Lue keskustelun säännöt.
Erään "kunnon miehen" tarina
28.03.2019 |
Olen tällä palstalla saanut lukea useampaankin otteeseen ihmettelyä missä kaikki kunnon miehet ovat, ja miksi niin moni mies syrjäytyy. Siksi päätinkin kertoa nyt oman tarinani...luulen etten ole mitenkään harvinaislaatuinen tapaus maassamme.
Olen aina ollut kunnon mies. Peruskoulu ysin keskiarvolla, ja siitä hyvään lukioon. Lukion jälkeen armeijaan, ja siitä duunin kautta jatko-opintoihin.
Aina kuitenkin oli niin, että tyttöystävän saaminen oli mahdoton tehtävä. Vastakkainen sukupuoli kiinnostui vain niistä "pahoista pojista". Ei riittäneet hyvät tavat, kohtelias lähestyminen, yhteiset kiinnostuksen kohteet, rauhallinen ja mukava luonne, 185cm pituuteni, ei se että olin treenannut itseni todella vaikuttavaan fyysiseen kuntoon.
En nimittäin ole kovin puhelias tai ulospäin suuntautunut, ja nuorempama olin vielä ujo.
Heikko naismenestys johti siihen, että pikku hiljaa pyrkimys kohti "normaalia" elämää ja sen tyypillisiä tavoitteita alkoi hiipua.
Miksi hakata päätään seinään vuosi toisensa jälkeen, koskaan saavuttamatta unelmaansa?
Olen herkkä romantikko, ja haaveet tyttöystävästä ovat olleet vahvasti mielessäni jo 13-vuotiaasta asti.
Aloin syrjäytyä opiskelu -ja työmaailmasta noin 23-24 vuotiaana. Kurssit vähenivät, ja tapasivat jäädä kesken, koska mielenkiintoa vain ei ollut.
Olin menettänyt draivini mennä asian suhteen. Päivät ja yötkin menivät tietokoneella, harrastuksissa, treenaten ja kavereiden kanssa hengaillessa.
Nykypäivänä olen 33-vuotias pitkäaikaistyötön, eivätkä työllistymismahdollisuuteni kovin valoisilta näytä.
Vaikka olen työelämästä syrjäytynyt, niin kaikella muulla tavalla olen edelleen se kunnon mies, joka olin silloin aikaisemminkin.
En ole sosiaalisesti syrjäytynyt, enkä ole ajautunut mihinkään riippuvuuksiin. Urheilen edelleen ja minulla on hyviä ystäviä, joita tapaan aina kun mahdollista. Minulla on harrastus josta tienaan lisärahaa tukien päälle noin 400-600e/kk.
Olen mukana yhteiskuntaa erittäin paljon hyödyttävässä vapaaehtoistyössä.
Työelämästä syrjäytyminen kuitenkin johtaa väistämättä parisuhdemarkkinoiltakin syrjäytymiseen...Parisuhdetta hakeville naisille en ole enää kunnon miehen kirjoissa, sillä en kykene tarjoamaan riittävästi resursseja.
Tulen loistavasti toimeen tuilla + lisäansioillani, mutta tämä perustuu siihen että asun yksin. Virallinen avoliitto naisen kanssa vaikuttaisi taloudelliseen tilanteeseeni radikaalisti.
Jos kaikki olisi mennyt toisin, niin ehkä tässä iässä minullekin olisi löytynyt sopiva nainen. Tai sitten ei...kuka tietää?
Tässä elämässä asiat menivät näin.
M33
Kommentit (167)
Vierailija kirjoitti:
Tiivistys ja suomennos:
- ei uskaltanut tutustua naisiin lukiossa, ja yllättäen ei siksi seurustellut
- luovutti jo parikymppisenä, ei jaksanut tehdä mitään koska ei parisuhdetta, jonka uskoo muille tippuneen kuin manulle illallisen, jos vain on ”paha poika”
- syyttää nyt naisia syrjäytymisestään
- ei edelleenkään ole valmis tekemään mitään asian eteen, koska ”kyllä pitäisi kelvata kunnon mies”
Juuri näin. Jos ap:n mielestä työttömyys on syy hänen naisettomuuteensa, niin miksei hän mene töihin? Tai jos hän kokee, että naiset haluavat pahoja poikia, niin alkakoon pahaksi pojaksi. Pointti on se, että kyllä muutkin ihmiset joutuvat ponnistelemaan unelmiensa eteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kunnon mies" ei tarkoita oikein mitään. Suurin osa ihmisistä on melko kunnollisia siinä mielessä, että he eivät tee rikoksia eivätkä riko lakeja.
Syynä tyttöystävän löytymättömyyteen ei ole ap:n "kunnollisuus" vaan jokin ihan muu. Mikä, sitä me emme voi tietää. Se on ainakin selvää, että sieltä kotoa ei tule kukaan hakemaan.
Vierailija kirjoitti:
"Kunnon mies" ei tarkoita oikein mitään. Suurin osa ihmisistä on melko kunnollisia siinä mielessä, että he eivät tee rikoksia eivätkä riko lakeja.
Syynä tyttöystävän löytymättömyyteen ei ole ap:n "kunnollisuus" vaan jokin ihan muu. Mikä, sitä me emme voi tietää. Se on ainakin selvää, että sieltä kotoa ei tule kukaan hakemaan.
Eipä ole juuri vaihtoehtojakaan jos haluaa tutustua häneen.
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En usko.
Kertoisitko mikä tarinassani on epäuskottavaa?
M33
Syrjäytyminen kumppanin puutteen takia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Missä kohtaa tuli esille että ap on kunnollinen? Nuo koulun arvosanat?
Vai onko kunnollinen nykyään synonyymi sellaiselle joka ulkoistaa vastuun omasta elämästään tuntemattomille ihmisille?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan syrjäydy yksinomaan kumppanin puuttumisen vuoksi? Jotain muuta siinä on taustalla.
Jos koko elämänsä tarpoo yksin ilman romanttista rakkautta, seksiä, läheisyyttä ja perhettä niin voin sanoa että kyllä se normaalia ihmistä aika lailla kaihertaa...Helppo on se on niiden huudella jotka eivät ole asiaa kokeneet.
Kukaan ei saa kaikkea eikä elämä ole sulle mitään velkaa. Ei kellekään ole luvattu mitään. Kyllähän se saa surettaa mutta ei se muiden syy silti ole eikä kukaan ole velvollinen kanssasi olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmisillä, yleensä miehillä, on tapana syyttää toista sukupuolta kaikista epäonnistumisistaan?
Koska en ole saanut.
Koska kukaan ei huolinut.
Koska en ole alfa.
Paskan marjat. Pelkkää vastuun siirtämistä. Se on oma valinta, jos päättää olla nyhverö.
Voi olla menestynyt, vaikka ei menestyisi naismaailmassa.
Onkohan tässäkin tapauksessa se nainen jota haikaillaan jälleen kerran lapseton, hoikka 18-25v missi. Kun kukaan muu ei kelpaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai kukaan syrjäydy yksinomaan kumppanin puuttumisen vuoksi? Jotain muuta siinä on taustalla.
Jos koko elämänsä tarpoo yksin ilman romanttista rakkautta, seksiä, läheisyyttä ja perhettä niin voin sanoa että kyllä se normaalia ihmistä aika lailla kaihertaa...Helppo on se on niiden huudella jotka eivät ole asiaa kokeneet.
Olen itsekin ainä välillä kokenut olevani syrjäytynyt ja olen potenut myös yksinäisyyttä sekä kärsinyt siitä, kun kumppania ei ole löytynyt. Toki sinkkuus ja ei-haluttuna oleminen masentaa, mutta syrjäytymiseni ei johdu kumppanin puuttumisesta. Syrjäytymisen pääasialliset syyt itselläni ovat sosiaalisten tilanteiden pelko ja masennus.
Nyt menee paremmin, kun olen töissä.
Ei perheen perustaminen ole tavoite vaan tulee vahingossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tiivistys ja suomennos:
- ei uskaltanut tutustua naisiin lukiossa, ja yllättäen ei siksi seurustellut
- luovutti jo parikymppisenä, ei jaksanut tehdä mitään koska ei parisuhdetta, jonka uskoo muille tippuneen kuin manulle illallisen, jos vain on ”paha poika”
- syyttää nyt naisia syrjäytymisestään
- ei edelleenkään ole valmis tekemään mitään asian eteen, koska ”kyllä pitäisi kelvata kunnon mies”
-yritin kyllä tuonne n. 25-vuotiaaksi asti tutustua naisiin, joten ensimmäinen väite on melko väärä.
-en syytä naisia syrjäytymisestäni. Ei tämä oikeastaan ole kenenkään syy. Kyse on pitkälti luonnonvalinnasta.
-en sano että minun olisi tässä kyseisessä tilanteessa kelvattava kenellelään naiselle. Ymmärrän sen etten kelpaa. Olen hyväksynyt tilanteen...tulee jotenkin olo, että tarkoituksella haet riitaa, tai sitten luetun ymmärtämisessäsi on vikaa.
M33
Naisilla menee aina tunteisiin kun eivät ymmärrä miten hankalaa tavismiehelle on puolison löytäminen. Jos et ole itse aktiivinen niin kukaan ei tule sinun luoksesi vaan saat(at) olla loppuelämäsi ihan helposti yksin.
Menisikö paremmin perille jos näiden yksinäisten miesten ei tarvitsisi maksaa veroja joilla subventoidaan naisten pärjäämistä tässä yhteiskunnassa...?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Tää on niin tätä.
Mulla heti särähti se, että "kunnollisuuden" määritelmää alettiin hakemaan jo peruskoulun suorittamisesta. Se on vain pelkkä pakollinen koulutusputki, ei muuta! Kuka tahansa normaali ihminen nyt peruskoulusta läpi pääsee. Ei koulutuksessa mitään kummallista ole. Se opiskelee, kellä on motivaatio kohdallaan. Ei koulutus ole meriitti, eikä mikään merkki kunnollisuudesta. Ja eikä myöskään työpaikka. Ihminen se merkitsee. Ei siis se, että on ylittänyt jotain teknisiä rimoja ja kuvittelee niiden olevan pääsylippu jalkojen väliin.
Naisena noita ruikuttajia on nähty. Olen avoin ja helposti lähestyttävä, sekä ystävällinen joten minulle näitä tämän tyyppisiä on kohdalle osunut useampi.
Tuo kitisevä ja syyllistävä lähestymiskulma on vain NIIN turnoff. Ja sitten se, että toisen elämää ollaan uhraamassa ihan vain siksi, että "mä haluun, mun kuuluu saada. Mä olen kunnollinen!". Hei, mites mun elämä niinku?!!! Mikä ironista tuossa on se, että ei tuossa nuo yleensä edes ihmistä itsessään kaipaa, vaan _ihan ketä tahansa_ kellä sattuu olemaan pipari jalkojen välissä. Ei kovin mairittelevaa, että oma persoona, ihmisyys sivuutetaan. Mä haluan sut, koska sinä olet nainen. Mutta haluan myös sinut siksi, että olet sellainen kiva nainen ja mä niinku tykkäisin saada juuri sinut. Joskus on olo, että onko mun naama joskus painettu johonkin myyntikatalogiin, josta sitten kuka tahansa voi tulla poimimaan, jos sattuu hotsittamaan. Ei helvetti näin!
No minkälaista ihmistä minä kaipaan? Sellaista, kenen kanssa on kiva viettää aikaa, näin ihan lähtökohtaisesti. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan ja kumppanin ominaisuuksissa olisi ihan kiva, ettei toinen vieritä omaa onnellisuutta toisen niskaan. Hieman nimittäin veikkaan, että vinkuminen kuitenkin jatkuisi parisuhteessa. Mennään ja käperrytään omaan säälittävyyteensä, helähdetään rikki ihan mistä tahansa. Kyllä sitä vaan kaipaa, että sitä tulisi huomoitua ihmisenä ja persoonana, ja kumppani olisi myös ihminen, jolla on persoona. Ja semmoinen, mikä itseä miellyttää ja kenen kanssa voi tuntea olevansa vapaaehtoisesti.
Sulla on oma elämä, ota siitä ote. Niin se elämä on yhtälailla muillakin, elä vain ajattele että jonkun pitäisi uhrata oma ainoa elämänsä sinun takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Minä olin 27v, kun tapasin 27 vuotiaan kunnon miehen, joka oli suoriutunut opinnoistaan ja päässyt työelämään ilman parisuhdetta. Olin hänen ensimmäinen tyttöystävänsä. Hänen haaveenaan oli perustaa perhe, ja nyt meillä on yhteinen perhe.
Eli jos olet jo 23-24 vuotiaana luovuttanut opintojen ja työnhaun suhteen, koska "et saa naista", olet luuseri.
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän Ap:n kirjoituksesta niin, että motivaatio pinnistellä alati haastavammassa työelämässä katosi, kun se tärkein jää kuitenkin saavuttamatta eli parisuhde ja perhe.Kukaan muu kuin toinen samassa tilanteessa oleva ei voi ymmärtää, miten suuri vaikutus parisuhteella ja perheellä on henkiseeen jaksamiseen. Monet sanoo,että eivät jaksaisi työmaailman kiirettä, jos heillä ei olisi vastapainona mukavaa kotielämää, johon palata työpäivän jälkeen. N40
Minä taas olen onnellinen, kun pääsin parisuhteesta eroon 10v sitten, enkä todellakaan ota enää riesakseni moista. Tapailen kyllä nuorta naista silloin tällöin "sen" merkeissä ja se riittää. Ei tarvitse kysellä keneltäkään voiko mennä jonnekin tai ostaa jotai tai missä loma vietetään. Myös kodinhoito on simppeliä, kun ei ole akkaa nalkuttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oletko aloittaja tutustunut käsitteeseen "resilienssi"?
https://www.mielenterveysseura.fi/fi/mielenterveys/vaikeat-el%C3%A4m%C3…
Kuulostaa siltä, että kykysi sietää ja päästä yli vastoinkäymisistä on keskimääräistä heikompi. Hieman yli kaksikymppisenä suuri osa ihmisistä on vielä sinkkuja. Itse seurustelin ensimmäistä kertaa vasta n. 27-vuotiaana (ja olen siis nainen). Mitään juoksuja en ole koskaan juossut, eikä kukaan kaveripiiristänikään. Ihan normaalia opiskelijaelämää kyllä vietimme, mutta holtittomat irtosuhteet tai mystiset "pahat pojat" eivät koskaan kuuluneet kuvioihin.
Vierität myös syyn omista epäonnistumisistasi ja huonoista valinnoistasi muiden vastuulle. Sinä itse päätit luovuttaa opiskelun suhteen ja tällä hetkellä päätät olla palaamatta opiskelu- tai työelämään. Esimerkiksi ammatillisen kuntoutuksen kautta on mahdollista hakea elämälleen uutta suuntaa aikuisenakin.
Ylipäätään jos hakee motivaatiota asioille pelkästään itsensa ulkopuolelta, mahdollisuudet onnistua ovat aika heikot. Eikö sinua kiinnosta oppia uutta, tehdä työtä tai ansaita rahaa? Sosiaalietuuksilla eläminen on todella niukkaa, itse en ainakaan sellaista kestäisi vuosikausia. Harva ihminen haluaa kituuttaa minimitoimeentulolla. Jos sairastuu tms tilanne on tietenkin toinen, silloin ei ole kyse valinnoista kuten sinulla. Vaikka olisitkin masentunut, masennukseen on myös mahdollista hakea apua. Myös sen eteen tarvitsee usein nähdä vaivaa ja tehdä töitä, joten palaamme taas samaan asiaan: Kyse on valinnoista ja omasta motivaatiosta hakea muutosta.
Siinä olet oikeassa, että kanssasi samassa elämäntilanteessa on paljon muitakin. Ns. naisettomuus ei kuitenkaan ole syy ongelmiinne, vaan kyseessä on jonkinlainen epäsuotuinen yhdistelmä persoonallisuudenpiirteitä ja niistä seuraavia kokemuksia. Hyvä puoli on se, että itseään voi kehittää vielä aikuisiälläkin. Mutta jos vastuutat ainoastaan muita ihmisiä onnestasi/sen puutteesta tai ratkaisuistasi, saat todennäköisesti viettääkin loppuelämäsi onnettomana ja puhdittomana.
Hyvin harva ihminen on siinä asemassa, että hyviä asioita vaan tipahtelisi eteen ilman vaivannäköä. Elämässä joutuu kohtaamaan jatkuvia pettymyksiä, sekä suurempia että pienempiä.
Itse taas luulen, että se on aloittajalla keskitasoa tai jopa vahvempi. Perustelen väitteen armeijan käymisellä ja 3. asteen opinnoilla. Itsensä saaminen huippukuntoon on vastoinkäymisiä toisen perään
Jaa. Minusta taas aloittaja on antanut periksi ja luovuttanut. Hänhän ei ole pystynyt saattamaan opintoja loppuun, työllistymään tai integroitumaan yhteiskuntaan. Pidän noita aika keskimääräisinä asioina, jotka aloittaja on hylännyt kohdatessaan vastoinkäymisiä.
Parisuhde taas... Jotkut löytävät onnen, jotkut eivät. Minäkään en ole löytänyt. Silti käyn töissä, olen valmistunut yliopistosta ja yritän parhaani mukaan nauttia elämästä näin. Aina ei saa kaikkea, mitä haluaisi.
Mutta aloittajan kohtaamat vastoinkäymiset ovat aivan jäätävät. Tuskin sinäkään vuositolkulla hakkasit päätä seinään yliopistossa yhden vaikean kurssin vuoksi? Lähetitkö työpaikkoihin satoja työhakemuksia ja hait monta vuotta?
Tiivistys ja suomennos:
- ei uskaltanut tutustua naisiin lukiossa, ja yllättäen ei siksi seurustellut
- luovutti jo parikymppisenä, ei jaksanut tehdä mitään koska ei parisuhdetta, jonka uskoo muille tippuneen kuin manulle illallisen, jos vain on ”paha poika”
- syyttää nyt naisia syrjäytymisestään
- ei edelleenkään ole valmis tekemään mitään asian eteen, koska ”kyllä pitäisi kelvata kunnon mies”