Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Itse pitää vielä tähän vastata, että minulla ei ainakaan ole mitään odotuksia tai vaatimuksia muille. Ja en odota kenenkään korjaavan minua. Ainoa vaatimus minulla olisi se, että toinen kohtelisi minua hyvin ja ainakin asiallisesti. Niin haluan itsekin tehdä ja oma käytökseni ei varmasti ole mitään pelottavaa muista. Joskus ehkä vähän outoa, kun olen aika ujo ihminen ja välillä en tiedä mitä puhuisin. Muuten en silti koskaan kohtelisi muita huonosti ja tiedän kyllä miten toimia eri tilanteissa ja koskaan en halua olla ilkeä muille. Uskon, että minusta tulee myös ajan kanssa rohkeampi ihminen, koska kukaan voi olla mikään mestari hetkessä varsinkin jos on ollut huonot lähtökohdat. Samaten on tietenkään odota, että jokainen vastaantulija olisi ”minua varten” vaan mielummin olen tarkka seurani suhteen ja yritän löytää ihmisiä joiden kanssa arvelen minun tulevan juttuun. En todellakaan odota sitä kaikilta, että haluasivat kanssani olla, ihan päin vastoin. Vaikka omassa lapsuudessa en saanutkaan hyvää mallia olen silti aina osannut tulkita muita ja toimia ihan hyvin eri tilanteissa. Nämä puutteet kohdistuvatkin enemmän omaan itseeni esim itseluottamukseen tai rohkeuteen ja niistä ei ole ”haittaa” muille. En tuo ikinä ongelmiani toisille ilmi ja vaadi heiltä mitään minun suhteeni.

Ymmärrän myöskin sen, että kenenkään ”normaalin” lapsuuden saaneen ei tarvitse ”kannatella” minua ja senkään takia en halua asiasta edes puhua muille. Toivoisin silti, että ihmiset ymmärtäisivät asioita myös oman lähtökohtansa ulkopuolelta. Liian usein on tilanteita, missä ”normaalit” pitävät itsestään selvänä jotain asioita eivätkä osaa ajatella toisen kannalta. Kaikki eivät vaan voi mennä kotiin jouluksi tai vietä synttäreitä perheen kanssa. Silloin voisi miettiä tarkemmin, eikä ihmetellä asiaa varsinkin kun toinen on joskus kertonut, että perheen kanssa vaikeaa. Itsekin mieluummin sitten pidän suuni kiinni, enkä kysele mitään ja samaten vältän kertomasta niitä ikäviä asioita. Silloin en ainakaan aiheuta muille mitään ikävää oloa ja vältän itsekin joutumasta ikävään tilanteeseen. Itse yritän muuten olla se joka auttaa muita ja en pelästy jos joku ikäviä asioita kokenut haluaa puhua. Oikeastaan saan siitä jotenkin voimaa jos voin auttaa jotain. Heidän kanssaan voin sitten purkaa jotain itsekin kun tiedän, että eivät pelästy. Puheet täytyy valita seuran mukaan ja muutenkin on syytä olla varoivainen. Itsekään en halua ainakaan lisää ikävyyksiä ja olen yleensä aika hiljaa asioistani.

Minulla on varmaan ollut moneen verrattuna ihan hyvät vanhemmat. Tosin he ovat tavallaan jättäneet minut yksin jo hyvin nuorena. Mistään syvällisestä ei olla koskaan puhuttu ja meilläkin paljon riitelyä ja mykkäkoulua. Silloin en ikinä tiennyt miten olisin toiminut. Ei toisaalta voinut puhua, mutta jotenkin mietti, että olenko minäkin nyt jotenkin syyllinen tähän. Lisäksi muistan ettei minua ole koskaan lohdutettu mistään. Oikeastaan minut kasvatettiin jo varhain kiltiksi. Ironista kyllä isä aina sanoi, että pitää pitää puolensa, mutta samalla en saanut koskaan vastustaa häntä. Yleensä hän päättikin sitten kaiken puolestani ja esim harrastuksissa oli pakko käydä. Isä oli monesti todella kamala, kun huusi minulle ihan pienemmästäkin. Olen aina jotenkin pelännyt häntä ja vieläkin olen levoton hänen seurassaan, enkä tiedä oikein ”miten päin” olisin. Äitini ei koskaan myöskään puolustanut minua ja tavallaan he molemmat jättivät minut yksin. Olen aina ollut aika herkkä lapsi joten olisin tarvinnut vähän apua ja opetusta siihen miten pidän puoleni tai rohkaisua muiden kanssa olemiseen. Olin sitten se kiltti lapsi, joka halusi vaan miellyttää muita ja ajautui koulussakin yhteen niiden kanssa jotka pomottivat. Uskon ettei kukaan ottanut minua tosissaan ja he tiesivät, että annan kuitenkin periksi. Moni piti varmaan minua ihan typeränä, mutta olin kuitenkin ihan fiksu lapsi. Vaan niin kiltti ja arka ja ei minulla paljon ollut mitään omaa tahtoa. En uskaltanut varsinkaan isää koskaan vastustaa ja se oli minulle aina kauhea häpeä jos isä suuttui. Nuorempana en edes kyseenalaistanut hänen suuttumustaan ja ajattelin vaan olevani niin ”huono” lapsi. Myöhemmin vertasin itseäni muihin ja huomasin kuinka ilkeitäkin he välillä olivat vanhemmilleen ja silti saivat hyvää kohtelua. Silloin sitä alkoi tajuamaan ettei kaikki voinut olla ihan kohdallaan. Vanhemmat olivat jotenkin ihan etäisiä minulle ja elämä vaan meni eteenpäin. Se oli aina vaikea asia jos meillä oli jotain ongelmia ja sen takia ne asiat sitten mieluummin unohdettiin. Isäkin aina sanoi, että aina vaan meillä ja miksi vaan meillä, jos oli jotain ikävää asiaa. Senkin takia sitä mieluummin sitten vaikeni kuin puhui mistään.Minulla on pitkä kiusaamistausta ja tähänkään en saanut mitään apua tai tukea. Olin koko nuoruuteni lähes täysin yksin. Joskus alaluokilla oli jotain kavereita, mutta muutin kriittiseen aikaan. Aluksi kaikki meni hyvin, mutta toisaalta porukka oli sellainen missä huomasin heti etten meinaa pärjätä. Olin koko ajan varovainen heidän kanssaan ja sitten myöhemmin alkoivat kiusaamaan. Sen jälkeen taas vaihdoin koulua, mutta siellä en päässyt porukkaan lainkaan, vaikka yritin. Jotain tuttuja sain, mutta muuten olin yksin. Myöhemmin taas tuon ”vanhan” porukan kanssa ikävästi samassa koulussa ja siinä mielessä tuo jatkui ihan loputtomiin. Samalla se tavallaan toi minussa esiin kaikki huonot puolet ja tulin vaan aremmaksi ja tavallaan olin sitten jo mieluummin yksin kuin edes yritin enää. Tosin se varmasti oli kaikkein ikävintä, kun oli kuin näkytämätön muille.

Jatkuu 

jatkoa

Olin hirveän yksinäinen ja monesti itkin huoneessani. Yksi vuosi oli sellainen etten meinannut enää jaksaa. Muistan vaan kun katsoin muistovideoita ihmisistä, jotka olivat kuolleet ja mietin ettei minua jäisi kukaan kaipaamaan. Siihen liittyy myös elämäni yksi pahemmista hetkistä kun pyysin vanhemmilta apua. He jotenkin suuttuivat minulle ja pitivät vaan hankalana. Tietysti puheeni olivat aika ”rajuja”, kun minun oli pakko kerrankin rohkeasti puhua heille. Kaikki meni kuitenkin täysin väärin ja lopulta minä olin se jonka piti pyytää anteeksi. Syy oli se, kun olin ilmaissut ajatukseni siitä etten enää jaksa ja kohta ”lähden” täältä jos eivät auta. Silloin tiesin, että olen omillani ja koskaan en apua saa. Tavallaan myös opin piilottamaan todelliset tunteeni ja ottamaan vaan kaiken vastaan. Muuten olen kyllä ihan tunteellinen ihminen ollut ja sen takia monesti tuli hetkiä jolloin en meinannut jaksaa. Olen myös aina ollut pahoillani jos joku toinen on saanut huonoa kohtelua. Itse en vaan ole pystynyt juurikaan auttamaan, mitä nyt seurana olen yrittänyt olla.

Olemme kuitenkin olleet aika tavallinen perhe kaikesta huolimatta ja välillä kaikki on mennyt paremmin. Toisaalta tunnelma on aina ollut todella huono ja jännittynyt. En koskaan muista, että olisimme olleet ”rennosti” vaan aina jotain pientä riitaa jostain. Vanhemmat eivät koskaan ole tulleet ( ainakaan minun aikanani) kunnolla toimeen keskenään ja itse sitten aina siinä välissä selvittämässä. Ei se ihme sitten, kun olen itsekin jännittynyt ja vaikeaa vaan ottaa mitään rennosti.

Toisaalta en koskaan ole tuntenut, että olisin kelvannut heille ja olisivat oikeasti olleet minusta ylpeitä. Ehkä jos elämäni olisi muuten mennyt hyvin nuorempana niin kaikki olisi muutenkin paremmin. Nyt olin vaan se surkea ongelmissa ollut heikko, jota heidän olisi pitänyt auttaa. Ovat toistaneet täysin samat virheet kuin vanhempansa, vaikka äitikään ei halunnut olla kuin oma äitinsä. Siinä mielessä annan heille osan anteeksi, vaikka pahalta kaikki tuntuukin. Minäkään en merkitse todellisuudessa kenellekään mitään. Kukaan ei ole sanonut, että pitää minusta tai ole ollut monestikaan edes inhimillinen. En jaksa edes muistella kaikkea kun kaikki muiden sanat muutenkin usein mielessä. En ole siinä mielessä ollut ”vapaa” pitkään aikaan. Aina tunnen olevani huono ihminen ja kannan menneisyyttä mukanani joka hetki. En jaksa unelmoida ja tyydyn todella vähään. Olen yllättynyt jos joka sanoo jotain hyvää ja pelkään pahan tapahtuvan koska vaan. Yksi päivä mietin, että tavallaan pelkään koko ajan uutta ”iskua” ja suojaudun jo valmiiksi. Monesti tulee tunne, että nyt esim nuo sanovat jotain ikävää ja sitten olen ihmeissäni, kun tilanne meneekin hyvin.

En usko, että kukaan ”tavallinen” välttämättä ymmärtää. Elämä on välillä hankalaa, mutta yleensä en jaksa aina edes välittää ja uskon, että se pelasti minua aikaisemmin kun olin jotenkin jo valmiiksi ”turta” ja toisaalta silloin senverran vahva etten paljon miettinyt. Nyt jälkeen päin vaikeampaa ja varsinkin nyt kun pitäisi jotenkin pärjätä elämässä ja päästä eteenpäin. Minulla on mennyt vuosia hukkaan ja pelkään suunnan olevan tämä. En pysty olemaan onnellinen. Rauhallisempi vaihe muuten ja siihen olen ajoittain tyytyväinen. Asiat vaan voisivat olla täysin eri tavalla ja tietenkin myönnän sen, että elämä on myös omissa käsissä, mutta en koe että pystyisin tällä hetkellä elämään niin kuin haluaisin. Toivon vaan, että terveyteni kestää. Joskus oli todella vaikea hetki ja silloin pelkäsin, että miten minun käy. En haluasi joutua siihen enää ja pyrin säästämään itseäni.

jatkuu vielä

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Traumalapsuuden kokeneilla on joskus valtavat odotukset siitä, että heidän ystävyyssuhteensa ja parisuhteensa korjaavat heidät. Että terveen lapsuuden kokeneet pystyvät sormia napsauttamalla toteuttamaan heidän kaikki odotuksensa.

Samaan aikaan oma käytös voi olla varsin omituista, jopa pelottavaa. Omassa lapsuudenkodissa kun ei olla opittu tervettä vuorovaikutusta.

Ei toki ole traumatisoituneiden vika, että toivovat korjaavaa kokemusta ihan kenestä tahansa vastaantulijasta. Mutta kyse ei myöskään ole siitä, etteivätkö tervetaustaiset pystyisi ymmärtämään. Vaan siitä, etteivät tervetaustaisetkaan ole sentään teräksestä rakennettuja. Vaan kyllä kohtuuttomat odotukset ovat heillekin liikaa.

Itse pitää vielä tähän vastata, että minulla ei ainakaan ole mitään odotuksia tai vaatimuksia muille. Ja en odota kenenkään korjaavan minua. Ainoa vaatimus minulla olisi se, että toinen kohtelisi minua hyvin ja ainakin asiallisesti. Niin haluan itsekin tehdä ja oma käytökseni ei varmasti ole mitään pelottavaa muista. Joskus ehkä vähän outoa, kun olen aika ujo ihminen ja välillä en tiedä mitä puhuisin. Muuten en silti koskaan kohtelisi muita huonosti ja tiedän kyllä miten toimia eri tilanteissa ja koskaan en halua olla ilkeä muille. Uskon, että minusta tulee myös ajan kanssa rohkeampi ihminen, koska kukaan voi olla mikään mestari hetkessä varsinkin jos on ollut huonot lähtökohdat. Samaten on tietenkään odota, että jokainen vastaantulija olisi ”minua varten” vaan mielummin olen tarkka seurani suhteen ja yritän löytää ihmisiä joiden kanssa arvelen minun tulevan juttuun. En todellakaan odota sitä kaikilta, että haluasivat kanssani olla, ihan päin vastoin. Vaikka omassa lapsuudessa en saanutkaan hyvää mallia olen silti aina osannut tulkita muita ja toimia ihan hyvin eri tilanteissa. Nämä puutteet kohdistuvatkin enemmän omaan itseeni esim itseluottamukseen tai rohkeuteen ja niistä ei ole ”haittaa” muille. En tuo ikinä ongelmiani toisille ilmi ja vaadi heiltä mitään minun suhteeni.

Ymmärrän myöskin sen, että kenenkään ”normaalin” lapsuuden saaneen ei tarvitse ”kannatella” minua ja senkään takia en halua asiasta edes puhua muille. Toivoisin silti, että ihmiset ymmärtäisivät asioita myös oman lähtökohtansa ulkopuolelta. Liian usein on tilanteita, missä ”normaalit” pitävät itsestään selvänä jotain asioita eivätkä osaa ajatella toisen kannalta. Kaikki eivät vaan voi mennä kotiin jouluksi tai vietä synttäreitä perheen kanssa. Silloin voisi miettiä tarkemmin, eikä ihmetellä asiaa varsinkin kun toinen on joskus kertonut, että perheen kanssa vaikeaa. Itsekin mieluummin sitten pidän suuni kiinni, enkä kysele mitään ja samaten vältän kertomasta niitä ikäviä asioita. Silloin en ainakaan aiheuta muille mitään ikävää oloa ja vältän itsekin joutumasta ikävään tilanteeseen. Itse yritän muuten olla se joka auttaa muita ja en pelästy jos joku ikäviä asioita kokenut haluaa puhua. Oikeastaan saan siitä jotenkin voimaa jos voin auttaa jotain. Heidän kanssaan voin sitten purkaa jotain itsekin kun tiedän, että eivät pelästy. Puheet täytyy valita seuran mukaan ja muutenkin on syytä olla varoivainen. Itsekään en halua ainakaan lisää ikävyyksiä ja olen yleensä aika hiljaa asioistani.

Naulan kantaan tämäkin! Traumaattisen taustan omaava on nimenomaan hiljaa, häiriötön, ei vaivaksi ja käyttäytyy diskreetisti ja korrektisti koska ei halua lisää vaikeuksia tai syyttelyä/arvostelua.

Ne NORMAALIT sen sijaan nostaa milloin mistäkin minäminä-issukasta metrlin ja osottaa että niitä huomioidaan ja lohdutetaan - nehän on tottuneet että aina saa tukea ja huomiota.

Mulla kerran naapuri, jonka isovanhemmat auttoi monta kertaa viikossa, joutu kerran tilanteeseen jossa oli varsnnut konserttiliput ja lapsenvahtimummo sairastui. Hyväosainen kermaperse naapuri nosti hirveän äläkän ja sekitti kurjaa kohtaloaan kaikille ja vaati huomiota - ja arvaa miten ratkaisi ongelman: toi lapsensa hoitoon minulle, tukiverkottomalle. Lähinnä ilmoitusluonteisesti ja ei tietrnkään hoitanut vastavuoroisesti mun lapsia.

Hyväosainen oikeesti aattelew lähtöjohtaisesti niin että kaikki apu kuuluu mulle. Kaikki tuki kuuluu mulle. Muiden huomio kuuluu mulle.

Tukiverkoton taas TIETÄÄ että mikään ei kuulu mulle ja ole ongelmistasi aina hiljaa.

Suurimpia ja huomiohakuisimpia avuntarvitsijoita ja kannattelua kaipaavia ovat nimenomaan apuun ja tukeen tottuneet hyväosaiset.

Onko kukaan löytänyt apua näistä kokemuksista yli pääsemiseen? Minulle kävi niin, että ajateltuani 30 vuotta itse olleeni kauhea lapsi ja että ahdistukseni äitini seurassa johtui vain siitä, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, tajusinkin aika äkillisesti eräässä kriisitilanteessa, että oikeasti äitini onkin kohdellut minua aina ihan sairaalla tavalla. Ja sitten, useiden kuukausien ajan, minulle tuli välähdyksenomaisesti mieleen näitä erilaisia outoja kaltoinkohtelutilanteita vuosien varrelta. Ilmeisesti post-traumaattisessa stressioireyhtymässä käy noin. En oikein osannut hakea apua, tosin jossain vaiheessa pääsin muutamia kertoja ratkaisukeskeiseen terapiaan, mutta siinä nimenomaan ei ole tarkoitus puhua menneistä asioista. Koen, etten ole saanut näitä kokemuksia käsiteltyä ja nykyään tunnen usein voimakasta vihaa ja katkeruutta, joita piilottelen muilta. Mikä auttaisi? Traumaterapia? Millaista se on? 

jatkoa

Itsekään en oikein tiedä mistään mitään. En aina edes tiedä ”kuka olen” ja persoona on hukassa. Olen myös juureton ihminen. Minullakaan ei tule koskaan olemaan apua kenestäkään ja sukua ei  oikeastaan ole. Tämä ei haittaa vanhempia ja he ovatkin ihan tyytyväisiä niinkin. Itseä välillä pelottaa miten yleensä selviän tästä elämästä kunnolla. Olen yksin ja jotenkin ”vaurioitunut” sekä muutenkin aika lailla hukassa itseni kanssa. En pysty kaikkiin töihin ja minun on todella vaikeaa luottaa muihin. Tuntuu ettei minulla ole mitään omaa ääntä ja olen aina mennyt muiden mukaan. Samalla huomaan ettei minulla ole ollut mitään arvoa. Kaikki ovat saaneet kohdella minua miten vaan ja siitä ei ole tullut mitään seuraamuksia. Nyt en osaa edes vaatia hyvää kohtelua ja toisaalta aiemmin en ole uskaltanut itseäni puolustaa. Voi sanoa, että olen vaan elänyt. Nytkin tuntuu välillä, että kaikki toiveeni ovat jo liikaa.

Yksinäinen olen ollut niin kauan, etten edes tiedä mitä sana ystävä tarkoittaa. Tämä osin myös kiusaamisen syytä ja olen kyllä yrittänyt tutustua muihin löytämättä kuitenkaan sitä omaa porukkaa. Uskon etten olisi mikään niin takertuva ystävä. Pikemminkin olisi varmaan vaikeaa tottua olemaan muiden seurassa varsinkin jos tapaisimme usein. Olen sellainen joka on aluksi todellla varovainen, mutta toisaalta pyrin aina miellyttämään muita ja menen todella helposti heidän mukaansa. Olen hyvä tarkkailemaan muita ja en halua, että kukaan olisi huonolla tuulella. Samalla tämä on hirveän raskasta ja en useinkaan pysty olemaan rento. En myöskään voi ”hylätä” vanhempiani, kun minulla ei olisi sitten ketään ja sen takia on pakko pitää yhteyttä. En kuitenkaan usko, että pärjäisin täysin ilman heitä ja välillä tulee asioita joissa kuitenkin tarvin apua. Kaikki on kyllä niin pinnallista muuten ja ovat kuin vieraat ihmiset.

Varmasti olisin aina ollut introvertti, mutta nämä vuodet ovat vielä jättäneet oman jälkensä. Nykyisin koitan jotenkin pitää itseni kunnossa, vaikka välillä pelkään miten käy. Minulla on lähes joka päivä epätodellinen olo ja tunnen itsenkin epätodelliseksi (dissosiaatio ja depersonalisaatio) ja tämänkin takia mietin kuinka kauan pärjään. Vielä ainakin muuten on kaikki mennyt siedettävästi. Nämä oireet näkyvät lähinnä siinä, että vaan ”katoan” ajatuksiini ja saatan sitten havahtua että mitä pitikin tehdä.

jatkuu vielä

tässä loput

Toivon, että joskus löytäisin hyviä ystäviä ja tiedän sen, että parhaiten tulen samaa kokeneiden kanssa toimeen. Sama juttu varmaan parisuhteen puolesta, vaikka en uskalla edes toivoa mitään siltä suunnalta. Onhan nämä ajat olleet raskaita minulle ja toisaalta menneet kuin sumussa.Uskon, että voisin olla ihan hyvä ystävä jollekin. En vaan toisaalta jaksa enää mitään draamaa ja pinnallisuutta. Tiedän ainakin sen miten toista ei saa kohdella. Sen takia en myöskään halua tuomita ketään. Olen jotenkin muutenkin kyllästynyt ”pahuuteen” ja haluaisin, että ihmiset voisivat paremmin ja toisivat mielummin iloa toistensa elämään. Olen varmaan joskus tänne jo kirjoittanutkin tästä, mutta toisaalta hyvä purkaa. Aikaa minulla on mihin vaan jos vaan voimat riittää.

Toivon niin, että mikään ei mene ainakaan pahemmaksi. Nyt pystyn jotenkin toimimaan ja mitään ”virallista” häiriötä minulla ei ole ja en ole koskaan puhunut asioistani kenellekään.Epätodellinen olo jo niin tuttua, kun se on ollut osa elämääni jo yli 10 vuotta. Muuten olen aika normaali ja muita ”oireita” ei pahemmin ole. Olen itse itseni diagnosoinut joskus kun tuli luettua tietoa. Ikävä näitä kirjoittaa ja raskastakin. Ja toisaalta asiat eivät muuksi muutu, vaikka niitä miettisi. Pitäisi suunnata eteenpäin, mutta ei se aina ole niin helppoa. Kiitos jos jaksoit lukea.

Tuli mieleen yksi biisi. Oma tilanne ei onneksi ole niin paha kuin biisissä, mutta muuten sanat jotenkin sopivat.

But I'm not crazy, I'm just a little unwell

I know right now you can't tell

But stay awhile and maybe then you'll see

A different side of me

I'm not crazy, I'm just a little impaired

I know right now you don't care

But soon enough you're gonna think of me

And how I used to be

Tuttua on. Oman terapian yms jälkeen vielä yrittänyt muuttaa rooleja niin että voisin joskus olla se tukeutuva osapuoli mutta aivan turhaan.

Tällä hetkellä kipeintä on se että alettuani tiedostaa että olen väsynyt tuohon pärjääjän rooliin jossa otan kiinni kaiken mikä tippuu ei siitä anneta irroittautua. Vasta nyt ymmärrän kuinka kylmästi ihmiset käyttää hyväksi sitä helppoutta minkä kaltaiseni ylisuorittajat luovat ympäristölleen eivätkä päästä siitä mistään hinnasta irti. Siitä kun koittaa pyristellä irti, olla oma itsensä ja ottaa ja vaatia joskus jotain, jopa ärsyttää muita, tulee turpaan sekä henkisesti että jopa fyysisesti.

Vierailija kirjoitti:

tässä loput

Toivon, että joskus löytäisin hyviä ystäviä ja tiedän sen, että parhaiten tulen samaa kokeneiden kanssa toimeen. Sama juttu varmaan parisuhteen puolesta, vaikka en uskalla edes toivoa mitään siltä suunnalta. Onhan nämä ajat olleet raskaita minulle ja toisaalta menneet kuin sumussa.Uskon, että voisin olla ihan hyvä ystävä jollekin. En vaan toisaalta jaksa enää mitään draamaa ja pinnallisuutta. Tiedän ainakin sen miten toista ei saa kohdella. Sen takia en myöskään halua tuomita ketään. Olen jotenkin muutenkin kyllästynyt ”pahuuteen” ja haluaisin, että ihmiset voisivat paremmin ja toisivat mielummin iloa toistensa elämään. Olen varmaan joskus tänne jo kirjoittanutkin tästä, mutta toisaalta hyvä purkaa. Aikaa minulla on mihin vaan jos vaan voimat riittää.

Toivon niin, että mikään ei mene ainakaan pahemmaksi. Nyt pystyn jotenkin toimimaan ja mitään ”virallista” häiriötä minulla ei ole ja en ole koskaan puhunut asioistani kenellekään.Epätodellinen olo jo niin tuttua, kun se on ollut osa elämääni jo yli 10 vuotta. Muuten olen aika normaali ja muita ”oireita” ei pahemmin ole. Olen itse itseni diagnosoinut joskus kun tuli luettua tietoa. Ikävä näitä kirjoittaa ja raskastakin. Ja toisaalta asiat eivät muuksi muutu, vaikka niitä miettisi. Pitäisi suunnata eteenpäin, mutta ei se aina ole niin helppoa. Kiitos jos jaksoit lukea.

Tuli mieleen yksi biisi. Oma tilanne ei onneksi ole niin paha kuin biisissä, mutta muuten sanat jotenkin sopivat.

But I'm not crazy, I'm just a little unwell

I know right now you can't tell

But stay awhile and maybe then you'll see

A different side of me

I'm not crazy, I'm just a little impaired

I know right now you don't care

But soon enough you're gonna think of me

And how I used to be

No onhan sun tilanne pahempi kuin tuossa biisissä, jossa kertoja vain voi vähän huonosti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

tässä loput

Toivon, että joskus löytäisin hyviä ystäviä ja tiedän sen, että parhaiten tulen samaa kokeneiden kanssa toimeen. Sama juttu varmaan parisuhteen puolesta, vaikka en uskalla edes toivoa mitään siltä suunnalta. Onhan nämä ajat olleet raskaita minulle ja toisaalta menneet kuin sumussa.Uskon, että voisin olla ihan hyvä ystävä jollekin. En vaan toisaalta jaksa enää mitään draamaa ja pinnallisuutta. Tiedän ainakin sen miten toista ei saa kohdella. Sen takia en myöskään halua tuomita ketään. Olen jotenkin muutenkin kyllästynyt ”pahuuteen” ja haluaisin, että ihmiset voisivat paremmin ja toisivat mielummin iloa toistensa elämään. Olen varmaan joskus tänne jo kirjoittanutkin tästä, mutta toisaalta hyvä purkaa. Aikaa minulla on mihin vaan jos vaan voimat riittää.

Toivon niin, että mikään ei mene ainakaan pahemmaksi. Nyt pystyn jotenkin toimimaan ja mitään ”virallista” häiriötä minulla ei ole ja en ole koskaan puhunut asioistani kenellekään.Epätodellinen olo jo niin tuttua, kun se on ollut osa elämääni jo yli 10 vuotta. Muuten olen aika normaali ja muita ”oireita” ei pahemmin ole. Olen itse itseni diagnosoinut joskus kun tuli luettua tietoa. Ikävä näitä kirjoittaa ja raskastakin. Ja toisaalta asiat eivät muuksi muutu, vaikka niitä miettisi. Pitäisi suunnata eteenpäin, mutta ei se aina ole niin helppoa. Kiitos jos jaksoit lukea.

Tuli mieleen yksi biisi. Oma tilanne ei onneksi ole niin paha kuin biisissä, mutta muuten sanat jotenkin sopivat.

But I'm not crazy, I'm just a little unwell

I know right now you can't tell

But stay awhile and maybe then you'll see

A different side of me

I'm not crazy, I'm just a little impaired

I know right now you don't care

But soon enough you're gonna think of me

And how I used to be

No onhan sun tilanne pahempi kuin tuossa biisissä, jossa kertoja vain voi vähän huonosti.

En oikein ymmärrä mitä tarkoitat tuolla? Biisissä laulettiin harhoista ja niitä en todellakaan onneksi näe.  Muutenkin yritin viesteissäni kertoa, että tuo epätodellinen olo ei kuitenkaan juurikaan haittaa elämääni. Kaiken kaikkiaan voin sanoa olevani kuitenkin ihan hyvässä kunnossa kaikesta huolimatta ja selvinnyt vielä aika vähällä. Olen kuitenkin melko  tavallinen ihminen ja nuo menneisyyden kokemukset vaikuttavat lähinnä rajoittavasti eli esim jännitän niitä väkijoukkoja tai muuten uusia tilanteita. Näiden seikkojen takia en näe, että minulla olisi kuitenkaan vielä mikään kovin paha tilanne. Tietenkin jollekin kertomani voi kuulostaa siltä, mutta toisaalta tiedän monia ihmisiä joilla paljon vaikeampaa. Tuon biisin laitoin oikeastaan siksi tuohon, että jotkut ihmiset miettisivät niitäkin joilla on ollut vaikeaa ja olisivat valmiita ymmärtämään eivätkä heti hylkäisi jos kertoo jotain ikävää. Jotenkin ajattelen biisin tarkoituksenkin olevan se, koska monesti jotkut mielenterveysongelmat ja muut vaikeudet leimaavat ihmistä ja monet unohtavat sen, että ihminen voi olla ihan hyvä tyyppi siellä sairautensa takana. Ja itselläni ei edes ole mitään virallista diagnoosia mistään ja siinä mielessä ihan terveen paperit. 

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan löytänyt apua näistä kokemuksista yli pääsemiseen? Minulle kävi niin, että ajateltuani 30 vuotta itse olleeni kauhea lapsi ja että ahdistukseni äitini seurassa johtui vain siitä, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, tajusinkin aika äkillisesti eräässä kriisitilanteessa, että oikeasti äitini onkin kohdellut minua aina ihan sairaalla tavalla. Ja sitten, useiden kuukausien ajan, minulle tuli välähdyksenomaisesti mieleen näitä erilaisia outoja kaltoinkohtelutilanteita vuosien varrelta. Ilmeisesti post-traumaattisessa stressioireyhtymässä käy noin. En oikein osannut hakea apua, tosin jossain vaiheessa pääsin muutamia kertoja ratkaisukeskeiseen terapiaan, mutta siinä nimenomaan ei ole tarkoitus puhua menneistä asioista. Koen, etten ole saanut näitä kokemuksia käsiteltyä ja nykyään tunnen usein voimakasta vihaa ja katkeruutta, joita piilottelen muilta. Mikä auttaisi? Traumaterapia? Millaista se on? 

Olen ratkaisukeskeisessä terapiassa Kelan tuella (aikaa on 3 vuotta). Ehkä käytän ratkaisukeskeistä terapiaa tavallaan vähän väärin, mutta olen nostanut terapiassa esiin paljon traumatakautumiani. En traumaterapeuttiakaan löytänyt ja olen pääosin ollut terapeuttiin tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan löytänyt apua näistä kokemuksista yli pääsemiseen? Minulle kävi niin, että ajateltuani 30 vuotta itse olleeni kauhea lapsi ja että ahdistukseni äitini seurassa johtui vain siitä, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, tajusinkin aika äkillisesti eräässä kriisitilanteessa, että oikeasti äitini onkin kohdellut minua aina ihan sairaalla tavalla. Ja sitten, useiden kuukausien ajan, minulle tuli välähdyksenomaisesti mieleen näitä erilaisia outoja kaltoinkohtelutilanteita vuosien varrelta. Ilmeisesti post-traumaattisessa stressioireyhtymässä käy noin. En oikein osannut hakea apua, tosin jossain vaiheessa pääsin muutamia kertoja ratkaisukeskeiseen terapiaan, mutta siinä nimenomaan ei ole tarkoitus puhua menneistä asioista. Koen, etten ole saanut näitä kokemuksia käsiteltyä ja nykyään tunnen usein voimakasta vihaa ja katkeruutta, joita piilottelen muilta. Mikä auttaisi? Traumaterapia? Millaista se on? 

Olen ratkaisukeskeisessä terapiassa Kelan tuella (aikaa on 3 vuotta). Ehkä käytän ratkaisukeskeistä terapiaa tavallaan vähän väärin, mutta olen nostanut terapiassa esiin paljon traumatakautumiani. En traumaterapeuttiakaan löytänyt ja olen pääosin ollut terapeuttiin tyytyväinen.

Pidin tuosta omasta ratkaisukeskeisestä terapeutistani, mutta hän sanoi että menneistä ei nyt ole tarkoitus puhua, pelkästään keskityttiin siihen, miten olisi nykyhetkessä helpompaa. Olisin halunnut ottaa traumani esille kyllä. Ehkä kaikki ratkaisukeskeiset terapeutit eivät ole yhtä "puhdasoppisia", mut itse koin ettei ratkaisukeskeinen ole hyvä, jos on traumataustaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan löytänyt apua näistä kokemuksista yli pääsemiseen? Minulle kävi niin, että ajateltuani 30 vuotta itse olleeni kauhea lapsi ja että ahdistukseni äitini seurassa johtui vain siitä, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, tajusinkin aika äkillisesti eräässä kriisitilanteessa, että oikeasti äitini onkin kohdellut minua aina ihan sairaalla tavalla. Ja sitten, useiden kuukausien ajan, minulle tuli välähdyksenomaisesti mieleen näitä erilaisia outoja kaltoinkohtelutilanteita vuosien varrelta. Ilmeisesti post-traumaattisessa stressioireyhtymässä käy noin. En oikein osannut hakea apua, tosin jossain vaiheessa pääsin muutamia kertoja ratkaisukeskeiseen terapiaan, mutta siinä nimenomaan ei ole tarkoitus puhua menneistä asioista. Koen, etten ole saanut näitä kokemuksia käsiteltyä ja nykyään tunnen usein voimakasta vihaa ja katkeruutta, joita piilottelen muilta. Mikä auttaisi? Traumaterapia? Millaista se on? 

Olen ratkaisukeskeisessä terapiassa Kelan tuella (aikaa on 3 vuotta). Ehkä käytän ratkaisukeskeistä terapiaa tavallaan vähän väärin, mutta olen nostanut terapiassa esiin paljon traumatakautumiani. En traumaterapeuttiakaan löytänyt ja olen pääosin ollut terapeuttiin tyytyväinen.

Pidin tuosta omasta ratkaisukeskeisestä terapeutistani, mutta hän sanoi että menneistä ei nyt ole tarkoitus puhua, pelkästään keskityttiin siihen, miten olisi nykyhetkessä helpompaa. Olisin halunnut ottaa traumani esille kyllä. Ehkä kaikki ratkaisukeskeiset terapeutit eivät ole yhtä "puhdasoppisia", mut itse koin ettei ratkaisukeskeinen ole hyvä, jos on traumataustaa.

Se on vähän tasapainottelua. Huomaan kyllä sen, että välillä terapeutti haluaa vetää keskustelua enemmän nykyhetkeen, mahdollisuuksiin yms. Hänellä on kuitenkin ihan mieletön valikoima keinoja tunteiden säätelyä varten, joten olen hyötynyt terapiasta paljon. Ennen tätä kävin psykodynaamisessa terapiassa ja se antoi kyllä hyväksytyksi tulemisen tunteen, mutta ei vastaavalla tavalla uusia keinoja ongelmien käsittelyyn.

Vierailija kirjoitti:

vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois.

Tämä tuli kuin omalta näppikseltäni. Suunnilleen noilla sanoin olen itseäni kuvannut.

En vain löydä kompromissia, sopivaa välitasoa. Joko olen muiden mielestä viileä, vetäytyvä enkä anna itsestäni, tai sitten tuollainen pelottavan intensiivinen ja vaativa tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko kukaan löytänyt apua näistä kokemuksista yli pääsemiseen? Minulle kävi niin, että ajateltuani 30 vuotta itse olleeni kauhea lapsi ja että ahdistukseni äitini seurassa johtui vain siitä, että ollaan niin erilaisia ihmisiä, tajusinkin aika äkillisesti eräässä kriisitilanteessa, että oikeasti äitini onkin kohdellut minua aina ihan sairaalla tavalla. Ja sitten, useiden kuukausien ajan, minulle tuli välähdyksenomaisesti mieleen näitä erilaisia outoja kaltoinkohtelutilanteita vuosien varrelta. Ilmeisesti post-traumaattisessa stressioireyhtymässä käy noin. En oikein osannut hakea apua, tosin jossain vaiheessa pääsin muutamia kertoja ratkaisukeskeiseen terapiaan, mutta siinä nimenomaan ei ole tarkoitus puhua menneistä asioista. Koen, etten ole saanut näitä kokemuksia käsiteltyä ja nykyään tunnen usein voimakasta vihaa ja katkeruutta, joita piilottelen muilta. Mikä auttaisi? Traumaterapia? Millaista se on? 

Olen ratkaisukeskeisessä terapiassa Kelan tuella (aikaa on 3 vuotta). Ehkä käytän ratkaisukeskeistä terapiaa tavallaan vähän väärin, mutta olen nostanut terapiassa esiin paljon traumatakautumiani. En traumaterapeuttiakaan löytänyt ja olen pääosin ollut terapeuttiin tyytyväinen.

Pidin tuosta omasta ratkaisukeskeisestä terapeutistani, mutta hän sanoi että menneistä ei nyt ole tarkoitus puhua, pelkästään keskityttiin siihen, miten olisi nykyhetkessä helpompaa. Olisin halunnut ottaa traumani esille kyllä. Ehkä kaikki ratkaisukeskeiset terapeutit eivät ole yhtä "puhdasoppisia", mut itse koin ettei ratkaisukeskeinen ole hyvä, jos on traumataustaa.

Se on vähän tasapainottelua. Huomaan kyllä sen, että välillä terapeutti haluaa vetää keskustelua enemmän nykyhetkeen, mahdollisuuksiin yms. Hänellä on kuitenkin ihan mieletön valikoima keinoja tunteiden säätelyä varten, joten olen hyötynyt terapiasta paljon. Ennen tätä kävin psykodynaamisessa terapiassa ja se antoi kyllä hyväksytyksi tulemisen tunteen, mutta ei vastaavalla tavalla uusia keinoja ongelmien käsittelyyn.

Mutta kaikelle on aikansa. En usko, että ilman sitä aiempaa psykodynaamista terapiaa olisin päässyt tähän pisteeseen, että olisin aidosti valmis pohtimaan asioita näistä näkökulmista kuin nyt ratkaisukeskeisessä terapiassa. En olisi riittävän tietoinen omista ongelmista, jos olisin joutunut vetämään pelkkää pärjääjän roolia traumoista huolimatta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois.

Tämä tuli kuin omalta näppikseltäni. Suunnilleen noilla sanoin olen itseäni kuvannut.

En vain löydä kompromissia, sopivaa välitasoa. Joko olen muiden mielestä viileä, vetäytyvä enkä anna itsestäni, tai sitten tuollainen pelottavan intensiivinen ja vaativa tapaus.

Tämä se on! Ihmissuhteet ovat "love me or leave me". Oletko pohtinut kiintymyssuhdetyyliäsi? Monella vaikean perhetaustan omaavalla se on ristiriitainen. Minulla ainakin ja tuo ajattelu kuulostaa hyvin tutulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois.

Tämä tuli kuin omalta näppikseltäni. Suunnilleen noilla sanoin olen itseäni kuvannut.

En vain löydä kompromissia, sopivaa välitasoa. Joko olen muiden mielestä viileä, vetäytyvä enkä anna itsestäni, tai sitten tuollainen pelottavan intensiivinen ja vaativa tapaus.

Tämä se on! Ihmissuhteet ovat "love me or leave me". Oletko pohtinut kiintymyssuhdetyyliäsi? Monella vaikean perhetaustan omaavalla se on ristiriitainen. Minulla ainakin ja tuo ajattelu kuulostaa hyvin tutulta.

Toisella vanhemmistani oli tämä kiintymyssuhdetyyli ja toisella välttelevä. Vaikuttaa siltä, että perheessä jälkikasvulla on myös molempia. Siksi näkemykset ihmissuhteista eroavat aika voimakkaasti.

Up

Up