Lue keskustelun säännöt.
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).
Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.
Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?
Minulla.
Silloin kun isä oli vielä jokseenkin kunnossa, niin hänestä sai paljon enemmän irti, mutta äiti katsoi kaikkea oman vääristyneen spektrinsä takaa. Tukea ei saanut mihinkään, vaan jo alle teini-iässä piti osata ajatella kuin aikuinen joka on jo kokenut kaiken.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Näihin ketjuihin tulee aina joku pätemään miten hän on niin paljon parempi kuin muut ja päässyt niin hienosti eteenpäin... Jos oikeasti olisi päässyt eteenpäin, niin ei olisi tarvetta tällä tavalla boostata itsetuntoaan painamalla muita alas.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Ja sinulla on mikä pätevyys diagnosoida?
Kivaa tekstiähän se ei ole sellaiselle, joka on rakentanut uhri-identiteetin. Silloin se että joku muu on löytänyt toimivamman tavan selviytyä vaikeasta lapsuudesta, voi aiheuttaa raivoa ja ilkeilyä.
Mutta oma on elämäsi, uhriudu vaan jos se todella tekee sinut onnelliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).
Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.
Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?
Saa jotakin tyydtystä..
Ei se noin mene. Lues psykologiaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).
Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.
Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?
Miksi sinulla on niin paha olla, että sinun täytyy tulla vertaistukiketjuun mitätöimään toisten kokemuksia? Ihmisille ei ole tarpeeksi paikkoja käsitellä näitä kokemuksia. Asioiden käsittely ei etene, jos koko ajan joutuu olemaan pelkästään pärjäävän roolissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Ja sinulla on mikä pätevyys diagnosoida?
Kivaa tekstiähän se ei ole sellaiselle, joka on rakentanut uhri-identiteetin. Silloin se että joku muu on löytänyt toimivamman tavan selviytyä vaikeasta lapsuudesta, voi aiheuttaa raivoa ja ilkeilyä.
Mutta oma on elämäsi, uhriudu vaan jos se todella tekee sinut onnelliseksi.
Mene nyt trolli matkoihisi. Tunnen tuolla tavalla puhuvia ihmisiä ja olen nähnyt millaista tuhoa he saavat ympärillään aikaan. Näennäinen pärjääjä pärjää kaiken heikoiten, koska hän ei kykene kohtaamaan tunteitaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Näihin ketjuihin tulee aina joku pätemään miten hän on niin paljon parempi kuin muut ja päässyt niin hienosti eteenpäin... Jos oikeasti olisi päässyt eteenpäin, niin ei olisi tarvetta tällä tavalla boostata itsetuntoaan painamalla muita alas.
En minä tarvitse buustausta, kun minulla on hyvä elämä.
Sen sijaan nuo jotka jatkavat lapsuuden kurjuuksissa elämistä yhä aikuisenakin, TARVITSEVAT näkökulman että on muitakin tapoja elää kuin se lapsuuden kurjuudessa eläminen ja muihin vertaaminen.
Etenkin kun ne vertaamiset muihin harvoin on ihan realistisia, nähdään ne lumien kolaamiset, muttei sitä miten harvinaista tuollainen monta sukupolvea yhdessä eläminen on. Ja onko se oikeasti sitä mikä tekee onnelliseksi, minä mielellään kolaan itse lumeni enkä asu esim anopin naapurissa, noin esimerkkinä.
Mutta jos nykyinen elämä on hyvää, niin jatkaa samalla tiellä vaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Näihin ketjuihin tulee aina joku pätemään miten hän on niin paljon parempi kuin muut ja päässyt niin hienosti eteenpäin... Jos oikeasti olisi päässyt eteenpäin, niin ei olisi tarvetta tällä tavalla boostata itsetuntoaan painamalla muita alas.
En minä tarvitse buustausta, kun minulla on hyvä elämä.
Sen sijaan nuo jotka jatkavat lapsuuden kurjuuksissa elämistä yhä aikuisenakin, TARVITSEVAT näkökulman että on muitakin tapoja elää kuin se lapsuuden kurjuudessa eläminen ja muihin vertaaminen.
Etenkin kun ne vertaamiset muihin harvoin on ihan realistisia, nähdään ne lumien kolaamiset, muttei sitä miten harvinaista tuollainen monta sukupolvea yhdessä eläminen on. Ja onko se oikeasti sitä mikä tekee onnelliseksi, minä mielellään kolaan itse lumeni enkä asu esim anopin naapurissa, noin esimerkkinä.
Mutta jos nykyinen elämä on hyvää, niin jatkaa samalla tiellä vaan.
Elämäni on oikein hyvää, jos en joudu kohtaamaan kaltaisiasi pässinpäitä. Elä sinä omaa elämääsi ja anna muiden elää omaansa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Ja sinulla on mikä pätevyys diagnosoida?
Kivaa tekstiähän se ei ole sellaiselle, joka on rakentanut uhri-identiteetin. Silloin se että joku muu on löytänyt toimivamman tavan selviytyä vaikeasta lapsuudesta, voi aiheuttaa raivoa ja ilkeilyä.
Mutta oma on elämäsi, uhriudu vaan jos se todella tekee sinut onnelliseksi.
Mene nyt trolli matkoihisi. Tunnen tuolla tavalla puhuvia ihmisiä ja olen nähnyt millaista tuhoa he saavat ympärillään aikaan. Näennäinen pärjääjä pärjää kaiken heikoiten, koska hän ei kykene kohtaamaan tunteitaan.
Mitä ihmeen tunteita? Kohtaan rakkauteni perheeseeni, harrastuksiini, kotiini.
Mutta kai se on mahdotonta ymmärtää jos yhä itse rypee vanhoissa asioissa, että en tunne vanhempaani kohtaan yhtään mitään. Kuten en muitakaan sellaisia asioita kohtaan, jotka eivät ole olleet millään tavoin aktiivisia minun elämässäni vuosikymmeniin.
Varmaan jos nyt oikein aktiivisesti alkaisi muistella, miten tehtiin vääryys vuonna x ja sanottiin vuonna y, saisin itselleni pahan olon ja katkeruudenkin, että miksi minulle kävi, yhyy. Mutta parantaisiko tuollainen kenenkään elämää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On. En ole saanut täysi-ikäistyttyäni kertaakaan mitään lahjaa (esim häälahja, valmistujaislahja), en yksiäkään onnitteluja (häät, lapsen syntymä), en killinkiäkn rahaa, en mitään henkistä tukea, en yuhteydenpitoa, välittämistä tai muutakaan kiintymyksen osoitusta missään määrin.
Isäni on pahasti luonnevikainen ja väkivaltainen (lapsuudessa pieksettiin lapsia usein, ja yleensä ilmsn syytä, syy oli se että isää kiukutti joku asia ja kiukku purettiin väkivaltaan). Hullun vaatimuksesta/käskystä lapset laitettiin maailmalle (suomeksi sanoen heitettiin ulos) kun täytin 18. Äiti katsoi vierestä tyhjin lasittunein silmin ja alistui kaikkeen mitä isä sanoi.
Siinäpä se. Yksin olen ollut koko aikuisuuteni. Kukaan ei ole ikinä auttanut tai tukenut, yksin olin kaikki joulunpyhät tyhjässä opiskelija-asunnossa nuorena. Vanhemmat ei soittaneet, ei kyselleet kuulumisia. Sinne ei saanut mennä.
Asia oli mulle niin kauan ok ja hyväksyttävissa kun olin yksin. Kun sain omat lapset niin ”paska räpsähti tuulettimeen” kun vasta silloin tajusin miten tärkeesti mua on pahoinpidelty, kaltoinkohdeltu, lsiminlyöty.
Mun vanhemmat ei välitä tippaakaan lapsenlapsistaan. Eivät ole onnitelleet eivätkä tulleet ristiäisiin vaikka kutsuin. Eivät varmaan edes nimiä ja ikiä tiedä.Asia on siitä paska että tästä paskasta lapsuudesta ei voi kertoa kellekään. Ne pari kertaa kun oon tehnyt niin, on kostautunut pahasti, mut on eristetty tai asiasta syytetty minua. Aina luullaan että LAPSI on vaikea, kiukkuinen tai ilkeä vanhemmilleen jos välejä ei ole. Kukaan ei suostu hyväkdymään sitä että vanhempi on hullu, sadistinen, lapsenhakkaaja.
Raskasta on. Oon nyt 40 enkä ole kertaakaan elämässäni saanut mitään apua mustään asian käsittelyyn. Tunnen juurettomuudesta ja välirikosta vsnhempiin häpeää ja noloutta (tiedän, ei kuuluisi). Yritän salata asian koska muilta tulee vain paskaa niskaan.
Vihaan paskoja vanhempiani. Ilkeinmät ja itsekkäimmät ja vittumaisimmat ihmiset mitä maan päällä tiedän.
Kamalaa, otan osaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei näitä voi käsittää, kitistään jostakin lumien kolaamisesta ja ikivanhoista asioista. Ja luullaan, että kaikilla muilla on ollut täydellinen lapsuus, ilmeisesti.
Omaa vastuunottoa aikuisen arjesta ei näy, yhä on vanhemmat syypäät yksinäisyyteen ja ties mihin. Kuinka kauan aikoo jatkaa tuota, onko vanhemmat yhä syyllisiä kaikkeen, kun lapsuuden loppumisesta on vuosikymmeniä? Itse ei kai ole tehnyt yhtään tyhmää valintaa, tai ainakaan ei ole itse mistään vastuussa, kun se lapsuus.
Ja juu, mullakin oli pahantahtoinen, väkivaltainen vanhempi, toista ei lainkaan. En edes jaksa kirjoittaa, mitä kaikkea, merkityksetöntä se nyt on. Mutta on myös ystäviä, hyvä parisuhde, työ jne.
Mutta minä lopetinkin vanhemman syyttelyn (ja hänen miettimisensä ylipäätään) siinä pari vuotta siitä kun muutin omilleni, eli siinä 30 v sitten. Ja otin itse vastuun pärjäämisestäni, ja pärjäsin.
Mutta jatkakaa te ihmeessä osattomuuden kokemustanne, jos se kerran tekee teidät onnelliseksi.
Tämä ei ole tasapainoisen ihmisen tekstiä.
Näihin ketjuihin tulee aina joku pätemään miten hän on niin paljon parempi kuin muut ja päässyt niin hienosti eteenpäin... Jos oikeasti olisi päässyt eteenpäin, niin ei olisi tarvetta tällä tavalla boostata itsetuntoaan painamalla muita alas.
En minä tarvitse buustausta, kun minulla on hyvä elämä.
Sen sijaan nuo jotka jatkavat lapsuuden kurjuuksissa elämistä yhä aikuisenakin, TARVITSEVAT näkökulman että on muitakin tapoja elää kuin se lapsuuden kurjuudessa eläminen ja muihin vertaaminen.
Etenkin kun ne vertaamiset muihin harvoin on ihan realistisia, nähdään ne lumien kolaamiset, muttei sitä miten harvinaista tuollainen monta sukupolvea yhdessä eläminen on. Ja onko se oikeasti sitä mikä tekee onnelliseksi, minä mielellään kolaan itse lumeni enkä asu esim anopin naapurissa, noin esimerkkinä.
Mutta jos nykyinen elämä on hyvää, niin jatkaa samalla tiellä vaan.
Elämäni on oikein hyvää, jos en joudu kohtaamaan kaltaisiasi pässinpäitä. Elä sinä omaa elämääsi ja anna muiden elää omaansa.
Miksi sitten haukut, kuinka minä sinun elämääsi häiritsen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kunnon perseilijä trolli tuli pilkkaamaan ja ivaamaan. Varmaan narsku äitini otti sivupersoonan :). Älkää vastatko, jättäkää huomiotta.
Lässyn lässyn sinä jeesustelija joka väität että täällä lapset rypevät traumoissaan ja piehtaroivat kurjuudessa saaden nautintoa siitä.
Olen traumataustainen luonnevikaisen vanhemman julmasti hakkaama lapsi. Olen taatusti MENESTYNEEMPI kuin sinä, näillä ns. sinun mittareilla mitattuna.
Mulla on kaksi akateemista tutkintoa, työskentelen ison organisaationjohtoryhmässä CIO:na, olen hyväpalkkainen arvostettu johtaja ja tunnettu alallani. En ryve, en piehtaroi, vaan olen sinun termein ”päässyt eteenpäin”. Varmaan sinä esittelet nyt oman menestyksesi joten voin verrata mitrn paljon olet päässyt minua ”pidemmälle”? Äsken olit siitä niin kovin varma.
Tajuatko pölkkypää että tämä eteenpäin meneminen ei tarkoita oikeasti yhtään mitään. Tämä on kaikki ihan merkitykstöntä. Sinä määrittelet ihmiset tämän mukaan, en minä.
Minulle suurin tragedia on luonnevikaiset sadistit vanhempina ja se trauma on ja pysyy minussa. Antaisin kaiken maallisen mammonan ja menestyksen jos voisin saada normaalin lapsuuden.
Sinä i-di-oot-ti luulet että kyse on jostain lumen kolaamisen laskemisesta - miten tyhmä ja hölmö olet kun et tajua tarinan punaista lankaa, et näe metsää puilta. Epäilen ettö et ole kovin älykäs. Minun äo:ni on 141.
T. ”Rypevä surkimus” joksi minut nimitit
Ohis, erittäin tyypillistä: jos valitat kurjasta lapsuudesta tai väkivaltatraumasta, tulee heti joku besserwisser kertomaan että olet surkea luuseri, menestymätön kitisevä paskassa rypevä valittaja.
Tällaiset ihmiset ei tajua mikä trauma on. Se ei tule mistään ”rypemisestä”. Se ei lähde pois ”keskittymällä kivoihin asioihin”. Sitä ei voi poistaa sillä että ”päätän etten ajattele sitä enää”.
Ihmiset ylipäätään tietää todella vähän psyykestä ja sen mekanismeista. Sen takia jotkut kyökkipsykologit huutelee näitä ”neuvojaan”.
Vierailija kirjoitti:
Ohis, erittäin tyypillistä: jos valitat kurjasta lapsuudesta tai väkivaltatraumasta, tulee heti joku besserwisser kertomaan että olet surkea luuseri, menestymätön kitisevä paskassa rypevä valittaja.
Tällaiset ihmiset ei tajua mikä trauma on. Se ei tule mistään ”rypemisestä”. Se ei lähde pois ”keskittymällä kivoihin asioihin”. Sitä ei voi poistaa sillä että ”päätän etten ajattele sitä enää”.Ihmiset ylipäätään tietää todella vähän psyykestä ja sen mekanismeista. Sen takia jotkut kyökkipsykologit huutelee näitä ”neuvojaan”.
Hyvin sanottu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo todellakin kiusallista kun muut äidit suunnittelee joulua isovanhemmilla (siis vanhemmillaan), yhteidiä etelänmatkoja, yhteismökkeilyä kesällä. Oon aina hiljaa ja huomaamattoman näköinen - yhden äitipuirin jo menetin kun erehdyin avautumaan lapsuudestani, mut eristettiin siihen paikkaan ja yksin jäin.
Sit nää samat äipät suunnittelee illanviettoja, kaupunkilomia ym koska ne saa lapset milloin vaan mummolaan. Yritän olla taas hiljaa ja sointua tapettiin sillä me ei päästä koskaan mihinkään kun isovanhemmat ei hoida.
Joudun tuntemaan syyllisyyttä, huomnommuutta, arvottomuutta jä jäpeää taustastsni. Likimain KAIKKI automaattisesti syyttää mua ja oon sataan kertaan kuullut vakioselitykset ”oot ehkä suututtanut vanhempasi/ ehkä olit ilkeö teini/ varmaan vaadit vanhemmiltasi liikaa/ hyvää ne vaan tarkoittaa miksi oot kiittämätön” jne
En jaksa. Oon ihan poikki tätä paskaa. En oikeesti JAKSA.
"Hyvää ne vain tarkoittaa." Voisin repiä silmät päästä siltä ihmiseltä, joka seuraavaksi sanoo noin. Valitettavasti ammattiauttajatkin saattavat sortua tähän, vaikka olisit yksityiskohtaisesti kuvannut miten outoa ja sadistista meno perheessäsi on ollut. Ei, läheskään kaikki ihmiset eivät ole toisia kohtaan hyväntahtoisia ja tämä pitäisi laajasti tunnustaa. Osa vanhemmista on aivan kammottavia omia lapsiaan kohtaan.
Itse koen, että vanhempien toiminnan syiden selvittämiseen ja ymmärtämiseen (lue: arvailuun) käytetty aika on pois omasta kuntoutumisesta. Olivat syyt oudolle käytökselle mitä tahansa, niin tällaisen elämänhistorian kanssa on nyt vain elettävä ja hedelmällisempää olisi miettiä miten se parhaiten onnistuu. Terapiassa huomion keskipisteenä ei pitäisi olla niiden vanhempien, vaan potilaan ja hänen tuntemustensa. Muussa tapauksessa terapia toisintaa samaa haitallista valta-asetelmaa, mikä oli voimassa jo potilaan lapsuudessa ja jolloin hän ei myöskään tullut kokemuksineen kuulluksi perheessä eikä sen ulkopuolella.
On suorastaan nöyryyttävää kuunnella selittelyjä, että piiskaa annettiin varmaan rakkaudesta ja ruoka-annoksia liian vähän, koska oltiin huolissaan terveydestä. En käsitä miten tällaisen pitäisi potilasta auttaa.
Ainakaan minä en ymmärrä miksi terapeutti saattaa ottaa puolustusasianajajan roolin. Kai vanhempien käytökseen jotkut syyt oli, mutta koko lapsuus ja nuoruus meni siinä, että tällaista toimintaa yritti jotenkin kestää ja käsitellä mielessään. Ei sitä enää jaksaisi. Vaikka käytöksen jotenkin käsittäisi mielessään, niin se ei muuta sitä että tällaisten ihmisten kanssa ei enää halua vapaaehtoisesti olla tekemisissä. Vaikka sen sanoisi ääneen, niin terapeutti saattaa silti kuvitella, että hänen pitäisi auttaa sinua jotenkin parantamaan välejä vanhempiisi ja saattaa ehdottaa, että järjestäisit kahvikutsut ja puhuisit tästä ja aiheesta turvallisesti. Se on tässä vaiheessa liian myöhäistä, suhde on kaiken menneen taakan takia pilalla.
Onko muille käynyt, vaikka olet sanonut ettette ole enää väleissä? Oli todella hämmentävää kuunnella tuota ehdotusta. Irtiotto oli kuitenkin vuosien prosessin tulosta.
Mulle on kyllä useampikin mielenterveysalan ihminen sanonut, ettei sukuun ole mikään pakko olla yhteydessä.
Minulla on suku, jossa äärimmäisen, sairaalloisen pakkomielteisesti nimenomaan se yhteydenpito on itsestäänselvää, ja jos olen edes maininnut sukulaisilleni ettei minun tarvitse pitää esim. enooni tai tätiini yhteyttä (kuinka moni pari-kolmekymppinen oikeasti muutenkaan on aktiivisesti yhteydessä vanhempiensa sisarusten kanssa, vaikka he olisivatkin ihan kivoja?) vedetään joku hysteria ja "tuo nyt on tuollaista aivan älytöntä kapinoivan teinin puhetta"- vaihde päälle. Näille ihmisille sitä vaihtoehtoa, jossa ei olla tekemisissä, ei ole olemassa, vaikka kaikki suvussa rääkkäävät toisiaan vuorotellen.
On ollut helpottavaa vapautua heidän seurastaan ja yhteydenpidosta, vaikka mielen sisällä edelleen kummittelevatkin todella pahasti. Ja on hyvin ahdistavaa välillä, kun ei ole ketään sukulaista jolta saisi tukea elämässä. Jos menisin naimisiin, olisi vieraslistallani pelkkiä kavereita (onneksi edes heitä!)
Tuntuu että oman lapsuuden takia oma tunteiden ilmaisu ja niiden käsittely sekä toisten ihmisten tunteiden kohtaaminen on todella huonolla tasolla. Saatan osata kirjoittamalla ilmaista tunteitani tosi hyvin ja tarkasti, kuten myös esim viesteillä tukea hyvin läheisiäni. Mutta jos joudun kasovtusten selittämään omiani tunteitani tai kohtaamaan toisten vaikeita tunteita kuten vihaa tai surua, menen täysin lukkoon. En osaa kasvotusten lohduttaa, en uskalla koskettaa, vaikkapa laittaa kättä olkapäälle tai katsoa kunnolla silmiin, en osaa halata, ottaa lähelle, enkä uskalla välttämättä edes näyttää omia tunteitani. Tai jos osaan, ne menee täysin ääripäähän eli en osaa hallita tunteitani vaan esim vihaisena rikon tavaroita ja se viha jää ns. päälle, en osaa rauhoittua ja kaikki tunteet vaan kuohuu yli, aivan kuin pienellä lapsella. Ihme kyllä tähän ei ole terapiassa kovinkaan paljoa puututtu tai asiaa käsitelty, jonkinlaisia tunnetaitoja pitäisi siis opetella. Miten se tapahtuu, onko kenelläkään siitä kokemuksia?
Sinä ruokit traumaasi.