Tapailemani naisen mt-ongelmat.

Vierailija kirjoitti:

Herkkyys on myös vahvuutta. Ei mitään niin huonoa, ettei olisi hyvääkin.

Joskus sairastuminen on keino suojella itseään hulluksi tulemiselta. Terve ihminen reagoi sairastumalla epäterveeseen ympäristöön.

Aika karua, mutta totta.

Kuulin joskus kahvilassa kahden lääkärin keskustelun masennuksesta. Masennuksessa ihminen ikään kuin luon nahkaansa.

Toisen lääkärin kokemuksen mukaan masentunut ihminen saattaa unohtaa paljon asioita: ihmisiä, tapahtumia, kokonaisia jaksoja elämästä. Masennus on uudistumista.

Siksi masennus on tärkeää ja hyödyllistä. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ei sallita tälläistä. Ihmisen pitäisi olla kone, joka on kokoajan täysin toimintakunnossa ja tuottava.

No ei tässä niinkään arvioida masennusta itseään kuin sitä, onko masennus oikea aika alkaa parisuhteeseen ja onko se terveellistä masentuneen kumppania kohtaan. Mitään selkeää rajaahan siihen ei ole, mitä parisuhteeseen voi sisältyä ja mitä ei, koska kyseessä on kuitenkin ilojen lisäksi vaikeuksien jakaminen. Mutta tosiaan pelkäksi hoitajaksi heti alusta asti joutuminen on kohtuutonta omasta mielestäni. Molempien pitää ihan oikeasti saada suhteesta jotain, tai kyseessä on pelkkä hyväksikäyttö tai muuten epäterve suhde.

Itse en alkaisi suhteeseen mt-ongelmaisen kanssa, ja tuolla on viela useampi. 

Olen ehka itsekas, mutta en ole erityisen hoivaava tai empaattinen persoona, eli parempi varmaan molemmille osapuolille, etten edes harkitse alkaa tuommoiseen suhteeseen. Mieti, miten konfliktitilanteissa nainen tulee reagoimaan, kun riitely/erimielisyydet ovat ihan "tavallisillekin" ihmisille jo haasteellisia tilanteita. 

Sa saat kylla ihan ns. normaalinkin naisen noilla spekseilla. 

N44

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmiin löytyy apua. Tärkeintä on tekeekö tapaamasi nainen ongelmilleen mitään vai onko hän saanut niistä syyn jymähtää paikoilleen? Se ratkaisee eniten kenen kanssa voi elää ja kenen kanssa ei.

Ja miten hän niitä osaa ennakoida ja hallita? 

Sairauksille kun ei voi mitään,mutta niihin asennoituminen vaihtelee.  Jos naisystäväsi ei näe valoa tunnelin päässä, eikä usko selviävänsä en sinuna jäisi suhteeseen. Olet pian omaishoitajan roolissa ja ainainen itkujen olkapää. Voimasi eivät riitä sellaiseen, harvalla muutenkaan riittää, ja kukaan ei naista pelasta kuin hän itse. Tai joku ammattilainen.

Et ehkä nää, että kolikolla on toinenkin puoli? Mitä hyvää masennuksessa on? Onko siinä mitään hyvää?

Masennus tekee ihmisestä sopeutujan. Väitän, että masennukseen taipuva ihminen sopeutuu melkein minkälaiseen ympäristöön vain.

Saattaa mennä puoli vuotta masennuksen kourissa ja sitten alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Aivot ja tapa toimia muokkautuu uudestaan. Reset aivoille.

Minusta on jännittävää, että tällä palstalla tuomitaan mielenterveysongelmat niin jyrkästi. Sairaus siinä missä muutkin sairaudet. Siitä olen samaa mieltä, että on syytä hoidattaa itseänsä kuntoon. Se on kuitenkin mielestäni epäreilua, että ajatellaan ettei mielenterveyden ongelmista kärsivät "antaisi" mitään. Toki tällä kyseisellä tytöllä on omat asiat aika solmussa mutta jos työstää niitä niin suunta on vain ylöspäin. 

Jää ap, omaksi valinnaksesi haluatko olla mukana siinä vai päätätkö tapailun tässä kohtaa. Kummin vain päätät, se on oikein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenterveysongelmiin löytyy apua. Tärkeintä on tekeekö tapaamasi nainen ongelmilleen mitään vai onko hän saanut niistä syyn jymähtää paikoilleen? Se ratkaisee eniten kenen kanssa voi elää ja kenen kanssa ei.

Ja miten hän niitä osaa ennakoida ja hallita? 

Sairauksille kun ei voi mitään,mutta niihin asennoituminen vaihtelee.  Jos naisystäväsi ei näe valoa tunnelin päässä, eikä usko selviävänsä en sinuna jäisi suhteeseen. Olet pian omaishoitajan roolissa ja ainainen itkujen olkapää. Voimasi eivät riitä sellaiseen, harvalla muutenkaan riittää, ja kukaan ei naista pelasta kuin hän itse. Tai joku ammattilainen.

Et ehkä nää, että kolikolla on toinenkin puoli? Mitä hyvää masennuksessa on? Onko siinä mitään hyvää?

Masennus tekee ihmisestä sopeutujan. Väitän, että masennukseen taipuva ihminen sopeutuu melkein minkälaiseen ympäristöön vain.

Saattaa mennä puoli vuotta masennuksen kourissa ja sitten alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Aivot ja tapa toimia muokkautuu uudestaan. Reset aivoille.

Niin? Kun tämän ketjun aihe ei ole masentuneen tarpeet ja aikataulu, vaan että kannattaako tällaisessa tilanteessa ryhtyä parisuhteeseen. Mielestäni ei kannata.

Ja entä kaksisuuntainen mielialahäiriö? Deal breaker?

Muuten hyvä provo, mutta persoonallisuushäiriö ei ole kuten esim. syömishäiriö, joka iskee yhtäkkiä. Se on pysyvä. Eikä ole sairaus, vaan ominaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Herkkyys on myös vahvuutta. Ei mitään niin huonoa, ettei olisi hyvääkin.

Joskus sairastuminen on keino suojella itseään hulluksi tulemiselta. Terve ihminen reagoi sairastumalla epäterveeseen ympäristöön.

Aika karua, mutta totta.

Kuulin joskus kahvilassa kahden lääkärin keskustelun masennuksesta. Masennuksessa ihminen ikään kuin luon nahkaansa.

Toisen lääkärin kokemuksen mukaan masentunut ihminen saattaa unohtaa paljon asioita: ihmisiä, tapahtumia, kokonaisia jaksoja elämästä. Masennus on uudistumista.

Siksi masennus on tärkeää ja hyödyllistä. Suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ei sallita tälläistä. Ihmisen pitäisi olla kone, joka on kokoajan täysin toimintakunnossa ja tuottava.

No ei tässä niinkään arvioida masennusta itseään kuin sitä, onko masennus oikea aika alkaa parisuhteeseen ja onko se terveellistä masentuneen kumppania kohtaan. Mitään selkeää rajaahan siihen ei ole, mitä parisuhteeseen voi sisältyä ja mitä ei, koska kyseessä on kuitenkin ilojen lisäksi vaikeuksien jakaminen. Mutta tosiaan pelkäksi hoitajaksi heti alusta asti joutuminen on kohtuutonta omasta mielestäni. Molempien pitää ihan oikeasti saada suhteesta jotain, tai kyseessä on pelkkä hyväksikäyttö tai muuten epäterve suhde.

Mistä tiedät, että masentunut on heikompi? Väitän, että näin ei ole. Olen sarjamasentuja. Väitän, että juuri tämän ansioista olen aika vahvoilla. Pystyn nimittäin sopeutumaan paremmin uusiin elämäntilanteisiin.

Mitä molempien pitää saada suhteesta? Luultavasti tosiaan voisi käydä niin, että masennuksesta toivuttuaan löytää paremman puolison.

Älä ala suhteeseen.

Itselläni liuta mt-ongelmia, käytössä lääkkeet ja terapia, sekä ollut myös osastojakso psykiatrisella osastolla. Parisuhde minullakin on, mutta en voi itse nauttia siitä, sillä tuntuu kuin olisin toiselle jatkuva taakka.

Saan epämääräisiä kiukku- ja ahdistuskohtauksia, vaivun pitkäksi aikaa synkkiin mietteisiin, välillä haudon itsemurhaa. Olen itsekäs, kateellinen ja katkera. Nämä tekevät ihmisestä ruman. Parisuhde kärsii, molemmilla on paha olla.

Ei ole oikein joutua kaiken tuon paskan keskiöön. Saat varmasti kuunnella kaikenlaista ikävää, saatat saada syytöksiä, voit joutua olemaan jatkuvasti "hoivaamassa" tyttöä, et uskalla jättää häntä yksin kotiin, olet terapeutti, kokki, siivooja.

Onko tytöstä koskaan työelämään? Ei välttämättä. Ja kun tarpeeksi kauan on sairauksien kanssa elänyt, ei niistä enää halua eroon. Saattaa jopa tottua jatkuvaan huomioon ja palveluun. Pitää myös sinua itsestäänselvyytenä.

Parisuhde ei tule olemaan tasavertainen koskaan.

Kaksi masentunutta on mielenkiintoinen yhdistelmä. Onko kellään kokemusta? Muuttuuko parisuhdedynamiikka? Toisen täytyy ottaa vastuu arjesta ja parantua. Heikompi saa sairastaa. Tavallaan molemmat voittaa, kun toinen parantuu ja toinen saa sairastaa rauhassa.

Huono. Plääh.

Osaan vain arvailla millaisia perillisiä voisitte saada aikaan...

Vierailija kirjoitti:

Kaksi masentunutta on mielenkiintoinen yhdistelmä. Onko kellään kokemusta? Muuttuuko parisuhdedynamiikka? Toisen täytyy ottaa vastuu arjesta ja parantua. Heikompi saa sairastaa. Tavallaan molemmat voittaa, kun toinen parantuu ja toinen saa sairastaa rauhassa.

Vähän niinkuin alkoholismi. Ensin molemmat juo. Lopulta toinen päättää parantua ja alkaa hoivaamaan toista. Toinenkin parantuu tai sitten tulee ero, koska selvä ei enää jaksa juoppoa. Eron myötä myös toinen lopettaa juomisen. Lopulta molemmat ovat kuivilla.

Vierailija kirjoitti:

Osaan vain arvailla millaisia perillisiä voisitte saada aikaan...

Tosi terveitä ja normaaleja. Lapset katsoo sekoilua vierestä ja toteaa, että ei koskaan tuota.

Vierailija kirjoitti:

Muuten hyvä provo, mutta persoonallisuushäiriö ei ole kuten esim. syömishäiriö, joka iskee yhtäkkiä. Se on pysyvä. Eikä ole sairaus, vaan ominaisuus.

Itseasiassa esim. epävakaan piirteet häviävät yleensä viimeistään n. 30vuoden kieppeillä, kun taas esim. Aikuisiän anoreksia ei yleensä parane koskaan, vaan sairaus ja kamppailu painon kanssa tulee aina olemaan osa elämää, vaikka se ei enää pääsisikään pahaksi esim. vrt. Alkoholismi.

Ei hyvältä kuullosta, noihin pääkopan ongelmiin ei pillerit auta, häivyt hyvän sään aikana. Pane kuitenkin ensin.

Omalla avovaimollani on keskivaikea masennut, sos tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö ja määrättelemätön syömishäiriö ja oli saanut viiltelyn lopetettua hetki sitten kun aloimme seurustelemaan. Suhteen alussa nämä ongelmat olivat isompia ja vaikuttivat enemmän. Hän on saanut apua ja tehnyt paljon töitä parantumisensa eteen. Nykyään masennus on hyvässä vaiheessa, hän työstää sos tilanteiden pelkoa ja ahdistuneisuushäiriötään ja hän on edistynyt todella paljon. Syömishäiriö on kunnossa. Toisinaan on huonompia päiviä, mutta nekin menevät omalla painollaan. 

Olen ylpeä miten hän tekee paljon asioita itsensä ja oman hyvinvoinnin eteen. Itse olisin menettänyt maailman ihanimman, hauskan ja empaattisimman ihmisen jonka tunnen, jos olisin lähtenyt kuultuani hänen ongelmistaan. Mutta ei se aina ole helppoa. Kannattaa miettiä tarkkaan. Riippuu ehkä

 myös paljon tytön omasta suhtautumisesta ongelmiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Ja entä kaksisuuntainen mielialahäiriö? Deal breaker?

Mulle olisi deal-braker ehdottomasti. Bipoilla on tiettavasti maanisessa vaiheessa moraali vahan hakusessa, pettavat helposti. Ma en pystyisi kasittelemaan sita [pettamista], oli sitten sairaudesta johtuvaa tai ei. Eli en halua moiseen high-risk suhteeseen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Osaan vain arvailla millaisia perillisiä voisitte saada aikaan...

Tosi terveitä ja normaaleja. Lapset katsoo sekoilua vierestä ja toteaa, että ei koskaan tuota.

Jotain hyvää sentään. Edes normaalit lapset.

Mulla nyt 39-vuotiaana ei epävakaan kriteerit enää täyty. Keskivaikea masennus on, ja lääkitys siihen, tuohon jamaan menin kun elämässä tapahtui kaikenlaista todella ikävää lyhyessä ajassa, läheisen kuolema, lapsen ja oman itseni vakava fyysinen sairastuminen, avioero, yt-neuvotteluissa sain lähteä pitkäaikaisesta työpaikastani, läheinen ystävä petti kamalalla tavalla luottamukseni jne. Tästäkin noustaan vielä. Vaikka mt-ongelmainen nyt virallisesti olenkin, pärjään elämässä ihan hyvin ja asiani ovat kunnossa. En edes halua parisuhdetta, en nyt enkä ehkä enää koskaan muutenkaan. Masennus näkyy ehkä parhaiten näköalattomuutena, ja siinä etten saa iloa juuri mistään.