Voiko ratkaisukeskeisen terapian päämääräksi asettaa traumojensa hyväksymisen?

Vierailija kirjoitti:

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Moninaiset traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihan kaikkeen elämässä. Mm. positiivisten asioiden etsimiseen. Jos yrittää etsiä esimerkiksi mielekästä työtä, törmää jatkuvasti siihen, että antaa muiden hyväksikäyttää ja kusettaa esim. palkan maksussa. Päätyy aina todella kierolla tavalla miellyttämään työnantajaa ja työkavereita oman jaksamisen kustannuksella. Sama muissa ihmissuhteissa. Antaa muiden kävellä ylitse, ei osaa nostaa ongelmia puheeksi, antaa muiden hyväksikäyttää jne. Kokee samat traumat läpi kerta toisensa jälkeen ja saa uusia traumoja. Koska ei ole sitä sisäsyntyistä mallia terveistä rajoista, terveistä ihmissuhteista, terveestä elämästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Olen vuosien aikana valitettavasti huomannut, että persoonani on kahdessa osassa. Toiminnallinen osa ja traumatisoitunut osa ovat erillään ja nyt mietin sitä, että onko ratkaisukeskeinen terapia sittenkään minulle sopiva vaihtoehto.

Riippuu siitä miten syvä tuo jakauma on. Jos se on todella syvä ja paljon siitä on alitajunnassa ja tiedostamattomissa, voi olla että ratkaisukeskeinen terapia ei ole sinulle oikea suuntaus, vaan enemmänkin se on kuin pommin työntämistä sylistä penkin alle ja jatkamista kuin ei mitään vaaraa enää olisi.

Toisaalta jokaisella jolla on joku isompi paha olo, persoona jakautuu hieman väkisinkin siksi, että ihminen pystyy säilyttämään toimintakyvyn. Niin kauan kuin vain voi, ihminen yleensä yrittää pitää yllä julkisivupersoonaa, joka on mahdollisimman normaali ja toimintakykyinen, ja pitää salassa "pimeän puolensa". Jos kyse on tällaisesta tavanomaisesta kuviosta, jonka itse tiedostaa hyvin, kyllä ratkaisukeskeinenkin voi toimia. Eihän se tarkoita että kipu ja trauma kielletään, vaan että koitetaan löytää tapoja toimia silti vaikka tällä hetkellä siitä johtuvia kielteisiä tunteita ja oloja onkin. 

Harrastusryhmä, jossa kakki pitävät samasta asiasta ja toimitaan onnellisena yhdessä? Jotain muuta ajateltavaa traumojen käsittelemisen oheen? Jotain mistä saisit iloa? Jotain vaaratonta, kilttiä, yhteisön tarjoavaa ja kiinnostavaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Olen vuosien aikana valitettavasti huomannut, että persoonani on kahdessa osassa. Toiminnallinen osa ja traumatisoitunut osa ovat erillään ja nyt mietin sitä, että onko ratkaisukeskeinen terapia sittenkään minulle sopiva vaihtoehto.

Riippuu siitä miten syvä tuo jakauma on. Jos se on todella syvä ja paljon siitä on alitajunnassa ja tiedostamattomissa, voi olla että ratkaisukeskeinen terapia ei ole sinulle oikea suuntaus, vaan enemmänkin se on kuin pommin työntämistä sylistä penkin alle ja jatkamista kuin ei mitään vaaraa enää olisi.

Toisaalta jokaisella jolla on joku isompi paha olo, persoona jakautuu hieman väkisinkin siksi, että ihminen pystyy säilyttämään toimintakyvyn. Niin kauan kuin vain voi, ihminen yleensä yrittää pitää yllä julkisivupersoonaa, joka on mahdollisimman normaali ja toimintakykyinen, ja pitää salassa "pimeän puolensa". Jos kyse on tällaisesta tavanomaisesta kuviosta, jonka itse tiedostaa hyvin, kyllä ratkaisukeskeinenkin voi toimia. Eihän se tarkoita että kipu ja trauma kielletään, vaan että koitetaan löytää tapoja toimia silti vaikka tällä hetkellä siitä johtuvia kielteisiä tunteita ja oloja onkin. 

En osaa itse analysoida miten syvä tämä jakauma on, koska minulla ei ole riittävän laaja-alaista osaamista tästä aiheesta. Traumat kuitenkin muistuttavat itsestään tällä hetkellä päivittäin.

Vierailija kirjoitti:

Harrastusryhmä, jossa kakki pitävät samasta asiasta ja toimitaan onnellisena yhdessä? Jotain muuta ajateltavaa traumojen käsittelemisen oheen? Jotain mistä saisit iloa? Jotain vaaratonta, kilttiä, yhteisön tarjoavaa ja kiinnostavaa?

Tässä elämäntilanteessa tuo on aika hankala juttu toteuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tottakai nykyhetken tosiasiat saa myöntää, eli sen että on tällä hetkellä traumojen takia psyykkisesti hyvin haavoittuva. Sen sijaan sellaista ei kannata missään tapauksessa omaksua ajatuksekseen, että tämä tila on pysyvä. Siitä nimittäin tulee mieleen ikään kuin ohjelmakoodi, joka tuottaa jatkuvasti kokemusta jossa tosiaan näin on. Parempi on elää hetki kerrallaan ja hyväksyä hetkessä se traumaattisuus ja ahdistus kuin siinä on, mutta olla miettimättä seuraavia hetkiä ja niiden olotiloja. 

Olen vuosien aikana valitettavasti huomannut, että persoonani on kahdessa osassa. Toiminnallinen osa ja traumatisoitunut osa ovat erillään ja nyt mietin sitä, että onko ratkaisukeskeinen terapia sittenkään minulle sopiva vaihtoehto.

Riippuu siitä miten syvä tuo jakauma on. Jos se on todella syvä ja paljon siitä on alitajunnassa ja tiedostamattomissa, voi olla että ratkaisukeskeinen terapia ei ole sinulle oikea suuntaus, vaan enemmänkin se on kuin pommin työntämistä sylistä penkin alle ja jatkamista kuin ei mitään vaaraa enää olisi.

Toisaalta jokaisella jolla on joku isompi paha olo, persoona jakautuu hieman väkisinkin siksi, että ihminen pystyy säilyttämään toimintakyvyn. Niin kauan kuin vain voi, ihminen yleensä yrittää pitää yllä julkisivupersoonaa, joka on mahdollisimman normaali ja toimintakykyinen, ja pitää salassa "pimeän puolensa". Jos kyse on tällaisesta tavanomaisesta kuviosta, jonka itse tiedostaa hyvin, kyllä ratkaisukeskeinenkin voi toimia. Eihän se tarkoita että kipu ja trauma kielletään, vaan että koitetaan löytää tapoja toimia silti vaikka tällä hetkellä siitä johtuvia kielteisiä tunteita ja oloja onkin. 

Mielestäni tiedostan monet asiat tällä hetkellä hyvin. Minulla ei ole muistissa mustia aukkoja, mutta vaikeat kokemukset ovat vahvasti pinnalla. Minulla on aika paljon traumatakautumia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aina ei mielestäni edes tarvitse tai pidä ottaa traumaa puheeksi, vaan on mentävä ihmisten pariin ja hankittava positiivista kokemuksia elämästä yleensä. Järki päässä ja itseään suojellen sellaisella tasolla, että omat rajat eivät vaarannu. Jos tahtoo käsitellä traumojaan, niin miten olisi anonyymi vertaistukiryhmä?

Moninaiset traumaattiset kokemukset vaikuttavat ihan kaikkeen elämässä. Mm. positiivisten asioiden etsimiseen. Jos yrittää etsiä esimerkiksi mielekästä työtä, törmää jatkuvasti siihen, että antaa muiden hyväksikäyttää ja kusettaa esim. palkan maksussa. Päätyy aina todella kierolla tavalla miellyttämään työnantajaa ja työkavereita oman jaksamisen kustannuksella. Sama muissa ihmissuhteissa. Antaa muiden kävellä ylitse, ei osaa nostaa ongelmia puheeksi, antaa muiden hyväksikäyttää jne. Kokee samat traumat läpi kerta toisensa jälkeen ja saa uusia traumoja. Koska ei ole sitä sisäsyntyistä mallia terveistä rajoista, terveistä ihmissuhteista, terveestä elämästä.

Tämä juuri! Ja kun voimavarat ovat vähissä, niin huomaat helpommin alkavasi hankalissa tilanteissa esimerkiksi dissosioida. Siitä tulee sitten taas lisää ongelmia ja pian huomaat, ettet ole kovin halukas heti uudelleen menemään muiden seuraan.

Onko kenelläkään kokemusta ratkaisukeskeisestä terapiasta tällaisessa tilanteessa?

Ratkaisukeskeinen on täysin väärä muoto, etkö itse tajua tätä?

Kertoisitko jutun joka kiinnostaa sinua harrastuksena, niin mietitään, että löytyykö tapaa ottaa se kenties uudella tavalla osaksi elämääsi?

Ratkaisukeskeisestä terapiasta voi olla tietynlaista hyötyä, mutta kuulostaa siltä, että traumaattiset kokemuksesi vaikuttavat niin vahvasti, että intensiivisempi ja laajempi tuki ja apu voisi olla paikallaan. Jos olet nyt menossa ratkaisukeskeiseen terapiaan, niin siellä tavoitteena voisi olla vaikka tuen tarpeesi tarkastelu ja jatkosuunnitelman tekeminen.

Vierailija kirjoitti:

Kertoisitko jutun joka kiinnostaa sinua harrastuksena, niin mietitään, että löytyykö tapaa ottaa se kenties uudella tavalla osaksi elämääsi?

Olen hämmentynyt tästä keskustelun käänteestä. En ole kiinnostunut pohtimaan harrastusmahdollisuuksia kanssasi.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeinen on täysin väärä muoto, etkö itse tajua tätä?

Kokemusteni perusteella se ei vaikuta olevan täysin väärä terapiamuoto minulle, mutta minusta tuntuu nyt siltä, että minun on tosiaan nostetattava kissa pöydälle ja kerrottava ongelmistani terapeutille hiukan eri tavalla. Jatko sitten mukaan mihin keskustelu johtaa.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeisestä terapiasta voi olla tietynlaista hyötyä, mutta kuulostaa siltä, että traumaattiset kokemuksesi vaikuttavat niin vahvasti, että intensiivisempi ja laajempi tuki ja apu voisi olla paikallaan. Jos olet nyt menossa ratkaisukeskeiseen terapiaan, niin siellä tavoitteena voisi olla vaikka tuen tarpeesi tarkastelu ja jatkosuunnitelman tekeminen.

Olen Kelan avustamassa psykoterapiassa, joten tämä on kyllä riittävän intensiivistä tämän hetkisiin tarpeisiini. Mutta olet oikeassa siinä, että minun täytyy terapeutin kanssa nyt keskustella siitä millä tavoin itse koen tilanteeni.

Olen ratkaissut vaikeat ja traumaattiset elämäntilanteet käsittelemällä tilannetta osan ajasta vuorokaudessa ihan tietoisesti, käyttämällä osan ajasta itseni sisäänpäin katsomiseen ja ikkunasta ulos tuijottamiseen teekupin ääressä meditoiden, osan ajasta yöuneen ja osan ajasta johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen, kuten työhön, harrastukseen tai uuden oppimiseen. Tärkeintä on, että ei käsittele ongelmiaan aivan koko aikaa, vaan keksii osaksi aikaa jotain niin mukaansa vievää, ettei tarvitsekaan ja että ajatukset pysyvät välillä poissa ongelmien työstämisestä. Näin on muumit pysyneet laaksossa.

Vierailija kirjoitti:

Olen ratkaissut vaikeat ja traumaattiset elämäntilanteet käsittelemällä tilannetta osan ajasta vuorokaudessa ihan tietoisesti, käyttämällä osan ajasta itseni sisäänpäin katsomiseen ja ikkunasta ulos tuijottamiseen teekupin ääressä meditoiden, osan ajasta yöuneen ja osan ajasta johonkin mielenkiintoiseen tekemiseen, kuten työhön, harrastukseen tai uuden oppimiseen. Tärkeintä on, että ei käsittele ongelmiaan aivan koko aikaa, vaan keksii osaksi aikaa jotain niin mukaansa vievää, ettei tarvitsekaan ja että ajatukset pysyvät välillä poissa ongelmien työstämisestä. Näin on muumit pysyneet laaksossa.

Elämäni ei toistaiseksi ole koskaan vielä ollut sellaista, että olisin edes vielä teoriassa voinut täysin uppoutua traumojen käsittelemiseen. Olen samoilla linjoilla kanssasi, tuo toimintamalli toimii minustakin hyvin.

Minua ei ole traumoihin ja dissosiaatioon, jota sinäkin kuvaat, mikään muu kuin traumaterapia. Se on vähän niin kuin pyrkisi terapiassa vain hyväksymään sen, että on koko ajan ahdistunut tai masentunut, sen sijaan että terapia auttaisi parantumaan noista. Mielestäni ei kovin hyödyllistä

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ole traumoihin ja dissosiaatioon, jota sinäkin kuvaat, mikään muu kuin traumaterapia. Se on vähän niin kuin pyrkisi terapiassa vain hyväksymään sen, että on koko ajan ahdistunut tai masentunut, sen sijaan että terapia auttaisi parantumaan noista. Mielestäni ei kovin hyödyllistä

Siis tarkoitatko että koet traumaterapian auttaneen sinua vai et? En päässyt aivan kiinni vastaukseesi.

Eivät harrastukset ole ratkaisu traumoihin.

Vierailija kirjoitti:

Minua ei ole traumoihin ja dissosiaatioon, jota sinäkin kuvaat, mikään muu kuin traumaterapia. Se on vähän niin kuin pyrkisi terapiassa vain hyväksymään sen, että on koko ajan ahdistunut tai masentunut, sen sijaan että terapia auttaisi parantumaan noista. Mielestäni ei kovin hyödyllistä

Siis auttanut mikään muu kuin traumaterapia, se on toisenlaista kuin muut terapiat. Terapeutin pitää ymmärtää, mitä persoonan jakautuminen tarkoittaa.