Adhd:ta on kolmea muotoa, joista yksi on tyypillinen tytöillä – ”Monen naisen tarkkaavuushäiriötä on saatettu hoitaa vuosia masennuksena”

Vierailija kirjoitti:

Erinomainen väitöstutkimus. Tytöt jää aina hoitamatta/huomiotta

En tiedä mitä tarkoitit tuolla, mutta ei asiaa ole pakko politisoida, vaikka joku haluaa ehkä niinkin tehdä.Jos tyttöjen oireet ovat hankalia huomata ja yhteensopivia esim.masennuksen kanssa, tuo on ihan looginen seuraus asiasta, että hoitoa vaivaan saa vähemmän; se on harmi, mutta ei mikään pahansisuinen salaliitto.

 Tälläkin palstalla on monesti toitotettu deittailunirsouden ja ylemmyydentunnon perusteena sitä, että "miehissä on häiriöisiä ja juoppoja ja rikollisia" jne. joten ei voi olla yhtä aikaa kahta eri mieltä eli uskoa, että miehillä on enemmän sosiaalisesti relevantteja neurologisia kehityshäiriöitä yms. ja samaan aikaan yrittää rakennelle jotain syrjintäteorioita hoidotta jäävistä tytöistä. 

Ilman ideologista hörhöajattelua voidaan hengittää ihan rauhallisesti ja miettiä tärkeitä kysymyksiä. 

Länsimainen lääketiedehän on ensisijaisesti tutkinut valkoista, keski-ikäistä miestä. Syystä, että sillä ryhmällä on eniten rahaa käytettävissä terveyspalveluihin. Tästä on tullut normi ja kaikki siitä poikkeavat, on sitten määritelty epätyypilliseksi oireistoksi. Tämän takia naisten vakavatkin ongelmat tuppaavat jäämään diagnosoimatta ihan sydäninfarktista lähtien. Ei, ne oireet eivät ole oikeasti "epätyypillisiä", vaan ne ovat naisten oireistoa. 

On ihan mahdollista, että naiset joutuvat käymään lääkärillä enemmän ihan siitä syystä, että vaivoja ei joko oteta vakavasti, tai niitä ei vain tunnisteta. Olen todennut sen vähintäänkin erikoisen suhtautumisen kun oli sama omalääkäri avopuolison kanssa. Itsellä selkä kipeänä pitkään, ihan toimintakykyä lamauttavasti, eli sängystä oli miltei mahdoton nousta. Lääkäriä ei juurikaan kiinnostanut. Miehelle tuli pientä selkäjumia, mutta kykeni ihan kivasti sen kanssa toimimaan, kipitti samana päivänä lääkäriin ja tämä yhteinen lääkäri pisteli kipupiikkiä ja kirjoitti reseptiä, koska hälytys; miäs sairastaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastatellaanko vanhemmat silloinkin kun kyseessä on aikuinen?

Eiväthän kaikilla vanhemmat edes tuossa vaiheessa välttämättä ole hengissä tai saattavat asua jossain kaukana.

Haastatellaan, jos se on mahdollista. Olen itse yli 30-vuotias ja äitini haastateltiin. Isäni elää, mutta en ole juurikaan hänen kanssaan tekemisissä, joten häntä ei kuultu. Lisäksi vanhempani erosivat ollessani tarhassa, joten ei isäni olisi paljon tiennytkään.

Vanhempien haastatteleminen on kuitenkin vain osa kokonaisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haastatellaanko vanhemmat silloinkin kun kyseessä on aikuinen?

Eiväthän kaikilla vanhemmat edes tuossa vaiheessa välttämättä ole hengissä tai saattavat asua jossain kaukana.

Haastatellaan, jos se on mahdollista. Toisella paikkakunnalla asuvat vanhempani vastasivat kyselylomakkeella.

Mies 29v plus 1v miettii kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erinomainen väitöstutkimus. Tytöt jää aina hoitamatta/huomiotta

En tiedä mitä tarkoitit tuolla, mutta ei asiaa ole pakko politisoida, vaikka joku haluaa ehkä niinkin tehdä.Jos tyttöjen oireet ovat hankalia huomata ja yhteensopivia esim.masennuksen kanssa, tuo on ihan looginen seuraus asiasta, että hoitoa vaivaan saa vähemmän; se on harmi, mutta ei mikään pahansisuinen salaliitto.

 Tälläkin palstalla on monesti toitotettu deittailunirsouden ja ylemmyydentunnon perusteena sitä, että "miehissä on häiriöisiä ja juoppoja ja rikollisia" jne. joten ei voi olla yhtä aikaa kahta eri mieltä eli uskoa, että miehillä on enemmän sosiaalisesti relevantteja neurologisia kehityshäiriöitä yms. ja samaan aikaan yrittää rakennelle jotain syrjintäteorioita hoidotta jäävistä tytöistä. 

Ilman ideologista hörhöajattelua voidaan hengittää ihan rauhallisesti ja miettiä tärkeitä kysymyksiä. 

Tuota tuota, tällä palstallahan niitä salaliittoteorioita kehitetään juuri naisten käyttämistä terveyspalveluista. Palstan miesasiamiesten mukaan asia menee jokseenkin niin, että lähinnä miehet maksavat veroja ja niitä veroja käytetään lähinnä naisten palveluihin. Ilkeät ja laiskat naiset kuulemma loisivat miesten rahoilla ja ihan ilokseen käyttävät terveyspalveluita jotka naisten hyljeksimät tavalliset miehet maksavat. Siitäkin on tehty naisten syy, että miehet ovat yleisesti ottaen haluttomampia menemään lääkäriin vaivoistaan vaikka ne terveyspalvelut ovat aivan yhtä lailla miestenkin käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Länsimainen lääketiedehän on ensisijaisesti tutkinut valkoista, keski-ikäistä miestä. Syystä, että sillä ryhmällä on eniten rahaa käytettävissä terveyspalveluihin. Tästä on tullut normi ja kaikki siitä poikkeavat, on sitten määritelty epätyypilliseksi oireistoksi. Tämän takia naisten vakavatkin ongelmat tuppaavat jäämään diagnosoimatta ihan sydäninfarktista lähtien. Ei, ne oireet eivät ole oikeasti "epätyypillisiä", vaan ne ovat naisten oireistoa. 

On ihan mahdollista, että naiset joutuvat käymään lääkärillä enemmän ihan siitä syystä, että vaivoja ei joko oteta vakavasti, tai niitä ei vain tunnisteta. Olen todennut sen vähintäänkin erikoisen suhtautumisen kun oli sama omalääkäri avopuolison kanssa. Itsellä selkä kipeänä pitkään, ihan toimintakykyä lamauttavasti, eli sängystä oli miltei mahdoton nousta. Lääkäriä ei juurikaan kiinnostanut. Miehelle tuli pientä selkäjumia, mutta kykeni ihan kivasti sen kanssa toimimaan, kipitti samana päivänä lääkäriin ja tämä yhteinen lääkäri pisteli kipupiikkiä ja kirjoitti reseptiä, koska hälytys; miäs sairastaa. 

Poikien ympärileikkaus ja suhtautuminen miehiin kohdistuvaan väkivaltaan yms. näyttäisi kumoavan tuon kokemuksesi. 

Ehkä jossain homoparatiisissa miehiä hemmotellaan ja pidetään ihmiseellisenä, mutta arkipäivän tosielämässä valkoinen nuori nainen on hierarkian korkein olento. 

Tehkää uusi keskustelunaloitus missä voitte jutella siitä, millä lailla miehiä ja naisia kohdellaan terveydenhuollossa ja liittyykö siihen jokin salaliitto vai ei.

Antakaa keskustelun pysyä nyt tässä ketjussa naisten ADHD:ssa, jooko?

Mitä diagnooseja tällä tänne kirjoittaneella kolmekymppisellä miehellä on? Milloin sait ne ja miksi?

Vierailija kirjoitti:

Mulla todennäköisesti on joku ADHD tai ADD. Mulla on todella vaikea keskittyä mihinkään pitkään, ikinä en ole jaksanut tunneilla kuunnella. Pärjäsin koulussa kuitenkin hyvin lukemalla paljon. Mutta historia oli kamalaa, kun se ei kiinnostanut, en jaksanut lukeakaan. Välillä mun elimistö vaatii liikuntaa. Tulee todella ahdistunut olla paikoillaan. Mä en itse sitä edes huomaa, mutta olen kuulemma hirveä työmyyrä ja hermostun, jos ei ole mitään tekemistä. Moni pitää sitä ahkeruutena, tosiasia on, että mulle on vaikea olla paikoillaan. Teen istumatyötä ja se sujuu, kun on paljon tekemistä. Hiljaisia hetkiä en kestä yhtään, eikä se minusta ole ahkeruutta, vaan juuri ongelma. Eli omalla kohdallani kyse on monessa asiassa väärin tulkinnasta. 

Olen ollut tutkimuksessa, kun omalla pojalla on lievä asperger - se tulee kyllä miehen suvusta tai meidän molempien. Tutkittiin perinnöllisyystekijöitä. Kerran mulle soitettiin ja kerrottiin, että jotain löytyi ja sen jälkeen en ole kuullu mitään, eli väitöskirja on jäänyt kesken, hylätty tai sitten vain jäänyt jonnekin unholaan. Olen sitä koettanut etsiä, mutta en löytänyt. Siihen aikaan nettiin vasta alettiin laittaa näitä, eli osa laittoi, osa ei. 

Tuli mieleen taas sukupuoliroolit odotuksineen. Jostain syystä oletetaan, että tytöt jaksavat istua paikoillaan todella pitkiä aikoja ilman mitään tekemistä ja on kauhea pahe, jos osoittaa kärsimättömyyttä. Periaatteessa hyvä, että joku rikkoo tonkin tabun. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vain tarkkaavaisuushäiriöinen vai myös asperger?

Eikös asperger ole aika yleinenkin adhd:n liitännäinen? Jääköhän se miten usein diagnosoimatta?

Sekin oirehtii usein selvemmin pojilla. Tytöille opetetaan ja heiltä edellytetään sosiaalisia taitoja enemmän.

Mutta aspergeria on monenasteista ihan kuten adhd:tä. Se voimakkaimmillaan ilmenee hyvin suurina sosiaalisten taitojen ja oman toiminna ohjauksen ja aistitoiminnan häiriöinä. Iso osa asseista ei kykene aikuisena itsenäiseen elämään ja muodostamaan parisuhdetta.

As-lapsen äiti

Totta. Omalla teinipojallani on Asperger. Diagnoosin jälkeen ei ollut mitään systemaattista kuntoutusta räätälöitynä tämän lapsen oireisiin tms., tosi tyhjän päälle jäätiin. Kun tuli kamalia raivareita ja jumeja, soitin neurologille ja kahden viikon päästä päästiin tunniksi juttelemaan (mikäs sen luontevampaa Asperger-teinille...). Psykiatriassakin käytiin juttelemassa. Minulle suurin oivallus oli nähdä TV:stä Paula Tillin haastattelu ja lukea netistä hänen juttujaan. Siinä vasta tajusin, että suurimmalle osalle Aspergereistä isoin oire on uupumus, koska he kuormittuvat paljon helpommin. Sain vängättyä lapselle kouluun kevennetyt koulupäivät ja riehuminen ja muut ongelmat koulussa loppuivat kuin seinään. Näin maallikkona se riehuminen ja keskittymättömyys kuulostivat ihan ADHD:ltä ja olinkin lukenut, että suurimmalla osalla Aspergereistä on lisäksi joko ADHD tai ADD. Olen miettinyt, kuinka suuri osa näistä "sivudiagnooseista" on oikeita ja kuinka moni huonosti hoidettua Aspergeriä. Kun kuormittuu liikaa, alkaa keittää yli ja alkaa kaikenlainen kohkaaminen ja höpötys.

Ja näistä Tillin jutuista luin myös, että suuri osa aikuisista Aspergereistä ei ole ainakaan täysillä työelämässä. Jotenkin inhotti, ettei kukaan ollut ikinä puhunut meille tällaista. Ymmärrän, ettei pidä maalata piruja seinille ja joku Asperger voi ihan hyvinkin pärjätä, mitä sitä etukäteen pelkäämään, jos kaikki meneekin hyvin. Mutta ihan REALISMIA olisi todeta, että nämä ihmiset eivät vain usein kestä ja jaksa kaikkea mitä ns. pitäisi. Niin kuin ei omakaan lapseni kestänyt koulun hulinaa. Mutta tätä eivät lääkärit sano, puhutaan vain masennuksesta ja motivaatiosta.

Tulee tunne, että kyllähän nykyisin näistä diagnooseista ollaan kiinnostuneita, mutta mitä niistä SEURAA? Ei välttämättä yhtään mitään. Ne ovat ihan turha menoerä, kun mitään järjellistä tukea ja apua ei tarjota. Jotain "pakettiratkaisuja" kyllä tarjotaan eli esim. meidän pojalle ryhmätoimintaterapiaa, koska Aspergereillä on usein huonot sosiaaliset taidot. Paha vaan, että meidän pojalla ne ovat Aspergeriksi hyvät ja hänellä on koulussa kavereita. Ykkösongelma oli jatkuva uupumus, ja sitä olisi sitten hoidettu tällä, että lapsi jää liian pitkän koulupäivän jälkeen vielä "toimimaan ryhmässä"? Pitäisi olla sellainen hoitokäytäntö, että joku oikeasti perehtyy kyseisen lapsen tilanteeseen ja sen perusteella päätetään mitä tehdään ja sitoudutaan tähän. Nyt pompitaan lääkäriltä toiselle ja kun pari vuotta odotettiin, saatiin nepsy-valmentaja kotikäynnille ja hän totesi, ettei nyt oikein osaa auttaa.

Koulussakin diagnoosi unohdetaan vähän väliä. Palaverissa sanottiin, että tämän ikäiseltä yleensä odotetaan enemmän omatoimisuutta, ja mielessäni siinä muistelin, kuinka olin lukenut AS-nuorten äitien usein olevan "sihteerejä" lapsilleen eli huolehtivat että asiat hoituvat (vaikka lapsi tietysti itse sitten ne koulutehtävät tekee) ja sitä pidettiin nimenomaan hyvänä asiana. Lapsi on kehittynyt taidoissaan koko ajan, mutta on jotenkin surkuhupaisaa, että opettajille on aina jotenkin ylläripylläri, ettei lapsi käyttäydykään ihan kuten muut, vaikka tieto diagnoosista hyvin on tiedossa. Ja kehitystä tapahtuu ja lapsi yrittää, mutta kun tämän ikäiset yleensä!

No, tulipas palopuhe, mutta loppuun voisin vielä todeta, että luojan kiitos lapseni on poika ja hänen oireensa olivat ns. tyypillisiä AS-poikien oireita. Jos oireet olisivat epätyypillisemmät (kuten tytöillä usein on), tie olisi varmasti ollut vielä paljon kivisempi.

Meillä on selkeästi ADHD-oireinen tyttö, mutta koska toistaiseksi ihan tavallinen arki ja hänen "ominaisuuksiensa" huomaaminen ja arjessa tukeminen riittävät ihan hyvin (+ yhteistyö koulun kanssa), en ole kokenut tarpeelliseksi lähteä hakemaan diagnoosia. Onpahan vain samasta puusta veistetty lapsi kuin isänsä ja isoveljensä. Jos kuitenkin jotain isompaa ongelmaa näyttää tulevan, kun ikää tulee, niin sitten voidaan hakeutua tutkimuksiin - jos mahdolliset tukitoimet ovat siitä kiinni.

Lapsella ei ole käytösongelmia, vaan hän on kiva ja yhteistyökykyinen/haluinen, vähän persoonallinen tapaus. Mistä sitten epäilys ADHD:sta? No hän on aina ollut vauhdikkaampi kuin kukaan muu lapsi. Hän tekee asiat "sata lasissa". Hän sählää. Enemmän kuin muut lapset. Hän on omaehtoinen. Hän ei osaa tulkita, miten voisi sulautua porukkaan. Hän ei ole koskaan ollut lapsi, joka katsoo vanhempiaan varmistaakseen, onko jokin asia sallittua vai ei. Hän saa asian päähänsä - ja toteuttaa sen heti. Joskus tulos on jotain todella typerää, joskus taas tosi briljanttia.

Jotkut asiat hän on oppinut heti, monissa kouluasioissa taas on tarvinnut paljon tukea. Olemme kirjaimellisesti käyneet koulua yhdessä hänen kanssaan - paitsi emme ole menneet luokkahuoneeseen. Hän motivoituu palkkioista, joista täytyy asettaa tarpeeksi lähelle. Hän ei mieti, miten voisi miellyttää - hän motivoituu siitä, että hänellä on konkreettinen tavoite, johon hän löytää tien. Pienikin palkkio riittää.

Kun hän haluaa itse saavuttaa jotain, hän keskittyy siihen 24/7 ja elää sitä ympäri vuorokauden. Teeman vaihtumiseen menee aikaa. Muut lapset vähän ehtivät kyllästyä, paitsi nyt hänen bestiksensä on myös vähän erikoisempi tyttö. 

Opettajia hänellä on kaksi. Toisen mielestä hän on kasvattamaton, raivostuttava ja huolimaton, näsäviisas lapsi. Toisen mielestä hän on kiva ja hyvä oppilas, vähän sählä, mutta ohjattavissa. Olen neuvonut jälkimmäistä (joka on keskusteleva opettaja) asettamaan selkeät säännöt, hän ei niistä ilmasta tule haistelemaan. Ymmärrän molempia opettajia, sillä kotona meitä raivostuttavat aivan samat asiat kuin koulussa. Onneksi lapsi kuitenkin esimerkiksi haluaa olla hyvä oppilas ja haluaa tehdä oikein. Se on jo tosi paljon se. Ilmaiseksi se ei tule, vaan vaatii enemmän yhteistyötä aina kaikkien tahojen kanssa, sillä niitä typeryyksien kokeiluita tulee aina (ja sitten niitä kadutaan). 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Tuttu tilanne. Lapsella adhd, oppi lukemaan ja laskemaan 4v ja ilman opetusta. Monissa asioissa lahjakas ja taitava, vaikka oireet selkeät. Toisella vanhemmalla ja useammalla isovanhemmalla sama juttu. Yliopistot on käyty ja menestytty työelämässä, koska kiinnostavat asiat jää päähän kertalukemalla ja -kuulemalla. Äidillä adhd näkyy eniten pään sisäisenä kaaoksena. Adhd kuitenkin pystyy keskittymään syvästi asioihin, jotka kiinnostaa. Sitten taas jos ei kiinnosta, niin keskittyminen herpaantuu. Tarkkaavaisuus kärsii, jos on liikaa ärsykkeitä. Esimerkiksi eksyin kerran Stockan hulluille päiville ja olin siellä tunnin. Unohdin täysin mitä olin hakemassa ja kuljeskelin vaan sinnetänne kakofonian keskellä. Kun pääsin kotiin, oli voimat menneet täysin. En ole käynyt koskaan uudelleen. Kaupassa en voi käydä ruuhka-aikaan muutenkaan. En tiennyt mistä se johtui ennen kuin oma lapsi käyttäytyi samoin ja sai diagnoosin. Minulla ei ole diagnoosia, koska minun pitäisi itse hakeutua tutkimuksiin enkä oikeastaan tee diagnoosilla mitään. Tiedän mikä minua vaivaa ja olen sen kanssa oppinut elämään. Olisi kuitenkin ollut helpompaa jos olisin esim.ala-asteella tiennyt miksi reagoin asioihin kuin reagoin.

Hauskaa on myös, että lapsuuden ystäväni ovat olleet ihmeissään miten minulla, rauhallisuuden tyyssijallla, voi muka olla adhd. Niin, kun se kaaos on aina pään sisällä ja näkyy useimmiten kotona. Puolisolleni ei ollut yllätys,. Hän huomasi yhteyden heti ”taudinkuvasta” luettuaan.

Tuo Stocka case ei tee sinusta ADHD-tapausta. Miehesi diagnoosikaan ei sitä tee. Sinulla ei ole diagnoosia. Tuiki tavallista, että ihmisjoukko tai vilinä vie energiat.

Minä mietin lähes päivittäin, että pitäskö ottaa jonnekin yhteyttä ja selvittää onks mulla adhd vai ei. Toisaalta tuntuu typerältä koko ajatus, kun tuntuu sille että ei tää mikään oikee ongelma oo ja veisin vaan turhaan jonkun aikaa. Mitäänhän se mahollinen diagnoosikaan ei sillain muuttais, kai, paitsi että saisin paremman itseymmärryksen siitä että mistä nää mun hommat mahollisesti sit johtus oli adhd:tä tai ei. Tää epätietoisuus on sillain tässä se pahin puoli.

Olen 25-vuotias nainen ja sain ADD diagnoosin viime syksynä, koska ADHD poikaystäväni huomasi, että käyttäydyn samalla tavalla kuin hän. Puheenaihe vaihtui yhtäkkiä (ja unohtui alkuperäinen asia), häiriinnyin äänistä, olin levoton ja katse vaihteli impulsiivisesti, sanat takkuili ja kaikkea. Minulla oli lapsena diagnosoitu kielihäiriö, mutta todettu, että tarkkaavaisuudessa vaikeuksia. Ei kuitenkaan ADD diagnoosia. Aloitettuani korkeakouluopinnot muutin omilleni  ja oli hankala pitää elämää kasassa yksin. Menin terveydenhuoltoon, koska olin ajattelin olevani masentunut. Kuitenkin joka kerta kun keskustelin tuntui siltä, että jotain on vielä ratkaisematta. Oli aina sellainen olo, että jokin ei ole vieläkään korjattu. Palasin vastaannotolle uudestaan, koska ensirakkauteni petti ja jätti. Olin oikeastaan "masentunut" jo suhteemme aikana, ja hän sanoi sen olevan eron syy. Oikea syy oli työpaikalta löytynyt uusi nainen, joka tiesi, kuka minä olin... Molemmat kiusasivat minua, kun aloittivat suhteen ja pitivät tyhmänä... Lapsena olin hyvin vilkas tyttö, kaikki sitä sanoivat. Sitten vuoden päästä erosta tapasin nykyiseni, joka alkoi pohtia, olisiko minullakin ADHD tai ADD. Löysin kotoa vanhoja papereita ja niissä oli, että "vilkas tyttö, hankala keskittyä, tarkkaavaisuudessa hankaluuksia, ei istu paikoillaan jne jne." Menin yksityiselle selvittämään ja sain lääkkeen kokeiluun, jonka myötä elämäni on parantunut. Sain opintoni tehtyä loppuun ja pääsin jopa tekemään oman alan töitä vähän. On ihana tehdä asioita ilman, että häiriintyy herkästi tai en enää stressaa ulkona olemista tai ihmisten ilmoilla kulkemista. On se ihme. Puhuminenkaan ei ole enää niin takkuista ja ymmärrän ohjeita. Ei enää stressaa se, että ymmärrän asioita väärin.

Vierailija kirjoitti:

Minä mietin lähes päivittäin, että pitäskö ottaa jonnekin yhteyttä ja selvittää onks mulla adhd vai ei. Toisaalta tuntuu typerältä koko ajatus, kun tuntuu sille että ei tää mikään oikee ongelma oo ja veisin vaan turhaan jonkun aikaa. Mitäänhän se mahollinen diagnoosikaan ei sillain muuttais, kai, paitsi että saisin paremman itseymmärryksen siitä että mistä nää mun hommat mahollisesti sit johtus oli adhd:tä tai ei. Tää epätietoisuus on sillain tässä se pahin puoli.

Jos olet aikuinen ihminen, eikä oireilu aiheuta pahoja ongelmia esim. opiskelussa tai töissä, et varmaan tee sillä diagnoosilla mitään. Jos luet kirjoja aiheesta ja koet jutut "omaksesi" ja saat niistä apua, niin hyvä niin, et sinä sen diagnoosin myötä saisi sen enempää apua. Kovalla rahalla varmaan saa vaikka mitä, mutta julkisella puolella neuvot ovat tyyliin "googleta". Terv. se AS-teinipojan äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Tuttu tilanne. Lapsella adhd, oppi lukemaan ja laskemaan 4v ja ilman opetusta. Monissa asioissa lahjakas ja taitava, vaikka oireet selkeät. Toisella vanhemmalla ja useammalla isovanhemmalla sama juttu. Yliopistot on käyty ja menestytty työelämässä, koska kiinnostavat asiat jää päähän kertalukemalla ja -kuulemalla. Äidillä adhd näkyy eniten pään sisäisenä kaaoksena. Adhd kuitenkin pystyy keskittymään syvästi asioihin, jotka kiinnostaa. Sitten taas jos ei kiinnosta, niin keskittyminen herpaantuu. Tarkkaavaisuus kärsii, jos on liikaa ärsykkeitä. Esimerkiksi eksyin kerran Stockan hulluille päiville ja olin siellä tunnin. Unohdin täysin mitä olin hakemassa ja kuljeskelin vaan sinnetänne kakofonian keskellä. Kun pääsin kotiin, oli voimat menneet täysin. En ole käynyt koskaan uudelleen. Kaupassa en voi käydä ruuhka-aikaan muutenkaan. En tiennyt mistä se johtui ennen kuin oma lapsi käyttäytyi samoin ja sai diagnoosin. Minulla ei ole diagnoosia, koska minun pitäisi itse hakeutua tutkimuksiin enkä oikeastaan tee diagnoosilla mitään. Tiedän mikä minua vaivaa ja olen sen kanssa oppinut elämään. Olisi kuitenkin ollut helpompaa jos olisin esim.ala-asteella tiennyt miksi reagoin asioihin kuin reagoin.

Hauskaa on myös, että lapsuuden ystäväni ovat olleet ihmeissään miten minulla, rauhallisuuden tyyssijallla, voi muka olla adhd. Niin, kun se kaaos on aina pään sisällä ja näkyy useimmiten kotona. Puolisolleni ei ollut yllätys,. Hän huomasi yhteyden heti ”taudinkuvasta” luettuaan.

Tuo Stocka case ei tee sinusta ADHD-tapausta. Miehesi diagnoosikaan ei sitä tee. Sinulla ei ole diagnoosia. Tuiki tavallista, että ihmisjoukko tai vilinä vie energiat.

Luuletko, että ne ovat ainoat oireeni. Lapsellani on diagnoosi ja oireeseen ovat KAIKESSA samat. Minä olen jo nykyisin enemmän add, kuten yleensä aikuisena käy. Lapsena aivan samanlainen säätäjä, jumittaja, riehuja, luokan haaveileva ongelmatyttö, joka yhä edelleen rakastaa vauhtia ja vaarallisia tilanteita mutta järjellä pystyy nykyisin välttämään niitä. En esimerkiksi enää ajele 200km/h autolla tyhjällä suoralla, vaikka haluttaisikin. Tätä tein pari kertaa kortin saatuani. Luojan kiitos ei sattunut vakavampaa. Lähisuvussani on useita adhd/add diagnosoituja ja ne oireet nyt sattuvat olemaan samat. En vain jaksanut jankata niitä itsestäänselvyyksinä viestiini. Pelkkä kaupassa uupuminen ei ole siis se juttu, se oli vain esimerkki jolloin ihmettelin itse mikä mua vaivaa kun menen jumiin ihmisvilinässä.

Vierailija kirjoitti:

Monikohan on väärin diagnosoitu bipo?

Mietin toisinpäin: monellako bipoksi diagnosoidulla onkin add. Mulla. Kas kun ei ole manioita mutta keskittymisvaikeuksia. Ysin keskiarvo ja Suomenmestari.

Itse olen yksi tällainen. Olen aina ollut ihan hyvä koulussa, ikinä ei ollut mitään ongelmia. Kuitenkin tavarat oli aina hukassa, olin myöhässä, enkä oikeastaan ikinä ollut tietoinen mitä tunneilla puhuttiin, koska olin omissa ajatuksissa. En pystynyt seuraamaan ohjeita, koska joko unohdin ne heti tai tarkkaavaisuus oli muualla. Lukutehtävät tunneilla oli myös hirveitä. Luulin silloin aina, että teksti on niin vaikeaa etten ymmärtänyt sitä, kun vasta useiden lukukertojen jälkeen. Nyt vasta myöhemmin olen tajunnut, että kyse oli siitä etten pystynyt keskittymään. Kuitenkaan mihinkään ei ikinä puututtu, tuskin mitään näkyviä oireita edes oli.  Mutta koska olin hyvä koulussa niin "mitään ongelmia ei ollut". 

Koko homma levisi lopullisesti oikeastaan kasaan vasta, kun pääsin ylioppilaaksi ja olisi pitänyt itse alkaa hoitaa omaa elämää ja tulevaisuutta.  Saatikka, kun muutin kotoa pois.  Arjen hallinta  ja oman elämän suunnittelu oli täysin mahdotonta.  Kävin lääkärissä aiheen tiimoilta ja hän suurin piirtein nauroi ulos. Kertoi yhden tapaamisen jälkeen, kuinka kyseessä on todennäköisesti  masennus ja löi masennuslääkkeet kouraan.  Olin tosi ymmälläni, koska en ollut pätkääkään masentunut, ahdistunut kyllä, koska mistään ei tullut mitään. 

Vasta muutama vuosi sitten kolmekymppisenä pääsin oikean asiantuntijan pakeille.  Jossakin vaiheessa sain ADHD- lääkkeet kokeiluun ja lopulta myös diagnoosin. Lääkkeiden myötä pääsin opiskelemaan haluttua alaa yliopistoon. Tähän saakka läheisetkin olivat epäileväisiä tästä diagnoosista. Mutta sen myötä, kun oma elämä kohentunut, niin epäilyksetkin ovat hiipuneet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Tuttu tilanne. Lapsella adhd, oppi lukemaan ja laskemaan 4v ja ilman opetusta. Monissa asioissa lahjakas ja taitava, vaikka oireet selkeät. Toisella vanhemmalla ja useammalla isovanhemmalla sama juttu. Yliopistot on käyty ja menestytty työelämässä, koska kiinnostavat asiat jää päähän kertalukemalla ja -kuulemalla. Äidillä adhd näkyy eniten pään sisäisenä kaaoksena. Adhd kuitenkin pystyy keskittymään syvästi asioihin, jotka kiinnostaa. Sitten taas jos ei kiinnosta, niin keskittyminen herpaantuu. Tarkkaavaisuus kärsii, jos on liikaa ärsykkeitä. Esimerkiksi eksyin kerran Stockan hulluille päiville ja olin siellä tunnin. Unohdin täysin mitä olin hakemassa ja kuljeskelin vaan sinnetänne kakofonian keskellä. Kun pääsin kotiin, oli voimat menneet täysin. En ole käynyt koskaan uudelleen. Kaupassa en voi käydä ruuhka-aikaan muutenkaan. En tiennyt mistä se johtui ennen kuin oma lapsi käyttäytyi samoin ja sai diagnoosin. Minulla ei ole diagnoosia, koska minun pitäisi itse hakeutua tutkimuksiin enkä oikeastaan tee diagnoosilla mitään. Tiedän mikä minua vaivaa ja olen sen kanssa oppinut elämään. Olisi kuitenkin ollut helpompaa jos olisin esim.ala-asteella tiennyt miksi reagoin asioihin kuin reagoin.

Hauskaa on myös, että lapsuuden ystäväni ovat olleet ihmeissään miten minulla, rauhallisuuden tyyssijallla, voi muka olla adhd. Niin, kun se kaaos on aina pään sisällä ja näkyy useimmiten kotona. Puolisolleni ei ollut yllätys,. Hän huomasi yhteyden heti ”taudinkuvasta” luettuaan.

Tuo Stocka case ei tee sinusta ADHD-tapausta. Miehesi diagnoosikaan ei sitä tee. Sinulla ei ole diagnoosia. Tuiki tavallista, että ihmisjoukko tai vilinä vie energiat.

Itse olen ADHD ja tunnistin tosta kertomuksesta kyllä täysin itseni. 

Vierailija kirjoitti:

Meillä on selkeästi ADHD-oireinen tyttö, mutta koska toistaiseksi ihan tavallinen arki ja hänen "ominaisuuksiensa" huomaaminen ja arjessa tukeminen riittävät ihan hyvin (+ yhteistyö koulun kanssa), en ole kokenut tarpeelliseksi lähteä hakemaan diagnoosia. Onpahan vain samasta puusta veistetty lapsi kuin isänsä ja isoveljensä. Jos kuitenkin jotain isompaa ongelmaa näyttää tulevan, kun ikää tulee, niin sitten voidaan hakeutua tutkimuksiin - jos mahdolliset tukitoimet ovat siitä kiinni.

Lapsella ei ole käytösongelmia, vaan hän on kiva ja yhteistyökykyinen/haluinen, vähän persoonallinen tapaus. Mistä sitten epäilys ADHD:sta? No hän on aina ollut vauhdikkaampi kuin kukaan muu lapsi. Hän tekee asiat "sata lasissa". Hän sählää. Enemmän kuin muut lapset. Hän on omaehtoinen. Hän ei osaa tulkita, miten voisi sulautua porukkaan. Hän ei ole koskaan ollut lapsi, joka katsoo vanhempiaan varmistaakseen, onko jokin asia sallittua vai ei. Hän saa asian päähänsä - ja toteuttaa sen heti. Joskus tulos on jotain todella typerää, joskus taas tosi briljanttia.

Jotkut asiat hän on oppinut heti, monissa kouluasioissa taas on tarvinnut paljon tukea. Olemme kirjaimellisesti käyneet koulua yhdessä hänen kanssaan - paitsi emme ole menneet luokkahuoneeseen. Hän motivoituu palkkioista, joista täytyy asettaa tarpeeksi lähelle. Hän ei mieti, miten voisi miellyttää - hän motivoituu siitä, että hänellä on konkreettinen tavoite, johon hän löytää tien. Pienikin palkkio riittää.

Kun hän haluaa itse saavuttaa jotain, hän keskittyy siihen 24/7 ja elää sitä ympäri vuorokauden. Teeman vaihtumiseen menee aikaa. Muut lapset vähän ehtivät kyllästyä, paitsi nyt hänen bestiksensä on myös vähän erikoisempi tyttö. 

Opettajia hänellä on kaksi. Toisen mielestä hän on kasvattamaton, raivostuttava ja huolimaton, näsäviisas lapsi. Toisen mielestä hän on kiva ja hyvä oppilas, vähän sählä, mutta ohjattavissa. Olen neuvonut jälkimmäistä (joka on keskusteleva opettaja) asettamaan selkeät säännöt, hän ei niistä ilmasta tule haistelemaan. Ymmärrän molempia opettajia, sillä kotona meitä raivostuttavat aivan samat asiat kuin koulussa. Onneksi lapsi kuitenkin esimerkiksi haluaa olla hyvä oppilas ja haluaa tehdä oikein. Se on jo tosi paljon se. Ilmaiseksi se ei tule, vaan vaatii enemmän yhteistyötä aina kaikkien tahojen kanssa, sillä niitä typeryyksien kokeiluita tulee aina (ja sitten niitä kadutaan). 

Diagnoosista oli se hyöty, että lapsi totesi sen jälkeen, että mullahan ei onneksi oo ku ADHD. Nuoret suhtautuu tähän aika lunkisti, kun enää ei nää diagnoosit ole mikään mörkö. Oli pelännyt ahdistuneisuushäiriötä ja masennusdiagnoosia. Oli aina kokenut, että hänessä on joku vikana. Diagnoosin jälkeen on ollut ihan kuin eri ihminen, kun tietää, ettei hänessä mitään vikaa ole. Kuulemma ei haluaisi olla edes nentti, jos saisi valita. Kokee omat erityispiirteensä rikkautena.