Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.
Ahaa. Sitä sanotaan, että vasta silloin voi tehdä valintoja, kun kykenee näkemään, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa kannustus oli kuunnella kuinka se ja se sai paremman numeron ja kuinka silläkin semmoiset harrastukset.
Ja nuo numerot tiesi koska aina päättäjäis-iltana soitti jokaiselle tutulleen ja kyseli heidän lapsien numerot .
Ihan sama minkä numeron sai jostain aineesta, niin joku löytyi jolla parempi.
kai se oli sitten kannustusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Olen eri, mutta ei 2 vuotias ota mitään roolia, ja jos ottaisi, hänen ei olisi mikään pakko jatkaa sitä.
Osa näkee yhä itsensä avuttomina lapsina, vaikka ovat aikuisia ja voisivat määritellä itsensä toisinkin.
Ei suostuta ymmärtämään, että ON sellaisia vanhempia, että ainoa tapa pelastaa itsensä on katkaista täysin välinsä heihin, mitä aikaisemmin sitä parempi. Roikutaan siinä myrkyllisten vanhempien elämässä mukana ja käydään säännöllisesti ottamassa sillä tavalla henkisesti turpaan, ettei se lapsuudentrauma koskaan pääse paranemaan. Mitä elämän hukkaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Olen eri, mutta ei 2 vuotias ota mitään roolia, ja jos ottaisi, hänen ei olisi mikään pakko jatkaa sitä.
Osa näkee yhä itsensä avuttomina lapsina, vaikka ovat aikuisia ja voisivat määritellä itsensä toisinkin.
Ei suostuta ymmärtämään, että ON sellaisia vanhempia, että ainoa tapa pelastaa itsensä on katkaista täysin välinsä heihin, mitä aikaisemmin sitä parempi. Roikutaan siinä myrkyllisten vanhempien elämässä mukana ja käydään säännöllisesti ottamassa sillä tavalla henkisesti turpaan, ettei se lapsuudentrauma koskaan pääse paranemaan. Mitä elämän hukkaamista.
Olet nyt useampaan kertaan esittänyt tämän saman väitteen. Onko sinulla sen tueksi jotain tilastollista dataa siitä, että enemmistö toimimattomien perheiden lasten enemmistö toimii näin esimerkiksi vielä 40 vuoden iässä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Olen eri, mutta ei 2 vuotias ota mitään roolia, ja jos ottaisi, hänen ei olisi mikään pakko jatkaa sitä.
Osa näkee yhä itsensä avuttomina lapsina, vaikka ovat aikuisia ja voisivat määritellä itsensä toisinkin.
Ei suostuta ymmärtämään, että ON sellaisia vanhempia, että ainoa tapa pelastaa itsensä on katkaista täysin välinsä heihin, mitä aikaisemmin sitä parempi. Roikutaan siinä myrkyllisten vanhempien elämässä mukana ja käydään säännöllisesti ottamassa sillä tavalla henkisesti turpaan, ettei se lapsuudentrauma koskaan pääse paranemaan. Mitä elämän hukkaamista.
Puskasta on helppo huudella... olisitko itse valmis katkomaan välit sukuusi kokonan, katkomaan välit vanhempiisi niin ettet ikinä enää näe heitä, olemaan täysin yksin maailmassa ilman tukea ja apua? Niinpä niin et tietenkään.
Minä olen sen joutunut tekemään ja seuraus on että olen totaalisen yksin. Aina, kaikessa. Ymmärrän hyvin että jotkut yrittävät säilyttää jotkut laihat välien rippeet, sillä vaikka väleissä olo narsistin kanssa on sietämättömän raskasta, vielä RASKAAMPAA on olla välit poikki -tilanteessa. Tilannetta pahentaa vielä ulkopuolisten syyttely ja arvostelu (joka tietenkin kohdistuu vielä syyttömään osapuoleen eli aikuiseen lapseen). En voi kyllä suositella väluen poikkaisua, ellet halua olla totaali yksin ja hylätty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Olen eri, mutta ei 2 vuotias ota mitään roolia, ja jos ottaisi, hänen ei olisi mikään pakko jatkaa sitä.
Osa näkee yhä itsensä avuttomina lapsina, vaikka ovat aikuisia ja voisivat määritellä itsensä toisinkin.
Ei suostuta ymmärtämään, että ON sellaisia vanhempia, että ainoa tapa pelastaa itsensä on katkaista täysin välinsä heihin, mitä aikaisemmin sitä parempi. Roikutaan siinä myrkyllisten vanhempien elämässä mukana ja käydään säännöllisesti ottamassa sillä tavalla henkisesti turpaan, ettei se lapsuudentrauma koskaan pääse paranemaan. Mitä elämän hukkaamista.
Olet nyt useampaan kertaan esittänyt tämän saman väitteen. Onko sinulla sen tueksi jotain tilastollista dataa siitä, että enemmistö toimimattomien perheiden lasten enemmistö toimii näin esimerkiksi vielä 40 vuoden iässä?
En nimittäin oikein käsitä kenelle täällä oikein syytöksesi kohdistat. Jos joku muistelee sitä mitä tapahtui hänen ollessaan 20-vuotias, niin toki hän yleensä on muuttunut merkittävästi, jos aikaa tästä on kulunut vaikka 20 vuotta lisää. Voi olla, että hän ei tosiaan enää ole ollut vuosiin yhteydessä, vaikka joskus menneitä tapahtumia muisteleekin.
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.
Ahaa. Sitä sanotaan, että vasta silloin voi tehdä valintoja, kun kykenee näkemään, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.
Missä umpiossa on elänyt, ellei ole nähnyt mitään muuta elämänmallia kun vanhempien? Eikö ollut isovanhempia, eikä yhtään sellaista ystävää jonka perheessä elettiin normaalia elämää ja kohdeltiin perheenjäseniä hyvin?
Minä huomasin jo iässä 6 v, että kun yhdessä muiden pihan lasten kanssa olimme sotkeneet vaatteemme tms lasten hölmöilyä, vain minua lyötiin kun muiden vaatteet vaan pistettiin pesukoneeseen.
Mahdotonta käsittää, miten on elämänsä elänyt, ellei aikuisenakaan vielä näe, ettei ole pakko elää vanhempiensa tavalla, että ON erilaisia malleja toimia.
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
Eräässä ryhmässä kehotettiin kovasti keskittymään niihin asioihin mitkä toimivat. Lähtökohtaisesti hyvä ohje, mutta jollet koskaan kunnolla pohdi sitä mikä on pielessä, niin elämään on vaikea tehdä muutoksia. Silloin sitä saattaa turhankin pitkään yrittää sietää hyvin ikäviä asioita, koska onhan niissäkin kuitenkin usein jotain hyviäkin puolia lukuisten huonojen puolten lisäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.
Ahaa. Sitä sanotaan, että vasta silloin voi tehdä valintoja, kun kykenee näkemään, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.
Missä umpiossa on elänyt, ellei ole nähnyt mitään muuta elämänmallia kun vanhempien? Eikö ollut isovanhempia, eikä yhtään sellaista ystävää jonka perheessä elettiin normaalia elämää ja kohdeltiin perheenjäseniä hyvin?
Minä huomasin jo iässä 6 v, että kun yhdessä muiden pihan lasten kanssa olimme sotkeneet vaatteemme tms lasten hölmöilyä, vain minua lyötiin kun muiden vaatteet vaan pistettiin pesukoneeseen.
Mahdotonta käsittää, miten on elämänsä elänyt, ellei aikuisenakaan vielä näe, ettei ole pakko elää vanhempiensa tavalla, että ON erilaisia malleja toimia.
Sepä kiva. Voisitko mennä aikakoneella 1980-luvulle kertomaan isälleni, että ei kannata mennä naimisiin väkivaltaisen naisen kanssa vain siitä syystä, että yksinolo tuntuu myös kurjalta? Kiitän!
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
No varmaan, kun yhä roikkuu niiden vanhempiensa kanssa odottamassa, että jostakin ihan käsittämättömästä syystä huono vanhempi myöntäisi tekonsa (edes tajuaisi niitä) ja muuttuisi hyväksi, ja jotenkin mystisesti saisi sen lapsuuden elettyä uudelleen.
Ja hyväosainen joo, mulla oli yksi pahantahtoinen, väkivaltainen, elämänhallinnaton juoppo vanhempana, joka teki lapsuudesta todella helvetin. Että sellainen hyväosainen :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
No varmaan, kun yhä roikkuu niiden vanhempiensa kanssa odottamassa, että jostakin ihan käsittämättömästä syystä huono vanhempi myöntäisi tekonsa (edes tajuaisi niitä) ja muuttuisi hyväksi, ja jotenkin mystisesti saisi sen lapsuuden elettyä uudelleen.
Ja hyväosainen joo, mulla oli yksi pahantahtoinen, väkivaltainen, elämänhallinnaton juoppo vanhempana, joka teki lapsuudesta todella helvetin. Että sellainen hyväosainen :)
Mitä sinä oikein projisoit? Kerro kuka on tässä keskustelussa sanonut toimivansa noin?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.
Ahaa. Sitä sanotaan, että vasta silloin voi tehdä valintoja, kun kykenee näkemään, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.
Missä umpiossa on elänyt, ellei ole nähnyt mitään muuta elämänmallia kun vanhempien? Eikö ollut isovanhempia, eikä yhtään sellaista ystävää jonka perheessä elettiin normaalia elämää ja kohdeltiin perheenjäseniä hyvin?
Minä huomasin jo iässä 6 v, että kun yhdessä muiden pihan lasten kanssa olimme sotkeneet vaatteemme tms lasten hölmöilyä, vain minua lyötiin kun muiden vaatteet vaan pistettiin pesukoneeseen.
Mahdotonta käsittää, miten on elämänsä elänyt, ellei aikuisenakaan vielä näe, ettei ole pakko elää vanhempiensa tavalla, että ON erilaisia malleja toimia.
Sepä kiva. Voisitko mennä aikakoneella 1980-luvulle kertomaan isälleni, että ei kannata mennä naimisiin väkivaltaisen naisen kanssa vain siitä syystä, että yksinolo tuntuu myös kurjalta? Kiitän!
Enemmänkin, voin kertoa sinulle että elä tätä päivää, 80-luvusta alkaa olla 40 vuotta aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
No varmaan, kun yhä roikkuu niiden vanhempiensa kanssa odottamassa, että jostakin ihan käsittämättömästä syystä huono vanhempi myöntäisi tekonsa (edes tajuaisi niitä) ja muuttuisi hyväksi, ja jotenkin mystisesti saisi sen lapsuuden elettyä uudelleen.
Ja hyväosainen joo, mulla oli yksi pahantahtoinen, väkivaltainen, elämänhallinnaton juoppo vanhempana, joka teki lapsuudesta todella helvetin. Että sellainen hyväosainen :)
Mitä sinä oikein projisoit? Kerro kuka on tässä keskustelussa sanonut toimivansa noin?
Kelaa taaksepäin, löytyy valitukset perinnöistä jotka tulee menettämään vaikka kukaan ei ole vielä kuollut, ja haaveet ja yritykset "puhua asiat selviksi vanhempien kanssa", eli saada vanhempi myöntämään tekonsa ja pyytämään anteeksi. Tuhoon tuomittua.
Taas joku skitso tuli sotkemaan ketjua ja mouhuamaan omiaan. Palataan aiheeseen!
Onko kukaan saanut mitään apua neuvolapsykologilta, ja onko heillä tarpeeksivkykyä ymmärtää esim narsismia/sosiopatiaa? Olen nyt raskaana (josta en tietenkään voi kertoa vanhemmilleni) ja pääsisin maksutta neuvolapsykologille. En vain tiedä kannattaako, jos siellä on osaamaton ihminen joka kehottaa ”sopimaan ja unohtamaan menneet” tjsp vahingollista paskaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.
Ahaa. Sitä sanotaan, että vasta silloin voi tehdä valintoja, kun kykenee näkemään, että on olemassa erilaisia vaihtoehtoja.
Missä umpiossa on elänyt, ellei ole nähnyt mitään muuta elämänmallia kun vanhempien? Eikö ollut isovanhempia, eikä yhtään sellaista ystävää jonka perheessä elettiin normaalia elämää ja kohdeltiin perheenjäseniä hyvin?
Minä huomasin jo iässä 6 v, että kun yhdessä muiden pihan lasten kanssa olimme sotkeneet vaatteemme tms lasten hölmöilyä, vain minua lyötiin kun muiden vaatteet vaan pistettiin pesukoneeseen.
Mahdotonta käsittää, miten on elämänsä elänyt, ellei aikuisenakaan vielä näe, ettei ole pakko elää vanhempiensa tavalla, että ON erilaisia malleja toimia.
Sepä kiva. Voisitko mennä aikakoneella 1980-luvulle kertomaan isälleni, että ei kannata mennä naimisiin väkivaltaisen naisen kanssa vain siitä syystä, että yksinolo tuntuu myös kurjalta? Kiitän!
Enemmänkin, voin kertoa sinulle että elä tätä päivää, 80-luvusta alkaa olla 40 vuotta aikaa.
Kuule, minäkin tajusin jo lapsen ettei perheessäni ole kaikki kunnossa. Enää en ole tekemisissä vanhempieni kanssa. Nyt käyn psykoterapiassa, jotta osaisin itse toimia vanhempana fiksusti. Minusta tätä voi kutsua vastuunkantamiseksi. Silti siitä huolimatta ymmärrän sen, että ihmiset ovat erilaisia, esimerkiksi isäni on tehnyt ratkaisuja eri pohjalta kuin minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
No varmaan, kun yhä roikkuu niiden vanhempiensa kanssa odottamassa, että jostakin ihan käsittämättömästä syystä huono vanhempi myöntäisi tekonsa (edes tajuaisi niitä) ja muuttuisi hyväksi, ja jotenkin mystisesti saisi sen lapsuuden elettyä uudelleen.
Ja hyväosainen joo, mulla oli yksi pahantahtoinen, väkivaltainen, elämänhallinnaton juoppo vanhempana, joka teki lapsuudesta todella helvetin. Että sellainen hyväosainen :)
Mitä sinä oikein projisoit? Kerro kuka on tässä keskustelussa sanonut toimivansa noin?
Kelaa taaksepäin, löytyy valitukset perinnöistä jotka tulee menettämään vaikka kukaan ei ole vielä kuollut, ja haaveet ja yritykset "puhua asiat selviksi vanhempien kanssa", eli saada vanhempi myöntämään tekonsa ja pyytämään anteeksi. Tuhoon tuomittua.
Lopeta jo perinnöstä inttäminen, ratakiskosta on jo väännetty kahteen kertaan että ei OLE mitään perintöä olemassa kun kaikki lahjoitettiin jo! Miten olet noin hidas?
Neuvolapsykologit eivät ole oikeita terapeutteja!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No hyväosaiset on tyhmiä. Luulevat että trauma katoaa kun vain päättää niin, luulevat että menneet unohtuu kun ajattelee kivoja yksisarvisia ja sateenkaaria. Siksi nää aine neuvovat että älkää roukkuko menneessä ja unohtakaa. Tajuamatta että se ei onnistu edes terapian avulla tai lääkkeiden avulla. Vain lobotomia auttaa menneiden unohtamisiin.
No varmaan, kun yhä roikkuu niiden vanhempiensa kanssa odottamassa, että jostakin ihan käsittämättömästä syystä huono vanhempi myöntäisi tekonsa (edes tajuaisi niitä) ja muuttuisi hyväksi, ja jotenkin mystisesti saisi sen lapsuuden elettyä uudelleen.
Ja hyväosainen joo, mulla oli yksi pahantahtoinen, väkivaltainen, elämänhallinnaton juoppo vanhempana, joka teki lapsuudesta todella helvetin. Että sellainen hyväosainen :)
Mitä sinä oikein projisoit? Kerro kuka on tässä keskustelussa sanonut toimivansa noin?
Kelaa taaksepäin, löytyy valitukset perinnöistä jotka tulee menettämään vaikka kukaan ei ole vielä kuollut, ja haaveet ja yritykset "puhua asiat selviksi vanhempien kanssa", eli saada vanhempi myöntämään tekonsa ja pyytämään anteeksi. Tuhoon tuomittua.
Mitä se on sinulta pois, että jollekin ikävä kohtelu tuottaa tuskaa? Ei ole sinun tuskasi.
Alue: Aihe vapaa
Viivojen ylä- ja alapuoliset oli (piti olla) toisistaan erillisiä kommentteja. Siksi laitoin viivat "erottajaksi" väliin. Yläpuolinen siis vinkkinä niille, jotka on nyt aikuisena vetämässä tiettyä roolia. Alapuolinen omia kokemuksia.