Sinä, joka rakastuit toiseen ja jätit puolisosi: kannattiko? Rehellisesti!

Meillä ei ollut lapsia, mutta olimme avoliitossa useita vuosia. Suhde ei ollut ongelmaton ja rakastuin toiseen ja lähdin. No, se suhde oli täysi virhe ja kestikin vain reilun vuoden, mutta sen jälkeen tapasin nykyisen aviomieheni, enkä voisi olla onnellisempi. Eli kyllä kannatti, otin riskin ja löysin lopulta sielunkumppanini. En tehnyt erossa varsinaisesti hätiköityä päätöstä, mutta nyt olen tyytyväinen, etten vain tyytynyt suhteeseen, jossa en ollut täysin onnellinen.

Kannatti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannatti ja ei.

Rupesimme exän kanssa seurustelemaan jo teineinä, naimisiin 22v ikäisenä. Ero 27v ikäisenä 12 vuoden yhdessäolon jälkeen. Minun aloitteeni, exä ei missään nimessä olisi halunnut erota. Olin kyllästynyt yhteen ja samaan arkeen. Yhteen ja samaan mieheen. Vaikka se mies (exä) olikin ihan hyvä järjellä ajatellen.

Erottiin. Löysin uuden miehen 2v kuluttua. Uusi on monella tapaa parempi kuin exäni. On myös monella tapaa huonompi kuin exäni. Yhdessä ollaan oltu nyt 12 vuotta ja ihan samaa tuskailen kun exän kanssa. Sitä samaa tylsää arkea. Sitä samaa ”kun mies on niin tylsä”. Tällä kertaa en eroa kun on noita lapsia.

Olen tullut siihen tulokseen että nähtävästi ainakin minulla suhde väljähtyy miehestä riippumatta noin 10 vuodessa. Ihan sama minkälainen mies on. Jos vaihtaisin nyt uuteen niin 10 vuoden kuluttua olisin samassa tilanteessa kuin nyt. Tylsistynyt. Tietenkin hyviä vuosia olisi myös siinä välissä sitten ja rakkauden huumaa.

Lapset nyt 10v ja 8v. Kaipa odotan heidän kasvuaan aikuiseksi ennen kuin teen mitään. Kun ei miehessä nyt mitään vikaakaan ole. Ei vaan nappaa. On tylsää miehen kanssa.

Elämä on. Juuri tällä hetkellä koitan löytää lisää sisältöä elämääni kodin ulkopuolelta jotta miehen kanssa olo maistuisi edes jotenkin. Lapsilta en eheää perhettä vie mutta jos heitä ei olisi eroaisin varmaan taas.

Lainaan Pet Shop Boysiä: We were never bored because we were never being boring. Miksi ihmeessä pitäisi olla jonkun muun vastuulla onko itsellä tylsää?

Jep. Vanha viidakon sanonta: vain tylsillä ihmisillä on tylsää. Tai oikeammin, jotkut eivät kestä tylsyyttä, koska heillä ei ole mitään sisäistä, rikasta elämää - tylsyydessähän lymyilee juuri luovuus, keksinnöt, se hyvä kässäri, paskat vitsit, uusi appsi tai peli, ihmettely ja ällistely.

Kyllä kannatti. Enää minua ei haukuta, ei solvata eikä alisteta kuten entinen mieheni teki. En joudu enää kärsimään hänen raivokohtauksistaan enkä pelkäämään, millä mielellä mies tulee kotiin töistä.  Raivoavan tyrannin tilalle sain kiltin ja lempeän miehen. 

Vierailija kirjoitti:

Tuo "rakkauspäissään" oli kyllä hyvin sanottu.

Jos meinaa erota ihastumisen vuoksi, " koska nykyinen mies on niin kauhea", kannattaa laittaa poikki se ihastuminen - lakata ajattelemasta ja näkemästä ym.

Jos edelleen vaikka nyt reilu puolenkin vuoden perästä se oma mies näyttää edelleen väärältä sinulle, niin todennäköisesti silmät ovat vain auenneet ja hän onkin sitä, ja on hyvä erota ja olla sinkkuna.

Mutta jos itsekin ihmettelee sitä ihastumista jo, niin voi olla että siinä takana oli ihan jotain omaa kypsymättömyyttä, huomionhakua, identiteetin etsimistä. Ja ne eivät parane miestä vaihtamalla vaan itseä kehittämällä.

Ilman muuta kannattaa odottaa josko ihastuspuuska menee ohi. Se odotusaika on myös hyvä käyttää oman parisuhteen läpikotaiseen tutkimiseen ja itseensä tutustumiseen. Kun tämän jälkeen pystyy sanoittamaan huolellisen analyysin pohjalta oman parisuhteen ongelmat ja aukomaan ratkaisuvaihtoehdot, pystyy varsinaisia päätöksiä tekemään.

Mulla tuli ihastuminen ja rakastuminen toiseen ihan puskista vaikka oma parisuhde olikin tuntunut epämääräisesti huonolta jo pitkään. No se romanssi tuli ja meni, mutta laukaisi tuon itsetutkiskelun. Kävin läpi itseäni pohjamutia myöten sekä parisuhteemme historian ja laadun alusta loppuun saakka. Kokosin joukon täsmällisiä ja perusteltuja syitä, joidenka vuoksi en ollut suhteeseen tyytyväinen ja jotka tuottivat hankaluuksia puolison kanssa molemmin päin. Yritin koota myös puoltavia syitä, mutta yhteistä taloutta ja vastaavia käytännöllisiä juttuja huomioimatta niitä ei oikeastaan löytynyt. Käytännössä totesin että niillä asetuksilla suhde on loppuva varmasti. Jos jokin ei isosti muutu, toivoa ei olisi.

Jäljelle jäi enää yritys muuttaa asioita. Sitä on tehty enemmän tai vähemmän yhdessä puolison kanssa kohta vuosi, josta viimeisen puoli vuotta eroaminen on ollut pöydällä varteenotettava vaihtoehto. Luulen, että alkujaankin epäsopivina ja ajan saatossa erilleen kasvaneina meillä ei ole järkevää tulevaisuutta. Melkein kaikki on niin erilaista ja konflikteja tuottavaa tai toisen tarpeet täyttämättä jättävää. Kumpikin joutuu luopumaan liiaksi itselleen tärkeistä asioista eikä kompromisseihin ole juurikaan edellytyksiä. Eroamme kai. Alkusysäys tähän prosessiin tuli ihastumisesta toiseen, mutta se ei ole eron syy ja peruste ollenkaan, vaan korkeintaan katalyytti joka viimein pakotti heräämään Ruususen unesta ja havahtumaan todellisuuteen ja elämään.

Eropäätöksen ei pitäisi perustua siihen että rakastuu toiseen, eikä edes siihen että toinen tarjoaisi jotain parempaa kuin nykyinen, vaan sen toteamiseen, että nykyisen kanssa ei voi saada sitä mitä tarvitsee ja haluaa ollakseen onnellinen. Sen jälkeen, jos se toinen sitä mahdollisesti tarjoaa, ei muuta kuin kokeilemaan onnea vaan.

Yllättäen taas paria lukuun ottamatta kukaan ei (muka) ole tehnyt erotessaan virhettä vaikka todellisessa elämässä katujia on todella paljon enemmän. Tosin onhan se psykologisesti ymmärrettävää että omat huonot ratkaisut väännetään väkisin plussan puolelle eikä niitä haluta huudella muille..

Vierailija kirjoitti:

Yllättäen taas paria lukuun ottamatta kukaan ei (muka) ole tehnyt erotessaan virhettä vaikka todellisessa elämässä katujia on todella paljon enemmän. Tosin onhan se psykologisesti ymmärrettävää että omat huonot ratkaisut väännetään väkisin plussan puolelle eikä niitä haluta huudella muille..

Harva hyvää puolisoa jättää noin vain ja tekee virheen vaihtamalla johonkin puolituntemattomaan. Kyllä ne syyt on yleensä isot, kun perhettä aletaan hajoittamaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Millään ehjällä ydinperheellä perustelu ei mene läpi, jos se ydinperhe-elämä on paskaa. Kukaan ei minunkaa avioliitostani tiennyt mitään. Jotaon olen avannut, mutta en kaikkea. Niin kova häpeä, että sellaista siedin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yllättäen taas paria lukuun ottamatta kukaan ei (muka) ole tehnyt erotessaan virhettä vaikka todellisessa elämässä katujia on todella paljon enemmän. Tosin onhan se psykologisesti ymmärrettävää että omat huonot ratkaisut väännetään väkisin plussan puolelle eikä niitä haluta huudella muille..

Harva hyvää puolisoa jättää noin vain ja tekee virheen vaihtamalla johonkin puolituntemattomaan. Kyllä ne syyt on yleensä isot, kun perhettä aletaan hajoittamaan. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Millään ehjällä ydinperheellä perustelu ei mene läpi, jos se ydinperhe-elämä on paskaa. Kukaan ei minunkaa avioliitostani tiennyt mitään. Jotaon olen avannut, mutta en kaikkea. Niin kova häpeä, että sellaista siedin.

Ei sun tarvitse mitään hävetä. Yritit parhaasi.

Tuttuja fiiliksiä ja tollaisin fiiliksin retkahdin vieraisiin, en ihan paneskelemaan asti mutta liian pitkälle. Tää uus tyyppi tuntui niin täydelliseltä. Kommunikaatio toimi kuin unelma ja kemiaa oli vaikka muille jaettavaksi. Tuntui niin hyvältä kun joku oikein jumaloi ja halusi. No homma loppui vähän liian myöhään, mutta mieheni antoi onnekseni anteeksi ja suhtautui hyvin ymmärtäväisesti. Tästä on sitten meillä keskusteltu erittäin avoimesti, mikä tähän johti, mitä kaipaa omassa suhteessa kun oli tarve käydä vierasta haistelemassa. Meillä suhde ollut aina tosi turvallinen, arki rullaa, himot ei kovin kovia. Pidämme toisiamme kyllä hyvännäköisinä ja kunnioitamme ja arvostamme. Mieheni myös kehuu kauniiksi ja uskon sen vilpittömästi häneltä. Mutta tuo turvallisuus toisaalta varmaan vie vipinää makuuhuoneesta ja usein tuntuu ettemme tunnetasolla aivan kohtaa. Tämä kokemus on kuitenkin tuonut meitä todella paljon läheisemmäksi ja tunnen aivan eri tavalla vetoa häneen. Se että olen ollut rikki ja kärsinyt syvästi syyllisyydestä ja häpeästä. Itkenyt ja hän on lohduttanut. Hän on purkanut fiiliksiään ja minä ole tukenut ja ymmärtänyt. Olen selvinnyt kavereiden selkään puukotuksilta (tosiaan ota huomioon että seurauksena ei ehkä ole vain perheen harjoittaminen, vaan ehkä myös kaverit kaikkoavat jne.) hänen tukiessa. Nämä kokemukset kun olen ollut rikki ja heikko hänen edessään ja hän on ymmärtänyt ja tukenut, on tuonut meitä todella paljon lähemmäs toisiamme. Suosittelen väestöliiton kirjaa "kunpa sinut tuntisin paremmin". Keskittyy nimenomaan tunneyhteyden löytämiseen. Myös Kimmo Takasen "tunne lukkosi" -kirja ja parisuhteen tunnelukoista kertova kirja vois auttaa teitä molempia tunnistamaan ja löytämään omia tarpeitanne. Meillä ihmisillä on ihan samat tarpeet. Me ollaan usein elämän karikoissa oppineet piilottamaan niistä tiettyjä ja teemme sitä parisuhteessakin. Se kun on se meidän läheisin ihmissuhde joka tökkii niitä meidän kipeitä pisteitämme kaikkein eniten kun sitä arkea yhdessä eletään.. Ja kun parisuhteessa se halu toisen kanssa tunneyhteyteen kuitenkin on suuri.

Jatkuu..

Mun neuvoni siis on: Ole avoin. Kerro miehellesi mikä on tilanne. Mene terapiaan (tai menkää yhdessä) , opiskele itseäsi, menneisyyttäsi. Osallista miestäsi samaan prosessiin kyselemällä, miten hän on kokenut lapsuudessaan vaikkapa äidin tai isän osoittaneen rakkautta. Opettele tunnistamaan tarpeesi. Puhu niistä ääneen. Emme ole toistemme ajatusten lukijoita, joten sanoita mitä toiselta kaipaat. Vaikka joskus toivoisimme että toinen osaisi tukea juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla. Mutta hyvältä se tuki tuntuu vaikka sitä ihan pyytäisi. Itse olen siis esimerkiksi tottunut suojelemaan äitiäni lisävaivalta eli en ole näyttänyt harmittavia ja huolta aiheuttavia tunteitani hänelle. Saman toimintatavan olin siirtänyt parisuhteeseen. Ja kun olin aina niin pärjäävä, niin mitä tukea olisin voinut edes tarvita. Tämän uuden tyypin kaa sitten pystyi jotenkin olemaan avoimempi, kun hän ei vielä ollut niin läheinen kuitenkaan.. Se on siis harhakuvitelma että se olisi sellaisena jatkunut arjen joskus koittaessa. Ja huuman laannuttua olen huomannut että toinen samanlainen huomionkipeä ihminen siinä oli vastassa, eikä oikeastaan millään mittarilla parempi, arvostettavampi kuin oma rakas mieheni.. Täysin päinvastoin. Ne himot vaan oli jotaki ihan jäätävää molemmin puolin ja se ihailu ja himoitseminen vaan niin kovin imarteli. Siinä hetkessä se vastasi niin täydellisesti mun johonkin tarpeeseen, mitä en mieheltäni silloin kokenut saavani. Ehkä olin sitä turvallisuutta tankannut kotona niin kylliksi että kaipasin jännitystä, heittäytymistä.

Joku lapsekkuus tässä elämässä pitää säilyttää ja viljellä huumoria ja hulluttelua kotonakin..

Ajattelen että haluan tulla mun tarpeistani niin tietoiseksi etten mä tarvi ulkopuolelta mitään tyydyttämään niitä..

Älä siis ihmeessä hylkää ihanaa, turvallista miestäsi. Ne tunteet siihen toiseen kyllä laimenee ajan myötä. Mutta älä niistä turhaan itseäsi syyllistä. Tunteet on tunteita.. Mutta ennen kuin lähdet nuin pitkän suhteen jälkeen uuteen suhteeseen, ota ainakin ensin itsestäsi selvä.. Miehet eivät aina ole yhtä kiinnostuneita ottamaan itsestään selvää, mutta jo toisen osapuolen muutos muuttaa suhdetta ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Terapeuttini sanoi että valitettavasti suuressa osassa parisuhteista ei ole kunnollista tunneyhteyttä. Ja naiset yleensä herää sen puutteeseen ennen miestä.. Lukekaa tuo kunpa sinut tuntisin paremmin ja tehkää siitä niitä tehtäviä.. Hullutelkaa, höpötelkää niinku lapset. Pitkässä parisuhteessa on jotakin niin hienoa kaiken yhteisen historian kautta, että olen onnellinen etten itse tätä 10 yhteistä vuotta hukannut kun mies oli valmis antamaan anteeksi ❤️.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Taas kunnon kaksinaismoralismia. Täällä aina vingutaan, kun miehet löytävät toisen ja jättävät naisen. Näitä miehiä haukutaan ties millä nimillä, mutta kas kummaa kaikki tarinat täällä päinvastaisesta tilanteesta saa pelkkää yläpeukkua...

Oli mies tai nainen, mutta kenenkään ei ole pakko jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, jota ei rakasta ja joka jopa on muuttunut vastenmieliseksi.

Onko sinulla lukihäiriö?

Kyse oli siitä, että täällä on aina haukuttu maanrakoon ne miehet, jotka yhtäkkiä lähtevätkin toisen naisen mukaan. Mutta ilmeisesti tällainen toimintatapa on ihan ok, jos nainen ihastuu toiseen ja lähtee hänen mukaansa?

Miksi naiset eivät voi ensin erota? 

Kukaan ei eroa hyvästä liitosta kevytkenkäisesti. Kyllä siihen yleensä on joku ihan syy, että vieras ihminen pääsee pariskunnan väliin. Minä en vaihtanut lennosta, mutta kun erohakemus oli viety käräjäoikeuteen, katsoin olevani vapaa etsimään muuta seuraa.

Ex oli jo pari vuotta aiemmin pariterapiassa kertonut, ettei huvita mun kanssa tehdä mitään. Se jos mikä olisi pitänyt avata silmät sille, ettei suhteella ole tulevaisuutta. Ei se mene tietenkään niin, että parisuhteen täytyy täyttää kaikki haaveet ja unelmat, vaan yksinkin voi tehdä paljon kaikenlaista. Mutta niitä pariskuntajuttuja, että mennään yhdessä syömään tai katsomaan jotain keikkaa, niitä on aika vaikea tehdä yksin. Exäni ei kovin hyvällä katsonut sitäkään että olisin mennyt jonkun naispuolisen ystäväni kanssa.

Eli tietyssä mielessä olen sitä mieltä että toisen elämää ei saa parisuhteessakaan rajoittaa niin, että elämä jää kokonaan elämättä. Tai jos ei toiselle mitään salli, eikä itse halua osallistua, niin kannattaako sellaista liittoa jatkaa?

Ei olisi kannattanut. Olisi kannattanut joko selvittää ongelmat tai lähteä ennen uutta suhdetta. Meillä oli todella suuria ongelmia jotka ehkä olisi saatu ratkottua jollain tavalla ja sitä ei kumpikaan osannut. Ilman uutta en toisaalta olisi päässyt irti. Elämämme oli mahdotonta mutta ikävöin valtavasti pitkään. Suhde uuden kanssa ei kestänyt mutta löysin myöhemmin hyvän miehen.

Pettäjä kirjoitti:

Jatkuu..

Mun neuvoni siis on: Ole avoin. Kerro miehellesi mikä on tilanne. Mene terapiaan (tai menkää yhdessä) , opiskele itseäsi, menneisyyttäsi. Osallista miestäsi samaan prosessiin kyselemällä, miten hän on kokenut lapsuudessaan vaikkapa äidin tai isän osoittaneen rakkautta. Opettele tunnistamaan tarpeesi. Puhu niistä ääneen. Emme ole toistemme ajatusten lukijoita, joten sanoita mitä toiselta kaipaat. Vaikka joskus toivoisimme että toinen osaisi tukea juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla. Mutta hyvältä se tuki tuntuu vaikka sitä ihan pyytäisi. Itse olen siis esimerkiksi tottunut suojelemaan äitiäni lisävaivalta eli en ole näyttänyt harmittavia ja huolta aiheuttavia tunteitani hänelle. Saman toimintatavan olin siirtänyt parisuhteeseen. Ja kun olin aina niin pärjäävä, niin mitä tukea olisin voinut edes tarvita. Tämän uuden tyypin kaa sitten pystyi jotenkin olemaan avoimempi, kun hän ei vielä ollut niin läheinen kuitenkaan.. Se on siis harhakuvitelma että se olisi sellaisena jatkunut arjen joskus koittaessa. Ja huuman laannuttua olen huomannut että toinen samanlainen huomionkipeä ihminen siinä oli vastassa, eikä oikeastaan millään mittarilla parempi, arvostettavampi kuin oma rakas mieheni.. Täysin päinvastoin. Ne himot vaan oli jotaki ihan jäätävää molemmin puolin ja se ihailu ja himoitseminen vaan niin kovin imarteli. Siinä hetkessä se vastasi niin täydellisesti mun johonkin tarpeeseen, mitä en mieheltäni silloin kokenut saavani. Ehkä olin sitä turvallisuutta tankannut kotona niin kylliksi että kaipasin jännitystä, heittäytymistä.

Joku lapsekkuus tässä elämässä pitää säilyttää ja viljellä huumoria ja hulluttelua kotonakin..

Ajattelen että haluan tulla mun tarpeistani niin tietoiseksi etten mä tarvi ulkopuolelta mitään tyydyttämään niitä..

Älä siis ihmeessä hylkää ihanaa, turvallista miestäsi. Ne tunteet siihen toiseen kyllä laimenee ajan myötä. Mutta älä niistä turhaan itseäsi syyllistä. Tunteet on tunteita.. Mutta ennen kuin lähdet nuin pitkän suhteen jälkeen uuteen suhteeseen, ota ainakin ensin itsestäsi selvä.. Miehet eivät aina ole yhtä kiinnostuneita ottamaan itsestään selvää, mutta jo toisen osapuolen muutos muuttaa suhdetta ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Terapeuttini sanoi että valitettavasti suuressa osassa parisuhteista ei ole kunnollista tunneyhteyttä. Ja naiset yleensä herää sen puutteeseen ennen miestä.. Lukekaa tuo kunpa sinut tuntisin paremmin ja tehkää siitä niitä tehtäviä.. Hullutelkaa, höpötelkää niinku lapset. Pitkässä parisuhteessa on jotakin niin hienoa kaiken yhteisen historian kautta, että olen onnellinen etten itse tätä 10 yhteistä vuotta hukannut kun mies oli valmis antamaan anteeksi ❤️.

Niin tuttua, niin tuttua. Jostain pitäisi aloittaa, mutta kun inhoan konfliktitilanteita, joten pääsen helpommalla kun miehen kans puhutaan vain arkisista asioista. Eikä taida riittää jos minä luen tuon kirjan. Olen se, joka on kerran eronnut, ja nyt 20 vuoden jälkeen herännyt tässä seuraavassa suhteessa juurikin huomaamaan sen tunneyhteyden puuttumisen. Mihin se hävisi?

Olen vaihtanut aikoinaan seurustelukumppania muutaman kerran (aiheellisista syistä).  Alun perin olin

aviossa juopon ja väkivaltaisen kanssa. Seuraavat olivat muuten kunnollisia mutta luonteissa oli sanomista.

Sitten löysin nykyiseni, jonka kanssa olen ollut 14 vuotta.  Loistavasti on mennyt hänen kanssaan. On kiltti

ja ottaa minut huomioon, mutta ei ole suinkaan mikään tohvelisankari.  Ainuttakaan riitaa ei ole ollut

ja lomamatkoilla hän on kiva matkakumppani.  Joten vaihtaminen todellakin kannattaa!

Ei kannattanut, kadutti jälkeenpäin aivan helvetisti.

10v aviossa oltuamme tapasin erään miehen, jonka kanssa tunsin suunnatonta himoa ja yhteenkuuluvuutta. Tämä mies oli juuri sellaisilla ominaisuuksilla varustettu mitkä puolisistani olivat karisseet vuosien varrella, huomioi minua ja nautti läheisyydestä. Ymmärsi minua jo puolesta sanasta, ja tajusi sanomattakin mikä harmitti milloinkin. Mahtava kuuntelija ja romanttinen luonne.

Pilasin avioliiton tuon uuden "ihannekumppanin" vuoksi, ja on varmaan sanomattakin selvää että suhde kesti vain hetken ja oli suuremmaksi osaksi vain oman jännityksennälkäni tyydytystä. Mieskään ei lopulta ollut niin täydellinen, vaan katsoin häntä ruusunpunaisten lasien läpi.

Tajusin pian että avioliiton ongelmat eivät johtuneet miehestäni, vaan meistä molemmista. Onneksi puolisoni otti minut takaisin ja saimme parisuhdeterapiassa liittomme kuntoon.

Eli suosittelen kartoittamaan omat motiivit ennen liiton lopetusta, usein ongelma löytyy itsestä.

Nimim. Nykyisin onnellinen vaimo

Kannatti. Tosin vasta eron jälkeen me tajusimme, miten hirveää sen äijän kanssa oli, sekä lapsilla että minulla.

Jotenkin ihminen tottuu aivan pimeisiin juttuihin, kun niiden keskellä elää.

Pettäjä kirjoitti:

Jatkuu..

Mun neuvoni siis on: Ole avoin. Kerro miehellesi mikä on tilanne. Mene terapiaan (tai menkää yhdessä) , opiskele itseäsi, menneisyyttäsi. Osallista miestäsi samaan prosessiin kyselemällä, miten hän on kokenut lapsuudessaan vaikkapa äidin tai isän osoittaneen rakkautta. Opettele tunnistamaan tarpeesi. Puhu niistä ääneen. Emme ole toistemme ajatusten lukijoita, joten sanoita mitä toiselta kaipaat. Vaikka joskus toivoisimme että toinen osaisi tukea juuri oikealla hetkellä ja oikealla tavalla. Mutta hyvältä se tuki tuntuu vaikka sitä ihan pyytäisi. Itse olen siis esimerkiksi tottunut suojelemaan äitiäni lisävaivalta eli en ole näyttänyt harmittavia ja huolta aiheuttavia tunteitani hänelle. Saman toimintatavan olin siirtänyt parisuhteeseen. Ja kun olin aina niin pärjäävä, niin mitä tukea olisin voinut edes tarvita. Tämän uuden tyypin kaa sitten pystyi jotenkin olemaan avoimempi, kun hän ei vielä ollut niin läheinen kuitenkaan.. Se on siis harhakuvitelma että se olisi sellaisena jatkunut arjen joskus koittaessa. Ja huuman laannuttua olen huomannut että toinen samanlainen huomionkipeä ihminen siinä oli vastassa, eikä oikeastaan millään mittarilla parempi, arvostettavampi kuin oma rakas mieheni.. Täysin päinvastoin. Ne himot vaan oli jotaki ihan jäätävää molemmin puolin ja se ihailu ja himoitseminen vaan niin kovin imarteli. Siinä hetkessä se vastasi niin täydellisesti mun johonkin tarpeeseen, mitä en mieheltäni silloin kokenut saavani. Ehkä olin sitä turvallisuutta tankannut kotona niin kylliksi että kaipasin jännitystä, heittäytymistä.

Joku lapsekkuus tässä elämässä pitää säilyttää ja viljellä huumoria ja hulluttelua kotonakin..

Ajattelen että haluan tulla mun tarpeistani niin tietoiseksi etten mä tarvi ulkopuolelta mitään tyydyttämään niitä..

Älä siis ihmeessä hylkää ihanaa, turvallista miestäsi. Ne tunteet siihen toiseen kyllä laimenee ajan myötä. Mutta älä niistä turhaan itseäsi syyllistä. Tunteet on tunteita.. Mutta ennen kuin lähdet nuin pitkän suhteen jälkeen uuteen suhteeseen, ota ainakin ensin itsestäsi selvä.. Miehet eivät aina ole yhtä kiinnostuneita ottamaan itsestään selvää, mutta jo toisen osapuolen muutos muuttaa suhdetta ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Terapeuttini sanoi että valitettavasti suuressa osassa parisuhteista ei ole kunnollista tunneyhteyttä. Ja naiset yleensä herää sen puutteeseen ennen miestä.. Lukekaa tuo kunpa sinut tuntisin paremmin ja tehkää siitä niitä tehtäviä.. Hullutelkaa, höpötelkää niinku lapset. Pitkässä parisuhteessa on jotakin niin hienoa kaiken yhteisen historian kautta, että olen onnellinen etten itse tätä 10 yhteistä vuotta hukannut kun mies oli valmis antamaan anteeksi ❤️.

Todella hyvin kirjoitettu, kuin omasta elämästäni ❤️

Erosin ilman uutta miestä.

Nyt tuntuu että en enää otakaan uutta miestä. En ikinä jaksaisi lähteä sellaiseen rumbaan että joku pettää vaimoaan jne. jne.

Hirveä show siitä vaan syntyy.

Mutta onhan se nähtävissä, että useimmat vaihtaa nimenomaan ns. lennosta. Välillä oikein mietin että mikähän muakin vaivaa. Voisi olla jo uuden miehen kanssa ok-talokin tässä 2 vuoden aikana rakennettu..

Vierailija kirjoitti:

Olen alkanut miettiä, että olinko sittenkin hölmö..

Olin exän kanssa yhdessä 20-v. Kaksi lasta, velattomat autot, hieno talo (jonka sain suunnitella mieleni mukaan, muut rakensi). Minun ei tarvinnut juurikaan päätä vaivata talousasioilla, siivouksilla, kaupassa käteisellä, auton huollolla jne. Sain aika lailla toteuttaa itseäni ja opiskella lisää.

Valmistuttuani menin uuteen työpaikkaan, jossa heti kättelyssä "kaupungin tunnetuin poikamies" vei jalat alta. Hullaannuin salasuhteesta ja hankin salaa oman kämpän. Olin valmis jättämään lapset exälle. Omaisuudesta vaadin puolet, vaikka itse en ollut juuri töitä tehnyt.

Ex oli itsemurhan partaalla. Lapset oireilivat, mutta minä olin onnellinen. Tunsin itseni viettelijättäreksi ja maailman kuningattareksi. Hyvin nopeasti hakeuduin sterilisaation purkuun, vaikka en juuri ollut nauttinut raskauksista tai vauva-ajoista. Tulin raskaaksi uudelle miehelle ja nyt meillä on vauva. Varmaan hormonit hyrräsi pääni sekaisin. Hankkiuduin eroon jopa edellisen elämän koirista ja hankin uuden koiran.

Aloimme remontoida vanhaa taloa uuden miehen kanssa. Nyt olen alkanut väsyä tilanteeseen. Uusi mies ei pyöritäkään arkea, talous on minunkin vastuulla. Palasin aiempaan ammattiini ennen äitiyslomaa, kun koin uuden liian raskaaksi. En viihdy vauvan kanssa kotona. Teini-ikäiset lapset rassaa, vaikka toinen näistä asuu isällään. Tytär asuu minulla, antaisin hänetkin isälleen, mutta olen taloudellisesti hänen mukanaan tuomista tuloista riippuvainen. Uusi mies ei enää keskity vain meihin jne.

Jotenkin alkanut tuntua, että olisi pitänyt harkita asiaa. Olen jotenkin ihan sotkussa tilanteeni kanssa, mutta muille en sitä koskaan myöntäisi.. elämänihän on nyt vain ihanuutta. Pelkään, että tämä päättyy huonommin kuin oletin. Kadehdin eksäni ja nykyisensä helppoa elämää, lomamatkoja, taloa.

Kannattaa miettiä puitteitakin, ei vain tunneskaalaa.

Harvinaisen rehellinen narsistinen tilitys.