Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mut hei, nyt hyväosainen sanois tähän että ottakaa kuulkaa elämästä vastuu ja ajatelkaa positiivisesti, olette vaan negatiivisella ajattelulla aiheuttaneet ongelmanne itse!

:D

Minulle eräs ihminen sanoi, että eihän vanhempien suosikki voi ymmärtää omaa asemaansa kunnolla, jos on siihen kasvanut... Miten pitkään tämä selitys on pätevä? Siihen asti, kunnes kuolee? Onko tämä oikeutus kettuilla sille perinnöttömäksi jäävälle niin pitkään kuin haluaa?

Tuntuu melko epäuskottavalta selitykseltä, koska kuitenkin historian aikana on hyväosaisia ihmisiä, jotka ovat vastustaneet kaikenlaista syrjintää, vaikka olisivat tästä itse saattaneet hyötyä, mm. ihmisten pitämistä orjuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No mut hei, nyt hyväosainen sanois tähän että ottakaa kuulkaa elämästä vastuu ja ajatelkaa positiivisesti, olette vaan negatiivisella ajattelulla aiheuttaneet ongelmanne itse!

:D

Minulle eräs ihminen sanoi, että eihän vanhempien suosikki voi ymmärtää omaa asemaansa kunnolla, jos on siihen kasvanut... Miten pitkään tämä selitys on pätevä? Siihen asti, kunnes kuolee? Onko tämä oikeutus kettuilla sille perinnöttömäksi jäävälle niin pitkään kuin haluaa?

Meillä suosikki tajuaa asemansa ja tietää eriarvoisen kohtelun olevan tosiasia. Mutta narsistin opettaman ajattelutavan myötä hänen mielestään kaikki tämä on OIKEIN. Kun se toinen, inhokkilapsi, on ”itse omaa syytään” aiheuttanut tilanteen, mitäs on vaikea ja etäinen vanhemmille. Silloin voi uskotella että oma asema on ihan ansaittu ja oikeudenmukainen. Sen voi unohtaa että vanhemmat valitsi nää roolit jo vauvana ja siihen ei lapsen luonteella/käytöksellä ollut osaa eikä arpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuo onkin mielenkiintoista, että ruokkiiko ihminen omaa traumaansa. Jos ruokkii, tekeekö hän sen tarkoituksella (=saa jotakin tyydytystä kauheuksien kertaamisesta ja itsesäälistä).

Vai eikö vaan ole koskaan tullut ajatelleeksi, että sen sijaan että keskittyisi siihen miten ihanasti on naapurissa, niin keskittyisikin siihen, mitä hyvää ON itsellä.

Kuten terveys, perhe, koti, mahdollisuus harrastaa jne. Mutta ne ilmeisesti ovat merkityksettömiä, koska lapsuus. Miksi maailmassa elää yhä vuosikymmeniä vanhoissa kauheuksissa?

Ei ole terveyttä, traumatausta vaikuttaa siihen, että lopulta kehokin sairastuu. Autoimmuunisairaus takaa sen, että elämä on mukavan jännittävää eikä koskaan voi tietää, mikä oma terveydentila on. Siihen päälle vielä muut parantumattomat sairaudet ja yksi toinen piilevä autoimmuunisairaus, jonka puhkeamista yritän estää. Mahdollisuus harrastaa? On silloin kun autoimmuunisairaus ei estä kaikkea tekemistä. Silloin olen iloinen ja kiitollinen siitä, että pystyn tekemään niitä asioita joista nautin. Näinä huonoina hetkinä ei voi olla kiitollinen, koska sairaus estää kaikkien nauttimieni asioiden ja harrastusten tekemisen.

Perhe? Ei ole. En voi olla kiitollinen ja onnellinen siitä. Mies on ja olen jo jonkin aikaa tasapainoillut sen kanssa, että voiko tämä suhde kestää, koska joudun kannattelemaan toista osapuolta ja vetämään niin sanotusti perässä. Vuorovaikutusongelmia on runsaasti, koska toinen on liian herkkä ihan kaiken suhteen.

Koti? Tällä hetkellä rahavaikeuksia, todella isoja menoja ollut ja oma sairaus vienyt aika paljon rahaa. En pysty tekemään enää töitä henkisen ja fyysisen romahtamisen takia. Stressi siitä, miten rahat riittävät mihinkin.

Jatkuva laskeminen kaikesta.

Lähes kaikki asiat menneet päin persettä viime aikoina. Tai viime vuosina. Tai en itseasiassa edes muista, milloin minulla olisi ollut vuottakaan, edes puolta vuotta elämässä sellaista hyvää, turvallista jaksoa ilman jotain kriisiä. Terveyden romahtamista, omaa psyykkistä traumaoireilua, lapsuuden perheestä irtautumista, katkomista välejä vahingollisiin ihmisiin, rahavaikeuksia, ongelmia opinnoissa, haaveiden kaatumista, uudelleen aloittamista, uusien suunnitelmien romahtamista, hyväksikäyttöä ja kaikkea muuta mahdollista p*skaa.

Mulla ei ole ollut koko elämäni aikana yhtään onnellista ja tasapainoista vuotta elämässä, vaan aina joka vuosi on tapahtunut jotain. Aina. Olen aika väsynyt tähän, koska traumaattisen lapsuuden lisäksi koen ansaitsevani edes hetken hengähdystauon ongelmista ja kriiseistä.

Tämä olisi voinut tulla omasta kynästäni. Traumatausta on myös ja autoimmuunisairauksia puhjennut useampi. Ne diagnosoitiin vain ja ainoastaan siksi, koska maksoin ja vaadin tutkimuksia monta vuotta. Kaksi sairautta eteni jo pitkälle- minulla on monessa kohtaa kropassa kudostuhoa. Kait se oli sitä kun on aina ollut se kiltti tyttö ja kynnysmatto niin ei osannut vaatia, että lääkärit ottaa tosissaan. Ja sitten kun vaati, sai hankalan leiman ja mielenterveys kyseenalaistettiin. Vaikka niitä ihan oikeita sairauksia sieltä taustalta sitten löytyikin. Kyllä ihminen sen itse tuntee kun kropassa ei ole kaikki kunnossa.

Oma elämä myös ollut viime vuodet yhtä vastoinkäymisten tykitystä ja hankalia ihmissuhteita, joista olen onneksi päässyt pois. Tulevaisuus pelottaa, koska tiedän että kroppa ei kestä ja itse en jaksa.

Kertoisitteko millaisia autoimmuunisairauksia teille puhkesi? Miten ne todettiin? Oliko veroarvoissa poikkeavaa? Itse olen oireillut pitkään ja epäilen autoimmuunisairautta/sairauksia. Pelkään hakeutua tutkimuksiin jos minut leimataan vain masentuneeksi, mitä en ole.

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Et taida tajuta mistään. Lapsuudenperheestä irtautuminen on aina hidas prosessi, oli perhe millainen tahansa. Toimivassa perheessä vanhemmat tukevat lapsensa itsenäistymistä.

Toimimattomassa perheessä lapsi taas jää ilman monenlaisia tarpeellisia taitoja ja kokemuksia. Itsenäistyminen vaatii paljon voimia. Siksi pettymysten kautta tapahtuessaan se on hidas prosessi. Silloin siinä joutuu luopumaan siitä toivosta, että vielä joskus saisi sellaiset vanhemmat joita tarvitsisi. Joudut jo hyvin nuorena kohtaamaan sen tosiasian, että olet tässä maailmassa täysin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.

Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesi

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Taidat olla vanhempien ilkeä lellikki, kun tulet aukomaan päätä ilman rakastavia vanhempia jääneille. Jos nimittäin olisit itse kokenut tuon kohtalon, niin tuntisin myötätuntoa toisten ikävää tilannetta kohtaan. Tunneside omiin vanhempiin ei katkea täysin koskaan, olivat he millainen pettynyt tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.

Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesi

Voivat he olla sitäkin, mutta miksi tästä pitäisi syyllistää ihmisiä? Mielenterveysongelmat eivät ole oma valinta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Et taida tajuta mistään. Lapsuudenperheestä irtautuminen on aina hidas prosessi, oli perhe millainen tahansa. Toimivassa perheessä vanhemmat tukevat lapsensa itsenäistymistä.

Toimimattomassa perheessä lapsi taas jää ilman monenlaisia tarpeellisia taitoja ja kokemuksia. Itsenäistyminen vaatii paljon voimia. Siksi pettymysten kautta tapahtuessaan se on hidas prosessi. Silloin siinä joutuu luopumaan siitä toivosta, että vielä joskus saisi sellaiset vanhemmat joita tarvitsisi. Joudut jo hyvin nuorena kohtaamaan sen tosiasian, että olet tässä maailmassa täysin yksin.

Eli suomeksi: toimimattoman perheen lapsi joutuu jo hyvin nuorena kohtaamaan saman surun kuin hyvästä perheestä tuleva lapsi vasta vanhana kuollessa. Elämän ilman vanhemman tukea, usein pahojen traumojen kanssa. Vieläkö ihmettelet miksi irtiotto on vaikeaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Et taida tajuta mistään. Lapsuudenperheestä irtautuminen on aina hidas prosessi, oli perhe millainen tahansa. Toimivassa perheessä vanhemmat tukevat lapsensa itsenäistymistä.

Toimimattomassa perheessä lapsi taas jää ilman monenlaisia tarpeellisia taitoja ja kokemuksia. Itsenäistyminen vaatii paljon voimia. Siksi pettymysten kautta tapahtuessaan se on hidas prosessi. Silloin siinä joutuu luopumaan siitä toivosta, että vielä joskus saisi sellaiset vanhemmat joita tarvitsisi. Joudut jo hyvin nuorena kohtaamaan sen tosiasian, että olet tässä maailmassa täysin yksin.

Eli suomeksi: toimimattoman perheen lapsi joutuu jo hyvin nuorena kohtaamaan saman surun kuin hyvästä perheestä tuleva lapsi vasta vanhana kuollessa. Elämän ilman vanhemman tukea, usein pahojen traumojen kanssa. Vieläkö ihmettelet miksi irtiotto on vaikeaa?

- vasta vanhana vanhemman kuollessa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mua kiinnostaa se että miten hullut narskuvanhemmat suhtaituivat siihen että saitte itse lapsia? (Kaikilla teillä ei lapsia ole mutta kysyn niiltä kellä on). Olen siinä uskossa että pääsääntöinen reagointityyli on se että ”kielletään kokonaan lapsenlapsen olemassaolo”, eli niinkuin mun vanhemmat teki, ei onnitteluja, ei tultu ristiäisiin, ei pidetä yhteyttä, ei kiinnosta tavata. Mun vnhemnat on 10v sisällä nähneet lapsemme kerran yksissä sukujuhlissa. Eivät tulleet edes tervehtimään.

Tältä palstalta oon silti lukenut että voi käydä toisinkin eli narskusta tuleekin OSALLISTUVA isovanhempi. Ei nyt välttämättä hyvällä tavalla osallistuva vaan ehkä höösääjä, puuttuja, määräilijä. Mutta että jotenkin tällä tavoin narskupaska yrittäs hyvitellä omaa huonoa vanhemmuttaan ”korjaamalla” tilanteen lapsenlapsen kanssa.

Vaikka sinällään isovanhempien täysi puuttuminen mua surettaakin (lapsemme elävät ilman mitään kontaktia yhteenkään isovanhempaan, miehen puolella ei olla narskuja mutta rapajuoppoja), silti tiedostan että pääsen helpommalla kuin jos mun hullut vanhemmat oliskin päättäneet olla ”osallistuvia” isovanhempina.

Miten teillä muilla?

Minulla ei ole lapsia, mutta sisarusteni lapsiin ei pidetä mitään yhteyttä. Ei käydä synttäreillä, ei soitella, ei mitään.

Joo, tää on just se perus ”ignore all” -suhtautuminen. Ehkä tällä suhtautumisella on tarkoitus ”näyttää mahtiaan” ja laittaa aikuinen lapsi ”oikealle paikalleen”, kun vanhemmat ehdoin tahdoin viestittävät että MEITÄ ei sinä ja sinun typerä perheesi kiinnosta tippaakaan.

Piti vielä sanoakin se että narsistin viimeinen kosto tulee aina perunkirjoituksessa! :)

Minut on isäni jo tehnyt perinnöttömäksi ja julistanut sen kovaan ääneen, mutta oon kullut tilanteista että narsisti jättää perinnön mieluummin kodittomien kissojen yhdistykselle kuin omille lapsilleen! Se lapsihan on ”vihollinen” ja kaikin tavoin yritetään varmistaa että lapsella olis mahdollisimman kurjaa eikä mitään kivaa saisi lapselle tapahtua.

Eikö se lakiosa tule jälkeläiselle joka tapauksessa? Vai millä tavoin se on onnistuttu kiertämään?

Se lakiosa pitää tapella ja riidellä. Mulla vanhemmat on siirtäneet kaiken suosikkilapselleen jo elossaoloaikana, mökit ja metsät ja muut. Kun ne kuolee niin perittävää ei enää ole, ei ole mitään mistä ottaa se lakiosa. Sen saa vaan niin että lakimiehen kanssa alkaa riitauttamaan lellilapsrn saamat lahjat ennakkoperinnöksi ja sen lellilapsen pitäisi maksaa mulle saamastaan onaisuudesta se lakiosa.

Arvatkaa vaan haluuko se alkaa maksamaan mitään...

En ole vielä päättänyt jaksanko alkaa riitelemään. Siinä eniten voittaa lakimiehet ja itse saa ehkä kompensaatioksi arvotonta omaisuutta (kitukasvuista metsää tms). Lisäksi todistustaakka on MINUN eli mun pitää näyttää toteen minkä arvoista omaisuutta vanhemnat siirsi ja lahjoitti suosikkikapsella. Kaikki siirrot on tehty tietenkin alihintaan jolloin ollut pienet lahjaverot, tai sit annettu ennakkoperintönä.

T. Se perinnöttömäksi tehty

Siirrot ja ennakkoperinnöt voit tarkistaa tulevaisuudessa edesmenneen vanhempasi tiliotteista, jotka saa pankista.

Tutun kuuloista.

Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.

Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...

Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.

Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.

En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.

Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.

Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Tutun kuuloista.

Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.

Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...

Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.

Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.

En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.

Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.

Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.

Ikävä tilanne, joka tuskin tulee korjaantumaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Et taida tajuta mistään. Lapsuudenperheestä irtautuminen on aina hidas prosessi, oli perhe millainen tahansa. Toimivassa perheessä vanhemmat tukevat lapsensa itsenäistymistä.

Toimimattomassa perheessä lapsi taas jää ilman monenlaisia tarpeellisia taitoja ja kokemuksia. Itsenäistyminen vaatii paljon voimia. Siksi pettymysten kautta tapahtuessaan se on hidas prosessi. Silloin siinä joutuu luopumaan siitä toivosta, että vielä joskus saisi sellaiset vanhemmat joita tarvitsisi. Joudut jo hyvin nuorena kohtaamaan sen tosiasian, että olet tässä maailmassa täysin yksin.

Eli suomeksi: toimimattoman perheen lapsi joutuu jo hyvin nuorena kohtaamaan saman surun kuin hyvästä perheestä tuleva lapsi vasta vanhana kuollessa. Elämän ilman vanhemman tukea, usein pahojen traumojen kanssa. Vieläkö ihmettelet miksi irtiotto on vaikeaa?

Paitsi ettei se ole sama: rakastavien vanhempien lapsi saa tukea ja rakkautta sinne 50-60v asti milloin menettää vanhemman. Kaltoinkohdeltu ei saa rakkautta ikinä eikä edes sitä turvallista lapsuutta joka kantaa elämässä.

Mä oon ollut ohan taaperosta asti orpo ja yksin, vittumaiset rääkkääjävanhemmat oli ja on elossa, mutta eivät ole ikinä toimineet pienimmässäkään määrin niin kuin vanhemman kuuluisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.

Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.

Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).

Taidat olla vanhempien ilkeä lellikki, kun tulet aukomaan päätä ilman rakastavia vanhempia jääneille. Jos nimittäin olisit itse kokenut tuon kohtalon, niin tuntisin myötätuntoa toisten ikävää tilannetta kohtaan. Tunneside omiin vanhempiin ei katkea täysin koskaan, olivat he millainen pettynyt tahansa.

Joo tää mesottaja jota lainasit, ei tajua että en TARVITSE VANHEMPIEN PERINTÖÄ!! oon ihan menestynyt ja pärjään ilman sitä. Mutta se on se LOUKKAUS JA VITTUILU mikä perinnöttä jättämiseen liittyy on se juttu. Siitä oon raivoissani koska se viesti on että haistapaska, et ole monlään arvoinen, ollut ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutun kuuloista.

Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.

Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...

Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.

Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.

En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.

Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.

Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.

Ikävä tilanne, joka tuskin tulee korjaantumaan.

No näin olen pohtinut itsekin.

Toisaalta suurta itsetutkiskelua aiheuttaa juuri se, että olenko itse aiheuttanut tämän ja vanhemmat eivät vain oikeasti tykkää minusta, olen persoonana ja harrastuksieni suhteen kuitenkin niin erillään heidän maailmastaan.

Samoin sisarukset ainakin toistaiseksi seuraavat vanhempien jalanjälkiä joten heidänkään kanssaan ei oikein ole mitään kiinnekohtaa, jonka kautta voisin tutustua heihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tutun kuuloista.

Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.

Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...

Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.

Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.

En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.

Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.

Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.

Ikävä tilanne, joka tuskin tulee korjaantumaan.

No näin olen pohtinut itsekin.

Toisaalta suurta itsetutkiskelua aiheuttaa juuri se, että olenko itse aiheuttanut tämän ja vanhemmat eivät vain oikeasti tykkää minusta, olen persoonana ja harrastuksieni suhteen kuitenkin niin erillään heidän maailmastaan.

Samoin sisarukset ainakin toistaiseksi seuraavat vanhempien jalanjälkiä joten heidänkään kanssaan ei oikein ole mitään kiinnekohtaa, jonka kautta voisin tutustua heihin.

Itse olen jonkinlainen huolehtiva äitihahmo perheessäni, mutta sekin on aika väsyttävää. Usein huomaan miettiväni saanko yhteydenpidosta muiden kanssa itse tarpeeksi irti. Silti lopullinen irtautuminen tuntuu ajatuksena vaikealta.

Tietyllä tavalla välien katkaiseminen muihin kun alleviivaa sitä, että itse ei ole koskaan omaan lapsuudenperheeseensä persoonana sopinut, vaan sinne on kelvannut rajoitetusti ainoastaan sen takia, että muut ovat pystyneet hyötymään sinusta (olet huolehtinut kodista, nuoremmista sisaruksistasi, kuunnellut heidän ja vanhempien murheita - ja tuntenut olevasi omien murheidesi kanssa täysin yksin pärjääjän rooliin pakotettuna).

Yksin jääminen tuntuu silti omalta epäonnistumiselta, vaikka perhe onkin huono. Järjen tasolla ymmärtää ettei asia ole näin yksiselitteinen, mutta tunnetasolla kokemus on vaikea.

Up

Up

Lapsesta asti olen kokenut olevani vanhempani silmissä pelkkä tyhjä taulu, jonka hän mielialastaan riippuen täyttää joko myönteisillä tai kielteisillä ominaisuuksilla. Hyvinä hetkinä olin hänen mielestään kuin hän itse, hänen huonolla tuulella ollessaan hän sekoitti minut äitiini ja teki selväksi"rehellisyyden" nimissä, ettei minussa ole mitään hyvää, hän tietää sen kun "tuntee" minut läpikotaisin. Koskaan en ollut hänestä kiinnostava omana itsenäni eikä hän ollut halukas ottamaan selville millainen persoona minä olen.

Kaikki tämä on vaikuttanut merkittävästi persoonani kehittymiseen. Itsetuntoni on hauras ja olen taipuvainen puolustautumaan voimakkaasti, jos joudun kritiikin kohteeksi. En kestä enää uskotun roolissa oloa edes ystävien seurassa. Yksin ollessani olen taipuvainen dissosioimaan. Minusta tuntuu yhä usein siltä, etten itsekään kunnolla tunne itseäni. Usein tunnen etten ole arvokas omana itsenäni ja monesti epäilen olenko oikeasti edes olemassa.