Voiko ratkaisukeskeisen terapian päämääräksi asettaa traumojensa hyväksymisen?

Omalta kohdaltani voisim todeta, että 6 ensimmäistä kouluvuottani kiusaamisen kohteena ja ilman ystäviä varmasti vaikutti minuun peruuttamattomasti ja osaltaan teki minusta sen, mitä minä nyt olen.

Kaikki ei ole pelkästään negatiivista.

Tuskin mikään terapia voi noita vaikutuksia pyyhkiä pois.

Jos jotain apua vielä joskus haen, on se kuin kortisonipiikki isäni kivistäviin lonkkaniveliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aira samulin on oiva esimerkki siitä, että menneet ikävät tapahtumat unohdetaan ja ne on elämää.

Elämän ilo on paras terapia.

Siirsi ilmeisesti menestykkäästi monet ongelmat eteenpäin kun ei niitä käsitellyt, kun lapsensa sairastui mt-ongelmiin.

Lapsi sairastui, ei ihme koska elämäkerrassa kävi ilmi että lasta oli käytetty hyväksi ja silloin voi tulla erilaisia oireita.

Luin kerran haastattelun jossa Airan tytär sanoi yhden lauseen joka viittasi dissosiaatioon.

Ihminen saa apua ja huomiota kun on fyysinen vaiva, mutta kun on henkinen kipu, kukaan ei auta.

Vierailija kirjoitti:

Ihminen saa apua ja huomiota kun on fyysinen vaiva, mutta kun on henkinen kipu, kukaan ei auta.

Tuo ei pidä paikkaansa. Oikeanlaisen avun saaminen oikeaan on silti usein vaikeaa. Psykoterapeutin etsintä jätetään aivan liian usein täysin potilaan vastuulle. Minkäänlaisia kunnollisia suosituksia terapian laadun suhteen ei tahdo poliklinikalta saada.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihminen saa apua ja huomiota kun on fyysinen vaiva, mutta kun on henkinen kipu, kukaan ei auta.

Tuo ei pidä paikkaansa. Oikeanlaisen avun saaminen oikeaan on silti usein vaikeaa. Psykoterapeutin etsintä jätetään aivan liian usein täysin potilaan vastuulle. Minkäänlaisia kunnollisia suosituksia terapian laadun suhteen ei tahdo poliklinikalta saada.

Kokemusta on. Vuosikymmenet kuluneet ja edelleen tuska on sisällä.

Itselläni on epäilty ptsd:tä, mutta "todisteiden" puutteessa siihen ei ole koskaan täysin päädytty (ei mitään selkeää tekijää joka selittäisi sen). Oireilua minulla löytyy kuitenkin paljon sekä toimintakyky nollissa. Kävin lyhyesti ratkaisukeskeisessä terapiassa. Siinä onnistuin olemaan pisimpään, mutta lähinnä siksi koska se ei oikeasti koskettanut minua mitenkään ja se ole lähinnä pinnallista ajatustenvaihtoa. Mitään uutta en myöskään oppinut itsestäni tai kuullut mitään mitä en olisi itse jo tullut ajatelleeksi. Hieman myös harmittaa se miten pihalla oli itse poliklinikan väki joka sitä minulle ehdotti. Eivätkö hekään osaa ohjata potilasta oikeaan terapiaan tai nähdä tästä jotain avainpiirteitä, joiden perusteella oikea suunta voisi löytyä?

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on epäilty ptsd:tä, mutta "todisteiden" puutteessa siihen ei ole koskaan täysin päädytty (ei mitään selkeää tekijää joka selittäisi sen). Oireilua minulla löytyy kuitenkin paljon sekä toimintakyky nollissa. Kävin lyhyesti ratkaisukeskeisessä terapiassa. Siinä onnistuin olemaan pisimpään, mutta lähinnä siksi koska se ei oikeasti koskettanut minua mitenkään ja se ole lähinnä pinnallista ajatustenvaihtoa. Mitään uutta en myöskään oppinut itsestäni tai kuullut mitään mitä en olisi itse jo tullut ajatelleeksi. Hieman myös harmittaa se miten pihalla oli itse poliklinikan väki joka sitä minulle ehdotti. Eivätkö hekään osaa ohjata potilasta oikeaan terapiaan tai nähdä tästä jotain avainpiirteitä, joiden perusteella oikea suunta voisi löytyä?

Vaikuttaa siltä, että poliklinikalla ollaan kiinnostuneita ainoastaan saamaan potilas äkkiä ulos, ei miettimään millaisesta terapiasta hän hyötyisi eniten. Tähän väliin tarvittaisiin joku taho auttamaan oikeanlaisen terapeutin etsinnästä, jotta kalliista psykoterapiasta saisi parhaan mahdollisen avun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on epäilty ptsd:tä, mutta "todisteiden" puutteessa siihen ei ole koskaan täysin päädytty (ei mitään selkeää tekijää joka selittäisi sen). Oireilua minulla löytyy kuitenkin paljon sekä toimintakyky nollissa. Kävin lyhyesti ratkaisukeskeisessä terapiassa. Siinä onnistuin olemaan pisimpään, mutta lähinnä siksi koska se ei oikeasti koskettanut minua mitenkään ja se ole lähinnä pinnallista ajatustenvaihtoa. Mitään uutta en myöskään oppinut itsestäni tai kuullut mitään mitä en olisi itse jo tullut ajatelleeksi. Hieman myös harmittaa se miten pihalla oli itse poliklinikan väki joka sitä minulle ehdotti. Eivätkö hekään osaa ohjata potilasta oikeaan terapiaan tai nähdä tästä jotain avainpiirteitä, joiden perusteella oikea suunta voisi löytyä?

Vaikuttaa siltä, että poliklinikalla ollaan kiinnostuneita ainoastaan saamaan potilas äkkiä ulos, ei miettimään millaisesta terapiasta hän hyötyisi eniten. Tähän väliin tarvittaisiin joku taho auttamaan oikeanlaisen terapeutin etsinnästä, jotta kalliista psykoterapiasta saisi parhaan mahdollisen avun.

Terapia on niin kallista yhteiskunnallekin, että ihme ettei Kela ole kiinnostunut millään tavalla olemaan prosessin tässä vaiheessa mukana. Tuntuu olevan ihan arpapeliä millaisia terapeutteja sattuu olemaan oikeaan aikaan vapaana. Potilas ei mitenkään voi kovin yksityiskohtaisesti pystyä perehtymään kaikkien mahdollisten terapiasuuntausten eroihin täysin maallikkopohjalta.

Jos sulla on kuntoutuspaykoterapia, sulla on hoitava lääkäri (hän, joka kirjoitti b-lausunnon). Ota yhreys lääkäriisi ja keskustele hänen kanssaan. Tämä on av-palsta.

Voisiko joku kertoa kokemuksistaan traumaterapiassa?

Vierailija kirjoitti:

Jos sulla on kuntoutuspaykoterapia, sulla on hoitava lääkäri (hän, joka kirjoitti b-lausunnon). Ota yhreys lääkäriisi ja keskustele hänen kanssaan. Tämä on av-palsta.

Kuule, hän ei ole kiinnostunut pohtimaan tätä aihetta. Olen kyllä yrittänyt saada häneltä jonkun näkemyksen, mutta sitä ei ole. Miksi muuten luulisit, että yritän täällä saada asiaan näkemyksiä?

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku kertoa kokemuksistaan traumaterapiassa?

Ketään paikalla?

Assburger kirjoitti:

Omalta kohdaltani voisim todeta, että 6 ensimmäistä kouluvuottani kiusaamisen kohteena ja ilman ystäviä varmasti vaikutti minuun peruuttamattomasti ja osaltaan teki minusta sen, mitä minä nyt olen.

Kaikki ei ole pelkästään negatiivista.

Tuskin mikään terapia voi noita vaikutuksia pyyhkiä pois.

Jos jotain apua vielä joskus haen, on se kuin kortisonipiikki isäni kivistäviin lonkkaniveliin.

Näin se taitaa usein mennä. Sen takia onkin ihme miten lehdissä esitellään ainoastaan sellaisia tarinoita, missä ihmiset ovat täydellisesti toipuneet kokemuksistaan. Se ei luultavasti ole läheskään kaikkien haastateltujen kohdalla totta.

Up

Ratkaisukeskeinen terapia ei ole mitään muuta kuin ongelmien lakaisemista maton alle, ellei sitäkin räikeämpää typeryyttä. Menin aikanaan terapiaan, kun kärsin erinäisistä työhön liittyvistä ongelmista. Terapeutti kuunteli ja sönkötti ja sanoi lopulta, että tuleehan se sinun tutkimuksesi valmiiksi, kun vain teet sen. Niin. Aivan. Ja minä olin juuri pitkälti ja laajalti kuvaillut, kuinka aloitekyvytön olen jokseenkin kaikilla elämänalueilla. Monta kertaa istunut siellä murheineni puhumassa ihmiselle, joka ei sitten edes kuuntele. Mutta sillekin ääliölle maksettiin siis korkeaa palkkaa ei-mistään. Joidenkin elämä on helppoa, toisten pitää saada työnsä tehtyä, että palkka juoksee vastakin.

Toisaalta minä en näe mitään arvoa terapialla, joka ei tarjoa ratkaisuja. Joskus ne ovat vain työn takana ja mutkikkaita asiakokonaisuuksia. Joskus ratkaisu kehkeytyy, kun terapiapotilas itse aikansa pukee ajatuksiaan sanoiksi ja sillä konstilla onnistuu hahmottamaan kokonaisuuksia. Joskus voi tosiaan olla kyse siitä, että potilas tilittää aikansa ja terapeutti onnistuu tekemään jonkin nasevan huomion, tai vain kysymyksen, ja uusi toiminta- ja ajattelumalli löytyy.

Omat traumat pitää aina hyväksyä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Realisti pitää olla. Jos traumojen syy on jonkinlainen herkkyys, ratkaisu ei ole käsky olla kovapintaisempi, vaan se, että oman herkkyytensä hyväksyttyään osaa valita itselleen sopivat toimintamallit. Joskus tietenkin on hyvä vähän kehittää kovapintaisuuttakin, mutta sekään ei onnistu pakottamalla. Silloinkin lähtökohtana pitää olla käsitys itsestä herkkänä ja halu kovettaa kuortaan jossakin asiassa.

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeinen terapia ei ole mitään muuta kuin ongelmien lakaisemista maton alle, ellei sitäkin räikeämpää typeryyttä. Menin aikanaan terapiaan, kun kärsin erinäisistä työhön liittyvistä ongelmista. Terapeutti kuunteli ja sönkötti ja sanoi lopulta, että tuleehan se sinun tutkimuksesi valmiiksi, kun vain teet sen. Niin. Aivan. Ja minä olin juuri pitkälti ja laajalti kuvaillut, kuinka aloitekyvytön olen jokseenkin kaikilla elämänalueilla. Monta kertaa istunut siellä murheineni puhumassa ihmiselle, joka ei sitten edes kuuntele. Mutta sillekin ääliölle maksettiin siis korkeaa palkkaa ei-mistään. Joidenkin elämä on helppoa, toisten pitää saada työnsä tehtyä, että palkka juoksee vastakin.

Toisaalta minä en näe mitään arvoa terapialla, joka ei tarjoa ratkaisuja. Joskus ne ovat vain työn takana ja mutkikkaita asiakokonaisuuksia. Joskus ratkaisu kehkeytyy, kun terapiapotilas itse aikansa pukee ajatuksiaan sanoiksi ja sillä konstilla onnistuu hahmottamaan kokonaisuuksia. Joskus voi tosiaan olla kyse siitä, että potilas tilittää aikansa ja terapeutti onnistuu tekemään jonkin nasevan huomion, tai vain kysymyksen, ja uusi toiminta- ja ajattelumalli löytyy.

Omat traumat pitää aina hyväksyä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Realisti pitää olla. Jos traumojen syy on jonkinlainen herkkyys, ratkaisu ei ole käsky olla kovapintaisempi, vaan se, että oman herkkyytensä hyväksyttyään osaa valita itselleen sopivat toimintamallit. Joskus tietenkin on hyvä vähän kehittää kovapintaisuuttakin, mutta sekään ei onnistu pakottamalla. Silloinkin lähtökohtana pitää olla käsitys itsestä herkkänä ja halu kovettaa kuortaan jossakin asiassa.

Kävin vuosia sitten psykodynaamisessa terapiassa ja ratkaisukeskeinen terapia on mielestäni toiminut paremmin, kun terapeutilla on ollut enemmän eri keinoja käytössään. Ainoa mikä minua siinä häiritsee on se suuri tarve koko ajan nähdä edistystä ja menneisyys niin vahvasti voimavarana, oli se millainen tahansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ratkaisukeskeinen terapia ei ole mitään muuta kuin ongelmien lakaisemista maton alle, ellei sitäkin räikeämpää typeryyttä. Menin aikanaan terapiaan, kun kärsin erinäisistä työhön liittyvistä ongelmista. Terapeutti kuunteli ja sönkötti ja sanoi lopulta, että tuleehan se sinun tutkimuksesi valmiiksi, kun vain teet sen. Niin. Aivan. Ja minä olin juuri pitkälti ja laajalti kuvaillut, kuinka aloitekyvytön olen jokseenkin kaikilla elämänalueilla. Monta kertaa istunut siellä murheineni puhumassa ihmiselle, joka ei sitten edes kuuntele. Mutta sillekin ääliölle maksettiin siis korkeaa palkkaa ei-mistään. Joidenkin elämä on helppoa, toisten pitää saada työnsä tehtyä, että palkka juoksee vastakin.

Toisaalta minä en näe mitään arvoa terapialla, joka ei tarjoa ratkaisuja. Joskus ne ovat vain työn takana ja mutkikkaita asiakokonaisuuksia. Joskus ratkaisu kehkeytyy, kun terapiapotilas itse aikansa pukee ajatuksiaan sanoiksi ja sillä konstilla onnistuu hahmottamaan kokonaisuuksia. Joskus voi tosiaan olla kyse siitä, että potilas tilittää aikansa ja terapeutti onnistuu tekemään jonkin nasevan huomion, tai vain kysymyksen, ja uusi toiminta- ja ajattelumalli löytyy.

Omat traumat pitää aina hyväksyä, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Realisti pitää olla. Jos traumojen syy on jonkinlainen herkkyys, ratkaisu ei ole käsky olla kovapintaisempi, vaan se, että oman herkkyytensä hyväksyttyään osaa valita itselleen sopivat toimintamallit. Joskus tietenkin on hyvä vähän kehittää kovapintaisuuttakin, mutta sekään ei onnistu pakottamalla. Silloinkin lähtökohtana pitää olla käsitys itsestä herkkänä ja halu kovettaa kuortaan jossakin asiassa.

Kävin vuosia sitten psykodynaamisessa terapiassa ja ratkaisukeskeinen terapia on mielestäni toiminut paremmin, kun terapeutilla on ollut enemmän eri keinoja käytössään. Ainoa mikä minua siinä häiritsee on se suuri tarve koko ajan nähdä edistystä ja menneisyys niin vahvasti voimavarana, oli se millainen tahansa.

Itsestäni vain tuntuu traumojen takia siltä, että olisin valmis vaihtamaan aika montakin päivää elämästäni pois, jos se olisi mahdollista.

Oliko kenelläkään henkilökohtaisia kokemuksia traumaterapiasta? Kuulisin niistä mielelläni.

Miten traumoja hoidetaan yhteisöllisemissä kulttureissa kuin länsimainen?

Vierailija kirjoitti:

Miten traumoja hoidetaan yhteisöllisemissä kulttureissa kuin länsimainen?

Mielenkiintoinen kysymys. Veikkaisin, että parantajat saattaisivat järjestää jotain yhteisöllisiä rituaaleja.