Voiko ratkaisukeskeisen terapian päämääräksi asettaa traumojensa hyväksymisen?

Kuinka vapaasti asiakas itse pystyy vaikuttamaan terapian sisältöön? Miten silloin toimitaan, jos terapeutin suuntaus on ristiriidassa asiakkaan ajatusten kanssa?

Ovatko nämä asiat ristiriidassa vai eivät?

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Olen vuosien aikana valitettavasti huomannut, että persoonani on kahdessa osassa. Toiminnallinen osa ja traumatisoitunut osa ovat erillään ja nyt mietin sitä, että onko ratkaisukeskeinen terapia sittenkään minulle sopiva vaihtoehto.

Tavalla tai toisellahan ne tulee hyväksyä, että elämässä pääsisi eteenpäin.

Itsellä haasteita hyväksyä, että rikollinen mies porskuttaa ja luennoin ympäriinsä alansa arvostettuna ammattilaisessa, vaikka todellisuudessa on julma sairas ihminen joka hyväksikäyttää haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä. Useita syytteitä on nostettu häntä vastaan, mutta on joko voittanut jutut tai maksanut uhrin hiljaiseksi. 

Maailmassa ei oikeus aina tapahdu ja sen tosiasian kanssa tulisi pystyä elämään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Olen vuosien aikana valitettavasti huomannut, että persoonani on kahdessa osassa. Toiminnallinen osa ja traumatisoitunut osa ovat erillään ja nyt mietin sitä, että onko ratkaisukeskeinen terapia sittenkään minulle sopiva vaihtoehto.

Pelkään sitä, että terapia saattaa pitää yllä tätä dualistista ajattelumalliani oman persoonan ns. oikeasta ja hyvästä toiminnallisesta puolesta ja ns. huonosta traumatisoituneesta osasta, josta olen aiemmin kokenut, että minun pitäisi päästä eroon. Vuosien myötä olen ymmärtänyt sen, että minun pitäisi onnistua sisällyttämään nämä molemmat persoonan osat itseeni. Pelkään ettei se onnistu, jos terapiassa korostetaan voimakkaasti vaikeuksien kokemista voimavarana. Silloin tietyllä tavalla puhe kohdistuu ainoastaan osalle minusta, sille toiminnalliselle puolelle.

Vierailija kirjoitti:

Tavalla tai toisellahan ne tulee hyväksyä, että elämässä pääsisi eteenpäin.

Itsellä haasteita hyväksyä, että rikollinen mies porskuttaa ja luennoin ympäriinsä alansa arvostettuna ammattilaisessa, vaikka todellisuudessa on julma sairas ihminen joka hyväksikäyttää haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä. Useita syytteitä on nostettu häntä vastaan, mutta on joko voittanut jutut tai maksanut uhrin hiljaiseksi. 

Maailmassa ei oikeus aina tapahdu ja sen tosiasian kanssa tulisi pystyä elämään.

Puhutko nyt jostain terapeutista vai jostain muusta henkilöstä?

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Kyse on kehitykselliset traumoista. Olen ollut masentunut lapsesta asti. Hoidon piiriin päädyin kuitenkin vasta aikuisena, koska elin sellaisessa ympäristössä, jossa tätä masennusta ei tunnistettu.

Minkälaisia ajatuksia tämä keskustelu teissä herättää? Toki ymmärrän sen, että kukaan terapeutti ei ole sellainen, että kykenisi ottamaan kaikki mahdolliset seikat kaiken aikaa huomioon. Tiedän, että tämä on pitkä prosessi ja terapia on vain osa sitä.

Olen kokenut hyötyväni terapiasta paljon, mutta silti ajoittain mietin pitäisikö minun olla traumaterapiasta. Silti olen saanut paljon työkaluja terapiasta ja kokenut usein myös tulevani kuulluksi. Tämä ristiriita vain mietityttää minua.

Tämä on varmasti sellainen asia, jonka kanssa aika auttaa selvittämään ajatuksia. Näkee mihin suuntaan ajatukset kehittyvät.

Herättää minussa ajatuksia, että itse hyväksyisin traumani todennäkösesti pysyvinä , jos ne olisivat todennäköisesti pysyviä. Aina voi jättää vähän tilaa ihmeiden tapahtumiselle tai että jokin positiivinen asia muuttaa elämää niin, että traumakin muuttaa muotoaan.

Olen tosin kerta toisensa jälkeen päätynyt siihen, että pyrin ratkaisemaan asiani ilman ammattiauttajia. En aukottomasti usko, että he olisivat jotenkin paremmin avuksi kuin elämä itse ja tavalliset ihmiset ympärilläni. Pelkään, että ammattilaiset voisivat tuputtamalla tuputtaa. 

Vierailija kirjoitti:

Herättää minussa ajatuksia, että itse hyväksyisin traumani todennäkösesti pysyvinä , jos ne olisivat todennäköisesti pysyviä. Aina voi jättää vähän tilaa ihmeiden tapahtumiselle tai että jokin positiivinen asia muuttaa elämää niin, että traumakin muuttaa muotoaan.

Olen tosin kerta toisensa jälkeen päätynyt siihen, että pyrin ratkaisemaan asiani ilman ammattiauttajia. En aukottomasti usko, että he olisivat jotenkin paremmin avuksi kuin elämä itse ja tavalliset ihmiset ympärilläni. Pelkään, että ammattilaiset voisivat tuputtamalla tuputtaa. 

En ole löytänyt sellaisia tavallisia ihmisiä, joiden kanssa voisin keskustella näistä ongelmistani. Mutta olen kanssasi samaa mieltä siitä, että vaikka traumojen vaikutus voikin laantua, niin se tuskin tulee täysin katoamaan, koska traumaattisia kokemuksia on niin paljon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavalla tai toisellahan ne tulee hyväksyä, että elämässä pääsisi eteenpäin.

Itsellä haasteita hyväksyä, että rikollinen mies porskuttaa ja luennoin ympäriinsä alansa arvostettuna ammattilaisessa, vaikka todellisuudessa on julma sairas ihminen joka hyväksikäyttää haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä. Useita syytteitä on nostettu häntä vastaan, mutta on joko voittanut jutut tai maksanut uhrin hiljaiseksi. 

Maailmassa ei oikeus aina tapahdu ja sen tosiasian kanssa tulisi pystyä elämään.

Puhutko nyt jostain terapeutista vai jostain muusta henkilöstä?

Muu henkilö...

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Vierailija kirjoitti:

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Ei. En halua.

Vierailija kirjoitti:

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Jos toimintakykyni olisi todella hyvä, niin en kävisi psykoterapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Ei. En halua.

Olen käynyt muutamassa vertaistukiryhmässä eivätkä ne olleet minulle sopiva tapa käsitellä asioitani.

Hyvä kun tiedät, että toimintakykysi ei ole tällä hetkellä hyvä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavalla tai toisellahan ne tulee hyväksyä, että elämässä pääsisi eteenpäin.

Itsellä haasteita hyväksyä, että rikollinen mies porskuttaa ja luennoin ympäriinsä alansa arvostettuna ammattilaisessa, vaikka todellisuudessa on julma sairas ihminen joka hyväksikäyttää haavoittuvassa tilassa olevia ihmisiä. Useita syytteitä on nostettu häntä vastaan, mutta on joko voittanut jutut tai maksanut uhrin hiljaiseksi. 

Maailmassa ei oikeus aina tapahdu ja sen tosiasian kanssa tulisi pystyä elämään.

Puhutko nyt jostain terapeutista vai jostain muusta henkilöstä?

Muu henkilö...

Erittäin ikävää. Olen pahoillani puolestasi.