Miksi musta tuntuu, että mitä pärjäävämpi ja sisukkaampi nainen, sitä harvempi "kunnollinen" mies on kiinnostunut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kohdistuuhan mielenkiintosi sopivan ikäisiin miehiin? Mainitsit itsesi ikäiset miehet, mutta heille olet liian vanha! Ainoastaan nuoruudesta asti jatkuva samanikäisyys on ok. Nyt sinulle sopiva mies on 50-60 -vuotias.

Miksi minun pitäisi haluta omaishoitajaksi? Aivan varmasti oppisin nopeasti mittaamaan sokerit ja auttamaan katetrin vaihtamisessa. Miksi ihmeessä kukaan täysissä järjissään oleva nainen haluaisi vaivoikseen vanhenevaa miestä?

Voisin toisaalta seurustella todella varakkaan 5-kymppisen kanssa siihen saakka, että hänen fyysiset voimansa alkaisivat ehtyä. En kuitenkaan häntä jäisi hoivaamaan, se olisi miehen jälkikasvun tehtävä. Eli teksin alusta saakka miehelle selväksi sen, että omaishoitajaa toivoessaan hänen kannattaa pistää tilaus vetämään Aasian suuntaan.

-ap

Ehkä miehet ajattelevat sinusta VAJAASTA 40 vuotiaasta samoin

vaihdevuodet tulee..seksihalut lakkaa..kohta 50vee ja joutuu vielä ehkä omaishoitajaksi:)

Olen kolmekymppinen nainen. Suurimmassa osassa tuttavapiirin pariskunnista nainen on se miestä koulutetumpi. Moni maisteri on yhdessä duunarin kanssa. Nämä miehet ovat oikein fiksuja ja kunnollisia.

elikkä

ap ei huoli yli 50 vuotiasta koska ei haluu omaishoitajaksi.

samanikäiset ei haluu ap:tä koska ap on vanha

voi voi

sit vielä se lapsuus häpeä..voi nvoi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.

Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.

Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.

AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!

ei hätää=ei hävettävää!!!

Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.

"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä,  sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.

Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.

Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.

Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.

Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.

Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.

Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.

Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.

Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?

, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.

Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym

wt tarttuu helposti

Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.

hmmm..mietitäänpä vähä..halveksit siellä lapsia, jotka ovat joutuneet samaan kauheaan lastenkotiin kuin sinä?

Oletko ap ehkä MUITA PAREMPI?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.

Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.

Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.

AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!

ei hätää=ei hävettävää!!!

Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.

"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä,  sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.

Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.

Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.

Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.

Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.

Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.

Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.

Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.

Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?

, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.

Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym

wt tarttuu helposti

Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.

yllättyisitkö ,jos kertoisin että moni wt lapsi on pärjännyt elämässä hyvin?

Pikkukakkonen osuu ylempänä oikeaan.

Kokeilin itse deittailla muutamaa "ikisinkkunaista". Jäin itsekin ilman naista, kunnes suosio nousi kun sain itseluottamusta, ammatin ja aloin pitämään parempaa huolta kunnostani. Jotenkin haaveilin että olisi mukavaa jos kaksi ihmistä löytäisi toisensa pitkän etsinnän jälkeen.

Aika äkkiä kävi ilmi että ne naiset oli ikisinkkuja hyvästä syystä. Jokaisella oli lista niitä samoja vaatimuksia. Pituus, raamit, koulutustaso, palkka, asunto. Aina ne samat.

Jotenkin luulisi että jos vielä vanhemmalla iällä on ilman miestä, kannattaisi funtsia niitä pinnallisia asioita uusiksi. Että onko miehen pakko olla 185cm, tummahiuksinen ja leveäharteinen. Tai onko tulotason oltava vähintään sama kuin itsellä.

Mutta se taitaakin mennä niin että mitä pidempään ollaan sinkkuina, sitä korkeammiksi odotukset muuttuu. Ikään kuin se unelmien prinssi hyvittäisi ne yksinäiset vuodet olemalla erityisen täydellinen. Jos sitä sitten joustaa jostain, sehän on vähän kuin myöntäisi että olisi voinut olla parisuhteessa jo kymmenen vuotta sitten, kun olisi vähän joustanut. Mutta kun ei jousta, voi rationalisoida itselleen että mutku ei ole hyviä miehiä, tai miehet pelkää koulutettua/pitkää/vahvaa naista.

Miten vain sitten.

Akateemiset naiset haluavat miehen, jonka kanssa voi väitellä jatkuvasti. Akateemiset miehet haluaa naisen, jonka kanssa ei tarvitse vääntää työpäivän jälkeen.

ap..ehkä parempi että oot yksinäsi traumoinesi

älä hanki kissaa....ne on fiksui ja kärsis sun seurassa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.

Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.

Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.

AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!

ei hätää=ei hävettävää!!!

Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.

"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä,  sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.

Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.

Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.

Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.

Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.

Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.

Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.

Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.

Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?

, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.

Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym

wt tarttuu helposti

Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.

yllättyisitkö ,jos kertoisin että moni wt lapsi on pärjännyt elämässä hyvin?

Määrittele ensin mitä tarkoitat hyvin pärjäämisellä. - Ohis

Vierailija kirjoitti:

Akateemiset naiset haluavat miehen, jonka kanssa voi väitellä jatkuvasti. Akateemiset miehet haluaa naisen, jonka kanssa ei tarvitse vääntää työpäivän jälkeen.

Mä oon weetee

haluun juoda kaljaa, kattoo lätkää ja paneskella viikonloppuisin

oon nainen..mut varattu..mixköhän? wtee kun oon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.

Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.

Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.

AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!

ei hätää=ei hävettävää!!!

Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.

"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä,  sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.

Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.

Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.

Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.

Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.

Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.

Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.

Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.

Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?

, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.

Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym

wt tarttuu helposti

Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.

yllättyisitkö ,jos kertoisin että moni wt lapsi on pärjännyt elämässä hyvin?

Määrittele ensin mitä tarkoitat hyvin pärjäämisellä. - Ohis

käynyt koulut, perustanut firman, ollut yli 20v rakastavassa parisuhteessa

Vierailija kirjoitti:

Pikkukakkonen osuu ylempänä oikeaan.

Kokeilin itse deittailla muutamaa "ikisinkkunaista". Jäin itsekin ilman naista, kunnes suosio nousi kun sain itseluottamusta, ammatin ja aloin pitämään parempaa huolta kunnostani. Jotenkin haaveilin että olisi mukavaa jos kaksi ihmistä löytäisi toisensa pitkän etsinnän jälkeen.

Aika äkkiä kävi ilmi että ne naiset oli ikisinkkuja hyvästä syystä. Jokaisella oli lista niitä samoja vaatimuksia. Pituus, raamit, koulutustaso, palkka, asunto. Aina ne samat.

Jotenkin luulisi että jos vielä vanhemmalla iällä on ilman miestä, kannattaisi funtsia niitä pinnallisia asioita uusiksi. Että onko miehen pakko olla 185cm, tummahiuksinen ja leveäharteinen. Tai onko tulotason oltava vähintään sama kuin itsellä.

Mutta se taitaakin mennä niin että mitä pidempään ollaan sinkkuina, sitä korkeammiksi odotukset muuttuu. Ikään kuin se unelmien prinssi hyvittäisi ne yksinäiset vuodet olemalla erityisen täydellinen. Jos sitä sitten joustaa jostain, sehän on vähän kuin myöntäisi että olisi voinut olla parisuhteessa jo kymmenen vuotta sitten, kun olisi vähän joustanut. Mutta kun ei jousta, voi rationalisoida itselleen että mutku ei ole hyviä miehiä, tai miehet pelkää koulutettua/pitkää/vahvaa naista.

Miten vain sitten.

 

Tämä ei voi pitää paikkaansa. Minun sovinistinen isänikin on löytänyt seuraa vanhempana, mitä todella ihmettelen. Taitaa olla miesten markkinat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

oikeita WT-lapsia?????? kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kannata tuoda erityisesti esiin sitä, miten on pärjännyt huonoista lähtökohdista huolimatta. Ihmiset (sukupuolesta riippumatta) sivuuttavat sen pärjäämisen, ja suhtautuvat epäluuloisesti niihin huonoihin lähtökohtiin. Siis puolisoa valitessa, kaveriksi toki pääsee huonollakin perhetaustalla.

Etenkin koulutetut/hyvin toimeentulevat ovat ihan älyttömän tarkkoja siitä, että puolisolla tulee olla samanlainen "hyvä" tausta kun heillä itselläänkin. Onhan se törkeän epäreilua, mutta pariutuessa kannattaa yrittää pikemminkin vähätellä niitä lähtökohtia (ei toki valehdella), kun avoimesti olla ylpeä pärjäämisestään.

Mulla vähän samanlainen tarina (hyvä elämä huonosta lapsuudesta huolimatta), ja puolisoksi löytyi vähän samanlainen tyyppi kun itse olen.

AP:llä ON AKATEEMISET VANHEMMAT!!!!!!

ei hätää=ei hävettävää!!!

Akateemiset vanhemmat ei ole kaikki, minunkin äitini olisi akateeminen. Mutta kun oli samalla väkivaltainen juoppo jolla elämänhallinta hukassa, niin lapsuus ei ollut häävi. Pelkkä koulutus ei nosta perhettä arvostetuksi.

"Hyvässä perheessä" on monta sukupolvea akateemisia tai muuten merkittäviä henkilöitä, ei ole ongelmia (ei ainakaan ulospäin näkyviä), on perinteitä,  sekä henkistä että fyysistä pääomaa. Noihin piireihin synnytään, ei päästä omalla panostuksella.

Ja koska sekä koulutus että menestys periytyy, enemmistö menestyneen ihmisen tuttavapiirissä on näitä "hyvien perheiden lapsia", joille ei kelpaa itse oman onnensa tehneet.

Wt-piireissä sitten riittää tekorusketus ja ö-tason julkkius.

Kiitos kommentistasi. Koen omaksi ongelmakseni sen, etten saanut nuorena ja epävarmana ohjausta yhtään mihinkään.

Joku kyseli ivallisesti "vaikeasta taustastani", tässä siitä vähän: Toinen vanhemmistani katosi elämästäni kokonaan ennen syntymääni ja eli uuden perheensä kanssa onnellista ja keskiluokkaista perhearkea. Toinen vanhempani masentui, pahoinpiteli minua ja käytti pahan olonsa sylkykyppina. Alle kouluikäisenä hän teki itsemurhan ja jouduin sijaiskotiin, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia. Koulussa hyvin pärjäävänä päädyin kiusatuksi erinomaisen koulumenestykseni vuoksi eivätkä välit kasvatusvanhempiini ikinä olleet läheiset. He olisivat minun menevän ammattikouluun lukion sijaan ja erimielisyyksien vuoksi päädyin muuttamaan hyvin pienillä tuloilla kaupunkiin lukiota käydäkseni. Esimerkiksi syntymäpäiviä en muista minulle järjestetyn koskaan. Olin lapsuuteni ja nuoruteni ajan varsinainen kirjatoukka, kirjoista suorastaan ahmin sitä elämää, josta olisin kovasti halunnut päästä osalliseksi.

Olin lukiossa, jonne oli todella vaikea päästä (korkea keskiarvo) ja kaverit olivat perinteisellä tavalla hyvistä, ehjistä ja vauraista perheistä. En uskaltanut kertoa omasta taustastani siksi, että oletusarvo oli se, ettei kukaan huonon perheen kasvatti voisi koulussa olla. En kuulunut sielläkään joukkoon, toisaalta jatkuva työntekoni koulun ohella ei olisi antanut aikaa kavereiden näkemiseen. Parikin samassa luokiossa olevaa poikaa ihastui minuun, en kuitenkaan koskaan halunnut lähteä treffeille siksi, etten halunnut valehdella ja häpesin aivan valtavasti taustaani.

Erinomaisesti menneiden ylppäreiden jälkeen romahdin henkisesti. Teki pahaa hakea ylioppilastodistus itse tehdyssä mekossa ja yksin samalla, kun ympärillä oli perhekuntia juhlistamassa taas yhden lapsen/lapsenlapsen juhlia. Tunsin, etten kuulu mihinkään ja olin useita vuosia totaalisen yksin ja vuokran maksaakseni kävin suorittavassa työssä.

Opiskelin yli kymmenen vuotta itseäni nuorempien kanssa sisuunnuttuani elämän minulle aiheuttaman epäoikeudenmukaisuuden vuoksi. Minulla ei ikinä ole ollut omaa ikäluokkaa olevaa kaveripiiriä ja sekin ehkä selittää sitä, miksi en ole tavannut kumppania opiskeluaikana. Päätin kuitenkin pärjätä elämässäni ja ymmärrän, että moni ei halua kuulla historiaani. Tässä nyt kuitenkin ole, näennäisen hyvin pärjäävänä mutta kuitenkin tavallaan sivussa elämästä.

Minua haukkuneilta ihmisiltä haluaisin nyt kuulla sen, miten itse olisitte tilanteessani toimineet? Jos kerran samanlaiset lapset leikkivät yhdessä parhaiten, mistä minä voisin löytää samanlaisesta taustasta tulevan?

, jossa oli (anteeksi nyt vain) vähän yksinkertaiset pitäjät ja liuta oikeita, huonotapaisia WT-lapsia.

Kait pidit väliä niihin OIKEISIIN wt-lapsiin...pesit kädet aina kun istuit samassa ruokapöydässä..ym

wt tarttuu helposti

Olisin ihmetellyt, ellei joku olisi tähän tarttunut. Vaikka äitini olikin masentunut, hänellä oli myös hyviä kausia. Hän osasi opettaa minulle käytöstapoja yms. Nämä muut lapset olivat omasta näkökulmastani lähinnä huligaaneja (vaikka olivat minua vanhempia, eivät osanneet lukea, haistattelivat jne.). Meillä ei ollut kauheasti mitään yhteistä. Polttivat tupakkaa, minusta se oli typerää jne.

yllättyisitkö ,jos kertoisin että moni wt lapsi on pärjännyt elämässä hyvin?

Määrittele ensin mitä tarkoitat hyvin pärjäämisellä. - Ohis

käynyt koulut, perustanut firman, ollut yli 20v rakastavassa parisuhteessa

Onko psyykkisesti tasapainoinen?

En ole kirjoitellut pitkään aikaa mitään ja päätin nyt lisätä näitä mietteitäni myös tänne vaikka ihan terapiamielessä kirjoittelin ajatuksia ylös.

Olen kohti neljääkymmentä hätyyttelevä mies jolle on ollut koko elämän mahdotonta löytää ketään. Nuorempaa ikää varjosti ylipaino joka aiheutti koulukiusaamista ja itsetunnon laskua. Hyviä kavereita on kyllä ollut koko elämän ajan. Sinne kolmeenkymppiin elämä meni aikalailla omasta syystä ohi tietokoneen ääressä ja itsesäälissä kieriskellessä jonka jälkeen on laitettu elämä remonttiin. Tiputin painoa viitisen vuotta sitten 30 kiloa ja urheilusta sekä paremmista elämäntavoista on tullut tapa.

Viime vuosina on ollut muutamia todella hyviä naispuolisia ystäviä mutta pidemmälle ei ole päässyt. Lähes kaikki miespuoliset kaverit ovat jo perheellisiä ja täysin eri elämäntilanteessa. Välillä iskee edelleen näitä masennuspäiviä kun tuntuu ettei kelpaa kenellekkään vaikka ujous ja muut niinsanotut nörttipiirteet on karistettu. Ylipäätään kenenkään tapaaminen tuntuu olevan aivan järkyttävän vaikeaa kun ei halua käyttää näitä nettideittailu juttuja ja ilmeisesti näissä onkin enemmin ihmisillä haussa jotain muuta kuin vakituista kumppania tai rakkautta.

Uskottelin aina itselleni kunhan pääsen hyvään kuntoon ja olen sosiaalisempi niin jotain tapahtuisi ns. itsestään mutta tullut todettu ettei näin ole. Huolehtiva ja rakastava ihminen ei ilmeisesti niin kovaa huutoa olekkaan. Voi olla, että kaduttaa jo huomenna jos on parempi päivä kun tämän kerran tänne pisti

Vierailija kirjoitti:

Akateemiset naiset haluavat miehen, jonka kanssa voi väitellä jatkuvasti. Akateemiset miehet haluaa naisen, jonka kanssa ei tarvitse vääntää työpäivän jälkeen.

Korjaisin että uranaiset.

Uranaiset haluavat miehen jonka kanssa jauhaa diileistä ja tj:n puheista kotona illallisella. Uranainen haluaa olla uranainen kaikkialla, ja rakentaa identiteettinsä uran ja saavutusten ympärille. Faceen linkataan firman PR-osaston höttöä, Instaan koulutuspäiväkuvia.

Uramies haluaa olla kotona pelkkä Pertsa tai Jaska. Ottaa rennosti ja antaa mielen levätä pitkän työpäivän jälkeen, ilman että tarvii olla koko ajan skarppina naisen kanssa joka haluaa "haastaa miehen".

Noin ainakin useimmissa tapauksissa.

Vierailija kirjoitti:

En ole kirjoitellut pitkään aikaa mitään ja päätin nyt lisätä näitä mietteitäni myös tänne vaikka ihan terapiamielessä kirjoittelin ajatuksia ylös.

Olen kohti neljääkymmentä hätyyttelevä mies jolle on ollut koko elämän mahdotonta löytää ketään. Nuorempaa ikää varjosti ylipaino joka aiheutti koulukiusaamista ja itsetunnon laskua. Hyviä kavereita on kyllä ollut koko elämän ajan. Sinne kolmeenkymppiin elämä meni aikalailla omasta syystä ohi tietokoneen ääressä ja itsesäälissä kieriskellessä jonka jälkeen on laitettu elämä remonttiin. Tiputin painoa viitisen vuotta sitten 30 kiloa ja urheilusta sekä paremmista elämäntavoista on tullut tapa.

Viime vuosina on ollut muutamia todella hyviä naispuolisia ystäviä mutta pidemmälle ei ole päässyt. Lähes kaikki miespuoliset kaverit ovat jo perheellisiä ja täysin eri elämäntilanteessa. Välillä iskee edelleen näitä masennuspäiviä kun tuntuu ettei kelpaa kenellekkään vaikka ujous ja muut niinsanotut nörttipiirteet on karistettu. Ylipäätään kenenkään tapaaminen tuntuu olevan aivan järkyttävän vaikeaa kun ei halua käyttää näitä nettideittailu juttuja ja ilmeisesti näissä onkin enemmin ihmisillä haussa jotain muuta kuin vakituista kumppania tai rakkautta.

Uskottelin aina itselleni kunhan pääsen hyvään kuntoon ja olen sosiaalisempi niin jotain tapahtuisi ns. itsestään mutta tullut todettu ettei näin ole. Huolehtiva ja rakastava ihminen ei ilmeisesti niin kovaa huutoa olekkaan. Voi olla, että kaduttaa jo huomenna jos on parempi päivä kun tämän kerran tänne pisti

Minulle kävi niin että kun lakkasin välittämästä löydänkö naista, naiset alkoivatkin kiinnostua minusta.

Siinä on perää että epätoivo ja liiallinen nöyryys karkoittaa naiset. Naiset selkeästi haluavat miehen jonka käytös antaa ymmärtää että hän saisi muitakin naisia, eikä siksi huolehdi asiasta.

Ap, tiedän osittan mistä puhut. Itse tosin romahdin nuorena ja kävin pitkän terapian, opiskelemaan ja töihin sitten pääsin paaaljon myöhemmin kuin ikäiseni. En tiennyt mitään normaaleista tunteista, niin en osannut sellaisia etsiä toisistakaan, niin hukassa olevana teini-ikäisenä päädyin tosi huonoihin suhteisiin.

Sittemmin löysin mukavan miehen ja menin naimisiin alle kolmekymppisenä. Kun kasvoin omaksi persoonakseni, suhde ei enää toiminut, mikä on surullista - mies oli ihana ja rakastava, mutta ei kestänyt sitä, että kasvoin yhteisistä ajoistamme ohi. Mies oli omalla tavallaan hukassa ja pääasiassa työtön suhteemme aikana . Kun itse opiskelin ja menin töihin, mies koki ettei kelpaa, mikä johti ihan älyttömiin riitoihin vakuutteluistani huolimatta. Ne lopulta rikkoivat suhteemme. Kaipaan valtavasti sitä lämpöä, mikä hänessä oli. 

Eron jälkeen olen deittaillut ja ollut suhteessakin, mutta sopivia on todella hankala löytää. En ole kova, kaikkea muuta, mutta terapian ansiosta olen hyvinkin tasapainoinen.

Minut kohtaavat ns. kunnon miehet kauhistuvat sitä, että en omista mitään - eipä siinä työttömän miehen kanssa pitkässä terapiassa omaisuutta hankittu, saati korkeakouluopiskelijana. Kuulostan heistä joltain huithapelilta, joka on rillutellut menemään. En halua kovin pian kertoa, miten huonoista oloista tulen ja miten kauan kesti toipua siitä, eivätkä nämä tyypit ehkä sittenkään ymmärtäisi. En ole päässyt niin pitkälle kenenkään kanssa, että olisi selvinnyt.

Heikommista oloista tulleiden miesten kanssa olisi samanlainen kauhea menneisyys, mutta heillä on yleensä pahoja, hoitamattomia/pahoja mt-ongelmia ja/tai päihdeongelmia.  Enkä etsi hoidettavaa.

Kolmas ryhmä ovat todella erikoiset tyypit, joilla on selkeästi jotenkin vinksahtanut suhde naisiin. Pari tällaista on tullut vastaan ja osaan vältellä nyttemmin. 

Ei auta, vaikka olen poropeukalo muualla paitsi keittiössä, herkkä ja kiltti toisille ihmisille. En sovi oikein mihinkään "normaalin" ihmisen muottiin ja se saa ihmiset epäilemään. En voi moittia, minäkin olisin varmaan toisella taustalla aika varovainen kaltaiseni suhteen. Ja mistä sitä toki tietää, vaikka vika olisikin juuri minussa eikä missään muualla. Olen tavallisen nätti ja liikunnallinen, mutta en mikään erikoinen - se yhdistettynä noihin muihin asioihin on tuskin mikään lottovoitto miehille. Huomiota saan helposti edelleen, mutta se ei kiinnosta, olen parisuhdetyyppiä. Kokeilin kyllä eron jälkeen sinkkusekoilut, oli kamalaa. 

Mutta tsemppiä ap, täältä vähän toisesta vinkkelistä sama kokemus. 

Pöh... 0/5. Kuinkas kauan Autotalli.net on muka ollut olemassa?

Ei miehet kestä sellaista naista joka ei bambi-silmin pyydä apua.

Vierailija kirjoitti:

Ap, tiedän osittan mistä puhut. Itse tosin romahdin nuorena ja kävin pitkän terapian, opiskelemaan ja töihin sitten pääsin paaaljon myöhemmin kuin ikäiseni. En tiennyt mitään normaaleista tunteista, niin en osannut sellaisia etsiä toisistakaan, niin hukassa olevana teini-ikäisenä päädyin tosi huonoihin suhteisiin.

Sittemmin löysin mukavan miehen ja menin naimisiin alle kolmekymppisenä. Kun kasvoin omaksi persoonakseni, suhde ei enää toiminut, mikä on surullista - mies oli ihana ja rakastava, mutta ei kestänyt sitä, että kasvoin yhteisistä ajoistamme ohi. Mies oli omalla tavallaan hukassa ja pääasiassa työtön suhteemme aikana . Kun itse opiskelin ja menin töihin, mies koki ettei kelpaa, mikä johti ihan älyttömiin riitoihin vakuutteluistani huolimatta. Ne lopulta rikkoivat suhteemme. Kaipaan valtavasti sitä lämpöä, mikä hänessä oli. 

Eron jälkeen olen deittaillut ja ollut suhteessakin, mutta sopivia on todella hankala löytää. En ole kova, kaikkea muuta, mutta terapian ansiosta olen hyvinkin tasapainoinen.

Minut kohtaavat ns. kunnon miehet kauhistuvat sitä, että en omista mitään - eipä siinä työttömän miehen kanssa pitkässä terapiassa omaisuutta hankittu, saati korkeakouluopiskelijana. Kuulostan heistä joltain huithapelilta, joka on rillutellut menemään. En halua kovin pian kertoa, miten huonoista oloista tulen ja miten kauan kesti toipua siitä, eivätkä nämä tyypit ehkä sittenkään ymmärtäisi. En ole päässyt niin pitkälle kenenkään kanssa, että olisi selvinnyt.

Heikommista oloista tulleiden miesten kanssa olisi samanlainen kauhea menneisyys, mutta heillä on yleensä pahoja, hoitamattomia/pahoja mt-ongelmia ja/tai päihdeongelmia.  Enkä etsi hoidettavaa.

Kolmas ryhmä ovat todella erikoiset tyypit, joilla on selkeästi jotenkin vinksahtanut suhde naisiin. Pari tällaista on tullut vastaan ja osaan vältellä nyttemmin. 

Ei auta, vaikka olen poropeukalo muualla paitsi keittiössä, herkkä ja kiltti toisille ihmisille. En sovi oikein mihinkään "normaalin" ihmisen muottiin ja se saa ihmiset epäilemään. En voi moittia, minäkin olisin varmaan toisella taustalla aika varovainen kaltaiseni suhteen. Ja mistä sitä toki tietää, vaikka vika olisikin juuri minussa eikä missään muualla. Olen tavallisen nätti ja liikunnallinen, mutta en mikään erikoinen - se yhdistettynä noihin muihin asioihin on tuskin mikään lottovoitto miehille. Huomiota saan helposti edelleen, mutta se ei kiinnosta, olen parisuhdetyyppiä. Kokeilin kyllä eron jälkeen sinkkusekoilut, oli kamalaa. 

Mutta tsemppiä ap, täältä vähän toisesta vinkkelistä sama kokemus. 

Kiitos ja samoin tsemppiä sinne! Saamistani kommenteista päätellen kukaan tuskin yllättyy siitä, miksi taustastani tuntuu vaikealta puhua. Ehkä pitäisi valehdella. Toisaalta, parisuhteeseen haluaisin sielunkumppanin ja valheen pohjalta sellaista on tosi vaikeaa lähteä rakentamaan.

Pitkän pennin minäkin olen käyttänyt terapiaan. Sitähän täällä moni on suositellut ajattelematta, että olisin ehkä itse jo osannut sinne hakeutua ajat sitten.

Tsemppiä myös sinulle sinne. Tunnen