Heini Maksimainen, 33, ei ehkä koskaan halua lasta – Prismaperheen arki olisi paha painajainen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä kuulostaa aika lapselliselta kun 30-40v ihmiset pitävät kavereita ja heidän kanssaan hengailua , baareilua ja matkustelua jonain tärkeänäkin juttuna, jonka pohjalta tehdään loppuelämän kestäviä valintoja. 

Ihan hyvä vaan, että nämä aikuislapset eivät lisäänny. 

Sinun mielestäsi siis aikuinen on aikuinen vain jos on lapsia? Millään muulla tavalla ei voi olla vastuullinen ja yhteiskuntakelpoinen ihminen? Ja kaikki lapselliset ovat automaattisesti fiksuja ja järkeviä aikuisia?

Turha kai edes vastata, mutta painitetaan vielä: kaikkien velojen elämä ei ole jatkuvaa baarihyppelyä (ja huom, vaikka olisi, sehän ei sinulle kuulu).

Itselleni tärkeitä asioita ovat mm. sisarukseni, vanhemmat, ystävät, lemmikit, ulkomailla asuminen, mukava työ, vaivaton toimeentulo, itseni kehittäminen, uusien taitojen oppiminen, harrastukset, vapaaehtoistyö seurakunnassa, ja erityisesti oma rauha, hiljainen koti, vastuu omista päätöksistäni, mahdollisuus olla sellainen kuin olen.

Baareissa en käy, en vietä vastuutonta elämää, olen aikuinen ihminen ja hoidan omat asiani. Olen ollut yksin vastuussa itsestäni 18-vuotiaasta, nyt olen kohta nelikymppinen.

Lisätään vielä että kuka tahansa lapsellinen voi kirjoittaa samanlaisen listan, mutta hänellä ykkösenä on ne lapset. Lapsettomuus on vain ja ainoastaan oma henkilökohtainen ratkaisuni, mitään minulla ei ole lapsellisten elämäntapaa vastaan. Silti perheelliset ovat usein tivanneet minulta että eikö sinunkin olisi aika lopettaa baareissa juokseminen. Vaikea lopettaa kun ei ole koskaan aloittanutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Mikä ihmeen ydinperheyksinäisyys? Ikään kuin vain luovuttaisiin jostain (vähemmän rilluttelua kavereiden kanssa) mutta ei saataisi mitään tilalle? Mun mielestä on ihana iltaisin käpertyä lasten kanssa sohvalle, puhellaan päivän tapahtumista, katsellaan yhdessä tv:tä yms. Joo, näen vähemmän kavereita kuin ennen lapsia mutta en mitenkään koe että elämä olisi nyt jotenkin köyhempää.

Ehdottomasti juu mieluummin tätä kuin sitä biletystä ja kaverin sohvalla päiväkausia makoilua 🙄

Lapsivapaana noin kolmekymppisenä naisena en usko, että velanaiset Suomessa kokevat niin voimakasta paheksuntaa kuin mitä täällä muutamat väittävät. Itse en ole koskaan kohdannut paheksuntaa omasta valinnastani. Miehen äidin naama hieman venähti mutta uskoi kerrasta eikä päätöksemme ole suhteisiimme vaikuttanut mitenkään ainakaan minun tietääkseni.

Itse inhoan tuota urbaanilegendaa, että lapsia haluamattomat ihmiset aina vaan haluaisivat pitkittää nuoruutta ja matkustaa ja bilettää. Minusta tuntuu, että bilettämisellä ja matkustelemisella lapsivapauttaan perustelevat ovat usein heitä, ketkä sitten myöhemmin muuttavat mielensä ja perustavat perheen sittenkin. Eivät tietenkään aina, tämä on vaan mutuilua omien kokemusteni perusteella.

Itse rakastan yksinäisyyttä, niin oudolta kuin se kuulostakin. Minulla on ollut "kaveriporukka" viimeksi ala-asteella. Tulen kaikkien kanssa toimeen ja viihdyn ihmisten seurassa aina jonkun aikaa mutta yksinäisyys tuo minulle sellaisen rauhan, jota en kenenkään toisen ihmisen seurassa ole koskaan kokenut. Ystäviä minulla ei varsinaisesti ole, mutta rakastan pienehköä työporukkaani ja viihdyn muiden läheisten, kuten pienen suvun parissa. Mieheni on hieman samankaltainen introvertti kuin minä, ja olemmekin oppineet nauttimaan arjesta niin, että puuhaamme kotona omiamme vaikka olemmekin silloin yhdessä. Nautin myös mieheni kavereiden seurasta puolisoineen aina lyhyehköjä aikoja kerrallaan. Läheisyys mieheni kanssa on ihanaa, mutta kaipaan kuitenkin sitä yksinoloa vastapainoksi.

En voisi koskaan olla vanhempi. En usko, että minua on tehty olemaan jollekin koko ajan saatavilla ja olemaan 24/7 vastuussa ja huolissaan toisesta. Mieheni ei ole riippuvainen minusta, lapsi olisi. Uskon omaavani riittävästi Asperger-piirteitä diagnoosin saadakseni mutten koskaan ole vaivautunut testattavaksi. Minä uskon, että iso osa vapaaehtoisesti lapsettomista ovat ainakin vähän kaltaisiani vaikka tiedän olevani aika ääritapaus. Meidän kaltaisillemme ei bilettämisellä tai matkustelulla ole mitään tekemistä lapsettomuuden kanssa. Minua ei bileisiin saisi kirveelläkään enkä niissä parikymppisenäkään opiskelijana viihtynyt. Minä täytän elämäni harrastuksillani (ulkoilu, hevoset), merkityksellisellä työllä (olen eläinlääkäri), ruuanlaitolla (käyn prismassakin välillä) sekä omasta rauhasta nauttimisella vaikkapa kirjaa lukien tai musiikkia kuunnellen.

Taisi kalikka kalahtaa. Itse luin tuon yhden vela naisen kokemuksena elämästä ja tietenkin kirjansa markkinointina. Niille joita kiinnostaa. Jopa prisma-perhe termin käytön oli tarkoitus kuvata hänen maailmankuvaansa eikä suinkaan parjata lapsiperheitä. Olisi hän voinut sanoa asian toisinkin: minua ei kiinnosta harmaa toistuva perhearki. Tai muuta vastaavaa. Ja tulihan tässäki ketjussa ilmi että perheelliset ensisijaisesti valitsevat lapsensa kavereikseen ja aikaisempien ystävien edelle. Siinä mielessä ilman lapsia pystyy olemaan paremmin läsnä hankkimilleen ystäville.

Olin prismaperhe jo ennen lastakin. Herää, mene töihin, pääse töistä, mene kauppaan, laita ruokaa, siivoa, käy salilla, mene nukkumaan. Toista päivästä toiseen. Käy joulun pyhinä Tallinnassa ja jos puolisosi kanssa talvilomat osuvat samalle viikolle, käykää ulkomailla. Muutaman kerran vuodessa kavereiden kanssa baariin tanssimaan.

Nyt on yksi lapsi ja samaa kaavaa mennään. Toki hoitopaikan kautta vie tie töihin. Elämäni oli todennäköisesti melko tylsää ennen lasta, mutta se on mulle ihan ok. Työ on se mikä eniten haittaa elämää, estää tekemästä kaikkea kivaa silloin kun huvittaa ja sitoo liikaa. Voisipa olla vapaaehtoisesti työtön tulotason muuttumatta.

Minulla on kolme lasta ja hyvällä ystävälläni ja kollegallani on kaksi koiraa. Sanon ihan suoraan, että olen paljon vapaampi tulemaan ja menemään nyt nelikymppisenä kuin hän. Tykkäämme kovasti toisistamme ja olemme olleet samassa työssä yli 10 vuotta. Meillä on samanlainen huumori ja jaamme paljon asioita keskenämme. Mutta se vapaus?

Ehdotin hänelle jokin aika sitten kahdenkeskistä risteilyä ja nyt hiihtoreissua Itävaltaan. ”Olis niiiiin ihana lähteä, mutta enhän mä saa noita koiria mihinkään”, hän voihkii vain. Lähdin sitten risteilylle toisen ystävän kanssa ja laskettelemaan taidan lähteä yksin kun mies on töissä ja lukiolaisilla paljon kiireitä koulun kanssa.

Myös töiden jälkeen skumpalle lähdettäessä hän on meistä se, joka alkaa vilkuilla kelloa ja kiirehtii sitten koirien luo. Ei siinä mitään, tietysti eläimet pitää hoitaa, kyllä minä sen ymmärrän.

Kaupassa käydään samalla tavalla molemmat ja töitä tehdään kollegoina päivässä ihan yhtä monta tuntia. Minä tulen töihin raitiovaunulla ja hän bussilla. En sanoisi että hänen elämänsä on yhtään sen vähemmän arkista kuin minunkaan, vaikka minä ne lapset aikanani tein ja hän ei.

Miksi pitää halventaa perheitä näin?

Minulle on ihan sama, onko jollain lapsia vai ei. Jos ei ole vaikka haluaisi, niin se on suuri harmi. Jos ei ole koska ei halua, niin se on sitten niin, ei siinä ole ihmeellistä. En koe olevani parempi tai huonompi nainen siksi että olen äiti. Mutta en pidä siitä, että minua halvennetaan ja jopa säälitään äitiyteni takia (ja turha tulla vinkumaan että missä muka niin tehdään, kun sitä tehdään kaikkialla).

Itätrolli lietsoo riitaa, sinkut vastaan äidit, miehet vastaan naiset, köyhät vastaan rikkaat.

Älkää menkö halpaan.

Vierailija kirjoitti:

Mä en kyllä ymmärrä, miksi kuvitellaan, että sille Prismassa asioivalle perheelle se Prisma-hetki olisi joku elämän kohokohta. Ja ettei elämässä sitten muuta olekaan. Ei se sen hohdokkaammalta tunnu, kuin sinkun pakollinen ruokakaupassa asiointi. Kyllä meillä lapsiperheessä ne onnellisimmat hetket on ihan toisaalla. 

Selityksen makua havaittavissa

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme lasta ja hyvällä ystävälläni ja kollegallani on kaksi koiraa. Sanon ihan suoraan, että olen paljon vapaampi tulemaan ja menemään nyt nelikymppisenä kuin hän. Tykkäämme kovasti toisistamme ja olemme olleet samassa työssä yli 10 vuotta. Meillä on samanlainen huumori ja jaamme paljon asioita keskenämme. Mutta se vapaus?

Ehdotin hänelle jokin aika sitten kahdenkeskistä risteilyä ja nyt hiihtoreissua Itävaltaan. ”Olis niiiiin ihana lähteä, mutta enhän mä saa noita koiria mihinkään”, hän voihkii vain. Lähdin sitten risteilylle toisen ystävän kanssa ja laskettelemaan taidan lähteä yksin kun mies on töissä ja lukiolaisilla paljon kiireitä koulun kanssa.

Myös töiden jälkeen skumpalle lähdettäessä hän on meistä se, joka alkaa vilkuilla kelloa ja kiirehtii sitten koirien luo. Ei siinä mitään, tietysti eläimet pitää hoitaa, kyllä minä sen ymmärrän.

Kaupassa käydään samalla tavalla molemmat ja töitä tehdään kollegoina päivässä ihan yhtä monta tuntia. Minä tulen töihin raitiovaunulla ja hän bussilla. En sanoisi että hänen elämänsä on yhtään sen vähemmän arkista kuin minunkaan, vaikka minä ne lapset aikanani tein ja hän ei.

"En mä saa noita mihinkään" on ihan oma valinta. Tämä liittyy paljon enemmän persoonallisuuteen kuin lapsettomuuteen tai lapsellisuuteen. Minullakin on lemmikki ja saan sen kyllä hoitoon aina halutessani. Ja varmasti jos olisi lapsia olisin edelleen aikaansaava unelmien toteuttaja. Koska se nyt vain on osa minua. Ja toiset haluavat mennä kodin ja töiden ja koulujen väliä. Niin, haluavat. Koska Suomessa voimme valita sellaisen elämäntyylin kuin haluamme. Kenenkään ei ole pakko olla oravanpyörässä lapsilla tai ilman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme lasta ja hyvällä ystävälläni ja kollegallani on kaksi koiraa. Sanon ihan suoraan, että olen paljon vapaampi tulemaan ja menemään nyt nelikymppisenä kuin hän. Tykkäämme kovasti toisistamme ja olemme olleet samassa työssä yli 10 vuotta. Meillä on samanlainen huumori ja jaamme paljon asioita keskenämme. Mutta se vapaus?

Ehdotin hänelle jokin aika sitten kahdenkeskistä risteilyä ja nyt hiihtoreissua Itävaltaan. ”Olis niiiiin ihana lähteä, mutta enhän mä saa noita koiria mihinkään”, hän voihkii vain. Lähdin sitten risteilylle toisen ystävän kanssa ja laskettelemaan taidan lähteä yksin kun mies on töissä ja lukiolaisilla paljon kiireitä koulun kanssa.

Myös töiden jälkeen skumpalle lähdettäessä hän on meistä se, joka alkaa vilkuilla kelloa ja kiirehtii sitten koirien luo. Ei siinä mitään, tietysti eläimet pitää hoitaa, kyllä minä sen ymmärrän.

Kaupassa käydään samalla tavalla molemmat ja töitä tehdään kollegoina päivässä ihan yhtä monta tuntia. Minä tulen töihin raitiovaunulla ja hän bussilla. En sanoisi että hänen elämänsä on yhtään sen vähemmän arkista kuin minunkaan, vaikka minä ne lapset aikanani tein ja hän ei.

"En mä saa noita mihinkään" on ihan oma valinta. Tämä liittyy paljon enemmän persoonallisuuteen kuin lapsettomuuteen tai lapsellisuuteen. Minullakin on lemmikki ja saan sen kyllä hoitoon aina halutessani. Ja varmasti jos olisi lapsia olisin edelleen aikaansaava unelmien toteuttaja. Koska se nyt vain on osa minua. Ja toiset haluavat mennä kodin ja töiden ja koulujen väliä. Niin, haluavat. Koska Suomessa voimme valita sellaisen elämäntyylin kuin haluamme. Kenenkään ei ole pakko olla oravanpyörässä lapsilla tai ilman.

Kyllähän minä tuon ymmärsin: kaikki me teemme valintoja ja ystäväni on minulle joka tapauksessa tärkeä. (Hän itse kyllä kovasti haluaisi Itävaltaan ja oli vähän pahoillaan kun kävin risteilyllä toisen ystävän kanssa.) Kirjoitin tilanteestamme lähinnä vastauksena ketjun aloitukseen: prismaperheaika on häviävän pieni ajanjakso elämässä, ja usein jo nelikymppisenä ”vapaus” ja elämän arkisuus tai tylsyys on kiinni jostain ihan muusta kuin siitä, onko lapseton vai lapsellinen.

Vierailija kirjoitti:

Taitaa vain höpöttää. kun se ns. oikea löytyy, niin löytyy halukkuuttakin aivan toisella lailla. Mitä nuo kuvittelevat, ettei kaikki tiedä mitä naiselle on lapsi kuume ja mitä se aiheuttaa pään sisällä?! Pelkkää selitystä ja valehtelua

Todellakin p-askanmarjat.

Kyllä se ihminen ihan itse sen tietää, että haluaako lapsiperhe-elämää vai ei, eikä siihen mahdollinen seura vaikuta pätkääkään. Monet kun osaavat ajatella ihan itsenäisesti.

Sitä, mitä ei ole koskaan ollutkaan, ei osaa kaivatakaan.

Mielikuvat harvoin vastaavat todellisuutta.

Kun ystävät tai muu maailma pettää/luhistuu/mitälie, niin Prismaperheillä on kuitenkin SE PERHE.

Mikään ei nosta suosta niin kuin oma perhe. Se on syy, jonka vuoksi on jaksettava jatkaa. Se on syy, joka tekee onnelliseksi kaiken pahan keskellä. Vaikka että sydäntä ja mieltä särkee jonkun asian takia, niin pienen lapsen halaus tai syliinottaminen ja sanan 'ÄITI!' kuuleminen.... Ei siihen sanat riitä.

Olkoot hankkimatta lapsia, jos haluaa. Hän ei tiedä (onnekseen) mitä menettää.

Minun valintani ovat lapset.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen saa tehdä elämällään mitä lystää, kunhan muistaa sen, että itse on vastuussa valinnoistaan. Jälkikäteen on turha tulla kitisemään. Tokihan elämä olisi mukavampaa ja helpompaa, mikäli ei miestä ja lapsia kiviriipaksi ota.

Tarvitseeko elämän olla aina helppoa?

MIKSI joku haluaisi tehdä elämästään tieten tahtoen vaikeampaa / epämukavampaa / rasittavampaa? En voi tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen saa tehdä elämällään mitä lystää, kunhan muistaa sen, että itse on vastuussa valinnoistaan. Jälkikäteen on turha tulla kitisemään. Tokihan elämä olisi mukavampaa ja helpompaa, mikäli ei miestä ja lapsia kiviriipaksi ota.

Tarvitseeko elämän olla aina helppoa?

Niin, sellaisia asioitako elämässä arvostaa eniten, jotka on helpolla tulleet ja helppoja olleet? Mikään ei koskaan saa haastaa tai olla hankalaa?

Millaisia juttuja elämässä jälkikäteen muistelee? Sitä kun oli tasaista ja helppoa?

Ei siinä, saa niinkin olla, mutta tähänhän perustuu se lapsiperheiden onnellisuustutkimustulokset: Tässä hetkessä onnellisuus on matalammalla koska just on niitä hankaluuksia ja arki on kenties raskaampaa kuin monilla. Mutta pitkällä tähtäimellä lapsiperheelliset ovat onnellisempia, koska onnellisuus ei synny siitä, että koko ajan on helppoa ja tasaista.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on kolme lasta ja hyvällä ystävälläni ja kollegallani on kaksi koiraa. Sanon ihan suoraan, että olen paljon vapaampi tulemaan ja menemään nyt nelikymppisenä kuin hän. Tykkäämme kovasti toisistamme ja olemme olleet samassa työssä yli 10 vuotta. Meillä on samanlainen huumori ja jaamme paljon asioita keskenämme. Mutta se vapaus?

Ehdotin hänelle jokin aika sitten kahdenkeskistä risteilyä ja nyt hiihtoreissua Itävaltaan. ”Olis niiiiin ihana lähteä, mutta enhän mä saa noita koiria mihinkään”, hän voihkii vain. Lähdin sitten risteilylle toisen ystävän kanssa ja laskettelemaan taidan lähteä yksin kun mies on töissä ja lukiolaisilla paljon kiireitä koulun kanssa.

Myös töiden jälkeen skumpalle lähdettäessä hän on meistä se, joka alkaa vilkuilla kelloa ja kiirehtii sitten koirien luo. Ei siinä mitään, tietysti eläimet pitää hoitaa, kyllä minä sen ymmärrän.

Kaupassa käydään samalla tavalla molemmat ja töitä tehdään kollegoina päivässä ihan yhtä monta tuntia. Minä tulen töihin raitiovaunulla ja hän bussilla. En sanoisi että hänen elämänsä on yhtään sen vähemmän arkista kuin minunkaan, vaikka minä ne lapset aikanani tein ja hän ei.

Mä luulen, että hän pitää koiristaan enemmän kuin teistä..

Höpsykkä kirjoitti:

Sitä, mitä ei ole koskaan ollutkaan, ei osaa kaivatakaan.

Mielikuvat harvoin vastaavat todellisuutta.

Kun ystävät tai muu maailma pettää/luhistuu/mitälie, niin Prismaperheillä on kuitenkin SE PERHE.

Mikään ei nosta suosta niin kuin oma perhe. Se on syy, jonka vuoksi on jaksettava jatkaa. Se on syy, joka tekee onnelliseksi kaiken pahan keskellä. Vaikka että sydäntä ja mieltä särkee jonkun asian takia, niin pienen lapsen halaus tai syliinottaminen ja sanan 'ÄITI!' kuuleminen.... Ei siihen sanat riitä.

Olkoot hankkimatta lapsia, jos haluaa. Hän ei tiedä (onnekseen) mitä menettää.

Minun valintani ovat lapset.

Älä viitsi. Tiedät tasan tarkkaan, että ilman lapsia olisi helpompaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokainen saa tehdä elämällään mitä lystää, kunhan muistaa sen, että itse on vastuussa valinnoistaan. Jälkikäteen on turha tulla kitisemään. Tokihan elämä olisi mukavampaa ja helpompaa, mikäli ei miestä ja lapsia kiviriipaksi ota.

Tarvitseeko elämän olla aina helppoa?

MIKSI joku haluaisi tehdä elämästään tieten tahtoen vaikeampaa / epämukavampaa / rasittavampaa? En voi tajuta.

Koska kaikki ne asiat, jotka oikeasti on tärkeitä ja merkittäviä, niiden eteen on tehnyt töitä ja nähnyt vaivaa. Siksi.

Varmaan monen velan kaveripiiri alkaa hiljalleen perheellistymään, jopa mun jonka kavereiden piti olla lapsettomia. Taidan jäädä pitämään yksinään tätä hiljaista venettä, joskin uskon saavani edelleen uusia ystäviä ja osa on luvannut pitää yhteyksiä muuttuneesta perhetilanteestaan huolimatta. Jalkani toimivat edelleen joten pystyn myöskin käymään heidän luonaan. En aio kuitenkaan lisääntyä heidän takiaan, koska olen riittämiin nähnyt näitä ketkä ovat menneet lisääntymään ryhmäpaineen takia.

Ainoa asia mikä lähinnä nyt hiertää mieltä on tuleva sterilisaatio jota vastoin lääkäri tuntuu nikottelevan, mutta eiköhän sekin asia ratkea tässä. Jos ei muuten niin sitten pitää odottaa hetken aikaa ja käväistä ulkomailla. Toiset tulee onnelliseksi perheestä, osa taas (kuten minä) sterililoidusta kropasta :)

Lapset on suuri rikkaus ja siunaus.