonloppuisin nähdään. Meillä on niin erilaiset rytmitkin, mikä myös hankaloittaisi yhteisen arjen viettämistä. Kipinä pysyy todellakin yllä, ja viikonloppuisin jutellaan paljon, että kyllä siinä on ehtinyt oppia toisen tuntemaan, vaikka yhteistä arkea ei vietetäkään. Kolme vuotta suhdetta takana ja toivottavasti monta vuotta edessä.
Täysin sama tilanne täällä. Arkipäivät vietämme erikseen, viikonloput, juhlapyhät ja lomat yhdessä. Olen niin onnellinen, että mieheni on samanlainen "erakko"! Tarvitsen työpäivän jälkeen omaa, rauhallista, kunnolla palauttavaa aikaa. Lisäksi viikonloppuja on mukava odottaa, kun niissä on aina jälleennäkemisen tunnelmaa. Yli 10 vuotta olemme olleet jo yhdessä.
Ymmärrän kyllä myös ap:ta. On hankalaa ja turhauttavaa, kun toiveet eivät tässä asiassa kohtaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko tämänhetkinen ratkaisu sellainen, että vain sinä joustat ja mies ei?
Neuvottele miehen kanssa systeemi, jossa näette joka keskiviikko viikonloppujen lisäksi. Jos ei ole valmis joustamaan yhtään omasta ihannetilanteestaan että sun ei tarttis kärsiä, niin eo taida liiemmin susta välittää.
Tuo olisi ihan painajamaista, että väkipakoin pitäisi tavata myös viikolla. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei välittäisi tarpeeksi.
Jos olette liian erinlaisia, erotkaa ja etsikää kumpikin sopivampi suhde...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Oletko itse introvertti vai ekstovertti? Jos ekstovertti, seurasi on toiselle tavallaan kuluttavaa ja energiaa vievää. Vaikka olisit kuinka rakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä miksei pari kertaa viikossa näkemistä riitä? Sehän on tosi hyvä määrä, kun molemmilla lapsia ja omatkin elämät.
Siitä olen samaa mieltä monen muun kirjoittajan kanssa, että ap ei ole rakastunut. Kokemusta on sellaisesta rakastumisesta, että meillä oli kokonainen vuosi tapaamisten välissä (kun toinen oli varattu), ja liekit löivät vaan entistä suurempina.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä miksei pari kertaa viikossa näkemistä riitä? Sehän on tosi hyvä määrä, kun molemmilla lapsia ja omatkin elämät.
Siitä olen samaa mieltä monen muun kirjoittajan kanssa, että ap ei ole rakastunut. Kokemusta on sellaisesta rakastumisesta, että meillä oli kokonainen vuosi tapaamisten välissä (kun toinen oli varattu), ja liekit löivät vaan entistä suurempina.
Mun mielestä tuo esimerkiksi salasuhteesta on huono verrauskohde, koska niihin suhteisiin sisältyy just kielletyn hedelmän kiksit.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”
Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?
Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!
Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?
Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.
Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.
Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Jos oikeasti ujostelet omaa aviomiestäsi neljän päivän eron jälkeen, niin kyllä sinäkin olet todellakin terapian tarpeessa. Tuo nyt ei ole millään mittarilla normaalia, ei sitten millään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkähkön sinkkukauden ja muutamien tapailuitten jälkeen ja odotusten latistuttua ja intuition hyväksymänä aloin uskoa etenkin itseeni.
Mies ei ole tosissaan, ellei halua olla kanssasi aina kuin mahdollista.
Kohdalleni sitten tuli mies, joka pitää minusta kiinni kynsin hampain, olipa hänellä lapset paikalla tai ei. Nyt on varma tunne ja usko onnistua.
Nuo aiemmat huuhaajat ovat menettäneet merkityksen.
Kaikkea hyvää sinulle, ap.
Vierailija kirjoitti:
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”
Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!
Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?
Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.
Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.
Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.
Ei, en ikävöi ikinä ketään. Jos yksi neljästä lapsestani on rippileirillä tai viikonlopun isovanhemmillaan niin en ikävöi. Kuten sanoin, en ole ikinä ikävöinyt ketään.
Miten tämä tarkoittaisi sitä että en rakasta lapsiani tai miestäni. Nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa. Rakkaus, sitoutuminen ja toisen ikävöiminen ovat kaikki eri asioita.
Ja sitten tuo idea että jättäisin rakkaan mieheni ja onnellisen perheeni koska minä en kaipaa heitä heidän poissa ollessaan? Absurdia.
Ihmissuhteisiini tämä piirteeni ei vaikuta negatiivisesti. Päinvastoin. En ikinä ruikuta perään enkä ikinä rajoita läheisteni menoja mitenkään. Mutta kun he ovat poissa minä nautin elämästäni sen sijaan että kaipailisin perään. (Miksi kuvittelet että ikinä painostaisin heitä olemaan seurassani menee yli ymmärrykseni)
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä.
Vierailija kirjoitti:
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
"Jos oikeasti ujostelet omaa aviomiestäsi neljän päivän eron jälkeen, niin kyllä sinäkin olet todellakin terapian tarpeessa. Tuo nyt ei ole millään mittarilla normaalia, ei sitten millään.
Jos mieheni olisi möhömahainen perus suomiäijä niin ehkä en ujostelisikaan. Onneksi kuitenkin yhä saa minut ujostelemaan ja kainostelemaan. Eikä siihen tarvita edes neljän päivän erossaoloa että saa minut hämilleen yhä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. En näe asiassa mitään erityisen pahaa enkä varsinkaan syytä terapiaan. Absurdi ajatus.
Päivässä siihen kuitenkin tottuu että tuo on oikeasti se Mun Mies.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”
Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!
Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?
Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.
Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.
Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.
Ei, en ikävöi ikinä ketään. Jos yksi neljästä lapsestani on rippileirillä tai viikonlopun isovanhemmillaan niin en ikävöi. Kuten sanoin, en ole ikinä ikävöinyt ketään.
Miten tämä tarkoittaisi sitä että en rakasta lapsiani tai miestäni. Nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa. Rakkaus, sitoutuminen ja toisen ikävöiminen ovat kaikki eri asioita.
Ja sitten tuo idea että jättäisin rakkaan mieheni ja onnellisen perheeni koska minä en kaipaa heitä heidän poissa ollessaan? Absurdia.
Ihmissuhteisiini tämä piirteeni ei vaikuta negatiivisesti. Päinvastoin. En ikinä ruikuta perään enkä ikinä rajoita läheisteni menoja mitenkään. Mutta kun he ovat poissa minä nautin elämästäni sen sijaan että kaipailisin perään. (Miksi kuvittelet että ikinä painostaisin heitä olemaan seurassani menee yli ymmärrykseni)
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä.
Hmmm... aika ristiriitaista. Itse kirjoitit, että joka viikko joutuisit aloittamaan uudestaan, jos miehesi olisi välillä poissa, ja siksi tuollainen suhde ei sopisi sinulle. Nyt kuitenkin kamalasti rakastat ja poissaolot eivät haittaakaan mitään? Mistä tässä oli oikein kyse?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Neljän äiti kirjoitti:
Apua, ymmärrän sua täysin ja ei sulla ole mitään tarvetta mennä terapiaan. Enemmän tarvetta terapiaan on niillä empatiakyvyttömillä ihmisillä jotka ovat sinulle täällä piikitelleet kun olet pyytänyt apua.
Itse olen samanlainen tapaus eli "poissa silmistä, poissa sydämestä". En ikävöi ikinä ketään. Kun olen ollut neljäkin päivää aviomiehestäni erossa niin ujostelen häntä kuin ensitreffeillä kun taas tavataan. Hän tuntuu ihan vieraalta vaikka toki soittelemme päivittäin.
En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.
Valitettavasti nykyinen suhteesi ei sovi sinulle vaan joudut elämään liikaa miehen ehdoilla jotta hänen tarpeensa tulisivat tyydytetyksi. Sinullakin on oikeus olla onnellinen ja sinunkin emotionaaliset tarpeet tulee huomioida suhteessa. Ei introvertillä ole mitään erikoisoikeuksia joiden takia sinun tulisi automaattisesti laittaa itsesi taka-alalle. Olet jo liian alistunut kun et voi itse edes ehdottaa tapaamisia vaan jätät nämä päätökset miehelle.
Kuulostaa siltä että miehesi elää ihanaa parisuhde elämää jossa hänen tarpeensa otetaan huomioon, mutta sinä et.
Älä mene terapiaan vaan mieti mikä on teille hyvä kompromissi tapaamisten suhteen vai pitääkö erota koska mies ei kenties ikinä pysty vastaamaan tarpeisiisi.
Tätä en voi ymmärtää. ”En ikävöi ikinä ketään.”
Jos lapsesi menee rippileirille, palaako hän sieltä sinulle täysin vieraana ihmisenä takaisin?Entä puoliso? Kun isä tulee työmatkalta kotiin, olisiko sinulle (ja lapsille) ihan sama vaikka jättäisi kokonaan tulematta? Muuttaisi saman tien toiseen osoitteeseen? Miksi ylipäätään olette sitten yhdessä? Miten voi olla, että ainoastaan jos näkee toisen joka päivä, ihminen on rakas, mutta muuten ei? Kysehän on siitä itse valitusta ihmisestä johon oletettavasti on rakastunut!
Vai joutuuko puolisosi jättämään kaikki työmatkat ja muut menot väliin, etteivät sinun tunteesi vain pääsisi vahingossa sillä aikaa sammumaan?
Olen itse pitkässä avioliitossa lasteni isän kanssa, ja puolison ja oman työni takia olemme useita päiviä erossa toisistamme toisen vuorollaan hoitaessa kotia ja perhettä (joskus tarvitaan isovanhemmatkin apuun jos matkat limittyvät). Emme me kaipuusta riudu koska on niin paljon tekemistä, mutta on todella outo ajatus, ettei jälleennäkeminen olisi muuta kuin mukavaa. Ja yhteinen aika tuntuu tosi arvokkaalta.
Ap:n tapauksessa, jossa toinen on työn takia väsynyt ja tarvitsee aikaa palautua, on absurdia alkaa kiristää pakotettuihin tapaamisiin vain siksi, ettei toisen rakkaus lopahtaisi. Ehkä mies ymmärtää tällaisen uhkavaatimuksen edessä tehdä omat johtopäätöksensä ja sanoutuu irti liian kuluttavasta ihmissuhteesta. Ei itsenäinen aikuinen enää sellaista kaipaa - ne ovat epävarmojen teinien juttuja.
Näen parasta ystävääni joskus puoletkin vuoden välein, ja silti hän on yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä. Todelliset tunteet eivät ole kiinni tapaamisten tiheydestä.
Ei, en ikävöi ikinä ketään. Jos yksi neljästä lapsestani on rippileirillä tai viikonlopun isovanhemmillaan niin en ikävöi. Kuten sanoin, en ole ikinä ikävöinyt ketään.
Miten tämä tarkoittaisi sitä että en rakasta lapsiani tai miestäni. Nämä asiat eivät liity mitenkään toisiinsa. Rakkaus, sitoutuminen ja toisen ikävöiminen ovat kaikki eri asioita.
Ja sitten tuo idea että jättäisin rakkaan mieheni ja onnellisen perheeni koska minä en kaipaa heitä heidän poissa ollessaan? Absurdia.
Ihmissuhteisiini tämä piirteeni ei vaikuta negatiivisesti. Päinvastoin. En ikinä ruikuta perään enkä ikinä rajoita läheisteni menoja mitenkään. Mutta kun he ovat poissa minä nautin elämästäni sen sijaan että kaipailisin perään. (Miksi kuvittelet että ikinä painostaisin heitä olemaan seurassani menee yli ymmärrykseni)
Kaikki ihmiset eivät ole samanlaisia kuin sinä.
”En ole läheisriippuvainen eikä minua haittaa erossa oleminen. Kuitenkaan tuollainen suhde jossa AP nyt on, ei sopisi minulle. Joka viikko joutuisin aloittamaan alusta uudestaan ja uudestaan ja uudestaan.”
Aloittamaan alusta minkä?
Koskeeko tämä vain puolisoa vai muitakin ihmissuhteitasi?
Ei riittäisi kyllä minulle kaksi kertaa viikossa tavata todellakaan, vaikka kuinka on oma elämä ja paljon tekemistä. Parisuhteen idea on itselleni jakaa arki, ei se, että vietetään yhdessä vain hetkiä. Muutoin en tietenkään sitoutuisi mihinkään suhteeseen vaan viettäisin näitä hetkiä erinäisten miesten kanssa, kenen kanssa olisi hauskaa ja hyvää seksiä jne.
Olen asunut vuosia yksin, muuttanut maasta toiseen yksin, matkustanut kymmeniä kertoja yksin jne. Viihdyn yksin, vähän liiaksikin. Kun vihdoin olin valmis sitoutumaan ja tapasin miehen niin se idea siinä oli, että kaipasin ihmistä jakamaan sen arjen: laittamaan kanssani ruokaa, vitsailemaan, keskustelemaan, nukkumaan vieressä jne. En missään nimessä mitään viikonloppukaveria, koska näitä oli tottakai sinkkuaikana useita ja heidän kanssaan saatoin tapailla pitkiäkin aikoja juuri näissä merkeissä, missä AP tapaa tätä miestä. Siinä hän saa kaikki huonot puolet: pitäisi sitoutua, mutta ei saa vastineeksi mitään enempää. En sitoutuisi näissä puitteissa vaan tapailisin toki muitakin.
Kyllä, ota ero. Jos noin harvoin näkee ja silti kosmetologi menee oman miehen edelle ni voi morjes.