Sinä, joka rakastuit toiseen ja jätit puolisosi: kannattiko? Rehellisesti!

Lapsiperheiden kanssa paljon työtä tehneeä; vaihtakaa ja kokeilkaa ennen kuin lapsia on. Sitten kun lapset on tehty, koittakaa tehdä töitä nykyisen suhteen eteen. Väkivalta ja alkiholismi tietysti erikseen. Asiakaskunnan kautta näkemys on tietysti kallellaan huonoihin kokemuksiin, hyvät ei minulle saakka eksy. Mutta niin monta ydinperheen uusioperheeseen vaihtanutta katuvaa vanhempaa ja kärsinyttä lasta olen tavannut, että ihan hevillä en itse siihen rumbaan lähtisi.

Lapsettomat; antakaa palaa jos siltä tuntuu. Täydellistä suhdetta ei silti lienee olekaan ja voi olla ettei yhdestä ihmisestä saakaan ihan kaikkea sisältöä omaan elämäänsä.

Kokemusta ei ole, mutta samaa olen miettinyt. Meillä on 20 vuoden suhde, jossa tällä hetkellä on "kuiva kausi" minun aloitteestani. En vain halua miestäni, enkä pysty pakottamaan itseäni seksiin. Kaikki muu toimii kyllä loistavasti, eli kyseessä on klassinen kaveriliitto. Kuivempaa on ollut ennenkin, joten uskon tämänkin vielä menevän ohi. Mies ei ole tyytyväinen, mutta tyytyy tähän. Meillä on myös lapsia, mikä painaa vaakakupissa kummallakin todella paljon.

En usko, että täydellistä suhdetta on olemassakaan. Tässä suhteessa seksi ei ole hyvää, kaikki muu on. Jonkun toisen kanssa voisi seksi pelata, mutta muissa asioissa olisi vaikeaa.

Silti joskus mietin, että voisiko jonkun kanssa saada kaiken? Ja olisiko se sen arvoista, että yhteiselämä lasten kanssa ei jatkukaan ehyenä?

Kannatti!!

On monta kertaa tehnyt mieli lähteä. En ole lähtenyt, kun en halua pahoittaa mieheni mieltä.

Vierailija kirjoitti:

Ei kannattanut, koska hän pumppasi ja dumppasi ja heti kun sai minut niin siinähän se oli.

Ei ottanut pettämäni hyvä mies takaisin, nyt hänellä on vaimo, lapsia, menestyvä elämä ja minä jäin kaksin kissani kanssa.

Pitäkää hyvistä kilteistä miehistä kiinni.

No nyt oli huono provo.

Ei, ei, ei kannattanut

Kannatti ja ei.

Rupesimme exän kanssa seurustelemaan jo teineinä, naimisiin 22v ikäisenä. Ero 27v ikäisenä 12 vuoden yhdessäolon jälkeen. Minun aloitteeni, exä ei missään nimessä olisi halunnut erota. Olin kyllästynyt yhteen ja samaan arkeen. Yhteen ja samaan mieheen. Vaikka se mies (exä) olikin ihan hyvä järjellä ajatellen.

Erottiin. Löysin uuden miehen 2v kuluttua. Uusi on monella tapaa parempi kuin exäni. On myös monella tapaa huonompi kuin exäni. Yhdessä ollaan oltu nyt 12 vuotta ja ihan samaa tuskailen kun exän kanssa. Sitä samaa tylsää arkea. Sitä samaa ”kun mies on niin tylsä”. Tällä kertaa en eroa kun on noita lapsia.

Olen tullut siihen tulokseen että nähtävästi ainakin minulla suhde väljähtyy miehestä riippumatta noin 10 vuodessa. Ihan sama minkälainen mies on. Jos vaihtaisin nyt uuteen niin 10 vuoden kuluttua olisin samassa tilanteessa kuin nyt. Tylsistynyt. Tietenkin hyviä vuosia olisi myös siinä välissä sitten ja rakkauden huumaa.

Lapset nyt 10v ja 8v. Kaipa odotan heidän kasvuaan aikuiseksi ennen kuin teen mitään. Kun ei miehessä nyt mitään vikaakaan ole. Ei vaan nappaa. On tylsää miehen kanssa.

Elämä on. Juuri tällä hetkellä koitan löytää lisää sisältöä elämääni kodin ulkopuolelta jotta miehen kanssa olo maistuisi edes jotenkin. Lapsilta en eheää perhettä vie mutta jos heitä ei olisi eroaisin varmaan taas.

Jos tarkoitat, syntyikö ihastuksen kanssa suhde, ei.

Se toimi niin kauan kuin olin varattu, ja hän tiesi ettei ole vaaraa että siitä tulisi vakavaa. Katkesi heti kun aloin puhua yhteen muuttamisesta.

Se oli epärealistista huumaa, laastari, hain huomiota ja huumaa.

Jos tarkoitat, onko hyvä että erosin, kyllä. Exäni oli rakastanut minua kyllä aidosti, mutta paikkani oli vienyt alkoholi. Se oli menossa koko ajan huonompaan suuntaan, ja oli sairastuttamassa minua.

Mutta suhde oli enemmän sitä etten tiennyt kuka olen tai mitä haluan, en osannut kommunikoida, enkä ratkaista ongelmiani muutakuin pettämällä. Enemmän toimintatapa ja pakoreaktio kun oikea "sielujen kumppanuus"

18 vuoden liitto ja yksi lapsi.

Jos olisin tervepäinen ihminen, olisin eronnut jo 15 vuotta aiemmin ja hankkinut lapset jotenkin muuten, vaikka klinikalla.

Kerro miehellesi, että kaipaat ja tarvitset sitä, että hän haluaa sinua. Kerro myös, että hän saa ottaa sinut haluamallaan tavalla tai puhua sinulle haluistaan hyvin suoraan. Miehesi varmaankin on ajettu arjessa sivuun eikä hänellä ole tilaa tai hyväksyntää osoittaa panetustaan.

Sitten kun hän ryhtyy käyttämään sinua, rohkaise lisää. Miehesi haluaa kovasti sellaista naista, jonka tietää haluavan häntä.

Puhun kokemuksesta. Vaimo ei pysty pihumaan eikä halua puhua seksistä tai haluistaan, ei ikinä ilmaise hyväksyvänsä tai kaipaavansa minun haluani, ja torjuu yritykseni lähes aina. Hän tuomitsee minut selibaattiin ja kieltää seksuaalisuuteni.

Työkaverilla ei ole tässä oikeutettuja vaatimuksia, joten keskity omaan liittoosi.

Ei kannattanut.

Exän kanssa elämä tuntui hyvin tylsältä. Emme käyneet ikinä ulkomailla lomailemassa, ei edes ruotsinristeilyllä, rahat oli aina loppu ja niin edelleen. Erosimme.

Puolta vuotta myöhemmin tajusin että olin itse tuon tylsyyden syy. Emme päässeet minnekään koska opiskelin, tein outoja epäsäännöllisiä pätkätöitä, mulla oli pikavippejä ja olimme siksi aika rahattomia.

Olin itse aina mennyt suhteesta suhteeseen ja tämä kaduttaa. Toisesta huonosta miehestä toiseen. Minussa vasta vikaa onkin miehistä puhumattakaan. Tunteeni aina jotenkin muuttuvat tyhjiksi ja mies vain alkaa ärsyttää. Eilen jopa sanoin nykyiselleni että vihaan häntä kun hän kävi hermoilleni. Ehkä meistä kaikista ei vain ole rakkauteen ja sitoutumiseen. Epäonnistunut olo. Pelkään paljon sitäkin, että jos annankin itseni rakastua ja mies hylkää. Se vasta kivualiasta olisikin...

Kannatti. Olin 10 vuotta avoliitossa, kaksi lasta yhteinen omistusasunto jne. Rakastuin ihan hulluna, vieläpä mieheen joka ei ollut yhtään aikaisempaa tyyppiäni. Jätin kuitenkin lasten isän tämän henkilön takia. Nyt ollaan oltu 7 vuotta yhdessä, joista 4 naimisissa. Rakastun päivä päivältä mieheen enemmän ja enemmän, en voi välillä edes käsittää miten ihminen voikaan olla näin onnellinen. Löysin sielunkumppanin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kannatti! Jos en olisi uskaltanut erota, eläisin vieläkin tietämättä miltä oikea yhteys kahden ihmisen välillä tuntuu. Hieman surettaa että meni niin pitkään puoliliekillä vitkutellessa ja tylsiin turvallisuuksiin ripustautuneena.

Mua mietityttää näissä se, että miten sitten nykyisen kanssa ollessa voit tietää että hän on parasta mitä voi olla tai edes "riittävän hyvää", eikä että entä jos seuraavalta oppisi että TÄMÄ se vasta on hyvä suhde? Kysyn ihan vilpittömästi kun olen itse ollut vain yhden kanssa ikinä. Ja sen yhden kanssa olen ollut 20v ja nyt mietin että enpä paljoa tiennyt 17v sitten siitä mitä on oikeasti toimiva kommunikaatio, oikeasti syvä yhteys tai oikeasti hyvä seksi, vaan kaikki se kasvaa ja kehittyy suhteen myötä. Ei se huonoa ollut silloin aikoinaankaan vaikken paremmasta tiennyt. Mutta siis, on ajatus että parempi tulee vaihtamalla eikä kasvamalla niin mistä tiedätte ettei jossain olisi taas joku parempi?

Tämän viestin pointti ei ole että pitäisi jäädä siihen ekaan tai viidenteen suhteeseen jos se tuntuu väärältä ja joku muu oikealta, mutta mietin siis sitä että jos uuden ihmisen myötä avautuu uusi maailma, niin miten siitä tulee varmuus että on perillä eikä olo että mitä kaikkia maailmoja tuolla onkaan minua odottamassa?

Se helppous on ekassa pitäytymisessä, voi uskotella itselleen että "sen vain tietää" kun ei joudu myöntämään olleensa jo kerran väärässä. Ehkä toisen kohdalla pitää ja voi hyväksyä että ei sitä aina tiedäkään mutta jos nyt on hyvä näin?

Tässä erittäin viisaita sanoja.

Itse olen eronnut pitkästä, hyvästä suhteesta, koska tulevaisuutta koskevat haaveemme erkanivat ajan myötä koko ajan enemmän toisistaan ja lopulta oli jo kyse todella isoista asioista (mm. lapsia vai ei). Ei olisi kannattanut jäädä yhteen; kumpikin olisi katkeroitunut. Erottuani pystyin miettimään avoimemmin sitäkin, mitä virheitä tuossa suhteessa tuli tehtyä. Kun sitten tapasin uuden kumppanin, näin vaivaa sen eteen että en toistaisi samoja virheitä enää. Miehellä oli sama mentaliteetti. Yhdessä siis kasvoimme ja kehityimme paremmiksi ihmisiksi ja kumppaneiksi. 

Nyt olen paljon onnellisempi kuin edellisessä suhteessa (vaikka sekin siis tuntui aikanaan jo todella hyvältä suhteelta). Uskon kuitenkin, että olisimme voineet kasvaa ja kehittyä myös ex-miehen kanssa ihan samalla tavalla, jos vain suhteella olisi ollut edellytyksiä jatkua. 

Siis ap, suosittelen eroa vain kahdessa tapauksessa:

1. jos teillä on isoja ristiriitoja, joita on yritetty ratkaista mutta hyvää ratkaisua ei vain löydy - esim. toinen haluaa ehdottomasti lapsia ja toinen ei missään tapauksessa, tai

2. jos suhde on esteenä henkilökohtaiselle kasvullesi ihmisenä (ja et ainoastaan kuvittele, vaan tiedät näin olevan, koska olet aktiivisesti yrittänyt kehittää itseäsi ja suhdetta, ja kumppani konkreettisesti toiminnallaan tai asenteellaan estää tämän).

Tuossa kakkostapauksessa "ihan hyvä" -tason suhteesta ei koskaan tule sitä onnellisuuden täyttymystä, koska suhteessa olevat henkilöt eivät pysty kehittymään niin kauan kuin ovat siinä suhteessa. Se on siis eräänlainen loukku. Mutta jos esteitä kasvamiselle ei ole, ei ole periaatteessa mitään rajaa siinä, miten ihana suhteesta voi ajan myötä tulla. Silloin ei kannata yrittää parantaa omaa elämää vaihtamalla kumppania, vaan kasvamalla nykyisen kumppanin kanssa.

Eroaminen kannatti, vaikka ei sen miehen takia johon siinä olin ihastunut. Vaan sen, jonka tapasin muutama vuosi eroni jälkeen, ja opittuani mm että kaikki vika ei ollut exässäni.

Olisimmepa kohdanneet jo vuosia sitten, ja saaneet perustaa perheen keskenämme. Molemmat toivomme sitä haikeana. Mutta elämä meni näin, ja ainakin saamme olla yhdessä nyt.

En nuorena tiennyt, että rakkautta on oikeasti olemassa, ja menin yhteen miehen kanssa, johon olin ihastunut ja hän oli ihastunut minuun, ja olimme molemmat halukkaita perustamaan perheen.

Mutta emme olleet oikeasti sopivat toisillemme. Yritin kovasti, koska aina sanotaan että rakkaus on tahtomista, ja parisuhteen eteen pitää tehdä töitä. Olihan meillä samankaltaisia harrastuksia, tausta samankaltainen, seksikin ok, tavallaan rakastimmekin toisiamme, oli välillä ihan hauskaakin yhdessä.

Eivät ne silti aivan tasapainottaneet niitä yhteiselämän kipukohtia.

Vasta kun sain lapsen, tajusin mitä rakkaus on. Miltä se tuntuu sydämessä, miten se saa haluamaan toisen parasta.

Ei meillä siinä mielessä exän kanssa ollut rakkautta, vaan sellaista aika itsekästä kumppanuutta. Kaikki olisi pitänyt mennä tasan, ja siitä melkein pidettiin kirjaa. Kumpikaan ei ihan ymmärtänyt toista kun asiat menivät ristiin. Kumpikin yritti koko ajan muuttaa toista.

Nykyään minulla on mies, jonka kanssa rakastetaan toisiamme. Ei lasketa, kuka teki mitä, vaan melkein kilpaillaan siitä kuka saa tehdä toiselle hyvää. Ei tarkoita, että kumpikaan olisi täydellinen, vaan toisen virheisiinkin suhtautuu huvittuneella lempeydellä, että tuollainen se minun höpsö rakkaani on.

Ei tarvitse miettiä, olisiko jossain kivempaa, koska en voi kuvitellakaan että haluaisin ketään muuta.

Ihailen häntä ja olen hänestä ylpeä. Välillä patistelen niinkuin hänkin ystävällisesti minua, kuuluu kuvioon.

Luotamme toisiimme ja kunnioitamme toisiamme.

Kun jompi kumpi loukkaantuu tai joku asia on vaikea ratkaista, ne keskustelemme avoimesti, niin pitkään kuin tarvitaan, että ymmärrämme toisiamme. Emme yritä muuttaa toista, vain joko itseämme, tai vain oppia sovittamaan asiat yhteen ja kunnioittamaan toisen juttuja.

Exän kanssa elämä oli valtataistelua ja neuvottelua.

Nykyisen kanssa keskustelemme, ja kerromme toiveistamme. Jos haluan vaikka tehdä tai harrastaa jotain, tai viettää aikaa itsekseni, vaikka vaihtaa työpaikkaa, hän ei ala vänkäämään kanssani saadakseen tehdä asiat niin kuin itse haluaa, vaan antaa minulle tilani ja tukee minua.

Minun ei tarvitse taistella elintilasta kaiken aikaa.

34

Mun nähdäkseni on karkeasti rajattuna kahdenlaisia tapauksia

1 Rakastuu toiseen, ja lähtee siksi parisuhteesta

2 Rakastuu toiseen KOSKA oma parisuhde on riittämätön. 

Ensimmäisessä tapauksessa rakkauden kohde vain vaihtuu, ja moni elää koko elämänsä näin, ei koskaan kunnolla sinkkuna, vaan aina parisuhteessa, tai kahden suhteen välissä. Tuossa ei taida onglemia tulla kuin niille jätetyillä, koska noin toimiva ihminen nyt vain oikeuttaa touhunsa, että ei voi mitään kun rakastuu, ja sitten taas kun rakastuu seuraavaan niin ei taaskaan voi mitään.

Toisessa tapauksessa voi ongelmia tullakin, jos kuvittelee että se uusi ihastus on aivan täydellinen, ja vanhan suhteen ongelmista pääsee sillä että vaihtaa vain kumppania. Näinhän se ei mene. Vaan kohta on uudet ongelmat taas kehissä. Näissä jää paljon aina oppimatta.

Vierailija kirjoitti:

Mun nähdäkseni on karkeasti rajattuna kahdenlaisia tapauksia

1 Rakastuu toiseen, ja lähtee siksi parisuhteesta

2 Rakastuu toiseen KOSKA oma parisuhde on riittämätön. 

Ensimmäisessä tapauksessa rakkauden kohde vain vaihtuu, ja moni elää koko elämänsä näin, ei koskaan kunnolla sinkkuna, vaan aina parisuhteessa, tai kahden suhteen välissä. Tuossa ei taida onglemia tulla kuin niille jätetyillä, koska noin toimiva ihminen nyt vain oikeuttaa touhunsa, että ei voi mitään kun rakastuu, ja sitten taas kun rakastuu seuraavaan niin ei taaskaan voi mitään.

Toisessa tapauksessa voi ongelmia tullakin, jos kuvittelee että se uusi ihastus on aivan täydellinen, ja vanhan suhteen ongelmista pääsee sillä että vaihtaa vain kumppania. Näinhän se ei mene. Vaan kohta on uudet ongelmat taas kehissä. Näissä jää paljon aina oppimatta.

Kohta 1 piti siis olla, että rakastuu toiseen koska omassa parisuhteessa on ongelmia, ja siksi "rittämätön"

Mun tilanteessa ei kannattanut. Meillä oli toki ongelmamme mutta oli hän silti todella hyvä mies. Minä jätin ja uusi suhde kaatui ennen kuin ehti kunnolla edes alkaa.

Kannatti. 

Eksäni oli mielenterveysongelmainen, inhottava selkäänpuukottaja, joka joi liikaa ja riehui humalassa. Poissaollessani hän vei kaverinsa katsomaan huonettani "Joo katsokaa kuinka saastaisesti se ä..ä elää" vaikka olin erikseen sanonut että sinne ei mennä, koska en ehdi siivota enkä myöskään tykkää siitä että jengi ramppaa kämpälläni poissaollessani. Sitten mies kertoili näitä kommentteja suuresti nauttien ihan kuin olisi saanut kiksit loukkaamisestani, eikä tämä ollut ainoa kerta. Selkeää kaasuvalotusta. 

Hän lisäksi keräsi itseensä raivoa viikkokausia ja antoi kaiken virrata kerralla. Ei siinä, mutta ne aiheet olivat mitä naurettavampia - olin kaupassa vastannut väärällä tervehdyksellä, kävin palauttamassa pullokuitit ja mitähän vielä. Ne olivat niin absurdeja etten jaksanut taistella vastaan koska se oli hyödytöntä. 

Yllättäen nämä piirteet tulivat esiin yhteenmuuton myötä, ja odottelin vain että ensimmäinen vuosi kuluu jotta voimme muuttaa erillemme. Ajattelin alkuun, etten etsi uutta ja olen sinkkuna hetken, mutta sitten nykyinen mieheni tuli vastaan. Ei siinä, aloitimme seurustelun ja tein sen mahdollisimman avoimin kortein. Tätä voisi siis kutsua klassiseksi "rakastuin toiseen"- tapaukseksi. Nyt olemme olleet yhdessä viisi vuotta josta kaksi naimisissa ja yksi lapsikin jo löytyy. Jos olisin eksän kanssa jäänyt, niin olisin mielisairaalassa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun nähdäkseni on karkeasti rajattuna kahdenlaisia tapauksia

1 Rakastuu toiseen, ja lähtee siksi parisuhteesta

2 Rakastuu toiseen KOSKA oma parisuhde on riittämätön. 

Ensimmäisessä tapauksessa rakkauden kohde vain vaihtuu, ja moni elää koko elämänsä näin, ei koskaan kunnolla sinkkuna, vaan aina parisuhteessa, tai kahden suhteen välissä. Tuossa ei taida onglemia tulla kuin niille jätetyillä, koska noin toimiva ihminen nyt vain oikeuttaa touhunsa, että ei voi mitään kun rakastuu, ja sitten taas kun rakastuu seuraavaan niin ei taaskaan voi mitään.

Toisessa tapauksessa voi ongelmia tullakin, jos kuvittelee että se uusi ihastus on aivan täydellinen, ja vanhan suhteen ongelmista pääsee sillä että vaihtaa vain kumppania. Näinhän se ei mene. Vaan kohta on uudet ongelmat taas kehissä. Näissä jää paljon aina oppimatta.

Kohta 1 piti siis olla, että rakastuu toiseen koska omassa parisuhteessa on ongelmia, ja siksi "rittämätön"

Tämä oli sellaista viisastelua taas, että on unohdettu että tilanteita on monenlaisia ja joskus eroja jarruttaa byrokratia. Itselläni eroa jarrutti sopimussakko, jota opiskelijatuloilla eläessä ei kauheasti kannattanut menettää ja olin 28-vuotias kun löysin uuden mieheni, jolla oli samanlaiset perhehaaveet. En siis parhaassa lisääntymisiässä jäänyt kyselemään lupia yhteiskunnalta ja maailmalta että saanko nyt vaihtaa urosta toiseen tai alkanut puoliväkisin elämään sinkkuna, jos vastaan tuli mitä mahtavin persoona.