Lue keskustelun säännöt.
Miksi musta tuntuu, että mitä pärjäävämpi ja sisukkaampi nainen, sitä harvempi "kunnollinen" mies on kiinnostunut?
20.03.2019 |
Eli olen vajaa nelikymppinen, lapseton nainen. Olen tosi urheilullinen, hoikka, korkeakoulutettu ja oikeastaan aika kalassisen kaunis. En ole saanut kotoa eväiksi oikeastaan mitään ja itsetuntoni ei ehkä edelleenkään ole paras mahdollinen. Olen kuitenkin pärjännyt merkittävästi keskimääräistä ikäluokkani edustajaa paremmin ja elämäni on mallillaan (oma, kannattava yritys, kaunis koti, auto, varaa matkustaa).
Olen joutunut elämässäni opettelemaan kaikenlaista. Teininä ompelin vaatteet itse siksi, että kotona ei ollut rahaa minusta muodikkaisiin vaatteisiin. Olen remontoinut asuntoni itse (kyllä, googlannut ohjeet lattian hiomiseen, maalaamiseen, poraamiseen yms). Olen ostanut 18-vuotiaana ekan autoni Autotalli.netin halpisosastolta ja maksanut ajokorttini itse. Olen alkuun vaihtanut renkaat, öljyt yms. asiat alkuun autoihini itse siksi, ettei ole ollut rahaa ulkopuoliseenkaan palveluun. Vähitellen olen vaihtanut autoa halpiksesta ns. premium-merkkiin siksi, että elintasoni on noussut ja minusta on ollut mukavaa palkita itseni jostakin.
Mitä tulee miesrintamalle, siellä on kuollutta. Vedän puoleeni nyhverömiehiä, jotka unelmoivat äitihahmosta ja arjen tukikohtana. Vedän puoleeni epätasapainoisia loosereita, jotka olettavat minun ohjaavan heidätkin raiteilleen. Ne miehekkäät, elämässään pärjäävät miehet haluavat feminiinisen ja jotenkin "avustettavan" naisen.
Minun kanssani samasta taustasta tulleet miehet ovat 4-kymppisenä kuolleita, narkomaaneja tai vankilassa. Siltä ainakin tuntuu. En koskaan kohtaa kunnollista ja miehekästä miestä, jonka kanssa voisin taustani jakaa.
Ostanko suosiolla kissan ja käytän mieshuoraa seksuaalisiin tarpeisiini? Haluaisin oikean ihmissuhteen, jossa minut nähtäisiin sellaisena, kuin olen eli tuhannesta palasta itseni kokoamana mutta silti vakaasti ja omilla jaloillani seisovana.
Kommentit (531)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän tässä ketjussa näkee mistä kiikastaa.
Niistä pinnallisista vaatimuksista ei vaan luovuta, ja ne on aina ne samat stereotyyppiset jutut.
Ap vaatii että kun hänellä on rahaa, miehellä pitää olla saman verran tai enemmän.
Myyntiedustajawhatevernaisella oli listassa ykkösenä pituus.
Jos ikää on melkein 40 eikä miestä ole löytynyt edellisten 20 vuoden aikana, niin ehkä kannattaisi vähän joustaa pinnallisista/materialistisista asioista?"Myyntiedustajawhatevernaisella" viittaat selvästi minuun. Jos olisin myyntiedustaja tai sinne päinkään sen luonteinen, olisin varmasti pystynyt myymään itseni edes yhteen parisuhteeseen, vai mitä luulet? ;)
Mihin järjestykseen minun pitäisi panna pitkä, rauhallinen ja pohdiskeleva, jotta sinä et pitäisi mieltymyksiäni stereotyyppisinä? Juttukaveri tuolla oli lisännyt listaan hoikan, mutta sen minä jo kumosin tuolla kertomalla ihastuneeni pulskaan mieheen.
Uteliaisuus käskee minua myös kysymään sinulta seuraavaa: minkä pituinen ihminen saa tuoda julki sen, että toivoo tietyn mittaista kumppania? Minä olen 178-senttinen, ja koska pidän siitä, että saan halata sylini täydeltä isoa miestä, onko täysin moraalitonta sanoa se ääneen?
152 ja 184
onko normaalipainoisen naisen haluaminen moraalitonta? Ainakin sen maajussiketjun perusteella täysin kiellettyä.
oletko vajaa kirjoitti:
nyt meni tunteisiin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
Olen ehkä sitten valkoroskaa. Biologiset vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja mutta sairaus ja huono tuuri voivat saada aikaan yllättäviä lopputuloksia.
Pidä sinäkin varasi, toivottavasti henkivakuutuksesi on kunnossa oman kuolemasi kannalta asiaa ajatellen.
-ap
mitäs hyötyä mulle on kuolleena siitä henkivakuutuksesta?
Tarkoitin lapsiasi, pöljä.
t. ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän tässä ketjussa näkee mistä kiikastaa.
Niistä pinnallisista vaatimuksista ei vaan luovuta, ja ne on aina ne samat stereotyyppiset jutut.
Ap vaatii että kun hänellä on rahaa, miehellä pitää olla saman verran tai enemmän.
Myyntiedustajawhatevernaisella oli listassa ykkösenä pituus.
Jos ikää on melkein 40 eikä miestä ole löytynyt edellisten 20 vuoden aikana, niin ehkä kannattaisi vähän joustaa pinnallisista/materialistisista asioista?"Myyntiedustajawhatevernaisella" viittaat selvästi minuun. Jos olisin myyntiedustaja tai sinne päinkään sen luonteinen, olisin varmasti pystynyt myymään itseni edes yhteen parisuhteeseen, vai mitä luulet? ;)
Mihin järjestykseen minun pitäisi panna pitkä, rauhallinen ja pohdiskeleva, jotta sinä et pitäisi mieltymyksiäni stereotyyppisinä? Juttukaveri tuolla oli lisännyt listaan hoikan, mutta sen minä jo kumosin tuolla kertomalla ihastuneeni pulskaan mieheen.
Uteliaisuus käskee minua myös kysymään sinulta seuraavaa: minkä pituinen ihminen saa tuoda julki sen, että toivoo tietyn mittaista kumppania? Minä olen 178-senttinen, ja koska pidän siitä, että saan halata sylini täydeltä isoa miestä, onko täysin moraalitonta sanoa se ääneen?
152 ja 184
onko normaalipainoisen naisen haluaminen moraalitonta? Ainakin sen maajussiketjun perusteella täysin kiellettyä.
Mitä paino tähän asiaan kuuluu? Mikä maajussiketju?
152, 184 +
Vierailija kirjoitti:
Mä olen just sunlaisen jyrä naisen kasvattama poika miltä on viety kaikki itseluottamus. Mitään ei saanut itse päättää vaan sisu äidillä oli kaikki päätäntävalta. Sisu äiti oli myös kova riitelemään ja aina haastamaan isääni. You're not that special.
Tunnen tämän jyränaistyypin myös. Erittäin rasittavaa seuraa kun hänen pitää aina suorittaa ja tehdä kaikki. Ei kannata tähän ihmistyyppiin sekaantua. Vie miehen ja lasten itseluottamuksen tai sitten jostakin lapsesta tulee samanlainen klooni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen just sunlaisen jyrä naisen kasvattama poika miltä on viety kaikki itseluottamus. Mitään ei saanut itse päättää vaan sisu äidillä oli kaikki päätäntävalta. Sisu äiti oli myös kova riitelemään ja aina haastamaan isääni. You're not that special.
Tunnen tämän jyränaistyypin myös. Erittäin rasittavaa seuraa kun hänen pitää aina suorittaa ja tehdä kaikki. Ei kannata tähän ihmistyyppiin sekaantua. Vie miehen ja lasten itseluottamuksen tai sitten jostakin lapsesta tulee samanlainen klooni.
Erikoisia olette olettamuksienne kanssa. Jyrää minusta ei saa tekemälläkään, ei tahtotilojeni eikä ruumiinmuotoni suhteen.
-ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
Minä otin koulut keskeyttäneen duunarin. Äärimmäisen fiksu mies, mutta tietysti kaikilla on omat ongelmansa. Ihan äärimmäisen hyvä tunneäly. Voimme keskustella mistä tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamala vaatimus, että terve aikuinen mies elättäisi ihan itse itsensä, ennen kuin alkaa hinkuamaan perhettä. :D
Oisko sulle mahdollisuus unohtaa toi taustajuttu ja keskittyä tähän hetkeen? Jospa löytäisit vaikka kirjallisuudesta pitävän miehen. Käypä vaikka kirjaston lukubileissä ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eipä niitä minkäänlaisia löydy yhdestä paikasta, kuin kaupan hyllyltä. Minkä varmasti tosin tiesitkin.
Pitää vaan tutustua ihmisiin esim harrastuksissa, ja harrastuksiakin kannattaa olla monenlaisia, joissa käy monenlaiset ihmiset. Minä löysin mieheni siis harrastuksesta, se yhdisti meidät. Hän tekee suorittavaa työtä (ja ansaitsee minua vähemmän), niin että työkuvioissa emme olisi koskaan tavanneet. Ja minäkin olin aiemmin ajatellut, että parhaiten pariutuisin toisen "samantasoisen" kanssa, eli siellä yliopistoriennoissa ja työelämässä. Mutta tosiasia on, että se perhetausta vaikuttaa, vaikka nuorena tuollaista ajattelua vastaan kapinoi rajusti.
Myöhemmin sitten ilmeni, että mieheni lapsuudenperheessään oli ollut samanlaista ongelmaa, mm alkoholismia.
Eli minun ratkaisuni oli etsiä laajemmista piireistä. Ei siis tiputtaa rimaa, vaan miettiä mikä on oikeasti tärkeää. Ihana luonne vie helposti mun silmissä ohi miehen koulutuksen ja uran, riittää että meillä on miehen kanssa yhteistä muuten (ja toki mies elättää itse itsensä).
Mikä ei ole mikään puolustuspuhe vähemmän koulutettujen puolesta yleisesti. Mutta fakta on, että ellei löydy puolisoa omista nykyisistä piireistä, kannattaa tuttavapiiriä laajentaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No kyllähän tässä ketjussa näkee mistä kiikastaa.
Niistä pinnallisista vaatimuksista ei vaan luovuta, ja ne on aina ne samat stereotyyppiset jutut.
Ap vaatii että kun hänellä on rahaa, miehellä pitää olla saman verran tai enemmän.
Myyntiedustajawhatevernaisella oli listassa ykkösenä pituus.
Jos ikää on melkein 40 eikä miestä ole löytynyt edellisten 20 vuoden aikana, niin ehkä kannattaisi vähän joustaa pinnallisista/materialistisista asioista?"Myyntiedustajawhatevernaisella" viittaat selvästi minuun. Jos olisin myyntiedustaja tai sinne päinkään sen luonteinen, olisin varmasti pystynyt myymään itseni edes yhteen parisuhteeseen, vai mitä luulet? ;)
Mihin järjestykseen minun pitäisi panna pitkä, rauhallinen ja pohdiskeleva, jotta sinä et pitäisi mieltymyksiäni stereotyyppisinä? Juttukaveri tuolla oli lisännyt listaan hoikan, mutta sen minä jo kumosin tuolla kertomalla ihastuneeni pulskaan mieheen.
Uteliaisuus käskee minua myös kysymään sinulta seuraavaa: minkä pituinen ihminen saa tuoda julki sen, että toivoo tietyn mittaista kumppania? Minä olen 178-senttinen, ja koska pidän siitä, että saan halata sylini täydeltä isoa miestä, onko täysin moraalitonta sanoa se ääneen?
152 ja 184
Tätä voisi käyttää esimerkkinä tulevien kissamummojen tilanteesta.
Lähes kaikissa yhdistyy eräs asia. Ominaisuus tai ominaisuudet jotka ovat plussaa miehessä mutta neutraaleja tai negatiivisia naisessa. Näitä vaatimuksia perustellaan samanlaisuudella.
Esimerkkejä:
- haluan pitkän miehen koska olen itsekin pitkä (pituus lisää miehen suosiota, mutta ei naisen suosiota)
- haluan menestyneen/kunnianhimoisen miehen koska olen itsekin menestynyt/kunnianhimoinen (sama kuin yllä)
- haluan rotevan miehen koska olen itsekin roteva (miehessä positiivinen ominaisuus, naisessa negatiivinen ominaisuus)
Ei mitenkään yllättäen, myös feminiinisiä ominaisuuksia omaavat naiset haluavat niitä samoja miehiä, ja yleensä voittavat kisan.
"minkä pituinen ihminen saa tuoda julki sen, että toivoo tietyn mittaista kumppania?"
Miksi se riippuisi sinun pituudestasi? Pituus nostaa miehen tasoa ja on universaalisti haluttu ominaisuus.
oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.
Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym
wt tarttuu helposti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
hmmm
tota tota akateemiset alkkisvanhemmat check
lastenkoti tausta check
huono itsetunto turnoff
häpeää itseään, ei oo käsitelly traumojaan turnoff
jaa a
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun aviomies osaa kaikki miesten ja naisten hommat. Käyttää jopa ompelukonetta. Hän on myös esim hyvä leipomaan. Ei halua katsoa kauhuelokuvia koska tykkää esim katsoa peileihin. Käyttää kypärää lautaillessaan. Ei yritä esittää kovaa eikä koe tarvetta pönkittää maskuliinisuuttaan. On kuitenkin kovin kundi kenet tunnen. Järkevä, älykäs ja taidokas. Hänen kanssaan on sellainen tunne että niin vaikeaa tilannetta ei elämässä tule ettei me siitä selvitä. On myös todella hyvä isä. Minun ei tarvitse neuvoa häntä eikä yrittää kontrolloida. On niitä harvoja tosimiehiä joita tunnen.
Ei halua katsoa kauhuelokuvia koska tykkää esim katsoa peileihin.
????hip Hei h.ullu?????
Et oo vissiin kattonu kauhuelokuvia? Tai mites suihkuverhot? Tai pyörivä korkeaselkäinen nojatuoli yön hämärissä?
meillä ei ole suihkuverhoja, vaan ylellinen kylpyläosasto
vaalea vepsäläisen sohva..ei pyörivää nojatuolia
missäs wt himassa asut?
:, D kiitos, sain hyvät naurut. Ei meilläkään noita ole, yritin sulle vaan vääntää rautalangasta kauhugenren klisheitä. Peilejä meillä toki on. Ja kai teidänkin ylellisellä kylpyläosastolla?
Ei ole..etkö tiedä että niistä katsoo zombie, joka vetää naamasi pain peiliä ja siihen k..uolet
Vierailija kirjoitti:
oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!
ei hätää=ei hävettävää!!!
Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.
"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä, sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.
Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.
Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.
Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.
Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.
Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.
Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.
Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.
Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?
, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.
Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym
wt tarttuu helposti
Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.
Vierailija kirjoitti:
oletko vajaa kirjoitti:
nyt meni tunteisiin kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.
Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.
Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.
Olen ehkä sitten valkoroskaa. Biologiset vanhempani ovat akateemisesti koulutettuja mutta sairaus ja huono tuuri voivat saada aikaan yllättäviä lopputuloksia.
Pidä sinäkin varasi, toivottavasti henkivakuutuksesi on kunnossa oman kuolemasi kannalta asiaa ajatellen.
-ap
mitäs hyötyä mulle on kuolleena siitä henkivakuutuksesta?
Tarkoitin lapsiasi, pöljä.
t. ap
no kuules nyt akateemikko....ei kaikilla ole lapsia
ja joillain ei ilmeisesti sitä miestäkään...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohdistuuhan mielenkiintosi sopivan ikäisiin miehiin? Mainitsit itsesi ikäiset miehet, mutta heille olet liian vanha! Ainoastaan nuoruudesta asti jatkuva samanikäisyys on ok. Nyt sinulle sopiva mies on 50-60 -vuotias.
Miksi minun pitäisi haluta omaishoitajaksi? Aivan varmasti oppisin nopeasti mittaamaan sokerit ja auttamaan katetrin vaihtamisessa. Miksi ihmeessä kukaan täysissä järjissään oleva nainen haluaisi vaivoikseen vanhenevaa miestä?
Voisin toisaalta seurustella todella varakkaan 5-kymppisen kanssa siihen saakka, että hänen fyysiset voimansa alkaisivat ehtyä. En kuitenkaan häntä jäisi hoivaamaan, se olisi miehen jälkikasvun tehtävä. Eli teksin alusta saakka miehelle selväksi sen, että omaishoitajaa toivoessaan hänen kannattaa pistää tilaus vetämään Aasian suuntaan.
-ap
ootpa ihana:) hylkään, kun fyysiset voimat ehtyvät
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kohdistuuhan mielenkiintosi sopivan ikäisiin miehiin? Mainitsit itsesi ikäiset miehet, mutta heille olet liian vanha! Ainoastaan nuoruudesta asti jatkuva samanikäisyys on ok. Nyt sinulle sopiva mies on 50-60 -vuotias.
Miksi minun pitäisi haluta omaishoitajaksi? Aivan varmasti oppisin nopeasti mittaamaan sokerit ja auttamaan katetrin vaihtamisessa. Miksi ihmeessä kukaan täysissä järjissään oleva nainen haluaisi vaivoikseen vanhenevaa miestä?
Voisin toisaalta seurustella todella varakkaan 5-kymppisen kanssa siihen saakka, että hänen fyysiset voimansa alkaisivat ehtyä. En kuitenkaan häntä jäisi hoivaamaan, se olisi miehen jälkikasvun tehtävä. Eli teksin alusta saakka miehelle selväksi sen, että omaishoitajaa toivoessaan hänen kannattaa pistää tilaus vetämään Aasian suuntaan.
-ap
Ehkä miehet ajattelevat sinusta VAJAASTA 40 vuotiaasta samoin
vaihdevuodet tulee..seksihalut lakkaa..kohta 50vee ja joutuu vielä ehkä omaishoitajaksi:)
"Myyntiedustajawhatevernaisella" viittaat selvästi minuun. Jos olisin myyntiedustaja tai sinne päinkään sen luonteinen, olisin varmasti pystynyt myymään itseni edes yhteen parisuhteeseen, vai mitä luulet? ;)
Mihin järjestykseen minun pitäisi panna pitkä, rauhallinen ja pohdiskeleva, jotta sinä et pitäisi mieltymyksiäni stereotyyppisinä? Juttukaveri tuolla oli lisännyt listaan hoikan, mutta sen minä jo kumosin tuolla kertomalla ihastuneeni pulskaan mieheen.
Uteliaisuus käskee minua myös kysymään sinulta seuraavaa: minkä pituinen ihminen saa tuoda julki sen, että toivoo tietyn mittaista kumppania? Minä olen 178-senttinen, ja koska pidän siitä, että saan halata sylini täydeltä isoa miestä, onko täysin moraalitonta sanoa se ääneen?
152 ja 184