Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Onko muita joilla ei ole koskaan ollut henkistä tukea lapsuudenperheestään, eikä edelleenkään juuri ketään?
27.03.2019 |
Olen aina ollut hyvin yksin ja yksinäinen. Äiti ei ole kyennyt eikä edelleenkään kykene syvällisempään keskusteluun, vaan menee pintatasolla. Tai sitten jos hänelle puhuisi jotain, niin mitätöisi kaiken mun näkökulman, ja lisäksi puhuisi kaiken eteenpäin tutuille, naapureille ja sukulaisille.
Olen kolmekymppinen, lähes 40, ei omaa perhettä eikä kumppania. Kavereita on joitakin kyllä, mutta vahva jakamisen tarve heijastuu minulla intensiivisyytenä niissä suhteissa jotka itse koen läheisiksi. Intensiivisyys puolestaan pelottaa ihmisiä pois. Eli minulla on lukuisia ystävyyssuhteita katkennut mitä ilmeisimmin juuri tähän liittyvistä syistä.
Rahaa on kyllä sen verran, että olen jonkin verran voinut käyttää terapiapalveluja. Mutta tuntuuhan se sairaalta että elämässä on terapeutteja, mutta ei läheisiä ihmisiä.
:-(
Kommentit (637)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.
Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.
Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).
Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.
Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesi
Kuule, ei ne tutkinnot tarkoita onnellista elämää. Vastaa vaan kysymykseen, että miksi maailmassa yhä roikut kiinni traumatisoivassa lapsuudenperheessä, vaikka vointisi olisi varmasti parempi ilman heitä.
Tai valitat perinnönjaosta, vaikka kukaan ei vielä ole edes kuollut, eikä siis ole mitään jaettavaakaan.
Aikuisen ihmisen ei ole mitään pakko vahvistaa traumojaan jatkamalla yhteydenpitoa traumatisoiviin ihmisiin. Vähän kuin repisi aina ruven heti pois kun haava alkaisi vähän parantua, eihän se trauma koskaan parane ellei ota selvää hajurakoa traumatisoiviin ihmisiin. Mutta oma valinta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsesta asti olen kokenut olevani vanhempani silmissä pelkkä tyhjä taulu, jonka hän mielialastaan riippuen täyttää joko myönteisillä tai kielteisillä ominaisuuksilla. Hyvinä hetkinä olin hänen mielestään kuin hän itse, hänen huonolla tuulella ollessaan hän sekoitti minut äitiini ja teki selväksi"rehellisyyden" nimissä, ettei minussa ole mitään hyvää, hän tietää sen kun "tuntee" minut läpikotaisin. Koskaan en ollut hänestä kiinnostava omana itsenäni eikä hän ollut halukas ottamaan selville millainen persoona minä olen.
Kaikki tämä on vaikuttanut merkittävästi persoonani kehittymiseen. Itsetuntoni on hauras ja olen taipuvainen puolustautumaan voimakkaasti, jos joudun kritiikin kohteeksi. En kestä enää uskotun roolissa oloa edes ystävien seurassa. Yksin ollessani olen taipuvainen dissosioimaan. Minusta tuntuu yhä usein siltä, etten itsekään kunnolla tunne itseäni. Usein tunnen etten ole arvokas omana itsenäni ja monesti epäilen olenko oikeasti edes olemassa.
Todella helposti koen siis olevani olemassa ainoastaan jonkinlaisena heijasteena. Riitatilanteet ovat minusta todella vaikeita ja niiden aikana koen usein hajoavani osiin. Tällöin minusta tuntuu siltä kuin haluaisin vain juosta pois koko maailmasta, koska en koe pystyväni löytämään täällä omaa paikkaani.
En ole mikään vanha ihminen, mutta välillä tuntuu siltä, että olen jo nyt täysin lopussa. Yritän ja yritän, mutta mikään ei johda mihinkään ja olen niin suunnattoman väsynyt. Välillä tuntuu siltä, että tämä elämä ei sovi minulle. En vain ole tähän riittävän vahva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.
Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.
Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).
Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.
Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesiKuule, ei ne tutkinnot tarkoita onnellista elämää. Vastaa vaan kysymykseen, että miksi maailmassa yhä roikut kiinni traumatisoivassa lapsuudenperheessä, vaikka vointisi olisi varmasti parempi ilman heitä.
Tai valitat perinnönjaosta, vaikka kukaan ei vielä ole edes kuollut, eikä siis ole mitään jaettavaakaan.
Aikuisen ihmisen ei ole mitään pakko vahvistaa traumojaan jatkamalla yhteydenpitoa traumatisoiviin ihmisiin. Vähän kuin repisi aina ruven heti pois kun haava alkaisi vähän parantua, eihän se trauma koskaan parane ellei ota selvää hajurakoa traumatisoiviin ihmisiin. Mutta oma valinta.
Mene pois ketjusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.
Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.
Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).
Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.
Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesiKuule, ei ne tutkinnot tarkoita onnellista elämää. Vastaa vaan kysymykseen, että miksi maailmassa yhä roikut kiinni traumatisoivassa lapsuudenperheessä, vaikka vointisi olisi varmasti parempi ilman heitä.
Tai valitat perinnönjaosta, vaikka kukaan ei vielä ole edes kuollut, eikä siis ole mitään jaettavaakaan.
Aikuisen ihmisen ei ole mitään pakko vahvistaa traumojaan jatkamalla yhteydenpitoa traumatisoiviin ihmisiin. Vähän kuin repisi aina ruven heti pois kun haava alkaisi vähän parantua, eihän se trauma koskaan parane ellei ota selvää hajurakoa traumatisoiviin ihmisiin. Mutta oma valinta.
Traumatisoituminen ei ole oma valinta. Menneisyys kulkee silti mukana, vaikka vanhempiin ei kymmeniin vuosiin olisi ollut yhteydessä.
Löysin tämän ketjun vasta enkä kaikkia viestejä vielä lukenut läpi. Mistä te olette hakeneet ja saaneet apua? Mistä on tuntunut olevan apua? Itse olen miettinyt keskusteluavun hakemista, mutta en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen 4-kymppinen, minulla on mies, lapsia, kavereita ja työ. Päällisin puolin kaikki siis on ok. Kuitenkin viime vuosina, omien lasten kasvaessa, olen entistä enemmän miettinyt omaa lapsuutta ja nykyistä suhdetta vanhempiini. Ja se ahdistaa!
Äitini oli alkoholisti kun olin lapsi/nuori. Hoiti kyllä työnsä ym., mutta äitinä ei koskaan ollut mitenkään hoivaava. Isäni oli yrittäjä ja aina töissä. Koskaan minua ei ole kehuttu tai kannustettu, saati halattu. Itse olen ottanut vastuuta itsestäni jo nuoresta lähtien ja muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista.
Nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, he käyvät lasten synttäreillä ja nähdään jouluna, mutta muuten ei olla tekemisissä. Ikinä eivät kysy kuulumisia minulta tai lapsilta. Siskoni perheen kanssa he viettävät kaikki lomat ja viikonloput, hoitavat lapsia jne. Itse en edes haluaisi että lapseni viettäisivät enempää aikaa heidän kanssaan (nykyään molemmat juo suht runsaasti ja arvostelevat minua ja lapsiani, vertaavat siskon perheeseen), mutta silti tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta.
Mieheni ei ymmärrä tilannetta ja tunteitani, eikä kaikkea tiedäkään. Kaverini eivät tiedä vanhempieni käytöksestä. Aiemmin nolotti kertoa ja nyt tuntuu etten enää voi, kun ollaan vuosia tunnettu enkä ole aiemmin kertonut. He tuntevat vanhempani, kuten muutkin ulkopuoliset, mukavina, normaaleina ihmisinä jotka käyvät lasten synttäreillä. Ja siellä vanhempani osaavatkin olla muiden aikana fiksusti. Mutta kun vieraat on lähteneet alkaa irvailu ja valitus, miten olin huonosti hoitanut kaiken eikä lapsetkaan tehneet sitä tai tätä, ja ei siskon luona vaan koskaan...
Eniten pelkään tällä hetkellä sitä, etten itsekään osaa olla tarpeeksi läheinen ja hellä äiti omille lapsilleni. Vauva- ja taaperoaikana se tuli luonnostaan, nyt lasten kasvaessa kouluikäisiksi pelkään että vieraannun heistä samalla tavalla kun omista vanhemmistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun vasta enkä kaikkia viestejä vielä lukenut läpi. Mistä te olette hakeneet ja saaneet apua? Mistä on tuntunut olevan apua? Itse olen miettinyt keskusteluavun hakemista, mutta en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen 4-kymppinen, minulla on mies, lapsia, kavereita ja työ. Päällisin puolin kaikki siis on ok. Kuitenkin viime vuosina, omien lasten kasvaessa, olen entistä enemmän miettinyt omaa lapsuutta ja nykyistä suhdetta vanhempiini. Ja se ahdistaa!
Äitini oli alkoholisti kun olin lapsi/nuori. Hoiti kyllä työnsä ym., mutta äitinä ei koskaan ollut mitenkään hoivaava. Isäni oli yrittäjä ja aina töissä. Koskaan minua ei ole kehuttu tai kannustettu, saati halattu. Itse olen ottanut vastuuta itsestäni jo nuoresta lähtien ja muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista.
Nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, he käyvät lasten synttäreillä ja nähdään jouluna, mutta muuten ei olla tekemisissä. Ikinä eivät kysy kuulumisia minulta tai lapsilta. Siskoni perheen kanssa he viettävät kaikki lomat ja viikonloput, hoitavat lapsia jne. Itse en edes haluaisi että lapseni viettäisivät enempää aikaa heidän kanssaan (nykyään molemmat juo suht runsaasti ja arvostelevat minua ja lapsiani, vertaavat siskon perheeseen), mutta silti tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta.
Mieheni ei ymmärrä tilannetta ja tunteitani, eikä kaikkea tiedäkään. Kaverini eivät tiedä vanhempieni käytöksestä. Aiemmin nolotti kertoa ja nyt tuntuu etten enää voi, kun ollaan vuosia tunnettu enkä ole aiemmin kertonut. He tuntevat vanhempani, kuten muutkin ulkopuoliset, mukavina, normaaleina ihmisinä jotka käyvät lasten synttäreillä. Ja siellä vanhempani osaavatkin olla muiden aikana fiksusti. Mutta kun vieraat on lähteneet alkaa irvailu ja valitus, miten olin huonosti hoitanut kaiken eikä lapsetkaan tehneet sitä tai tätä, ja ei siskon luona vaan koskaan...
Eniten pelkään tällä hetkellä sitä, etten itsekään osaa olla tarpeeksi läheinen ja hellä äiti omille lapsilleni. Vauva- ja taaperoaikana se tuli luonnostaan, nyt lasten kasvaessa kouluikäisiksi pelkään että vieraannun heistä samalla tavalla kun omista vanhemmistani.
Suosittelen ottamaan yhteyttä joko työterveyden tai terveyskeskukseen, näistä paikoista sinua ohjataan eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun vasta enkä kaikkia viestejä vielä lukenut läpi. Mistä te olette hakeneet ja saaneet apua? Mistä on tuntunut olevan apua? Itse olen miettinyt keskusteluavun hakemista, mutta en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen 4-kymppinen, minulla on mies, lapsia, kavereita ja työ. Päällisin puolin kaikki siis on ok. Kuitenkin viime vuosina, omien lasten kasvaessa, olen entistä enemmän miettinyt omaa lapsuutta ja nykyistä suhdetta vanhempiini. Ja se ahdistaa!
Äitini oli alkoholisti kun olin lapsi/nuori. Hoiti kyllä työnsä ym., mutta äitinä ei koskaan ollut mitenkään hoivaava. Isäni oli yrittäjä ja aina töissä. Koskaan minua ei ole kehuttu tai kannustettu, saati halattu. Itse olen ottanut vastuuta itsestäni jo nuoresta lähtien ja muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista.
Nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, he käyvät lasten synttäreillä ja nähdään jouluna, mutta muuten ei olla tekemisissä. Ikinä eivät kysy kuulumisia minulta tai lapsilta. Siskoni perheen kanssa he viettävät kaikki lomat ja viikonloput, hoitavat lapsia jne. Itse en edes haluaisi että lapseni viettäisivät enempää aikaa heidän kanssaan (nykyään molemmat juo suht runsaasti ja arvostelevat minua ja lapsiani, vertaavat siskon perheeseen), mutta silti tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta.
Mieheni ei ymmärrä tilannetta ja tunteitani, eikä kaikkea tiedäkään. Kaverini eivät tiedä vanhempieni käytöksestä. Aiemmin nolotti kertoa ja nyt tuntuu etten enää voi, kun ollaan vuosia tunnettu enkä ole aiemmin kertonut. He tuntevat vanhempani, kuten muutkin ulkopuoliset, mukavina, normaaleina ihmisinä jotka käyvät lasten synttäreillä. Ja siellä vanhempani osaavatkin olla muiden aikana fiksusti. Mutta kun vieraat on lähteneet alkaa irvailu ja valitus, miten olin huonosti hoitanut kaiken eikä lapsetkaan tehneet sitä tai tätä, ja ei siskon luona vaan koskaan...
Eniten pelkään tällä hetkellä sitä, etten itsekään osaa olla tarpeeksi läheinen ja hellä äiti omille lapsilleni. Vauva- ja taaperoaikana se tuli luonnostaan, nyt lasten kasvaessa kouluikäisiksi pelkään että vieraannun heistä samalla tavalla kun omista vanhemmistani.
Suosittelen ottamaan yhteyttä joko työterveyden tai terveyskeskukseen, näistä paikoista sinua ohjataan eteenpäin.
Minulle on ollut alkuun tarjolla jotain kevyempää keskusteluapua, mutta koska ongelmia on ollut paljon, niin minut on ohjattu psykiatrian poliklinikalle. Sen kautta olen sitten saanut lähetteen Kelan korvaamaan terapiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se ON oma valinta roikku kiinni siinä kamalassa lapsuuden perheessä, sen sijaan että keskittyisi oman elämän rakentamiseen.
Lapsuuden voi vanhempi pilata, aikuisuutta hän ei pilaa, ellei anneta pilata.
Tuollainen ennakkotappelu perinnöstä siinä vaiheessa kun kukaan ei ole edes kuollut on oma valinta, roikkuu vaan kiinni ihmisissä joiden seurasta tulee paha olo. Sen sijaan että olisi muuttanut eri paikkakunnalle ja rakentanut itselleen hyvän elämän, ja sitten aikanaan ottaisi lakiosan (tai jättäisi ottamatta, ihan hyvin pärjää perinnöttäkin).
Hoh hoijaa. En jaksa vastata enää. Jos sinun mielestä 2 akateemista tutkintoa, työ johtotehtävissä ja kohtalainen omaisuus ei ole pärjäämistä ja vain menneisyydessä kurjistelua niin ole sitten sitä mieltä. Varmaan oma menestyksesi on kymmenkertainen? Kun sulla on varaa päteä ja ”neuvoa”.
Traumalapsuuden omaavat eivät ole köyhiä mt eläkeläisiä... ihan vaan toedoksesiKuule, ei ne tutkinnot tarkoita onnellista elämää. Vastaa vaan kysymykseen, että miksi maailmassa yhä roikut kiinni traumatisoivassa lapsuudenperheessä, vaikka vointisi olisi varmasti parempi ilman heitä.
Tai valitat perinnönjaosta, vaikka kukaan ei vielä ole edes kuollut, eikä siis ole mitään jaettavaakaan.
Aikuisen ihmisen ei ole mitään pakko vahvistaa traumojaan jatkamalla yhteydenpitoa traumatisoiviin ihmisiin. Vähän kuin repisi aina ruven heti pois kun haava alkaisi vähän parantua, eihän se trauma koskaan parane ellei ota selvää hajurakoa traumatisoiviin ihmisiin. Mutta oma valinta.
Et ole kyllä penaalin terävin kynä - etkä osaa lukea. En ole ollut 15 vioteen väleissä vanhempiini ja sitä perintöä ei ole olemassa. En odota mitään kun koko perintö on jo annettu toisaalle. Älä idari tule pätemään kun et tajua ekä ymmärrä lukemaasi. Sullekin tekisi ne pari tutkintoa hyvää, ymmärrys lisäntyisi vähän.
T. Se tuplatutkinto
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun vasta enkä kaikkia viestejä vielä lukenut läpi. Mistä te olette hakeneet ja saaneet apua? Mistä on tuntunut olevan apua? Itse olen miettinyt keskusteluavun hakemista, mutta en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen 4-kymppinen, minulla on mies, lapsia, kavereita ja työ. Päällisin puolin kaikki siis on ok. Kuitenkin viime vuosina, omien lasten kasvaessa, olen entistä enemmän miettinyt omaa lapsuutta ja nykyistä suhdetta vanhempiini. Ja se ahdistaa!
Äitini oli alkoholisti kun olin lapsi/nuori. Hoiti kyllä työnsä ym., mutta äitinä ei koskaan ollut mitenkään hoivaava. Isäni oli yrittäjä ja aina töissä. Koskaan minua ei ole kehuttu tai kannustettu, saati halattu. Itse olen ottanut vastuuta itsestäni jo nuoresta lähtien ja muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista.
Nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, he käyvät lasten synttäreillä ja nähdään jouluna, mutta muuten ei olla tekemisissä. Ikinä eivät kysy kuulumisia minulta tai lapsilta. Siskoni perheen kanssa he viettävät kaikki lomat ja viikonloput, hoitavat lapsia jne. Itse en edes haluaisi että lapseni viettäisivät enempää aikaa heidän kanssaan (nykyään molemmat juo suht runsaasti ja arvostelevat minua ja lapsiani, vertaavat siskon perheeseen), mutta silti tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta.
Mieheni ei ymmärrä tilannetta ja tunteitani, eikä kaikkea tiedäkään. Kaverini eivät tiedä vanhempieni käytöksestä. Aiemmin nolotti kertoa ja nyt tuntuu etten enää voi, kun ollaan vuosia tunnettu enkä ole aiemmin kertonut. He tuntevat vanhempani, kuten muutkin ulkopuoliset, mukavina, normaaleina ihmisinä jotka käyvät lasten synttäreillä. Ja siellä vanhempani osaavatkin olla muiden aikana fiksusti. Mutta kun vieraat on lähteneet alkaa irvailu ja valitus, miten olin huonosti hoitanut kaiken eikä lapsetkaan tehneet sitä tai tätä, ja ei siskon luona vaan koskaan...
Eniten pelkään tällä hetkellä sitä, etten itsekään osaa olla tarpeeksi läheinen ja hellä äiti omille lapsilleni. Vauva- ja taaperoaikana se tuli luonnostaan, nyt lasten kasvaessa kouluikäisiksi pelkään että vieraannun heistä samalla tavalla kun omista vanhemmistani.
Suosittelen ottamaan yhteyttä joko työterveyden tai terveyskeskukseen, näistä paikoista sinua ohjataan eteenpäin.
Minulle on ollut alkuun tarjolla jotain kevyempää keskusteluapua, mutta koska ongelmia on ollut paljon, niin minut on ohjattu psykiatrian poliklinikalle. Sen kautta olen sitten saanut lähetteen Kelan korvaamaan terapiaan.
Näin jälkikäteen ajateltuna hakeutuisin nyt ehdottomasti traumaterapiaan, mutta valitettavasti poliklinikalta ei oikein osattu antaa terapiaa varten mitään suosituksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun vasta enkä kaikkia viestejä vielä lukenut läpi. Mistä te olette hakeneet ja saaneet apua? Mistä on tuntunut olevan apua? Itse olen miettinyt keskusteluavun hakemista, mutta en tiedä mistä lähteä liikkeelle.
Olen 4-kymppinen, minulla on mies, lapsia, kavereita ja työ. Päällisin puolin kaikki siis on ok. Kuitenkin viime vuosina, omien lasten kasvaessa, olen entistä enemmän miettinyt omaa lapsuutta ja nykyistä suhdetta vanhempiini. Ja se ahdistaa!
Äitini oli alkoholisti kun olin lapsi/nuori. Hoiti kyllä työnsä ym., mutta äitinä ei koskaan ollut mitenkään hoivaava. Isäni oli yrittäjä ja aina töissä. Koskaan minua ei ole kehuttu tai kannustettu, saati halattu. Itse olen ottanut vastuuta itsestäni jo nuoresta lähtien ja muutin pois kotoa heti kun oli mahdollista.
Nykyään välit vanhempiini ovat asialliset, he käyvät lasten synttäreillä ja nähdään jouluna, mutta muuten ei olla tekemisissä. Ikinä eivät kysy kuulumisia minulta tai lapsilta. Siskoni perheen kanssa he viettävät kaikki lomat ja viikonloput, hoitavat lapsia jne. Itse en edes haluaisi että lapseni viettäisivät enempää aikaa heidän kanssaan (nykyään molemmat juo suht runsaasti ja arvostelevat minua ja lapsiani, vertaavat siskon perheeseen), mutta silti tuntuu pahalta ja ulkopuoliselta.
Mieheni ei ymmärrä tilannetta ja tunteitani, eikä kaikkea tiedäkään. Kaverini eivät tiedä vanhempieni käytöksestä. Aiemmin nolotti kertoa ja nyt tuntuu etten enää voi, kun ollaan vuosia tunnettu enkä ole aiemmin kertonut. He tuntevat vanhempani, kuten muutkin ulkopuoliset, mukavina, normaaleina ihmisinä jotka käyvät lasten synttäreillä. Ja siellä vanhempani osaavatkin olla muiden aikana fiksusti. Mutta kun vieraat on lähteneet alkaa irvailu ja valitus, miten olin huonosti hoitanut kaiken eikä lapsetkaan tehneet sitä tai tätä, ja ei siskon luona vaan koskaan...
Eniten pelkään tällä hetkellä sitä, etten itsekään osaa olla tarpeeksi läheinen ja hellä äiti omille lapsilleni. Vauva- ja taaperoaikana se tuli luonnostaan, nyt lasten kasvaessa kouluikäisiksi pelkään että vieraannun heistä samalla tavalla kun omista vanhemmistani.
En ole saanut apua mistään kun en ole ”sairas”, eli ei ole mitään diagnoosia mt-ongelmasta. Traumatisoitunut olen kyllä. Raskaana ollessani kävin 6 kertaa neuvolapsykologilla, siinä kaikki.
Olen nyt menossa itse yksityiselle terapeutille jonka maksan ilman kelan tukea, koska en halua mitään merkintää potilastietoihini asiasta. T. Lääkäri
Ideoita, miten me samoja asioita kokeneet voisimme tutustua ja löytää toisistamme vertaistukea? Tutustuisin todella mielelläni ihmisiin, joilla on samankaltainen tausta kuin itselläni. On aika yksinäistä kantaa sitä surua, kun näistä asioista ei oikein voi missään puhua tulematta itse tuomituksi tai syyllistetyksi. Edes kaverit eivät tunnu ihan ymmärtävän, mitä on, kun vanhemmat ovat elossa, mutta eivät ole mukana elämässä.
Jos joku haluaa vaikka kirjoitella ja tutustua, niin mä olen mukana! 😊
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tutun kuuloista.
Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.
Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.
Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.
En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.
Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.
Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.
Ootko ihan varmasti isäsi lapsi? Toinen vaihtoehto on, että isäsi ei koskaan päässyt kiintymään sinuun ja se näkyy näin. Jos mitään normaalia tunnesidettä ei päässyt muodostumaan edes vauva-aikana, niin tuskin pääsee myöhemminkään.
No lisäkyssäri taas: millaiset välit teillä on sisaruksiinne? Usein sanotaan (akkainlehtien diibadaabajutuissa) että ”sisarus on tärkein voimavara” koska hän ymmärtää lapsuuden haasteet, hän on kokenut saman, hän tulee ja ymmärtää kaikessa.
No ei tue. Itse olisin ehkä toivonutkin lämpimiä välejä sisarusparvemme kesken mutta ei. Kaksi sisarustani on tylyjä js etäisiä. Veli muutti ulkomaille ”pakoon”. Sisar asuu 200 km päässä eikä halua soitella tai tavata. Emme siis pidä yhteyttä, emme varsinkaan tue ja ymmärtä toisiamme.
Vanhemmat (paskanarsisti isä eritoten) yrittää tahallaan hakata kiilaa sisarusten väleihin. Eim kun siskoni lapsi syntyi (mulla oli kaksi lasta itsellä tuolloin), isä yllättäen soitti ja kertoi että sisarelle on syntynyt lapsi, ja sanoi että ”kai nyt ymmärtät että sun lapses ei ole yhtään minkään arvoisia enää sen jälkeen kun sisaresi lapsi syntyi?
Tuo oli kyllä ultimate törkeä loukkaus, mutta isältä normaalia.
Sittemmin kävi kyllä ilmi että sama piittaamattomuus oli sisarenkin kohtalo - vanhempamne eivät pidä sisaren lapsiinkaan mitään yhteyttä eivätkä ole niistä kiinnostuneita. Elävät omaa elämää leikkien että heillä ei ole lapsia eikä lapsenlapsia lainkaan.
En tiedä, muuttuuko kuvio sit jos narsisti joskus kuolee. Tuskin. Etäiset välit ei varmaan enää lämpene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutun kuuloista.
Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.
Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.
Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.
En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.
Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.
Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.Ootko ihan varmasti isäsi lapsi? Toinen vaihtoehto on, että isäsi ei koskaan päässyt kiintymään sinuun ja se näkyy näin. Jos mitään normaalia tunnesidettä ei päässyt muodostumaan edes vauva-aikana, niin tuskin pääsee myöhemminkään.
Osa ihmisistä on kykenemättömiä normaaliin kiintymyssuhteisiin. Tällöin esimerkiksi lapsen tai puolison tarvitsevuus saatetaan kokea manipulointina (näin ainakin minun isäni koki, vahinko että minulla meni vuosia ennen kuin tajusin mistä nämä hämmentävät syytökset johtuvat).
Lisää hän löysi puolison, jolla on yhtä välttelevä kiintymyssuhdetyyli kuin hänelläkin. Nykyään hän sitten valittaa, ettei suhteessa ole lainkaan läheisyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutun kuuloista.
Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.
Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.
Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.
En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.
Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.
Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.Ootko ihan varmasti isäsi lapsi? Toinen vaihtoehto on, että isäsi ei koskaan päässyt kiintymään sinuun ja se näkyy näin. Jos mitään normaalia tunnesidettä ei päässyt muodostumaan edes vauva-aikana, niin tuskin pääsee myöhemminkään.
Osa ihmisistä on kykenemättömiä normaaliin kiintymyssuhteisiin. Tällöin esimerkiksi lapsen tai puolison tarvitsevuus saatetaan kokea manipulointina (näin ainakin minun isäni koki, vahinko että minulla meni vuosia ennen kuin tajusin mistä nämä hämmentävät syytökset johtuvat).
Lisää hän löysi puolison, jolla on yhtä välttelevä kiintymyssuhdetyyli kuin hänelläkin. Nykyään hän sitten valittaa, ettei suhteessa ole lainkaan läheisyyttä.
Se on todella sääli, että lapsena ja nuorena sitä helposti ajattelee, että itsessä on pakko olla jotain vikaa, jos vanhempi käyttäytyy sinua kohtaan oudosti. Sitä miettii ja miettii miten voisi korjata tilanteen. Usein vasta aikuisena näkee miten pahasti asiat ovat olleet pielessä ja miten hukassa vanhempi onkaan itsensä kanssa ollut, kun on käyttäytynyt miten on käyttäytynyt.
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
Vierailija kirjoitti:
Ketjussa aiemmin kommentoineille pärjääjille, avuliaille, alistujille ja muille... Jos ottaa tietynlaisen roolin elämässä, niin muut odottavat teidän myös pitäytyvän roolissa. Aiheesta on saatavilla sosiologista ja psykologista tutkimusaineistoa ihan netistäkin hakemalla.
Ei siis kannata ottaa sellaista roolia, jota ei halua / kykene ylläpitämään. Siitä kun yhtäkkiä ja yllättäin irtoaa, niin muiden reaktio on negatiivinen.
---
Omassa menneisyydessä oli sellaista kivaa, että käytännössä alusta lähtien toinen vanhempi odotti, että osaa kaiken kuten aikuinen ("kun minäkin, niin kyllä sinunkin pitäisi...") ja, jos ei osannut, niin huutoa riitti ja välillä väkivaltaa. Toinen vanhempi keskittyi sadistisiin toimenpiteisiin niin henkisesti kuin fyysisesti. Aina kaikki mitätöitiin (esim. luu murtunut, näkyy röntgenissä, lääkärit laittaa kipsin, vanhemman reaktio: ei sulla oikeasti mitään oo, kuvittelet vaan" tai haluan tehdä jotain: "ei kannata, kun et sä kuitenkaan onnistu", niin ja samalla odotetaan heittä heidän halujensa ja tarpeittensa mukaan hypitään ja osataan kaikki jo valmiiksi), aina ostettiin tahallaan vääränkokoisia vaatteita (esim. liian pienet alusvaatteet), aina tehtiin selväksi, että jos teen jotain väärin, niin joudun kadulle, eikä kukaan oikeasti välitä paskaakaan ja kuolen sinne. Ihan muutaman vuoden ikäisestä lähtien. Toinen pahoinpiteli kunnes uhkasin sossulla, mutta toinen jatkoi niin kauan kuin kiinni sai. Kaikkeen oli aina syyllinen, esim jos vaikka lamppu paukahti, niin heti "olin räpsytellyt valoja", kun "normaalissa käytössä ne ei rikki mene", perhe oli konkurssissa, talo vietäisiin alta, minä kadulle kuolemaan jne. Kaikkea pikkukivaa. Toinen otti sitten jossain vaiheessa tavaksi tehdä selväksi, että olin epähaluttu ja mm. lähti aina syntymäpäiväni kunniaksi vetämään örvellysperseet ja tuli ehkä muutaman päivän tai viikon päästä takaisin. Vieraita ei oikeastaan koskaan käynyt, eikä sukulaisiakaan, koska ilmapiiri oli niin "vaikea". Käytännössä joutui olemaan pitkälle eristyksissä koko muusta maailmasta ja mm. sosiaalisten taitojen esimerkkiä ei ollut ennen kuin pois pääsi, joka puolestaan aiheutti ihmetystä ja pahempaa useimmissa muissa samanikäisissä. Tuossa nyt vähäisimpiä.
Olen toki päässyt elämässä pitkälle ja pitkälti eroon menneisyyden taakasta, mutta tapahtumia, kokemuksia ja muistojahan se ei poista.
En tajua kommenttiasi. Syyllistätkö tässä siis nyt 2-vuotiasta itseäsi siitä, että otit silloin mielestäsi vääränlaisen roolin? Mitä koet, että olisit voinut tehdä lapsena toisin?
Vierailija kirjoitti:
Ideoita, miten me samoja asioita kokeneet voisimme tutustua ja löytää toisistamme vertaistukea? Tutustuisin todella mielelläni ihmisiin, joilla on samankaltainen tausta kuin itselläni. On aika yksinäistä kantaa sitä surua, kun näistä asioista ei oikein voi missään puhua tulematta itse tuomituksi tai syyllistetyksi. Edes kaverit eivät tunnu ihan ymmärtävän, mitä on, kun vanhemmat ovat elossa, mutta eivät ole mukana elämässä.
Jos joku haluaa vaikka kirjoitella ja tutustua, niin mä olen mukana! 😊
Yksi idea olisi, että joku heittää esim. blogin/sivun nettiin, jonka kautta ottaa yhteyttä, tai vaikka sähköpostin. Siitä voi sitten jatkaa joko anonyymiä tai vaikka järjestää tapaamisiakin sitä jaksaville.
Twitterkin voisi olla helppo ratkaisu.
Itse voisin olla yhtenä organisoimassa, mutta ajallisten rajoitteiden takia en yksin lähtisi hoitamaan koko juttua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutun kuuloista.
Olen päälle parikymppinen, eroperheestä.
Kumpikin vanhempi on perustanut uuden perheen jo todella äkkiä, kun erosivat (olin noin 6.v)...Isästä olen ajautunut todella erilleen, hänellä teini-ikäiset lapset ja tapaamme ehkä kerran vuodessa jos sitäkään. Nyt on mennyt pian puolitoista vuotta. Hän ei ota mitään yhteyttä, tuntuu ettei vain kiinnosta. Ei soita eikä laita viestiä ikinä. Itse koen raskaaksi sen, että joudun itsenäisesti järjestämään ja pyytämään tapaamista.
Äidin kanssa ihan hyvät välit, hän pyrkii auttamaan käytännön asioissa jos tarvitsee (opiskelijabudjetilla elän) ja näin. Jotenkin se suhteen psyykkinen taso silti uupuu.
En tiedä miksi näin on käynyt, mutta olen itse elämänkatsomukseltani todella vastapäätä kumpaankin vanhempaani verraten ja omaan aivan erilaiset mielenkiinnon kohteet kuin heillä.
Nuoremmat sisarukset eivät minua tunne lähes lainkaan ja sekin harmittaa.
Ehkä tilanteen voisi vielä korjata, mitta todellakin ketuttaa että tämä on vuosien kuluessa mennyt tämmöiseksi.Ootko ihan varmasti isäsi lapsi? Toinen vaihtoehto on, että isäsi ei koskaan päässyt kiintymään sinuun ja se näkyy näin. Jos mitään normaalia tunnesidettä ei päässyt muodostumaan edes vauva-aikana, niin tuskin pääsee myöhemminkään.
Psyykkisesti terve ihminen kykenee kiintymään esimerkiksi kotiin vanhemmalla iällä muuttaneisiin adoptiolapsiin. Ei tarvitse kiintyä juuri vauvaan, jotta suhteesta tulisi läheinen.
Alue: Aihe vapaa
Todella helposti koen siis olevani olemassa ainoastaan jonkinlaisena heijasteena. Riitatilanteet ovat minusta todella vaikeita ja niiden aikana koen usein hajoavani osiin. Tällöin minusta tuntuu siltä kuin haluaisin vain juosta pois koko maailmasta, koska en koe pystyväni löytämään täällä omaa paikkaani.