Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Joku on täällä joskus verrannut huonoa lapsuutta siihen, että sattuu saamaan pokerissa huonot kortit pelin alussa käteen. Niillä on vaikeaa pelata hyvin, koska huonojen lähtökohtien vaikutus näkyy monessa elämänvaiheessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Joku on täällä joskus verrannut huonoa lapsuutta siihen, että sattuu saamaan pokerissa huonot kortit pelin alussa käteen. Niillä on vaikeaa pelata hyvin, koska huonojen lähtökohtien vaikutus näkyy monessa elämänvaiheessa.

Jep. Esim. opinnoissa: traumataustan takia ja mt-häiriöiden takia opintojen suorittaminen vaaditussa ajassa on itselleni ollut mahdotonta, koska samanaikaisesti olen aina käynyt terapiassa tai hoitanut jotain fyysistä sairautta, käynyt kalliissa tutkimuksissa jne. ja olen joutunut isojen ylimääräisten kulujen takia käymään töissä opintojen ohessa sekä viikolla, viikonloppuisin että kaikki loma-ajat. Oma pää ei jaksa opintoja ja töitä samanaikaisesti, joten vedän itseni piippuun säännöllisesti. Opiskelijoiden rahallinen tuki ei ole riittävää eikä sillä terapiakustannuksia (150-250 egee kuussa) kustanneta millään. Siihen lisäksi lääkkeet, muiden sairauksien tutkimukset ja muut. Koululta ei ymmärretä eikä niitä kiinnosta, painostetaan valmistumaan mahdollisimman nopeasti. Minä vaan en saa asioita hoidettua vaaditussa ajassa, koska olen jatkuvasti ihan älyttömän väsynyt. Jotta saisin koulun käytyä tavoiteajassa, pitäisi minun saada keskittyä pelkästään 100% kouluun, mikä ei koskaan tule olemaan mahdollista. Ja 100% kouluun panostus vaatisi hyvää terveyttä, vakavasti masentuneena ja korkeilla ahdistuspisteillä keskittyminen ja aloitekyvykkyys on aika heikkoa. Plussana pahat univaikeudet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Joku on täällä joskus verrannut huonoa lapsuutta siihen, että sattuu saamaan pokerissa huonot kortit pelin alussa käteen. Niillä on vaikeaa pelata hyvin, koska huonojen lähtökohtien vaikutus näkyy monessa elämänvaiheessa.

Ainoastaan typerä ihminen mollaa toisia tietämättä mitään jonkun lähtökohdista, koska jokainen yrittää pelata niillä kädessään sillä hetkellä olevilla korteilla juuri niin hyvin kuin osaa.

Autoimmuunisairaudesta puheenollen, minulle puhkesi sellainen juuri kun olin viikko pari sitten sanonut miehelleni että olen täysin loppuun ajettu kun yritän pärjätä työelämän, kotitöiden ja päivittäisten traumaperäisten kehollisten reaktioiden kanssa. Työelämässä olen viime vuosina jaksanut hirveän huonosti ja meillä on se sairas dynamiikka että sen takia aina kun ilmaisen tarvitsevuutta, mies ottaa puheeksi talouden joka on ongelmistani kärsinyt, ja laittaa siten mut takaisin paikalleen etten pääse ikinä palautumaankaan ja pyytämään apua vaan pinnistelen ja jatkan ottamista vaikka ei ole enää mitään mistä ottaa. Mies syyttää minua vähän väliä siitä että syyllistyn niin helposti, ja kuitenkin itse hyvin tietää mistä narusta vetää että pitää mut kotitalouskoneena.

Vierailija kirjoitti:

Autoimmuunisairaudesta puheenollen, minulle puhkesi sellainen juuri kun olin viikko pari sitten sanonut miehelleni että olen täysin loppuun ajettu kun yritän pärjätä työelämän, kotitöiden ja päivittäisten traumaperäisten kehollisten reaktioiden kanssa. Työelämässä olen viime vuosina jaksanut hirveän huonosti ja meillä on se sairas dynamiikka että sen takia aina kun ilmaisen tarvitsevuutta, mies ottaa puheeksi talouden joka on ongelmistani kärsinyt, ja laittaa siten mut takaisin paikalleen etten pääse ikinä palautumaankaan ja pyytämään apua vaan pinnistelen ja jatkan ottamista vaikka ei ole enää mitään mistä ottaa. Mies syyttää minua vähän väliä siitä että syyllistyn niin helposti, ja kuitenkin itse hyvin tietää mistä narusta vetää että pitää mut kotitalouskoneena.

Mitä myönteisiä puolia tuossa parisuhteessa on?

Minulla oli epävakaa vanhempi. Lapsuuden käsitteleminen oli todella vaikeaa, kun siihen kuului sekä valtavan ihania että todella kamalia juttuja. Monet asiat olivat jollain tavalla vinksallaan, vaikka uupunut vanhempi varmasti yrittikin parhaansa.

Menneisyyden käsitteleminen on helpottunut, kun olen ruvennut ajattelemaan, että oikeastaan minulla oli kaksi aivan erilaista äitiä, joista kumpikin oli yhtä todellinen versio samasta ihmisestä. Tällöin on ollut helpompi antaa tilaa sekä voimakkaille rakkauden että vihan tunteille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autoimmuunisairaudesta puheenollen, minulle puhkesi sellainen juuri kun olin viikko pari sitten sanonut miehelleni että olen täysin loppuun ajettu kun yritän pärjätä työelämän, kotitöiden ja päivittäisten traumaperäisten kehollisten reaktioiden kanssa. Työelämässä olen viime vuosina jaksanut hirveän huonosti ja meillä on se sairas dynamiikka että sen takia aina kun ilmaisen tarvitsevuutta, mies ottaa puheeksi talouden joka on ongelmistani kärsinyt, ja laittaa siten mut takaisin paikalleen etten pääse ikinä palautumaankaan ja pyytämään apua vaan pinnistelen ja jatkan ottamista vaikka ei ole enää mitään mistä ottaa. Mies syyttää minua vähän väliä siitä että syyllistyn niin helposti, ja kuitenkin itse hyvin tietää mistä narusta vetää että pitää mut kotitalouskoneena.

Mitä myönteisiä puolia tuossa parisuhteessa on?

On niitäkin. Enkä ole itsekään täydellinen tietenkään. Kaikki on hyvin niin kauan kuin jaksan. Kun olen heikko ja tarvitsisin tukea ja tsemppausta alkaa kiukuttelu ja talousasioilla syyllistäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autoimmuunisairaudesta puheenollen, minulle puhkesi sellainen juuri kun olin viikko pari sitten sanonut miehelleni että olen täysin loppuun ajettu kun yritän pärjätä työelämän, kotitöiden ja päivittäisten traumaperäisten kehollisten reaktioiden kanssa. Työelämässä olen viime vuosina jaksanut hirveän huonosti ja meillä on se sairas dynamiikka että sen takia aina kun ilmaisen tarvitsevuutta, mies ottaa puheeksi talouden joka on ongelmistani kärsinyt, ja laittaa siten mut takaisin paikalleen etten pääse ikinä palautumaankaan ja pyytämään apua vaan pinnistelen ja jatkan ottamista vaikka ei ole enää mitään mistä ottaa. Mies syyttää minua vähän väliä siitä että syyllistyn niin helposti, ja kuitenkin itse hyvin tietää mistä narusta vetää että pitää mut kotitalouskoneena.

Mitä myönteisiä puolia tuossa parisuhteessa on?

On niitäkin. Enkä ole itsekään täydellinen tietenkään. Kaikki on hyvin niin kauan kuin jaksan. Kun olen heikko ja tarvitsisin tukea ja tsemppausta alkaa kiukuttelu ja talousasioilla syyllistäminen.

Ansaitsisit paremman parisuhteen. Ei ihme, ettet voi hyvin, jos kumppani ei ole aidosti tukenasi silloin, kun on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Autoimmuunisairaudesta puheenollen, minulle puhkesi sellainen juuri kun olin viikko pari sitten sanonut miehelleni että olen täysin loppuun ajettu kun yritän pärjätä työelämän, kotitöiden ja päivittäisten traumaperäisten kehollisten reaktioiden kanssa. Työelämässä olen viime vuosina jaksanut hirveän huonosti ja meillä on se sairas dynamiikka että sen takia aina kun ilmaisen tarvitsevuutta, mies ottaa puheeksi talouden joka on ongelmistani kärsinyt, ja laittaa siten mut takaisin paikalleen etten pääse ikinä palautumaankaan ja pyytämään apua vaan pinnistelen ja jatkan ottamista vaikka ei ole enää mitään mistä ottaa. Mies syyttää minua vähän väliä siitä että syyllistyn niin helposti, ja kuitenkin itse hyvin tietää mistä narusta vetää että pitää mut kotitalouskoneena.

Mitä myönteisiä puolia tuossa parisuhteessa on?

On niitäkin. Enkä ole itsekään täydellinen tietenkään. Kaikki on hyvin niin kauan kuin jaksan. Kun olen heikko ja tarvitsisin tukea ja tsemppausta alkaa kiukuttelu ja talousasioilla syyllistäminen.

Ansaitsisit paremman parisuhteen. Ei ihme, ettet voi hyvin, jos kumppani ei ole aidosti tukenasi silloin, kun on vaikeaa.

Samaa mieltä tämän vastaajan kanssa. Sen jo varmasti tiedätkin kun olet tässä keskustelussa että tuo kuvio on täysin kestämätön ja pitää sinut varmasti sairaana. Aika aikaansa kutakin, löysit tuon miehen silloin kun et vielä tunnistanut omia tarpeitasi ja hän halusi ja haluaa sinut juuri sellaisena. Se oli kuitenkin silloin ja nyt on nyt.

Samaistun moneen kohtaan edellisten kirjoituksista, vaikka kotioloni eivät ole olleet lähellekään niin kamalat kuin monella muulla. Vanhemmilla on ollut toivottavasti hyvä tarkoitus enkä pidä heitä 100% pahana, herkkänä ihmisenä kannan silti jälkiä vanhempieni teoista ja sanoista. Pidin itse asiassa lapsuuttani normaalina kaikessa kamaluudessaan, kunnes sain kotoa muuttaessani kavereita ja pääsin näkemään heidän välittäviä, normaaleja perhesuhteitaan.

Olin aina tunnollinen ja pärjäsin koulussa. Koin silti siinä ohessa koulukiusaamista, masennuksen, isän syyllistämisen ja raivokohtaukset (ei fyysisesti satuttanut, olin aina nopeampi pakenemaan), äidin ripustautumisen, vanhempien jatkuvan riitelyn sekä muiden haukkumisen selän takana. Vanhemmissa ei koskaan ollut mitään vikaa omasta mielestään.

Henkistä tukea en ole saanut päätöksilleni, meillä auttaminen ja rakkaus on korvattu almuilla. Ei tietenkään pyytteettömästi, vaan aina syyllistäen ja tilaisuuden tullen syyllistäen uudelleen.

Nyt vasta myöhemmällä iällä pudottuani kunnolla kuopan pohjalle sekä äitiydestä haaveillessani olen alkanut ymmärtää lapsuuteni vaikutuksia omaan käyttäytymiseeni ja ystävä- ja parisuhteiden vaikeuteen. Silti en osaa pyytää apua, vaatia apua tai ilmaista ahdistukseni määrää riittävän selkeästi että minut otettaisiin vakavasti. Olenhan aina pärjännyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Tämä olisi voinut tulla omasta kynästäni. Traumatausta on myös ja autoimmuunisairauksia puhjennut useampi. Ne diagnosoitiin vain ja ainoastaan siksi, koska maksoin ja vaadin tutkimuksia monta vuotta. Kaksi sairautta eteni jo pitkälle- minulla on monessa kohtaa kropassa kudostuhoa. Kait se oli sitä kun on aina ollut se kiltti tyttö ja kynnysmatto niin ei osannut vaatia, että lääkärit ottaa tosissaan. Ja sitten kun vaati, sai hankalan leiman ja mielenterveys kyseenalaistettiin. Vaikka niitä ihan oikeita sairauksia sieltä taustalta sitten löytyikin. Kyllä ihminen sen itse tuntee kun kropassa ei ole kaikki kunnossa.

Oma elämä myös ollut viime vuodet yhtä vastoinkäymisten tykitystä ja hankalia ihmissuhteita, joista olen onneksi päässyt pois. Tulevaisuus pelottaa, koska tiedän että kroppa ei kestä ja itse en jaksa.

Jos olen puhunut isäni kanssa lapsuuden tai nuoruuden kokemuksistani perheessämme, niin minulle käy samoin kuin toisellekin kirjoittajalle täällä: isä heittäytyy marttyyriksi ja alkaa kerjätä sääliä. "Niin, kaikin tavoin huonohan minä olin, mutta en sentään sinua piiskannut vaikka itse sain selkääni..."

Ei tällaisen ihmisen kanssa pysty rakentavasti puhumaan yhtään mistään. Itsekeskeinen vanhempi pysyy yhtä itsekeskeisenä vaikka vuodet kuluvat. Epäonnistuneen keskusteluyrityksen jälkeen tunnet itsesi yhtä mitättömäksi kun aina ennenkin, kun keskustelu ei koskaan etene yhtään mihinkään ellei vanhempi saa päättää mistä puhutaan ja millä tavalla.

Ainoa mitä tästä voi ottaa opiksi on se, että omia lapsia on joutunut opettelemaan kuuntelemaan huolellisesti pienestä pitäen, jotta vastaava kuvio ei tässä suvussa enää toistuisi. Oli oma lapsuus millainen hyvänsä, niin vanhemman ei pitäisi sen vuoksi kerjätä myötätuntoa ja sääliä pieniltä lapsiltaan, vaan olla itse aikuisena se henkilö, johon lapset voivat tukeutua.

Up

Vierailija kirjoitti:

Jos olen puhunut isäni kanssa lapsuuden tai nuoruuden kokemuksistani perheessämme, niin minulle käy samoin kuin toisellekin kirjoittajalle täällä: isä heittäytyy marttyyriksi ja alkaa kerjätä sääliä. "Niin, kaikin tavoin huonohan minä olin, mutta en sentään sinua piiskannut vaikka itse sain selkääni”.

Kotona kuultua vastaavassa tilanteessa: ”Kiitos nyt vain kun tahallasi halusit mieleni pahoittaa”.

T. 197

Olen parisuhteessa ihmisen kanssa jolla myöskin ollut väkivaltainen lapsuus ja elämä muutenkin turvatonta.  Hänellä on pahoja mielenterveysongelmia ja välillä ollut myös osastolla. Asiaa ei helpota omat ongelmani ja minullakin on paljon ikäviä asioita nuoruuteen liittyen.  Välillä tuntuu etten jaksa enää, mutta tiedän etten jätä häntä sillä sitten hän jäisi ihan yksin ja tavallaan minullakaan ei ole paljon läheisiä. Olemme jotenkin hitsautuneet yhteen. Hänkään ei kuitenkaan koskaan ole väkivaltainen ja muuten kohtelee minua hyvin ja mitä hän toisaalta sairaudelleen voi. Nyt on onneksi mennyt paremmin. Nuoria ollaan vasta ja en tiedä sitten miten joskus tulevaisuudessa. Ehkä me pärjäämme kuitenkin. Muuten hän on todella ihana ihminen, vaikka niitä pahoja kausia on ja silloin kaikki näyttää huonolta. Näiden asioiden takia tunnen välillä suurta vihaa niitä sadistisia ihmisiä kohtaan, koska voivat tuhota toisen mielen. Uskon, että meidän molempien asiat voisivat olla paljon paremmin. Minulla on silti tunne, että pärjäämme kyllä. Täytyy vaan mennä hetki kerrallaan. Onneksi nämä asiat ovat itselle myös tuttuja niin tavallaan en ylläty ja pystytään puhumaan mistä vaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos olen puhunut isäni kanssa lapsuuden tai nuoruuden kokemuksistani perheessämme, niin minulle käy samoin kuin toisellekin kirjoittajalle täällä: isä heittäytyy marttyyriksi ja alkaa kerjätä sääliä. "Niin, kaikin tavoin huonohan minä olin, mutta en sentään sinua piiskannut vaikka itse sain selkääni”.

Kotona kuultua vastaavassa tilanteessa: ”Kiitos nyt vain kun tahallasi halusit mieleni pahoittaa”.

T. 197

Todella kypsää käytöstä.

Lapsena jo huomasin, että vanhempani on henkisesti todella hauraan oloinen. Häntä kävi sääliksi. Yritin yllä mahdollisimman helppo lapsi ja tukea häntä. Kai sen takia minusta tuli hänen terapeuttinsa. Valitettavasti vain suhde ei ikinä kehittynyt normaaliksi lapsen ja vanhemman suhteeksi. Kun minusta tuli aikuinen, jouduin jättämään vanhempani, jotta olisin päässyt elämään omaa elämääni enkä rypemään hänen murheissaan. Ammattiapuakaan kun hän ei ollut halukas hakemaan.

Up

Up