Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minusta olisi mielenkiintoista, jos joskus eteenpäin menemistä vaativat henkilöt avaisivat tarkemmin sitä, mitä he tällä oikeastaan tarkoittavat? Esimerkiksi sotaveteraanin elämähän menee eteenpäin päivä kerrallaan, mutta ei hänestä silti traumatonta millään konstilla tule.

Sotaveteraanit ansaitsevat henkisen tuen, vaikka he eivät sitä pyytäneetkään. Ehkä he vain keskittyivät huolehtimaan perheestä ja taloudesta sodan jälkeen, niin isoisäni teki. Miksi heidän 40-50-luvulla syntyneet lapsensa sitten keskittyivät pääosin itseensä henkistä ja taloudellista tukea saaden, huomiota vaatien, kaltoinkohdellen omia lapsiaan?

Eteenpäin meneminen on jokaisella oman tapaista, ei sitä vaatia tarvitse.

Isoisäni alkoholisoitui sodasta palattuaan. Kai tällainen perhe-elämä on jotain jälkiä lapsiinkin luonnollisesti jättänyt.

Ainakin sellaista selkeää katkeruutta, että omia lapsia ei haluttu auttaa, kun vanhempi koki, että on itsekin joutunut pärjäämään niin omillaan. Ikään kuin se hänen lastensa vika olisi... Useinhan ihmiset ajattelevat, että haluavat antaa lapsilleen paremmat lähtökohdat kuin mitä itse saivat.

Mikähän siinä on, että vaikea lapsuus saa ihmiset reagoimaan niin eri tavoin myöhemmin omiin lapsiinsa? Toiset laittavat aivan surutta saman paskan eteenpäin, toiset yrittävät tarjota lapsilleen aivan erilaisen elämän.

Onko tätä tutkittu miten paljon?

Onko erikoistuvan lekun iskäki leku...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. En ole saanut täysi-ikäistyttyäni kertaakaan mitään lahjaa (esim häälahja, valmistujaislahja), en yksiäkään onnitteluja (häät, lapsen syntymä), en killinkiäkn rahaa, en mitään henkistä tukea, en yuhteydenpitoa, välittämistä tai muutakaan kiintymyksen osoitusta missään määrin.

Isäni on pahasti luonnevikainen ja väkivaltainen (lapsuudessa pieksettiin lapsia usein, ja yleensä ilmsn syytä, syy oli se että isää kiukutti joku asia ja kiukku purettiin väkivaltaan). Hullun vaatimuksesta/käskystä lapset laitettiin maailmalle (suomeksi sanoen heitettiin ulos) kun täytin 18. Äiti katsoi vierestä tyhjin lasittunein silmin ja alistui kaikkeen mitä isä sanoi.

Siinäpä se. Yksin olen ollut koko aikuisuuteni. Kukaan ei ole ikinä auttanut tai tukenut, yksin olin kaikki joulunpyhät tyhjässä opiskelija-asunnossa nuorena. Vanhemmat ei soittaneet, ei kyselleet kuulumisia. Sinne ei saanut mennä.

Asia oli mulle niin kauan ok ja hyväksyttävissa kun olin yksin. Kun sain omat lapset niin ”paska räpsähti tuulettimeen” kun vasta silloin tajusin miten tärkeesti mua on pahoinpidelty, kaltoinkohdeltu, lsiminlyöty.

Mun vanhemmat ei välitä tippaakaan lapsenlapsistaan. Eivät ole onnitelleet eivätkä tulleet ristiäisiin vaikka kutsuin. Eivät varmaan edes nimiä ja ikiä tiedä.

Asia on siitä paska että tästä paskasta lapsuudesta ei voi kertoa kellekään. Ne pari kertaa kun oon tehnyt niin, on kostautunut pahasti, mut on eristetty tai asiasta syytetty minua. Aina luullaan että LAPSI on vaikea, kiukkuinen tai ilkeä vanhemmilleen jos välejä ei ole. Kukaan ei suostu hyväkdymään sitä että vanhempi on hullu, sadistinen, lapsenhakkaaja.

Raskasta on. Oon nyt 40 enkä ole kertaakaan elämässäni saanut mitään apua mustään asian käsittelyyn. Tunnen juurettomuudesta ja välirikosta vsnhempiin häpeää ja noloutta (tiedän, ei kuuluisi). Yritän salata asian koska muilta tulee vain paskaa niskaan.

Vihaan paskoja vanhempiani. Ilkeinmät ja itsekkäimmät ja vittumaisimmat ihmiset mitä maan päällä tiedän.

Mun kokemukset on lähes identtiset. Itseäkin satuttaa näkyää eniten se, ettei asiasta voi puhua kellekään ilman, että heti sanotaan, että "no onhan sulla sentään vanhemmat, kaikilla ei ole!" 

Kukaan ei suostu ymmärtämään, että vanhempani olivat täysin sairaita ja väkivaltaisia ja olisin paljon mieluummin valinnut sen vaihtoehdon, että vanhempani kuolevat ollessani vauva ja joudun sijoitukseen. En kertakaikkiaan pysty kuvittelemaan karmeampaa lapsuutta. 

Mutta näinhän se on, että jos jollekin selviää, että aikuinen lapsi ei vanhempiensa kanssa ole tekemisissä, nin lapsi on törkeä, itsekäs, piittamaton yms. Kun on kaiken sen paskan kokenut, toivoisi, että joku edes yrittäisi ymmärtää. Vaikka ei ymmärtäisi, niin olisi edes hiljaa. Sanoisi vain että okei kun kuulee, etten ole vanhempieni kanssa tekemisissä. 

Vaikutat narsistilta. Halusit katkaista sisaresi ystävyyssuhteen? Say no more. Ootte niin läpinäkyviä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

En ota kantaa perheesi tilanteeseen, mutta te olette eläneet aivan eri elämää samoista vanhemmista huolimatta, jos ikäeroa on vuosikymmeniä. Olisi erikoista, jos mikään ei olisi vanhempien elämässä vuosikymmenten aikana muuttunut.

Samassa perheesaä samanikäiset sisaruksetkin kokevat vanhempansa eri tavoin ja tulevat myös eritavoin kohdelluksi. Se, minkä veli muistaa pelkästään hyvänä joihinkin omiin valemuistoihinsa nojaten, on voinut tarkoittaa hlvettiä sisarelleen.

Vierailija kirjoitti:

Onko erikoistuvan lekun iskäki leku...

Ei ole, olen rupusakki wt perheestä.

T. Se lääkäri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

En ota kantaa perheesi tilanteeseen, mutta te olette eläneet aivan eri elämää samoista vanhemmista huolimatta, jos ikäeroa on vuosikymmeniä. Olisi erikoista, jos mikään ei olisi vanhempien elämässä vuosikymmenten aikana muuttunut.

Samassa perheesaä samanikäiset sisaruksetkin kokevat vanhempansa eri tavoin ja tulevat myös eritavoin kohdelluksi. Se, minkä veli muistaa pelkästään hyvänä joihinkin omiin valemuistoihinsa nojaten, on voinut tarkoittaa hlvettiä sisarelleen.

Ei tarvitse edes olla valemuistoja. Tilanteet ovat oikeasti erilaisia vanhempien erilaisen käytöksen takia eivätkä kaikki lapset aina ole paikalla samaan aikaan.

Edelleen kun seuraa tubelta esim amerikkalaisäitien interaktiotoa vauvojensa kanssq, on ae kyllä ihan eri planeetalta.. lauletaan, hymyillään ja puhutellaan paljon.. annetaan rakkautta näkyvästi.. Suomessa on jotain todella pielessä tunneilmastossa. Kaikkea pihdataan. Ja vain äärireaktiot hqvaitaan radarilla lopulta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

En ota kantaa perheesi tilanteeseen, mutta te olette eläneet aivan eri elämää samoista vanhemmista huolimatta, jos ikäeroa on vuosikymmeniä. Olisi erikoista, jos mikään ei olisi vanhempien elämässä vuosikymmenten aikana muuttunut.

Samassa perheesaä samanikäiset sisaruksetkin kokevat vanhempansa eri tavoin ja tulevat myös eritavoin kohdelluksi. Se, minkä veli muistaa pelkästään hyvänä joihinkin omiin valemuistoihinsa nojaten, on voinut tarkoittaa hlvettiä sisarelleen.

Ei tarvitse edes olla valemuistoja. Tilanteet ovat oikeasti erilaisia vanhempien erilaisen käytöksen takia eivätkä kaikki lapset aina ole paikalla samaan aikaan.

Juurikin näin. Ja sitten ihmetellään kun sisko koki näin tai noin, jos reqgoi voimakkaasti. Veljet usein pyrkii mitätöimään siskojaan ja asettumaan esim äitiensä puolelle, koska saavat heiltä ihailua. Päinvastoin kuin sisarensa. Eli sisarukset elävät täysin eri maailmoissa. Hajoita ja hallitse.

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kun seuraa tubelta esim amerikkalaisäitien interaktiotoa vauvojensa kanssq, on ae kyllä ihan eri planeetalta.. lauletaan, hymyillään ja puhutellaan paljon.. annetaan rakkautta näkyvästi.. Suomessa on jotain todella pielessä tunneilmastossa. Kaikkea pihdataan. Ja vain äärireaktiot hqvaitaan radarilla lopulta.

Naulan kantaan. Ja se kylmä tunneilmapiuri jatkuu aikuisenakin. Kun muutin kotoa 19vvlukionnjälkeen opiskelemaan, mun vanhemmat lopetti kaiken yhteydenpidon seinään. Edes jouluksi en ollut tervetullut vasn joulut vietin yksin tyhjässä opiskelija-asunnossa. Missään eivät ole ikinä auttaneet eivätkä olleet mitenkään tukena tai apuna.

Lapsi on vaan joku... ventovieras, liki vihollinen.

Omat lapseni kasvatan niin että ne kylpevät rakkaudessa ja olen tietoisesti opetellut juuri tuota kuvaamaasi vuorovaikutustyyliä.

Hmm566

Joo. Jotain mätää Suomen maalla..

Yksi amerikkalaistuttava kertoi, miten suomalainen äitinsä ei koskaan halunnut jakaa mitään muistojaan tyttärelleen kotimaastaan. Eli se sellainen valtava pihtaaminen ja ei jakaminen joka tasolla on jotain suomalaisuutta. En anna sinulle edew muistoja.. joita kantaa eteenpäin. Ehkä monintekee sukututkimuksiakin siksi,e ttä pihdatun aukutarinannvuoksi haluaa löytää itselleen laajemman kokonaisuuden, mistä polveutuu. Ja joskus sitä voi yllättyä.. vaikka mistä. Vaietusta.

Vierailija kirjoitti:

Joo. Jotain mätää Suomen maalla..

Yksi amerikkalaistuttava kertoi, miten suomalainen äitinsä ei koskaan halunnut jakaa mitään muistojaan tyttärelleen kotimaastaan. Eli se sellainen valtava pihtaaminen ja ei jakaminen joka tasolla on jotain suomalaisuutta. En anna sinulle edew muistoja.. joita kantaa eteenpäin. Ehkä monintekee sukututkimuksiakin siksi,e ttä pihdatun aukutarinannvuoksi haluaa löytää itselleen laajemman kokonaisuuden, mistä polveutuu. Ja joskus sitä voi yllättyä.. vaikka mistä. Vaietusta.

Niin, suvuissa on vaikka mitä salaisuuksia. Kun minun poikaystäväni teki itsemurhan, niin suku päätti ettei aio kertoa siitä iäkkäälle isoisälle, joka oli lapsenlapseensa hyvin kiintynyt. Viralliseksi selitykseksi kuulemma valittiin se, että opiskelukiireet pitävät niin kiinni uudella paikkakunnalla, ettei enää oikein ehdi kyläilemään. Mitähän kaikkia muita salaisuuksia tällaisesta suvusta löytyy... No, ei ole minun päänvaivani.

Tulkaa mukaan! https://parantola.wixsite.com/mysite/post/avauspostaus

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kun seuraa tubelta esim amerikkalaisäitien interaktiotoa vauvojensa kanssq, on ae kyllä ihan eri planeetalta.. lauletaan, hymyillään ja puhutellaan paljon.. annetaan rakkautta näkyvästi.. Suomessa on jotain todella pielessä tunneilmastossa. Kaikkea pihdataan. Ja vain äärireaktiot hqvaitaan radarilla lopulta.

Perheessä voi olla kaikkea tuota yhdistettynä raakaan väkivaltaan. Se jättää hyvin epätodellisen olon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko erikoistuvan lekun iskäki leku...

Ei ole, olen rupusakki wt perheestä.

T. Se lääkäri

Minäkään en ole samalla alalla kuin vanhempani. Halusivat kovasti minua alallensa, suorastaan pakottivat. Opiskelin kuitenkin sitä mitä itse halusin ja tukea tuli -100 %, kun en suostunut jatkeeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko erikoistuvan lekun iskäki leku...

Ei ole, olen rupusakki wt perheestä.

T. Se lääkäri

Minäkään en ole samalla alalla kuin vanhempani. Halusivat kovasti minua alallensa, suorastaan pakottivat. Opiskelin kuitenkin sitä mitä itse halusin ja tukea tuli -100 %, kun en suostunut jatkeeksi.

Ihan sama kokemus täälläkin! Vanhempi oli suorastaan pakkomielteisen oloinen yrittäessään saada uralleen jatkajaa.

Tunnen lääkäriperheen, jossa kaikki lapset lähtivät lukemaan lekutiedettä. Vaikka olivatkin ihan eri tavoin suuntautuneita. Sääliksi käy lapsia...

Se rakkaudettomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut periaatteessa ihan hyvät vanhemmat tai varsinkin äiti ylihuolehtivakin, isä etäisempi. Mutta olen perheen nuorin ja kaksi parikymmentä vuotta vanhempaa täyssisarusta on dominoinut koko elämäni epävakaalla käytöksellään koko perhettä suostumatta ulkopuoliseen apuun.

Toivon edelleenkin nyt aikuisena, äitini menettäneenä ja isäni asioita hoitavana, että olisin saanut kasvaa ainoana lapsena. Tai että vaihtoehtoisesti ainakin veljeni olisi kuollut vaikka jo ennen syntymääni. Se olisi ollut vanhemmillenikin paras vaihtoehto. Tilanteeseen liittyy niin paljon vanhusten suoranaista hyväksikäyttöä ja heitteillejättöä. Kadun enää vain sitä, etten tehnyt rikosilmoitusta jo äitini kuollessa.

Ai niin, sen voisi vielä tässä ketjussa mainita, että kumpikin sisarukseni syyttää tietenkin kaikesta vanhempia.

Sisareni mielestä isä on jopa täysi narsisti. Minä olen lapsesta saakka nähnyt läheltä, miten aikuinen sisareni itse on haastanut riitaa pienimmistäkin asioista isän kanssa, piikitellyt ja huutanut, kunnes on saanut toisen huutamaan vastaan. Myöhemmin sisareni on aina kieltänyt näin tehneensä. Hän kun on mielestään hurskas ja sävyisä ihminen ja aina kaikille ystävällinen...

Kun äitimme oli kuollut, yksi sisareni lähiystävistä yritti minullekin tarjota myötätuntoa kauheasta isästämme. Siinä vaiheessa minulle selvisi, että hän oli saanut sillä sääliä ja myötätuntoa osakseen jo vuosikymmeniä. Kerroin silloin oman näkemykseni yksityiskohtia myöten. Sain todellakin viestini perille, koska myöhemmin kuulemani mukaan se monikymmenvuotinen ystävyys loppui siihen.

Vaikka psykologit mitä yrittävät väittää, niin kaikki ei tosiaankaan ole aina vanhempien syytä eikä jokaista itsensä narsistin uhriksi julistanutta kannata uskoa. On todellakin tapauksia, joissa suurin syy on juuri siinä aikuisessa lapsessa itsessään. Kaikista ei tule normaaleja ihmisiä edes vanhempien hyvästä yrityksestä huolimatta.

En ota kantaa perheesi tilanteeseen, mutta te olette eläneet aivan eri elämää samoista vanhemmista huolimatta, jos ikäeroa on vuosikymmeniä. Olisi erikoista, jos mikään ei olisi vanhempien elämässä vuosikymmenten aikana muuttunut.

Samassa perheesaä samanikäiset sisaruksetkin kokevat vanhempansa eri tavoin ja tulevat myös eritavoin kohdelluksi. Se, minkä veli muistaa pelkästään hyvänä joihinkin omiin valemuistoihinsa nojaten, on voinut tarkoittaa hlvettiä sisarelleen.

Ei tarvitse edes olla valemuistoja. Tilanteet ovat oikeasti erilaisia vanhempien erilaisen käytöksen takia eivätkä kaikki lapset aina ole paikalla samaan aikaan.

Yksinkertainen esimerkki tällaisesta tilanteesta, lapset ovat ulkona, yksi käy sisällä juomassa vettä ja keittiössä vanhempi haukkuu lasta rumaksi luuseriksi. Vastaavat tilanteet toistuvat. Iltaisin perhe kokoontuu iltapalalle ja yksi lapsi eristäytyy hiljaisena muista.  Vanhemmat leikillisesti pilkkaavat lasta ujoksi hiireksi ja sisarukset matkivat vanhempia. Siitä se lähtee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kun seuraa tubelta esim amerikkalaisäitien interaktiotoa vauvojensa kanssq, on ae kyllä ihan eri planeetalta.. lauletaan, hymyillään ja puhutellaan paljon.. annetaan rakkautta näkyvästi.. Suomessa on jotain todella pielessä tunneilmastossa. Kaikkea pihdataan. Ja vain äärireaktiot hqvaitaan radarilla lopulta.

Perheessä voi olla kaikkea tuota yhdistettynä raakaan väkivaltaan. Se jättää hyvin epätodellisen olon.

Luulen, että meillä vanhempi kuvitteli, että lapset hyvien hetkien ja lahjojen myötä unohtavat sen kaiken muun, mutta eihän niin tietenkään tapahtunut. Jäi muun muassa paniikkioireita, joiden syyn tajusi kunnolla vasta teini-iässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleen kun seuraa tubelta esim amerikkalaisäitien interaktiotoa vauvojensa kanssq, on ae kyllä ihan eri planeetalta.. lauletaan, hymyillään ja puhutellaan paljon.. annetaan rakkautta näkyvästi.. Suomessa on jotain todella pielessä tunneilmastossa. Kaikkea pihdataan. Ja vain äärireaktiot hqvaitaan radarilla lopulta.

Perheessä voi olla kaikkea tuota yhdistettynä raakaan väkivaltaan. Se jättää hyvin epätodellisen olon.

Luulen, että meillä vanhempi kuvitteli, että lapset hyvien hetkien ja lahjojen myötä unohtavat sen kaiken muun, mutta eihän niin tietenkään tapahtunut. Jäi muun muassa paniikkioireita, joiden syyn tajusi kunnolla vasta teini-iässä.

Ja jo lapsena aloin kokea väkivaltaisen vanhemman arvaamattomana ja epäluotettavana.