Perheelliset seittäkää miksei sen vauvan ja lapsen kanssa voi irroittautua ja aikaa ei jää muuhun elämään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon monesti miettinyt samaa.. Itsellänikään ei siis ole ainakaan vielä lapsia, mutta monella kaverilla on. Nytkin yhden lapsi on jo 6kk ja kaveri pääsee korkeintaan noin tunniksi välillä käymään jossain. Tykkään lapsista, mutta en haluaisi olla noin sidottu lapseen. Muutama kaveri on ns "tullut takaisin" siinä vaiheessa kun lapsi on 3-4v.. sitten kuulemma jää taas vähän muuhunkin aikaa ja lasta voi laittaa isovanhemmille hoitoon yms. Kuulostaa ihan kamalan pitkältä ajalta ja ei kyllä houkuttele lapsen hankkiminen. 

Koska se vauva on ympärivuorokautinen huollettava. Vauva ei osaa tehdä mitään itse. Koko vanhempien elämä pyörii sen avuttoman ihmistaimen ympärillä. Se on se prioriteetti. Eikä se pienten lasten kanssa ole niin yksinkertaista, että jättää vain hoitoon. Ei kaikilla ole hoitajia, eikä se ole mikään automaatio, että sen kun vain jättää ja se on siinä Pitää tehdä kaikki valmistelut, huolehtia kaikki jutut etukäteen.

Pieneen lapseen haluaa olla sidottu. Jos sana symbioosi ei ole tuttu, niin googlaa se.  Ei ole pakko hankkia lapsia, jos ei halua, mutta sen voi tehdä, että kasvaa itse aikuiseksi ja ymmärtää sen, mitä lapsen saaminen muille merkitsee. 

En nyt tarkoittanut ihan pientä vauvaa, ymmärrän että vastasyntyneen tai muutaman kuukauden ikäisen vauvan kanssa ei välttämättä jää aikaa yhtään mihinkään muuhun, eikä hoitoonkaan halua vauvaa laittaa. Sitä vaan en ymmärrä, miksi nimenomaan äiti omistaa koko elämänsä lapselle kun samaan aikaan isä jatkaa harrastuksiaan ja kavereiden näkemistä yms vanhaan malliin. Onko vika äideissä, jotka ajattelevat olevansa jotenkin korvaamattomia eivätkä luota siihen, että myös isä voisi hoitaa lasta välillä? Onneksi kavereissani on myös poikkeuksia, jotka ymmärtävät sen, että lapsi on kuitenkin aina vanhemmillaan vaan lainassa ja itsenäistyy ennemmin tai myöhemmin, kun taas ystävyyssuhteet ovat parhaimmillaan ikuisia. Ihan älytöntä hylätä kavereita sen takia, että yhtäkkiä lapsen syntymisen jälkeen maailmaan ei enää useamman vuoden ajaksi mahdu mitään muuta kun se oma perhe.

Luulen, että se suurin ero, mitä ap lapsettomana ei ymmärrä on se, kuinka lasten saaminen muuttaa. Ei se ole niin, että ihminen pysyy täysin samanlaisena, mukaan vain ilmestyy sellainen pikkuinen nyytti, joka vähitellen kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. Ihan ymmärrettävää, ettei sitä tajua. En minäkään ennen omaa lasta osannut läheskään kuvitella, kuinka suuri tunnemyrsky lapsen saaminen on, vaikka lapsia halusinkin ja sen ajattelin olevan ainutlaatuista. Minulla ainakin lapsen saaminen muutti jonkin verran koko maailmankuvaa. Se pieni nyytti porhalsi kyselemättä ykköspaikalle, mitä läheisiin ihmisiin tulee. Olisin voinut mennä ja tehdä kaikennäköistä,meillä on hyvä turvaverkko. Mutta minä en halunnut. En halunnut jättää pientä poikaani. Poikani on nyt hieman yli vuoden, ja vieläkään en ole ollut hänestä 2-3 tuntia pidempään erossa. Jotkut menevät enemmän, minä olen aina ollut kotihiiri muutenkin.

Kirjoitat, että ystävyyssuhteet ovat parhaimmillaan ikuisia. Mihin ihmeeseen sitten ajattelet äiti-lapsi-suhteen katoavan? Kyllä, lapsi kasvaa ja itsenäistyy, jossain vaiheessa lentää pois pesästä. Kuten itse sanoit, lapset ovat meillä vain lainassa. Vaikka lapsi kasvaa, ei kai se silti tarkoita, että se suhde päättyisi? Se vain muuttuu erilaiseksi. Kyllä minä ainakin ajattelen, että kaikista ihmissuhteistani juuri suhde omaan poikaani on se kaikista vahvin. Vaikka hän tekisi mitä, uskon aina rakastavani häntä aivan yhtä lujasti.

Tämä kaikki ei silti tarkoita, etteivätkö muutkin ihmissuhteet olisi tärkeitä. Totta kai ne ovat hurjan tärkeitä! Ainakin osaa ihmidsuhteista arvostan nyt mielestäni enemmäm kuin ennen lasta (en ole varma, rajoittuuko vain perheeseen vai myös ystävät). Ystävät ovat tärkeitä tässäkin elämänvaiheesssa. Olen nähnyt ystäviäni lapseni kanssa. Onneksi he ovat ymmärtäneet, ja ilmeisesti itsekin ovat lasta mielellään nähneet. Ainakaan kukaan ei ole poikkipuolista sanaa sanonut siitä, että otan lapsen mukaan. Jos ystävyyssuhde todella on niin vahva kuin annat ymmärtää, eikö se silloin kestä sen muutama vuoden erilaisen vaiheen? Tuleehan niitä erilaisia vaiheita muutenkin.

On kuitenkin fakta,ettei minulla nyt ole hirveästi yhteistä lapsettomien kavereideni kanssa. En opiskele tai käy töissä. Elämäni pyöeii hyvin tiiviisti lapsiperhearjen ympärillä. Ei minulla siis hirveästi muita puheenaiheita olekaan. Ymmärrän myös, ettei lapsettomia ystäviäni kiinnlsta kuunnella tuntikausien selityksiä lapseni muuttuneestapäivärytmistä, syömisistä ja kaķkavaipoista. Toki heidän kuulumisistaan puhutaan ja yleisistä asioista, mutta joskus voi keskustelunaiheet olla hankaliakin keksiä.

Ystävät ovat tärkeitä, lapsi ja muu perhe vielä tärkeämpi.

OHV

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Seurassamme on oikeen vanhemman sukupolven mutusykolooki. Vau.

Perustuu ihan suoriin kokemuksiin ja nähtyihin kuvioihin/elämään. Niillä, joilla ei pipo kiristä, menee suhteissaan onnellisimmin.

Ps. Enkä nyt aivan mummo ole, mutta siinä iässä että lapseni ovat jo teini-ikäisiä :)

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Vierailija kirjoitti:

Kuuleppas katoppas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

neljän äiti kirjoitti:

Selvitäppäs itsellesi ensin sellainen asia kuin kiintymyssuhde. Voi avartaa. Luonto on myös huolehtinut niin että vanhemmat, varsinkin äiti keskittyy lapseen enemmän. Luulisi ettei aikuiset ole vauvan huomiosta kateellisia, mutta väärässä olin näköjään. Ehtii sitä tavata kavereita kun lapset kasvaa. Oikeat ihmiset ympärillä ymmärtävät sen. Kuten myös sen kuinka väsynyt sitä oikeasti voi olla kun lapset sairastaa yms. Mielummin tarjoavat apua kuin kummastelevat netissä....

Selvitäpäs itsellesi suomen kielen taito.

Minäkin kirjoitan kaikki vastaavat sanat kahdella konsonantilla, koska se vaan on niin, että suomalainen lausuu sen kahdella konsonantilla vaikka kielioppi sanois mitä!

Mikset sitten kirjoittanut?

Niin tässä oli kaksi eri vastaajaa.

Minä olen kyllä saanut hoitoapua sukulaisilta, mutta ei heiltäkään voi odottaa mitään usean tunnin apuja. Ovat kuitenkin työssäkäyviä ihmisiä, joilla on omia menoja ja halu rentoutua vapaa-aikanaan. Ei lapsen hoito ole mitään kevyttä puuhaa. Kyllä se rasittaa sitä hoitajaa ihan samalla tavalla kuin lapsen äitiä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Sinulle juhliminen sun muut siis yhtä tärkeitä, kuin lapset? Hmm ja miltäs se sitten kuulostaa...

Tän ketjun selittäjät saa lapsiperhearjen kuulostamaan toisaalta ihan helvetiltä, toisaalta mukavalta elämältä joka yksinkertaisesti menee paremmuudessa entisen elämän ohi eikä mitään haikailtavaa ole.

Mietin lapsen hankkimista, ja olisi kyllä erityisen kiva tietää missä määrin tämä helvetti/mukava pesintä on itse rakennettavissa, vai ollaanko siinä vaan korkeampien voimien armoilla sen jälkeen kun paksuksi tulee, eikä voi tietää että mitä siitä seuraa.

Jos nyt ollaan huolissaan suomalaisen lisääntymisestä, niin tästä tarvitaan oikeasti lisää tutkimustietoa - mitkä asiat vaikuttavat perhe-elämän onnistumiseen. Vanhemmilta polvilta ei saada neuvoja tähän, kuten he ja heitä edeltävät polvet ovat saaneet, koska maailma on muuttunut niin paljon.

Onneks on vauva-palsta, täällä voi tehdä jonkinlaisia johtopäätelmiä. Mutta esim. tällaiset provoaloitukset houkuttelee vastaamaan ne joilla on toisaalta rankimmat ja toisaalta helpoimmat kokemukset, se on ehkä hyvä pitää mielessä.

N27

Vanhemmuus hukassa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Sinulle juhliminen sun muut siis yhtä tärkeitä, kuin lapset? Hmm ja miltäs se sitten kuulostaa...

Jep, on mukava käydä muutaman kerran vuodessa juhlimassakin. Lapsia hoitaa tällä välin isä tai joku muu luotettava taho. Lapsille jää silti loput päivät vuodesta. En keksi kyllä yhtään järjellistä syytä, miksi lapset tarvitsevat vanhempiaan 24/7 ja joka ikinen päivä. Hiukan omaakin elämää, niin kaikki voivat paremmin.

Silloin kun lapseni olivat vauvoja/pieniä, kävin usein kyläilemässä ystävilläni heidän kanssaan tai ystäväni saattoivat viettää meillä aikaa kylässä. Tunnen kuitenkin äiti-ihmisiä, jotka ovat kieltäneet ystäviltä vierailut ilta-aikaan koska vauva häiriintyy vieraista. Uskon, että ap tarkoittaa tämän kaltaisia ihmisiä..

Helvetti vai paratiisi kirjoitti:

Tän ketjun selittäjät saa lapsiperhearjen kuulostamaan toisaalta ihan helvetiltä, toisaalta mukavalta elämältä joka yksinkertaisesti menee paremmuudessa entisen elämän ohi eikä mitään haikailtavaa ole.

Mietin lapsen hankkimista, ja olisi kyllä erityisen kiva tietää missä määrin tämä helvetti/mukava pesintä on itse rakennettavissa, vai ollaanko siinä vaan korkeampien voimien armoilla sen jälkeen kun paksuksi tulee, eikä voi tietää että mitä siitä seuraa.

Jos nyt ollaan huolissaan suomalaisen lisääntymisestä, niin tästä tarvitaan oikeasti lisää tutkimustietoa - mitkä asiat vaikuttavat perhe-elämän onnistumiseen. Vanhemmilta polvilta ei saada neuvoja tähän, kuten he ja heitä edeltävät polvet ovat saaneet, koska maailma on muuttunut niin paljon.

Onneks on vauva-palsta, täällä voi tehdä jonkinlaisia johtopäätelmiä. Mutta esim. tällaiset provoaloitukset houkuttelee vastaamaan ne joilla on toisaalta rankimmat ja toisaalta helpoimmat kokemukset, se on ehkä hyvä pitää mielessä.

N27

Koskaan ei voi tietää millainen lapsi sieltä tulee

Vierailija kirjoitti:

Kuuleppas katoppas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

neljän äiti kirjoitti:

Selvitäppäs itsellesi ensin sellainen asia kuin kiintymyssuhde. Voi avartaa. Luonto on myös huolehtinut niin että vanhemmat, varsinkin äiti keskittyy lapseen enemmän. Luulisi ettei aikuiset ole vauvan huomiosta kateellisia, mutta väärässä olin näköjään. Ehtii sitä tavata kavereita kun lapset kasvaa. Oikeat ihmiset ympärillä ymmärtävät sen. Kuten myös sen kuinka väsynyt sitä oikeasti voi olla kun lapset sairastaa yms. Mielummin tarjoavat apua kuin kummastelevat netissä....

Selvitäpäs itsellesi suomen kielen taito.

Minäkin kirjoitan kaikki vastaavat sanat kahdella konsonantilla, koska se vaan on niin, että suomalainen lausuu sen kahdella konsonantilla vaikka kielioppi sanois mitä!

Kirjoita vain väärin, mutta se antaa sinusta hyvin sivistymättömän kuvan eikä sinua oteta todesta, vaikka yrittäisit mitä.

Se vain on niin, että kuulepa, menepä, teepä, kirjoitapa, lennäpä.

En ole suomen kielioppia keksinyt, mutta arvostan sitä.

Sinä, joka jaksat jauhaa tästä tuplakonsonanttiasiasta et kyllä anna itsestäsi mitään sivistynyttä kuvaa. Suomalaiset lausuvat nuo sanat kahdella konsonantilla, joten minusta on hauskaa kirjoittaa nuo sanat kahdella konsonantilla aina epävirallisissa tilanteissa esimerkiksi tällaisilla vauva- sun muilla keskustelupalstoilla, joissa ihan puhekielelläkin saa kirjoittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus hukassa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Sinulle juhliminen sun muut siis yhtä tärkeitä, kuin lapset? Hmm ja miltäs se sitten kuulostaa...

Jep, on mukava käydä muutaman kerran vuodessa juhlimassakin. Lapsia hoitaa tällä välin isä tai joku muu luotettava taho. Lapsille jää silti loput päivät vuodesta. En keksi kyllä yhtään järjellistä syytä, miksi lapset tarvitsevat vanhempiaan 24/7 ja joka ikinen päivä. Hiukan omaakin elämää, niin kaikki voivat paremmin.

Silloin kun lapseni olivat vauvoja/pieniä, kävin usein kyläilemässä ystävilläni heidän kanssaan tai ystäväni saattoivat viettää meillä aikaa kylässä. Tunnen kuitenkin äiti-ihmisiä, jotka ovat kieltäneet ystäviltä vierailut ilta-aikaan koska vauva häiriintyy vieraista. Uskon, että ap tarkoittaa tämän kaltaisia ihmisiä..

Kuulostat siskoltani joka ei tajua että illalla ei voi enää riehua. Jos lapset haluaa joskus saada nukkumaan.

Vierailija kirjoitti:

Ihan karmea ketju. Tää pitäisi lukea jokaisen joka miettii haluaako lapsia vai ei. Kyllä todellakin pitää haluta jos tuollaista meinaa jaksaa.

Ihan karmea tämä on siitä syystä että niin paljon lokaa heitetään niiden päälle jotka haluavat huolehtia lapsistaan ja olla perheensä kanssa. Hirveän negatiivista ja toivon todella että seuraavat sukupolvet eivät olisi näin kauheita kanssaihmisilleen.

AP, lapset on pieniä kerran, sinä ilmeisesti aikuinen, lopeta syyllistäminen ja marttyyrius. Kuka ystävä tuollaista edes tekee. Puhu ystäväsi kanssa tunteistasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Seurassamme on oikeen vanhemman sukupolven mutusykolooki. Vau.

Perustuu ihan suoriin kokemuksiin ja nähtyihin kuvioihin/elämään. Niillä, joilla ei pipo kiristä, menee suhteissaan onnellisimmin.

Ps. Enkä nyt aivan mummo ole, mutta siinä iässä että lapseni ovat jo teini-ikäisiä :)

Pipo ei kiristä, kun jaksaa juosta baareissa...? Ihmisiä on onneksi kovin erilaisia, kaikkia ei kiinnosta samat asiat... eroissakin on usein kyse siitä, että kovin erilaiset luonteet ovat päätyneet yhteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus hukassa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Sinulle juhliminen sun muut siis yhtä tärkeitä, kuin lapset? Hmm ja miltäs se sitten kuulostaa...

Jep, on mukava käydä muutaman kerran vuodessa juhlimassakin. Lapsia hoitaa tällä välin isä tai joku muu luotettava taho. Lapsille jää silti loput päivät vuodesta. En keksi kyllä yhtään järjellistä syytä, miksi lapset tarvitsevat vanhempiaan 24/7 ja joka ikinen päivä. Hiukan omaakin elämää, niin kaikki voivat paremmin.

Silloin kun lapseni olivat vauvoja/pieniä, kävin usein kyläilemässä ystävilläni heidän kanssaan tai ystäväni saattoivat viettää meillä aikaa kylässä. Tunnen kuitenkin äiti-ihmisiä, jotka ovat kieltäneet ystäviltä vierailut ilta-aikaan koska vauva häiriintyy vieraista. Uskon, että ap tarkoittaa tämän kaltaisia ihmisiä..

Kuulostat siskoltani joka ei tajua että illalla ei voi enää riehua. Jos lapset haluaa joskus saada nukkumaan.

Meillä ei kukaan ole koskaan riehunut. Olemme esimerkiksi juoneet iltateetä ja jutelleet ystävän kanssa, ja siinä sivussa olen hoitanut vauvan/lapset. Ei oikein ole toisiltaan pois nämä asiat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Seurassamme on oikeen vanhemman sukupolven mutusykolooki. Vau.

Perustuu ihan suoriin kokemuksiin ja nähtyihin kuvioihin/elämään. Niillä, joilla ei pipo kiristä, menee suhteissaan onnellisimmin.

Ps. Enkä nyt aivan mummo ole, mutta siinä iässä että lapseni ovat jo teini-ikäisiä :)

Niin. Perustuu mutuun - ja pahaan tahtoon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Seurassamme on oikeen vanhemman sukupolven mutusykolooki. Vau.

Perustuu ihan suoriin kokemuksiin ja nähtyihin kuvioihin/elämään. Niillä, joilla ei pipo kiristä, menee suhteissaan onnellisimmin.

Ps. Enkä nyt aivan mummo ole, mutta siinä iässä että lapseni ovat jo teini-ikäisiä :)

Pipo ei kiristä, kun jaksaa juosta baareissa...? Ihmisiä on onneksi kovin erilaisia, kaikkia ei kiinnosta samat asiat... eroissakin on usein kyse siitä, että kovin erilaiset luonteet ovat päätyneet yhteen.

Pipo kiristää, jos pitää satunnaisia osallistumisia juhliin/tupareihin/ystävän syntymäpäiville ”baareissa juoksemisena”.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemmuus hukassa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä muu elämä kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, ymmärrät sitten jos/kun tulet itse vanhemmaksi. Ei sitä vastuuta ja sitoutumista oikein muuten varmaan kykene ymmärtämään. 

Olen vanhempi ja myös iältäni jo melko vanha. En ole koskaan käsittänyt joidenkin hurahtamista perheeseen ja aina ihmetellyt samaa, että miksi muu elämä joillakin jää kokonaan lasten myötä. Tällä elämänkokemuksella olen huomannut, että nuo hurahtajat päätyvät eroon muita todennäköisemmin. Niillä menee parisuhteissa parhaiten, jotka osaavat yhdistää perheen ja oman elämänsä, ystävät ja menot rennolla otteella. Ohis

Mikään ”muu elämä” ei ole mitään verrattuna lapsiperheen elämään. Lapsen saannista se elämä vasta alkaa eli lapsettomat jäävät kyllä paitsi paljosta. Sääliksi käy niitä ikuisia bilettäjiä, jotka koko elämänsä ilman lapsia elävät tai jotka laiminlyövät lapsensa ja nuorensa joidenkin turhuuksien takia.

Älä yleistä. Minulle oma elämä (ystävät, satunnaiset matkat, harrastukset, työ sekä kyllä, joskus myös se juhliminen) on kyllä aina ollut ihan yhtä tärkeää kuin lapsetkin. Sopivassa suhteessa toki. Se, että kutsuu vanhemman ”omaa elämää” lasten laiminlyönniksi kuulostaa kyllä lähinnä joltain läheisriippuvuudelta.

Sinulle juhliminen sun muut siis yhtä tärkeitä, kuin lapset? Hmm ja miltäs se sitten kuulostaa...

Jep, on mukava käydä muutaman kerran vuodessa juhlimassakin. Lapsia hoitaa tällä välin isä tai joku muu luotettava taho. Lapsille jää silti loput päivät vuodesta. En keksi kyllä yhtään järjellistä syytä, miksi lapset tarvitsevat vanhempiaan 24/7 ja joka ikinen päivä. Hiukan omaakin elämää, niin kaikki voivat paremmin.

Silloin kun lapseni olivat vauvoja/pieniä, kävin usein kyläilemässä ystävilläni heidän kanssaan tai ystäväni saattoivat viettää meillä aikaa kylässä. Tunnen kuitenkin äiti-ihmisiä, jotka ovat kieltäneet ystäviltä vierailut ilta-aikaan koska vauva häiriintyy vieraista. Uskon, että ap tarkoittaa tämän kaltaisia ihmisiä..

Kuulostat siskoltani joka ei tajua että illalla ei voi enää riehua. Jos lapset haluaa joskus saada nukkumaan.

Meillä ei kukaan ole koskaan riehunut. Olemme esimerkiksi juoneet iltateetä ja jutelleet ystävän kanssa, ja siinä sivussa olen hoitanut vauvan/lapset. Ei oikein ole toisiltaan pois nämä asiat.

Minun siskoni tulee pimpottamaan kasilta ovikelloa, pistää pystyyn hervottoman hipan ja juoksuttaa lapset hikisiksi. Lopputuloksena piinaava iltayö ja lapset, jotka nukahtaa lopulta 00.30. Ja tietenkin minä olen se mänttipää, joka joudun kieltämään ja hillitsemään ja sisko on se "hauska ja rento".

Ja sitten suuttuu kun en ota häntä enää kylään. Joka helvetin kerta jotain ääliömäistä. Lapset ei saisi lainkaan olla hiljaa paikallaan - tätä jaksaa jauhaa: Lasten pitää riemuita.

Niin, se on selvä, mutta on sitten ihan eri ja tämän peräänkuuluttamani tutkimisen arvoinen kysymys, että mikä elämänlaatuun silloinkin vaikuttaa, jos syntyy vaikkapa erityislapsi. Joillekin sekin on paljon rankempaa kuin toisille. Miten varautua pahimpaan?

Vierailija kirjoitti:

Niin, se on selvä, mutta on sitten ihan eri ja tämän peräänkuuluttamani tutkimisen arvoinen kysymys, että mikä elämänlaatuun silloinkin vaikuttaa, jos syntyy vaikkapa erityislapsi. Joillekin sekin on paljon rankempaa kuin toisille. Miten varautua pahimpaan?

Yritin lainata tuota joka sanoi, ettei koskaan tiedä millainen lapsi syntyy.