Adhd:ta on kolmea muotoa, joista yksi on tyypillinen tytöillä – ”Monen naisen tarkkaavuushäiriötä on saatettu hoitaa vuosia masennuksena”

Onhan tämä ollut jo jonkin aikaa tiedossa asiaa tutkineiden piireissä. Ylivilkkaat tytöt ruoskitaan saman tien ruotuun ja pakotetaan mukautumaan kuuliaisen tyttären muottiin, jolloin keskittymishäiriöt esiintyvät ylimalkaisesti sanottuna "outoutena", masennuksena ja/tai kehnoilla arvosanoilla koska syy jää tutkimatta ja hoitamatta. Poikalapset taas rontataan saman tien psykiatrille tutkimuksiin sillä pojilta ei odoteta läheskään samantasoista itsehillintää ja vastuunkantamista mitä tyttölapsilta, sen sijaan syy etsitään heti muualta. Oli se sitten koulujärjestelmä, lääketiede tai mikä vain. 

Vierailija kirjoitti:

Erinomainen väitöstutkimus. Tytöt jää aina hoitamatta/huomiotta

Höpsis. Tästä on oikeasti aika tyhmä vetää mitään feminististä tulkintaa.

Kyse on yksinkertaisesti siitä, että oireet ovat tytöillä huomaamattomampia kuin pojilla. Luokissa tyttöjen adhd näkyy hyvin heikosti, koska heillä on vähemmän oppimisvaikeuksia ja häiriköintinä purkautuvaa ylivilkkautta. Sen sijaan he eivät vain pysty keskittymään ja ajatus harhailee.

Omalla tyttärellänikin alettiin epäillä adhd:tä vasta lukiossa, koska älykkäänä ja kilttinä nuorena hän ei riehunut tai elämöinyt tunneilla, ja pärjäsi alakoulussa ja yläasteella vielä suuremmin lukemattakin kokeissa. Lukiossa olisi pitänyt jo pystyä keskittymään ja opiskelemaan omatoimisesti, ja siinä vaiheessa vasta alettiin epäillä, että jotain on vialla.

Hyvin tyypillinen tilanne.

Ota huomioon, että luokissa on alakoulussakin yli parikymmentä pientä lasta, joilla on ryhmässä toimimisen opettelu ihan vaiheessa vaikka ei olisikaan mitään adhd:tä. Jos joku vain näprää kyniä vähän enemmän, mutta ei liehu pitkin poikin, se ei todellakaan "jää haaviin" kovin herkästi.

Ps. Tunnen tyttäreni kaltaisia, liki aikuisina diagnosoituja poikiakin, eli enemmän lienee kyse adhd:n tyypistä (eli onko mukana ylivilkkautta vai ei, eli onko pelkkä add vai adhd).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Tuttu tilanne. Lapsella adhd, oppi lukemaan ja laskemaan 4v ja ilman opetusta. Monissa asioissa lahjakas ja taitava, vaikka oireet selkeät. Toisella vanhemmalla ja useammalla isovanhemmalla sama juttu. Yliopistot on käyty ja menestytty työelämässä, koska kiinnostavat asiat jää päähän kertalukemalla ja -kuulemalla. Äidillä adhd näkyy eniten pään sisäisenä kaaoksena. Adhd kuitenkin pystyy keskittymään syvästi asioihin, jotka kiinnostaa. Sitten taas jos ei kiinnosta, niin keskittyminen herpaantuu. Tarkkaavaisuus kärsii, jos on liikaa ärsykkeitä. Esimerkiksi eksyin kerran Stockan hulluille päiville ja olin siellä tunnin. Unohdin täysin mitä olin hakemassa ja kuljeskelin vaan sinnetänne kakofonian keskellä. Kun pääsin kotiin, oli voimat menneet täysin. En ole käynyt koskaan uudelleen. Kaupassa en voi käydä ruuhka-aikaan muutenkaan. En tiennyt mistä se johtui ennen kuin oma lapsi käyttäytyi samoin ja sai diagnoosin. Minulla ei ole diagnoosia, koska minun pitäisi itse hakeutua tutkimuksiin enkä oikeastaan tee diagnoosilla mitään. Tiedän mikä minua vaivaa ja olen sen kanssa oppinut elämään. Olisi kuitenkin ollut helpompaa jos olisin esim.ala-asteella tiennyt miksi reagoin asioihin kuin reagoin.

Hauskaa on myös, että lapsuuden ystäväni ovat olleet ihmeissään miten minulla, rauhallisuuden tyyssijallla, voi muka olla adhd. Niin, kun se kaaos on aina pään sisällä ja näkyy useimmiten kotona. Puolisolleni ei ollut yllätys,. Hän huomasi yhteyden heti ”taudinkuvasta” luettuaan.

Minulla on ihan tämä sama juttu. Puolison kanssa aina riitelemme siitä miksen halua lähteä ostoksille Prismaan. Tuntuu siltä, että väkijoukon keskellä keskittyminen hajoaa täysin. Ja on tuota samaa, että uppoudun todella helposti omiin ajatuksiin. Kun kuormitusta tulee liikaa, niin saan pahoja paniikkikohtauksia.

Vierailija kirjoitti:

Onhan tämä ollut jo jonkin aikaa tiedossa asiaa tutkineiden piireissä. Ylivilkkaat tytöt ruoskitaan saman tien ruotuun ja pakotetaan mukautumaan kuuliaisen tyttären muottiin, jolloin keskittymishäiriöt esiintyvät ylimalkaisesti sanottuna "outoutena", masennuksena ja/tai kehnoilla arvosanoilla koska syy jää tutkimatta ja hoitamatta. Poikalapset taas rontataan saman tien psykiatrille tutkimuksiin sillä pojilta ei odoteta läheskään samantasoista itsehillintää ja vastuunkantamista mitä tyttölapsilta, sen sijaan syy etsitään heti muualta. Oli se sitten koulujärjestelmä, lääketiede tai mikä vain. 

Kannattaa lukea ruo ap:n linkkaama juttu. Siinäkin tutkija sanoo, että kyse on siitä, että oikeastikin adhd oirehtii tytöillä ja pojilla vähän eri lailla. Tytöillä on yleisempää add ilman ylivilkkautta, pojilla taas on enemmän myös ylivilkkautta ja oppimisvaikeuksia. Osin se toki voi liittyä rooleihin, mutta osin myös ihan aitoon eroon oireistossa.

"Toisin kuin monesti luullaan, adhd:lla on kolme esiintymismuotoa: pääasiassa tarkkaamaton tyyppi, pääasiassa yliaktiivinen tai impulsiivinen tyyppi sekä näiden kahden yhdistelmä.

ADHD voikin oireilla myös ulospäin huomaamattomasti. Tytöt kääntyvät usein sisäänpäin, jolloin näkyvää häiriökäyttäytymistä ja ylivilkkautta sekä ongelmia koulussa ja vapaa-ajalla ilmenee vähemmän kuin pojilla.

Rauhallisten tyttöjen tarkkaavuushäiriö havaitaan usein myöhemmin kuin vilkkaiden poikien, ja tyttöjen oireet ovat diagnoosivaiheessa jo vaikeampia."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jahas. Tämäkin saatiin palstamiesten taholta käännettyä niin, että ei voi pitää paikkansa, kun naiset "kansoittavat terveyskeskukset luulosairauksineen". Kun mainitaan yksikin asia, joka on tyttöjen kohdalla usein jätetty diagnosoimatta, niin johan alkaa huuto, että ei voi olla totta, koska naiset ja terveyspalvelut. Ettekö te mitään muuta pysty ajattelemaan?

Harva ihan oikeasti luulosairaistakaan muuten kohdistaa luulojaan neuropsykiatrisiin juttuihin. Ne kun eivät ole edes varsinaisesti sairauksia.

Ihan näin itse tarkkaavaisuushäiriöisenä naisena voin kertoa, että minun lapsuudessani tätä pidettiin ammattilaistenkin taholla ylivilkkaiden poikien ongelmana. En minäkään juoksennellut ja metelöinyt koulussa ja sain jopa ihan hyviä arvosanojakin, paitsi kädentaidoissa ja liikunnassa, joten ei tätä minun kohdallani kukaan silloin tullut ajatelleeksi. Olin muuten vain se poikkeava tyyppi josta ihmeteltiin, että mikähän se tuotakin vaivaa.

Miten pääsit testeihin?

Menin yksityislääkärille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jahas. Tämäkin saatiin palstamiesten taholta käännettyä niin, että ei voi pitää paikkansa, kun naiset "kansoittavat terveyskeskukset luulosairauksineen". Kun mainitaan yksikin asia, joka on tyttöjen kohdalla usein jätetty diagnosoimatta, niin johan alkaa huuto, että ei voi olla totta, koska naiset ja terveyspalvelut. Ettekö te mitään muuta pysty ajattelemaan?

Harva ihan oikeasti luulosairaistakaan muuten kohdistaa luulojaan neuropsykiatrisiin juttuihin. Ne kun eivät ole edes varsinaisesti sairauksia.

Ihan näin itse tarkkaavaisuushäiriöisenä naisena voin kertoa, että minun lapsuudessani tätä pidettiin ammattilaistenkin taholla ylivilkkaiden poikien ongelmana. En minäkään juoksennellut ja metelöinyt koulussa ja sain jopa ihan hyviä arvosanojakin, paitsi kädentaidoissa ja liikunnassa, joten ei tätä minun kohdallani kukaan silloin tullut ajatelleeksi. Olin muuten vain se poikkeava tyyppi josta ihmeteltiin, että mikähän se tuotakin vaivaa.

Miten pääsit testeihin?

Menin yksityislääkärille.

Miten paljon testaamisesta tuli kuluja? Saitko hyviä vinkkejä miten ottaa tulokset huomioon?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko vain tarkkaavaisuushäiriöinen vai myös asperger?

Eikös asperger ole aika yleinenkin adhd:n liitännäinen? Jääköhän se miten usein diagnosoimatta?

Sekin oirehtii usein selvemmin pojilla. Tytöille opetetaan ja heiltä edellytetään sosiaalisia taitoja enemmän.

Mutta aspergeria on monenasteista ihan kuten adhd:tä. Se voimakkaimmillaan ilmenee hyvin suurina sosiaalisten taitojen ja oman toiminna ohjauksen ja aistitoiminnan häiriöinä. Iso osa asseista ei kykene aikuisena itsenäiseen elämään ja muodostamaan parisuhdetta.

As-lapsen äiti

Aikuisopiskelijana oon pohtinut että kannattaisiko minun mennä puhumaan epäilyksistäni kouluterveydenhoitajalle, osaako hän sanoa asiaan mitään ja ohjata ehkä eteenpäin? Millä lailla asia kannattaisi ottaa esiin. Tuntuu jotenkin ihan tosi turhalta ja nololta ajatukselta mennä vaan sanomaan "että moi, onkohan minulla adhd", en muutenkaan ole millään lailla hyvä ottamaan vaikeita asioita puheeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jahas. Tämäkin saatiin palstamiesten taholta käännettyä niin, että ei voi pitää paikkansa, kun naiset "kansoittavat terveyskeskukset luulosairauksineen". Kun mainitaan yksikin asia, joka on tyttöjen kohdalla usein jätetty diagnosoimatta, niin johan alkaa huuto, että ei voi olla totta, koska naiset ja terveyspalvelut. Ettekö te mitään muuta pysty ajattelemaan?

Harva ihan oikeasti luulosairaistakaan muuten kohdistaa luulojaan neuropsykiatrisiin juttuihin. Ne kun eivät ole edes varsinaisesti sairauksia.

Ihan näin itse tarkkaavaisuushäiriöisenä naisena voin kertoa, että minun lapsuudessani tätä pidettiin ammattilaistenkin taholla ylivilkkaiden poikien ongelmana. En minäkään juoksennellut ja metelöinyt koulussa ja sain jopa ihan hyviä arvosanojakin, paitsi kädentaidoissa ja liikunnassa, joten ei tätä minun kohdallani kukaan silloin tullut ajatelleeksi. Olin muuten vain se poikkeava tyyppi josta ihmeteltiin, että mikähän se tuotakin vaivaa.

Miten pääsit testeihin?

Menin yksityislääkärille.

Miten paljon testaamisesta tuli kuluja? Saitko hyviä vinkkejä miten ottaa tulokset huomioon?

Itse asiassa en muista tätä enää, koska siitä on niin kauan. Pääsin yksityisen kautta neuropsykiatrian poliklinikan lääkärille.

Minä olen sitä ikäluokkaa, että loppujen lopuksi on ehkä hyväkin, etten saanut mitään diagnoosia lapsena. Siihen aikaan ainakin silloisella asuinpaikkakunnallani kaikki erilaisten kirjoissa olevat pistettiin erityisluokalle eli sen ajan kielellä apukouluun, ja siellä opittiin hädin tuskin lukemaan, se oli lähinnä säilytyspaikka kaikille jollain lailla normaalista poikkeaville oli se poikkeavuus sitten oppimisvaikeus, neuropsykiatrinen diagnoosi, kehitysvamma, jokin fyysinen vamma tai ihan vain häiriökäytös. Varmaan minutkin olisi sinne heitetty jos minulla olisi joku diagnoosi ollut. Nykypäivä on eri juttu, ja on hyvä, että tästä puhutaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Mulla on sitten ollut hyvä lääkäri. Minulla on yksi alempi korkeakoulututkinto ja nyt olen tekemässä toista kandia ja maisteria (kandista puuttuu yksi kurssi), ja toivon saavani gradun valmiiksi syksyllä. Menin opiskelijaterveydenhoitoon valittamaan keskittymisvaikeuksista, alisuoriutumisesta ja impulsiivisuudesta, ja sain aika helposti lähetteen ADHD-tutkimuksiin. Hitaastihan homma eteni ja meni varmaan puolitoista vuotta ennen kuin sain diagnoosin.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisopiskelijana oon pohtinut että kannattaisiko minun mennä puhumaan epäilyksistäni kouluterveydenhoitajalle, osaako hän sanoa asiaan mitään ja ohjata ehkä eteenpäin? Millä lailla asia kannattaisi ottaa esiin. Tuntuu jotenkin ihan tosi turhalta ja nololta ajatukselta mennä vaan sanomaan "että moi, onkohan minulla adhd", en muutenkaan ole millään lailla hyvä ottamaan vaikeita asioita puheeksi.

Aikuisopiskelijasta tulee jo ensimmäinen rasti ruutuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisopiskelijana oon pohtinut että kannattaisiko minun mennä puhumaan epäilyksistäni kouluterveydenhoitajalle, osaako hän sanoa asiaan mitään ja ohjata ehkä eteenpäin? Millä lailla asia kannattaisi ottaa esiin. Tuntuu jotenkin ihan tosi turhalta ja nololta ajatukselta mennä vaan sanomaan "että moi, onkohan minulla adhd", en muutenkaan ole millään lailla hyvä ottamaan vaikeita asioita puheeksi.

Aikuisopiskelijasta tulee jo ensimmäinen rasti ruutuun.

Monet adhd:t saattavat opiskella koko elämänsä, kun vaihtuu kiinnostuksen kohteet ja eivät tiiä mitä koulua lähtis opiskelee yms. Tai sit jää kaikki kesken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisopiskelijana oon pohtinut että kannattaisiko minun mennä puhumaan epäilyksistäni kouluterveydenhoitajalle, osaako hän sanoa asiaan mitään ja ohjata ehkä eteenpäin? Millä lailla asia kannattaisi ottaa esiin. Tuntuu jotenkin ihan tosi turhalta ja nololta ajatukselta mennä vaan sanomaan "että moi, onkohan minulla adhd", en muutenkaan ole millään lailla hyvä ottamaan vaikeita asioita puheeksi.

Aikuisopiskelijasta tulee jo ensimmäinen rasti ruutuun.

Njoo, tää on itseasiassa kolmas tutkinto mitä suoritan, minulla on plakkarissa yksi aiempi amk-tutkinto  ja yksi amistutkinto. Kahdesti olen jättänyt opinnot puolen vuoden jälkeen kesken, kerran amk:ssa ja toisen kerran yliopistossa. Oon ollut toki työelämässäkin, mutta se on se pari vuotta samassa työpaikassa ja alkaa taas ahdistamaan.

Älystä tää ei oo ollu kiinni, mutta oon kertonut itselleni että syynä on oma laiskuus ja jonkinaisteinen "huono ihmisyys", ettei minusta ole ollut tietämään aikanaan mitä haluan tehdä ja sitten päämäärätietoisesti ja tyytyväisesti elää siten. Nyttemmin oon ruvennut pohtimaan, että mitäs jos tässä taustalla onkin oikeasti esim. just ADD, että kaikki ei ookaan vaan minun huonouttani vaan että oon vaan oppinut huonoja ratkaisumalleja kun neurologia on vaikuttanut omalla tavallaan minun sitä ymmärtämättäni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Mulla on sitten ollut hyvä lääkäri. Minulla on yksi alempi korkeakoulututkinto ja nyt olen tekemässä toista kandia ja maisteria (kandista puuttuu yksi kurssi), ja toivon saavani gradun valmiiksi syksyllä. Menin opiskelijaterveydenhoitoon valittamaan keskittymisvaikeuksista, alisuoriutumisesta ja impulsiivisuudesta, ja sain aika helposti lähetteen ADHD-tutkimuksiin. Hitaastihan homma eteni ja meni varmaan puolitoista vuotta ennen kuin sain diagnoosin.

Minä otin ensimmäisen kerran YTHS:ssä ongelmani puheeksi syksyllä 2004. Minulla on masennusdiagnoosi, mutta yhtään mitään testejä ei ole ikinä tehty.

Opiskeluun liittyen muuten sellaista vielä, että koulussa on jotenkin ollut sillain turvallista ja mukavaa olla, että on ollut ne tietyt aika tiukat raamit joiden mukaan on pitänyt mennä ja tehdä. Kaikkein huonoimmin on mennyt yliopistossa ja tässä nykymuotoisessa amiksessa, kun opinnot ovat varsinkin aikuisena tosi laajalti ihan omissa käsissä ja koulun puolelta tulee siis paljon enemmän löysää.

Mutta sitten taas se oma aloitekyvyttömyys, turhautumisen määrä, alisuoriutuminen ja ahdistuminen kaikesta tästä. Huh.

Työelämässäkin on toki tietyt puitteet, mutta sielläkin kaipaa jotain sellaista stabiilisuutta ja tukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Mulla on sitten ollut hyvä lääkäri. Minulla on yksi alempi korkeakoulututkinto ja nyt olen tekemässä toista kandia ja maisteria (kandista puuttuu yksi kurssi), ja toivon saavani gradun valmiiksi syksyllä. Menin opiskelijaterveydenhoitoon valittamaan keskittymisvaikeuksista, alisuoriutumisesta ja impulsiivisuudesta, ja sain aika helposti lähetteen ADHD-tutkimuksiin. Hitaastihan homma eteni ja meni varmaan puolitoista vuotta ennen kuin sain diagnoosin.

Minä otin ensimmäisen kerran YTHS:ssä ongelmani puheeksi syksyllä 2004. Minulla on masennusdiagnoosi, mutta yhtään mitään testejä ei ole ikinä tehty.

Ikävä kuulla. Minä menin alunperin hoitajalle jonkun toisen asian takia ja se oli niin nopeasti ohi, että hän kysyi, että onko minulla jotain muuta mistä haluaisin kysyä. Kerroin hänelle, että minulla on vaikeuksia opiskella ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Siitä pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka tapasin muutaman kerran. Hän lähetti psykiatrin puheille, jonka tapasin kolmisen kertaa, ja yhdessä vaiheessa tehtiin se kyselytesti. Vanhemmat haastateltiin ja sain lähetteen HUSille "oikeisiin" tutkimuksiin.

Minulla ei ollut mitään muuta diagnoosia alla ja olin hieman yllättynyt, että minut ADHD:ksi diagnisoitiin. Ehkä juuri sen takia, että en sovi sellaiseen perinteiseen ADHD-muottiin. Odotin ehkä enemmän masennusdiagnoosia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä mä ihmettelen, että miksi AD/HD-vanhempien lapsia ei tutkita herkemmin, ottaen huomioon vanhempien diagnoosin ja ongelman periytymisasteen. Jos näin tehtäisiin, saataisiin ehkä se addilapsi napattua tuen pariin jo ajoissa eikä esimerkiksi niin pahoja ongelmia koulun kanssa ehdi syntymään.

Tai sitten käytännöt ovat kirjavat eri puolilla Suomea.

Diagnosoituja adhd-vanhempia on niin vähän.

Niin. Meillä on lasta testattu, mutta kun yrität kertoa omista ja isoisän oppimisvaikeuksista sinua katsotaan kuin hullua, kun molemmat ovat saaneet silti tehtyä korkeakoulututkinnot. Mielikuva on jotenkin se, että pitäisi olla vähä-älyinen, jotta ongelmat olisivat todellisia. Fiksu kuitenkin oppii kompensoimaan jotenkin isojakin ongelmia, vaikka ne olisivatkin arjessa merkittävä haitta.

Mulla on sitten ollut hyvä lääkäri. Minulla on yksi alempi korkeakoulututkinto ja nyt olen tekemässä toista kandia ja maisteria (kandista puuttuu yksi kurssi), ja toivon saavani gradun valmiiksi syksyllä. Menin opiskelijaterveydenhoitoon valittamaan keskittymisvaikeuksista, alisuoriutumisesta ja impulsiivisuudesta, ja sain aika helposti lähetteen ADHD-tutkimuksiin. Hitaastihan homma eteni ja meni varmaan puolitoista vuotta ennen kuin sain diagnoosin.

Minä otin ensimmäisen kerran YTHS:ssä ongelmani puheeksi syksyllä 2004. Minulla on masennusdiagnoosi, mutta yhtään mitään testejä ei ole ikinä tehty.

Ikävä kuulla. Minä menin alunperin hoitajalle jonkun toisen asian takia ja se oli niin nopeasti ohi, että hän kysyi, että onko minulla jotain muuta mistä haluaisin kysyä. Kerroin hänelle, että minulla on vaikeuksia opiskella ja minulla on itsetuhoisia ajatuksia. Siitä pääsin tapaamaan psykiatrista sairaanhoitajaa, jonka tapasin muutaman kerran. Hän lähetti psykiatrin puheille, jonka tapasin kolmisen kertaa, ja yhdessä vaiheessa tehtiin se kyselytesti. Vanhemmat haastateltiin ja sain lähetteen HUSille "oikeisiin" tutkimuksiin.

Minulla ei ollut mitään muuta diagnoosia alla ja olin hieman yllättynyt, että minut ADHD:ksi diagnisoitiin. Ehkä juuri sen takia, että en sovi sellaiseen perinteiseen ADHD-muottiin. Odotin ehkä enemmän masennusdiagnoosia.

Tuohan meni hienosti. Itse olen yrittänyt kuvata vuosia eri psykiatreille oireitani, mutta saan vastineeksi lähinnä "ihmisen elämä voi olla usein haastavaa" -tyyppistä lätinää.

Haastatellaanko vanhemmat silloinkin kun kyseessä on aikuinen?

Vierailija kirjoitti:

Masennus muuttaa aivoja niin ettet voi keskittyä.

Naisista on huolehdittu aina enemmän, että saavat koukunsa loppuun, koska ei nainen saa miestä tai töitä jos ei ole koulutusta.

Kun taas miehet saavat aina töitä ja naisia.

Siksi miesten koulutukseen ei kiinnitetä huomiota koska "Pekka on aina ollut hulivili" mutta jos "Anna on aina ollut hulivili" Anna joutuu laitokseen, koska se on epänormaalia.

Oliko tämä joku käänteisparodia vai ihan tosissaan kirjoitettu?

Vierailija kirjoitti:

Haastatellaanko vanhemmat silloinkin kun kyseessä on aikuinen?

Eiväthän kaikilla vanhemmat edes tuossa vaiheessa välttämättä ole hengissä tai saattavat asua jossain kaukana.