Lue keskustelun säännöt.
Sinä, joka rakastuit toiseen ja jätit puolisosi: kannattiko? Rehellisesti!
30.03.2019 |
Kiinnostaa varsinkin sellaisten ihmisten kokemukset, joilla on taustalla pidempi suhde ja ehkä lapsia tai muita sitoumuksia.
Olen korviani myöten ihastunut kaveriini ja kaipaan vähän realismia pilvilinnoihini.
Kommentit (137)
Vierailija kirjoitti:
Olen alkanut miettiä, että olinko sittenkin hölmö..
Olin exän kanssa yhdessä 20-v. Kaksi lasta, velattomat autot, hieno talo (jonka sain suunnitella mieleni mukaan, muut rakensi). Minun ei tarvinnut juurikaan päätä vaivata talousasioilla, siivouksilla, kaupassa käteisellä, auton huollolla jne. Sain aika lailla toteuttaa itseäni ja opiskella lisää.
Valmistuttuani menin uuteen työpaikkaan, jossa heti kättelyssä "kaupungin tunnetuin poikamies" vei jalat alta. Hullaannuin salasuhteesta ja hankin salaa oman kämpän. Olin valmis jättämään lapset exälle. Omaisuudesta vaadin puolet, vaikka itse en ollut juuri töitä tehnyt.
Ex oli itsemurhan partaalla. Lapset oireilivat, mutta minä olin onnellinen. Tunsin itseni viettelijättäreksi ja maailman kuningattareksi. Hyvin nopeasti hakeuduin sterilisaation purkuun, vaikka en juuri ollut nauttinut raskauksista tai vauva-ajoista. Tulin raskaaksi uudelle miehelle ja nyt meillä on vauva. Varmaan hormonit hyrräsi pääni sekaisin. Hankkiuduin eroon jopa edellisen elämän koirista ja hankin uuden koiran.
Aloimme remontoida vanhaa taloa uuden miehen kanssa. Nyt olen alkanut väsyä tilanteeseen. Uusi mies ei pyöritäkään arkea, talous on minunkin vastuulla. Palasin aiempaan ammattiini ennen äitiyslomaa, kun koin uuden liian raskaaksi. En viihdy vauvan kanssa kotona. Teini-ikäiset lapset rassaa, vaikka toinen näistä asuu isällään. Tytär asuu minulla, antaisin hänetkin isälleen, mutta olen taloudellisesti hänen mukanaan tuomista tuloista riippuvainen. Uusi mies ei enää keskity vain meihin jne.
Jotenkin alkanut tuntua, että olisi pitänyt harkita asiaa. Olen jotenkin ihan sotkussa tilanteeni kanssa, mutta muille en sitä koskaan myöntäisi.. elämänihän on nyt vain ihanuutta. Pelkään, että tämä päättyy huonommin kuin oletin. Kadehdin eksäni ja nykyisensä helppoa elämää, lomamatkoja, taloa.
Kannattaa miettiä puitteitakin, ei vain tunneskaalaa.
Jep jep. Tarinassasi on helppo olla eksäsi, lastesi ja entisten koiriesi puolella. Hyvä, että eksälläsi menee hyvin. Ehkä se aurinko paistaa vielä ihan kunnolla sinunkin risukasaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taas kunnon kaksinaismoralismia. Täällä aina vingutaan, kun miehet löytävät toisen ja jättävät naisen. Näitä miehiä haukutaan ties millä nimillä, mutta kas kummaa kaikki tarinat täällä päinvastaisesta tilanteesta saa pelkkää yläpeukkua...
Vierailija kirjoitti:
Taas kunnon kaksinaismoralismia. Täällä aina vingutaan, kun miehet löytävät toisen ja jättävät naisen. Näitä miehiä haukutaan ties millä nimillä, mutta kas kummaa kaikki tarinat täällä päinvastaisesta tilanteesta saa pelkkää yläpeukkua...
Oli mies tai nainen, mutta kenenkään ei ole pakko jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, jota ei rakasta ja joka jopa on muuttunut vastenmieliseksi.
Toiseen rakastuminen oli varmistus sille,että en rakastanut silloista miestä. Ei olisi kyllä kannattanut sitä uutta toisaalta ottaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tein sen ihan vasta ja tämä suhde toisen kanssa ei ole vielä edes julkinen...20 vuoden avioliitto jäi, jossa en ollut enää viimeisinä kahtena vuotena onnellinen. Nyt mulla on ihana mies, kaunis pikku koti ja pystyn hengittämään ilman kuristavaa tunnetta. Ootan vain, että saadaan julki tää meidän rakkaus ja voidaan olla onnellisia ihan kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on tilanne että mieheni on kiltti, turvallinen, hauska, älykäs.. mutta kaipaan sitä että joku haluaa minua. No, töistähän semmoinen löytyi ja nyt on todella vaikeaa unohtaa tämä työkaveri ja keskittyä suhteeseen. Nautin huomiosta mitä töissä saan mutta en halua pilata parisuhdetta tämmöisen takia koska en voisi koskaan saada parempaa miestä kuin nykyinen. Ja vaikka tämän tiedostaa järjellä niin en saa ajatuksia pois työkaverista.
Olen tuo joka kirjoitti 11 textin.
Sinulla on tilanne ettet ole lähtenyt pois ja kannattaa korjata kotona se asia, kun sinullakin on hyvä mies. Jos lähdet pois toisen matkaan yhtä kylmästi kuin minä, niin se kaikki tuska tulee yhtäkkiä eteen. Se on hirvein tunne mitä minä olen elämässäni kokenut kun tajuaa kuinka paska ihminen olin.
Minun exäni on ihan aidosti paras ihminen jonka olen ikinä tuntenut. Tajusin kaiken hänen sanomisen vasta myöhemmin. Minä vaan lähdin pois nopeasti, vaikka minulla oli kaikki hyvin kotona. Silloinkin kun tein siinä lähtöä, niin exäni ei raivonnut mutta oli surullinen. Ja hän tuki minua silti siinä, kun otin kasseja kainaloon. SIltikään en ymmärtänyt siinä mitään, kun olin toisen ihmisen huumassa. Olin ollut uuden kanssa sen 7kk ja minulla oli syntymäpäivä ja sinä aamuna minä romahdin autooni. Kaikki se minun raukkamainen tekeminen exääni kohtaan vyöry päälle ja aloin hysteerisesti itkemään ja sain paniikkikohtauksen. Se kaikki tuli mieleen, kun minulla oli aina syntymäpäivät exän kanssa ja tämä uusi ei edes toivottanut hyvää syntymäpäivää. Enkä nyt tarkoita, että olisin prinsessa jolle pitää toivottaa yhtään mitään vaan tarkoitan, kun se vanha elämä tuli mieleen. Se ihminen näytti minulle sen, että välittää. Ei siitä kauaa mennyt kun tosiaan näin hänet kaupan edessä..
Sen romahduksen jälkeen en enää halunnut, että se nykyinen koskee minuun. Exäni pyöri niin paljon mielessä silloin. Heräsin todellisuuteen niin sanotusti. Kadun sitä edelleen, mutta on hienoa että exällä on nyt onni elämässä.
Korjaa tilannne oikeasti ennen kuin on liian myöhästä. Hyviä miehiä ei joka puussa kasva se on varma asia. Sellaista miestä mikä exäni on, niin en tule koskaan löytämään eikä hirveästi kiinnosta koko parisuhde muutenkaan.
Tiedän järjellä ettei tässä työkaverijutussa ole mitään järkeä, se on minua 15v vanhempi, lapsia yms. Jotenkin vaan hullaannun siitä huomiosta ja kun nähdään päivittäin niin on vaikea unohtaa.
Tätä ketjua lukemalla kyllä tuli vahvistusta sille että täytyy vaan aktiivisesti unohtaa se ja keskittyä enemmän omaan mieheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan vaan onnitella kaikkia, jotka ovat löytäneet paremman elämän! Luo toivoa..
Outo kysymys. Vaikka uusi rakkaus loppuisikin, niin ei se vanha rakkaus silti syty uudestaan. Miksi siis pitäisi ajatella, ettei muka kannattanut erota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatti! Jos en olisi uskaltanut erota, eläisin vieläkin tietämättä miltä oikea yhteys kahden ihmisen välillä tuntuu. Hieman surettaa että meni niin pitkään puoliliekillä vitkutellessa ja tylsiin turvallisuuksiin ripustautuneena.
Mua mietityttää näissä se, että miten sitten nykyisen kanssa ollessa voit tietää että hän on parasta mitä voi olla tai edes "riittävän hyvää", eikä että entä jos seuraavalta oppisi että TÄMÄ se vasta on hyvä suhde? Kysyn ihan vilpittömästi kun olen itse ollut vain yhden kanssa ikinä. Ja sen yhden kanssa olen ollut 20v ja nyt mietin että enpä paljoa tiennyt 17v sitten siitä mitä on oikeasti toimiva kommunikaatio, oikeasti syvä yhteys tai oikeasti hyvä seksi, vaan kaikki se kasvaa ja kehittyy suhteen myötä. Ei se huonoa ollut silloin aikoinaankaan vaikken paremmasta tiennyt. Mutta siis, on ajatus että parempi tulee vaihtamalla eikä kasvamalla niin mistä tiedätte ettei jossain olisi taas joku parempi?
Tämän viestin pointti ei ole että pitäisi jäädä siihen ekaan tai viidenteen suhteeseen jos se tuntuu väärältä ja joku muu oikealta, mutta mietin siis sitä että jos uuden ihmisen myötä avautuu uusi maailma, niin miten siitä tulee varmuus että on perillä eikä olo että mitä kaikkia maailmoja tuolla onkaan minua odottamassa?
Se helppous on ekassa pitäytymisessä, voi uskotella itselleen että "sen vain tietää" kun ei joudu myöntämään olleensa jo kerran väärässä. Ehkä toisen kohdalla pitää ja voi hyväksyä että ei sitä aina tiedäkään mutta jos nyt on hyvä näin?
Ehkä siitä, että sen uuden ihmisen kanssa synkkaa niin hyvin, ettei sen entisen kanssa koskaan. Jos on ollut pitkässä suhteessa tietää kyllä oikeasti onko esim henkistä yhteyttä olemassa vai ei. ja jos ei sitä ole ja siinä uudessa suhteessa on, tietää, että se on parempi.
Itseäni kyllä välillä harmittaa, että roikun tässä suhteessa johon jäin jo 17vuotiaana. Eli ensimmäiseen seurustelukumppaniin. Nyt yli 30v myöhemmin tajuan kaikella tavalla, että tämä ihminen ei todellakaan ole se oikeai ja mitenkään emme sovi toisillemme.
Meillä on täysin erilaiset arvot elämässä ja miehen mielipiteet saavat niskakarvat pystyyn. Ovat ihan junttia parhaimmillaan.
Mutta koska olen laiska paska, en jaksa tehdä elämälleni mitään. Tai siis yritän elää parhaalla mahdollisella tavalla ja niin kuin parhaaksi nään välittämättä miehestä.
Kyllähän se varmasti vaihtamalla paranisi, mutta ei jaksa enää panostaa.
Kannatti. Nuorena ja tyhmänä luulin rakkauden parantavan kaiken, menin siis yhteen moniongelmaisen miehen kanssa ja rakkauspäissään tehtiin vielä vauva siihen sotkuun. Ajattelin että mies muuttuisi kyllä. Yritti kyllä, mutta kuppilassa kaljalla istuminen ja muut naiset kiinnostunut kuitenkin enemmän. Lopulta vielä paljasti, ettei edes pitänyt minua kovin viehättävänä ja ehdotti "avointa" suhdetta.
Nykyinen mieheni on tasapainoinen, rakastava ja kannustava puoliso minulle ja isähahmo lapselleni. Eksääni välit ovat hyvät ja lapsi saa tavata isäänsä, puhun hänestä aina arvostavasti lapselle (vaikka hän ei esimerkiksi osallistu lapsen elatukseen). En näe että olisin pilannut kaikkien elämän erolla, päin vastoin. Kaikki voivat paremmin. Toki fiksuinta olisi ollut jos olisin ajatellut nuorena nenääni pidemmälle, mutta menneitä on turha jossitella. Turha katkeroitua eksällekkään. Helpompi hyväksyä että kaikki teemme virheitä. Lapsen etu kannattaa myös muistaa, jos lapsiperheessä tulee ero. Lapsi rakastaa molempia vanhempiaan, joten kannattaa kohdella toista vanhempaa kunnioituksella. Myös "bonusvanhempia."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kannatti ja ei.
Rupesimme exän kanssa seurustelemaan jo teineinä, naimisiin 22v ikäisenä. Ero 27v ikäisenä 12 vuoden yhdessäolon jälkeen. Minun aloitteeni, exä ei missään nimessä olisi halunnut erota. Olin kyllästynyt yhteen ja samaan arkeen. Yhteen ja samaan mieheen. Vaikka se mies (exä) olikin ihan hyvä järjellä ajatellen.
Erottiin. Löysin uuden miehen 2v kuluttua. Uusi on monella tapaa parempi kuin exäni. On myös monella tapaa huonompi kuin exäni. Yhdessä ollaan oltu nyt 12 vuotta ja ihan samaa tuskailen kun exän kanssa. Sitä samaa tylsää arkea. Sitä samaa ”kun mies on niin tylsä”. Tällä kertaa en eroa kun on noita lapsia.
Olen tullut siihen tulokseen että nähtävästi ainakin minulla suhde väljähtyy miehestä riippumatta noin 10 vuodessa. Ihan sama minkälainen mies on. Jos vaihtaisin nyt uuteen niin 10 vuoden kuluttua olisin samassa tilanteessa kuin nyt. Tylsistynyt. Tietenkin hyviä vuosia olisi myös siinä välissä sitten ja rakkauden huumaa.
Lapset nyt 10v ja 8v. Kaipa odotan heidän kasvuaan aikuiseksi ennen kuin teen mitään. Kun ei miehessä nyt mitään vikaakaan ole. Ei vaan nappaa. On tylsää miehen kanssa.
Elämä on. Juuri tällä hetkellä koitan löytää lisää sisältöä elämääni kodin ulkopuolelta jotta miehen kanssa olo maistuisi edes jotenkin. Lapsilta en eheää perhettä vie mutta jos heitä ei olisi eroaisin varmaan taas.
Hommaa itsellesi harrastus! Ei kukaan toinen ole ole olemassa järjestykseen sinulle kivaa. Minä tunnistan sinun ajatuksenjuoksun itsessäni. Olen huomannut, että minulla ei ole tylsää
Kun harrastan, matkailen, olen ystävien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Mun nähdäkseni on karkeasti rajattuna kahdenlaisia tapauksia
1 Rakastuu toiseen, ja lähtee siksi parisuhteesta
2 Rakastuu toiseen KOSKA oma parisuhde on riittämätön.
Ensimmäisessä tapauksessa rakkauden kohde vain vaihtuu, ja moni elää koko elämänsä näin, ei koskaan kunnolla sinkkuna, vaan aina parisuhteessa, tai kahden suhteen välissä. Tuossa ei taida onglemia tulla kuin niille jätetyillä, koska noin toimiva ihminen nyt vain oikeuttaa touhunsa, että ei voi mitään kun rakastuu, ja sitten taas kun rakastuu seuraavaan niin ei taaskaan voi mitään.
Toisessa tapauksessa voi ongelmia tullakin, jos kuvittelee että se uusi ihastus on aivan täydellinen, ja vanhan suhteen ongelmista pääsee sillä että vaihtaa vain kumppania. Näinhän se ei mene. Vaan kohta on uudet ongelmat taas kehissä. Näissä jää paljon aina oppimatta.
Itse olin ennemmin kykenemätön sitoutumaan parisuhteeseen, ihastuin ja rakastuin mutta en osannut rakastaa. Lasteni isän sydämen mursin toistuvilla uskottomuudellani. Eron jälkeen työskentelin itseni kanssa ja opin tuntemaan itseäni enemmän. Tämän jälkeen opin rakastamaan itseäni ja niinpä kykenen rakastamaan muitakin. Rakastan nykyistä puolisoani ja en ole uskoton.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei kannattanut.
Exän kanssa elämä tuntui hyvin tylsältä. Emme käyneet ikinä ulkomailla lomailemassa, ei edes ruotsinristeilyllä, rahat oli aina loppu ja niin edelleen. Erosimme.
Puolta vuotta myöhemmin tajusin että olin itse tuon tylsyyden syy. Emme päässeet minnekään koska opiskelin, tein outoja epäsäännöllisiä pätkätöitä, mulla oli pikavippejä ja olimme siksi aika rahattomia.
Miksi syyllistät itseäsi?
No, rehellisesti sanottuna. Kannatti erota, mutta ei olisi pitänyt lennosta uuteen vaihtaa ja alkaa taas perhettä perustaa. Exänkin kanssa lapsia. Uudessa parisuhteessa osittain samoja, osittain eri ongelmia, yli 20 vuotta jo oltu naimisissakin. Ero oli aikanaan oikea päätös, ja vaihdoin parempaan, mutta toivon että olisin ollut yksin jonkun aikaa edes siinä välissä.
Tuo "rakkauspäissään" oli kyllä hyvin sanottu.
Jos meinaa erota ihastumisen vuoksi, " koska nykyinen mies on niin kauhea", kannattaa laittaa poikki se ihastuminen - lakata ajattelemasta ja näkemästä ym.
Jos edelleen vaikka nyt reilu puolenkin vuoden perästä se oma mies näyttää edelleen väärältä sinulle, niin todennäköisesti silmät ovat vain auenneet ja hän onkin sitä, ja on hyvä erota ja olla sinkkuna.
Mutta jos itsekin ihmettelee sitä ihastumista jo, niin voi olla että siinä takana oli ihan jotain omaa kypsymättömyyttä, huomionhakua, identiteetin etsimistä. Ja ne eivät parane miestä vaihtamalla vaan itseä kehittämällä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kannatti! Jos en olisi uskaltanut erota, eläisin vieläkin tietämättä miltä oikea yhteys kahden ihmisen välillä tuntuu. Hieman surettaa että meni niin pitkään puoliliekillä vitkutellessa ja tylsiin turvallisuuksiin ripustautuneena.
Mua mietityttää näissä se, että miten sitten nykyisen kanssa ollessa voit tietää että hän on parasta mitä voi olla tai edes "riittävän hyvää", eikä että entä jos seuraavalta oppisi että TÄMÄ se vasta on hyvä suhde? Kysyn ihan vilpittömästi kun olen itse ollut vain yhden kanssa ikinä. Ja sen yhden kanssa olen ollut 20v ja nyt mietin että enpä paljoa tiennyt 17v sitten siitä mitä on oikeasti toimiva kommunikaatio, oikeasti syvä yhteys tai oikeasti hyvä seksi, vaan kaikki se kasvaa ja kehittyy suhteen myötä. Ei se huonoa ollut silloin aikoinaankaan vaikken paremmasta tiennyt. Mutta siis, on ajatus että parempi tulee vaihtamalla eikä kasvamalla niin mistä tiedätte ettei jossain olisi taas joku parempi?
Tämän viestin pointti ei ole että pitäisi jäädä siihen ekaan tai viidenteen suhteeseen jos se tuntuu väärältä ja joku muu oikealta, mutta mietin siis sitä että jos uuden ihmisen myötä avautuu uusi maailma, niin miten siitä tulee varmuus että on perillä eikä olo että mitä kaikkia maailmoja tuolla onkaan minua odottamassa?
Se helppous on ekassa pitäytymisessä, voi uskotella itselleen että "sen vain tietää" kun ei joudu myöntämään olleensa jo kerran väärässä. Ehkä toisen kohdalla pitää ja voi hyväksyä että ei sitä aina tiedäkään mutta jos nyt on hyvä näin?
Ehkä siitä, että sen uuden ihmisen kanssa synkkaa niin hyvin, ettei sen entisen kanssa koskaan. Jos on ollut pitkässä suhteessa tietää kyllä oikeasti onko esim henkistä yhteyttä olemassa vai ei. ja jos ei sitä ole ja siinä uudessa suhteessa on, tietää, että se on parempi.
Itseäni kyllä välillä harmittaa, että roikun tässä suhteessa johon jäin jo 17vuotiaana. Eli ensimmäiseen seurustelukumppaniin. Nyt yli 30v myöhemmin tajuan kaikella tavalla, että tämä ihminen ei todellakaan ole se oikeai ja mitenkään emme sovi toisillemme.
Meillä on täysin erilaiset arvot elämässä ja miehen mielipiteet saavat niskakarvat pystyyn. Ovat ihan junttia parhaimmillaan.
Mutta koska olen laiska paska, en jaksa tehdä elämälleni mitään. Tai siis yritän elää parhaalla mahdollisella tavalla ja niin kuin parhaaksi nään välittämättä miehestä.
Kyllähän se varmasti vaihtamalla paranisi, mutta ei jaksa enää panostaa.
Hyvässä lykyssä sulla on puolet elämästä jäljellä. Mitä järkeä on tuhlata sitä?
Vierailija kirjoitti:
Kyllä kannatti! Olimme eksän kanssa 10v yhdessä, ennen kuin tapasin nykyisen, ihastuin ihan törkeen paljon ja heitin entisen elämän menemään. Päivääkään en ole katunut! Ollaan nyt 6v oltu yhdessä ja 3 vuotta sitten ostimme omakotitalon. Yksi haaveista joita en edellisessä suhteessani olisi koskaan päässyt toteuttamaan.
Miten sitten kun joku toinen toteuttamatta jäänyt haave jonkun muun kanssa voisi toteutua, vaihtaisitko taas seuraavaan henkilöön?
Tämä oli ihan kuin minun kirjoittamani. Kun kamat oli kannettu pikkurivariin, tuntui, että voi oikeasti hengittää.