Lue keskustelun säännöt.
Erään "kunnon miehen" tarina
28.03.2019 |
Olen tällä palstalla saanut lukea useampaankin otteeseen ihmettelyä missä kaikki kunnon miehet ovat, ja miksi niin moni mies syrjäytyy. Siksi päätinkin kertoa nyt oman tarinani...luulen etten ole mitenkään harvinaislaatuinen tapaus maassamme.
Olen aina ollut kunnon mies. Peruskoulu ysin keskiarvolla, ja siitä hyvään lukioon. Lukion jälkeen armeijaan, ja siitä duunin kautta jatko-opintoihin.
Aina kuitenkin oli niin, että tyttöystävän saaminen oli mahdoton tehtävä. Vastakkainen sukupuoli kiinnostui vain niistä "pahoista pojista". Ei riittäneet hyvät tavat, kohtelias lähestyminen, yhteiset kiinnostuksen kohteet, rauhallinen ja mukava luonne, 185cm pituuteni, ei se että olin treenannut itseni todella vaikuttavaan fyysiseen kuntoon.
En nimittäin ole kovin puhelias tai ulospäin suuntautunut, ja nuorempama olin vielä ujo.
Heikko naismenestys johti siihen, että pikku hiljaa pyrkimys kohti "normaalia" elämää ja sen tyypillisiä tavoitteita alkoi hiipua.
Miksi hakata päätään seinään vuosi toisensa jälkeen, koskaan saavuttamatta unelmaansa?
Olen herkkä romantikko, ja haaveet tyttöystävästä ovat olleet vahvasti mielessäni jo 13-vuotiaasta asti.
Aloin syrjäytyä opiskelu -ja työmaailmasta noin 23-24 vuotiaana. Kurssit vähenivät, ja tapasivat jäädä kesken, koska mielenkiintoa vain ei ollut.
Olin menettänyt draivini mennä asian suhteen. Päivät ja yötkin menivät tietokoneella, harrastuksissa, treenaten ja kavereiden kanssa hengaillessa.
Nykypäivänä olen 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eivätkä työllistymismahdollisuuteni kovin valoisilta näytä.
Vaikka olen työelämästä syrjäytynyt, niin kaikella muulla tavalla olen edelleen se kunnon mies, joka olin silloin aikaisemminkin.
En ole sosiaalisesti syrjäytynyt, enkä ole ajautunut mihinkään riippuvuuksiin. Urheilen edelleen ja minulla on hyviä ystäviä, joita tapaan aina kun mahdollista. Minulla on harrastus josta tienaan lisärahaa tukien päälle noin 400-600e/kk.
Olen mukana yhteiskuntaa erittäin paljon hyödyttävässä vapaaehtoistyössä.
Työelämästä syrjäytyminen kuitenkin johtaa väistämättä parisuhdemarkkinoiltakin syrjäytymiseen...Parisuhdetta hakeville naisille en ole enää kunnon miehen kirjoissa, sillä en kykene tarjoamaan riittävästi resursseja.
Tulen loistavasti toimeen tuilla + lisäansioillani, mutta tämä perustuu siihen että asun yksin. Virallinen avoliitto naisen kanssa vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni radikaalisti.
Jos kaikki olisi mennyt toisin, niin ehkä tässä iässä minullekin olisi löytynyt sopiva nainen. Tai sitten ei...kuka tietää?
Tässä elämässä asiat menivät näin.
M33
Kommentit (167)
Onko ihmisten tapaaminen mennyt nykyään täysin Tinderiin ja vastaaviin? Kun olin nuori mistä tod. on aikaa, hengailtiin aina sekaporukoissa ja sieltä löytyi seurustelukaveriksi joku kaverin sisko tai tyttökaverin kaveri hiljaisimmillekin kavereille. Samoin yliopiston opiskelijaporukoista, jos ei täysin vetäytynyt kuoreensa. Tytöt suorastaan vetivät ns. kravatista ujon kunnon pojan poikaystäväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Olen nainen, mutta mä masennuin nuorempana mm. Just sen takia että pitkään toivomani parisuhde olikin suurin pettymys ikinä. Yksin on parempi ja helpompi löytää merkitystä elämäänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
Palaan alkuperäiseen vastaukseeni heikosta resilienssistä. Mielestäni tämä vain vahvistaa käsitystäni.
Vastatakseni kysymyksiisi:
1. Jos alkaisi näyttää siltä, että työllistyminen ei onnistu, ryhtyisin miettimään vaihtoehtoja parantaa tilannetta: Opiskella paremmin työllistävä ammatti, hankkia lisäkoulutusta, muuttaa työn perässä tms. Hakisin siis ratkaisua tilanteeseen, jos ajautuisin työnhaun suhteen umpikujaan. Luulen myös, että nuo ovat aivan perusasioita, joita ihmiset tekevät jatkuvasti.
2. Tavallaan sama vastaus. Jos en onnistuisi oikeasti pääsemään jostain kurssista kerta kaikkiaan läpi, alkaisin miettiä miksi niin on ja onko asia korjattavissa. Opiskelisin enemmän, hakisin tukiopetusta, kävisin opinto-ohjaajalla jne jne jne. Ja jos mikään noista ei auttaisi, miettisin vakavasti onko ala minulle ensinnäkään oikea, jos en selviytyisi edes opinnoista. Ja jos tilanne tosiaan olisi se, että en selviytyisi opinnoista, hakisin opiskelemaan jotain muuta.
Kertoo paljon ihmisestä, jos jää paikalleen hakkaamaan päätä seinään tai luovuttaa sen sijaan, että alkaisi miettiä ratkaisuvaihtoehtoja. Nuo kuvatut tilanteet ovat vieläpä sellaisia, joihin itse pystyy vaikuttamaan. Joku vakava sairastuminen on asia erikseen, kuten mainitsinkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen muuten ihan samoilla kannoilla, mutta oletko varma ettet saisi edes sellaisia 2000€/kk hanttitöitä?
Oletko yrittänyt hakea hanttitöitä tai opiskelemaan?
Mitä on hanttityöt? Kaikki työt yhtä arvokkaita. Missä palvelualan työssä, jos niihin viittaat, tienaa muka noin hyvin??
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiivistys ja suomennos:
- ei uskaltanut tutustua naisiin lukiossa, ja yllättäen ei siksi seurustellut
- luovutti jo parikymppisenä, ei jaksanut tehdä mitään koska ei parisuhdetta, jonka uskoo muille tippuneen kuin manulle illallisen, jos vain on ”paha poika”
- syyttää nyt naisia syrjäytymisestään
- ei edelleenkään ole valmis tekemään mitään asian eteen, koska ”kyllä pitäisi kelvata kunnon mies”-yritin kyllä tuonne n. 25-vuotiaaksi asti tutustua naisiin, joten ensimmäinen väite on melko väärä.
-en syytä naisia syrjäytymisestäni. Ei tämä oikeastaan ole kenenkään syy. Kyse on pitkälti luonnonvalinnasta.
-en sano että minun olisi tässä kyseisessä tilanteessa kelvattava kenellelään naiselle. Ymmärrän sen etten kelpaa. Olen hyväksynyt tilanteen...tulee jotenkin olo, että tarkoituksella haet riitaa, tai sitten luetun ymmärtämisessäsi on vikaa.
M33
Sinulla on ilmeisen heikko libido. Yrittämisesi jäi vaisuksi ja kun ei vaisulla yrityksellä jäänyt mitään käsiin, luovutit. Naisilla on homotutka, aina se ei toimi, välillä heikkolibidomainen mies määritellään homoksi ja siksi kiinnostusta ei herää. Viriili mies ei luovuta ikinä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jäätävät vaikeudet... Mun mielestä jäätävät vaikeudet on ihan eri asia kuin mitä ap:n elämässä on tapahtunut. Ennemminkin lorvikatarri häntä vaivaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole kuvaus kunnon miehestä, vaan vätyksestä. Koskaan ei oma elämä ja eteenpäin pyrkiminen saa olla siitä kiinni onko sulla tyttöystävä vaiko ei. Ihmisen pitää ensin osata olla onnellinen yksin ennen kuin oikeasti onnellinen ja tasapainoinen parisuhde on mahdollinen.
Olen samaa mieltä. Aloittaja kuulostaa kaikkea muuta kuin kunnolliselta, enemmänkin pumpulissa eläneeltä curling-lapselta. Motivaatio on sisäistä, eikä kenenkään toisen tehtävä ole tulla sanomaan, että nyt aikuistu ja opiskele. Kunnollinen mies on myös henkisesti kypsä, eikä loisi yhteiskunnan tuilla vain koska voi. Tuohan kuulostaa moraalittomalle. Jos ei pysty itse ottamaan niskasta itseään kiinni, niin turha odottaa, että joku kunnollinen kiinnostuisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua[/quote]
Kyllä varmasti tarpeeksi pitkään jatkuneen työllistymisyrityksien ja monien "kiitos, mutta ei kiitos"-viestien jälkeen hyvin moni lannistuu. Moni kuitenkin ymmärtää sen, ettei kukaan tule kotiovelta hakemaan ja jos ei itse pettymyksistä huolimatta edes yritä, niin ei tule mitään saavuttamaan.
-Eri
Vierailija kirjoitti:
Ei tuo ole kuvaus kunnon miehestä, vaan vätyksestä. Koskaan ei oma elämä ja eteenpäin pyrkiminen saa olla siitä kiinni onko sulla tyttöystävä vaiko ei. Ihmisen pitää ensin osata olla onnellinen yksin ennen kuin oikeasti onnellinen ja tasapainoinen parisuhde on mahdollinen.
Tämä. Kunnon mies huolehtii itsestään ja tekee velvollisuutensa siksi, että niin kuluu tehdä, ei pillun toivossa.
Kunnon mies ei ole niin uskomattoman heikko että jo 23-24- vuotiaana luovuttaa ja syrjäytyy kun ei ole saanut tyttöystävää.
KUKAAN tyttö ei tahdo olla kainalosauva miehelle, ja sitähän ap olisi halunnut. Ei pärjää elämässä ilman naista. Ei kukaan tee sellaisella miehellä mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No olipa taas aloitus. Tommoinen äidin mielestä mukava ja komia poika siinä sitten syytteli naisia. Että kun hän oli niin fiksu ja filmaattinen, mutta pahat, pahat naiset halusi jänniä miehiä ja siksi elämä romahti. Ihan varmasti olisi joku löytynyt, kun olisit omaa rimaasi laskenut, mutta ei. Naisten syy kun he eivät halunneet säälistä ottaa sinua. Peilissä on syy siihen jamaasi, ei naisissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Täh? Meillä on ihan eri käsitys jäätävistä vaikeuksista. Itse määrittelisin jäätäväksi vaikeudeksi vaikka vaikean sairauden tai vammautumisen, koko perheen menettämisen jossain onnettomuudessa tai vaikka raiskauksen tai pahoinpitelyn uhriksi joutumisen tai muun äkillisen traumaattinen tapahtuman.
Ja tuollaisistakin hmisiä selviää, joka päivä joku jossain.
Vaikeista kursseista selviäminen tai työnhaku ovat arkipäivää, eivät mitään vuorenhuippujen valloituksia. Jos työnhaussa haluaa helpotusta, kannattaa opiskella hyvin työllistävää alaa. Niin tein itse
Mun mielestä sellainen asia on vaikeaa, johon käyttää aikaa ja energiaa useamman vuoden ajan ilman mitään positiivista vastetta. Ihmettelen kovasti miten ihmiset tuomitsevat aloittajan siitä, että on luovuttanut "liian helposti". Kysyisinkin siis teiltä:
1. Kuinka kauan hakisitte aktiivisesti töitä ennen kuin lannistuisitte ja toteaisitte, että ei voi mitään?
2. Kuinka monta kertaa yrittäisitte suorittaa vaikeaa kurssia ennen kuin lyötte hanskat tiskiin?
Jos oikeasti tekisitte näitä vuodesta toiseen lannistumatta, nostan hattua
Minusta pään hakkaaminen seinään ei ole järkevää. Minä olin työttömänä pari vuotta. Tuona aikana opiskelin lisätaitoja ja tein ilmaistöitä saadakseni näyttöjä, jotta löytäisin töitä tulevaisuudessa. Olisin tietenkin vain voinut lähetellä hakemusta toisensa perään, mutta sen sijaan pysähdyin miettimään, millaisia asioita minun täytyy itsessäni kehittää, jotta kelpaisin töihin. Nämä asiat olivat koulutus ja työnäytöt. Sama seurustelukumppanin saamisessa: jos se ei onnistu nykyisellä keinovalikoimalla, kannattaa miettiä mistä asia kiinni (työttömyydestä --> hanki työpaikka, ulkonäöstä --> kehitä tyyliäsi, jne jne).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Tämä. Oikeastaan ihan kaikki ihmisen elämässä on omien valintojen seurausta. Niin kauan kun sitä ei kykene myöntämään itselleen, ei voi kasvaa ihmisenä eikä olla ihan täysin vastuussa elämästään ja täysin vapaa.
Jäitkö auton alle? Se on seurausta siitä, että päätit lähteä kotoa sinä päivänä. Jne. Tietenkään ihminen ei aina voi etukäteen tietää, mitä mistäkin valinnasta seuraa, mutta kun myöntää sen että jossain oli se oma valinta, mikä tähän johti, tulee sellainen mahtava vapauden tunne. Ei tarvitse enää syytellä olosuhteita eikä muita. Voi vain todeta, että minun valintani, minun taakkani, heitä selkään ja kanna.
Itse olen sairastanut vakavaa masennusta 10 vuotta, ollut osastohoidossa ja silleen. Pitkään syyttelin lapsuutta,neurologiaa jne tästä ja terapeutit siinä kovasti auttoivat -niille kun hyvä asiakas on pitkään asiakkaana pysyvä asiakas, ongelmia ei turhan äkkiä kannata ratkoa.
Paranemiseni alkoi vasta kun tajusin, että masennus on suoraan seurausta siitä millainen ihminen olen ja millaisia valintoja olen tehnyt. Koska olen itse itseni tähän jamaan ajanut, voin myös itse itseäni auttaa, tekemällä jatkossa parempia valintoja.
Aikaa 40 vuoden huonojen valintojen korjaamiseen tietysti menee, mutta 10 masennusvuoden jälkeen minulla ei ole enää kiire mihinään.
Aikuinen ihminen on aina vastuussa itsestään ja itselleen.
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Minä en ole pariutunut vaaleatukkaisten miesten kanssa. Voitaisiinko sopia, että mun rahoilla ei maksella vaaleatukkaisten miesten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Parhaat miehet pyörittävät montaa naista samanaikaisesti - pariutuminen olisi heille helppoa, mutta miksi tehdä niin?
Lässytilää.
Itse olen pitkäaikaissinkku, vaan muutamia kertoja ihan kunnolla seurustellut. Ihan hyvin elämässä olen menestynyt ja kai ihan söpökin. Hauska, älykäs, uskollinen ja olen varmasti loppuelämän kannalta hyvä valinta; ei ihan heti tylsää tulee
Mutta mulla on myös vaikea luonne, suutun helposti ja olen muutenkin omapäinen enkä aidosti oikein tykkää tehdä kompromissejä. Ja tämän vuoksi olen olen pitkäaikaissinkku!
On miehiä, jotka mun kaltaisesta naisesta tykkää ja sitten hirvee määrä niitä, jotka eivät tykkää. Ja mä en osaa siitä miehiä syyttä.
Jos et tykkää niin minkä mä sille voin. Kun en voi itsellenikään mitään. Eli kyllä sustaki se ”vika” löytyy, et vaan tunne itseäsi ja myös niitä sun pimeitä puolia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Naisia ja miehiä on suurin piirtein saman verran. Koska valtaosa naisista pariutuu, siitä seuraa väistämättä että valtaosa miehistäkin pariutuu. Koska miehissä on suhteessa enemmän sekä huippulahjakkuuksia että totaalisia luusereita, ja luuserit eivät pariudu, lienee selvää että nimenomaan tavismiehen on helppo pariutua. Huippuluokan miehelle on vaikea löytää tasoisensa kumppani koska huippuluokan naisia on niin vähän, ja toisaalta luuserimiestä ei huoli edes luuserinaiset.
Parhaat miehet pyörittävät montaa naista samanaikaisesti - pariutuminen olisi heille helppoa, mutta miksi tehdä niin?
Taas päästään jankuttamaan irtoseksistä. Sekö nyt olikin taas se mitä apn olisi pitänyt saada että pystyisi käymään töissä?
Mä tiedän monia, jotka löytäneet kumppanin vasta vanhemmalla iällä eikä kukaan heistä ole sen takia heittäytynyt työttömäksi, kun eivät saa seurustelukumppania. Osa ei ole vielä nelikymppisenäkin saanut sitä oikeaa.
Sä todennäköisesti olet halunnut aina ”paikan kauneimman, laihimman ja kaikin tavoin upeimman naisen ja kun et saanut mallia ei kelvannut kukaan muukaan. Sitten päätit lopettaa opinnot ja jäädä työttömäksi etkä edes ota itse vastuuta siitä, että olet luuseri! Syytät vain muita, kun ei tälläinen kunnollinen kelpaa. Mitä kunnollista sussa sitten on? Suurin osa suomalaisista käy peruskoulun, opiskelee itselleen ammatin ja menee sen jälkeen töihin. Mikä määrittää sen sun kunnollisuuden, kun et selviytynyt edes noista?