Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Voiko ratkaisukeskeisen terapian päämääräksi asettaa traumojensa hyväksymisen?
18.03.2019 |
Jos terapiasuuntauksen ajatuksena on se, että vaikeudet voivat olla voimavara, niin onko terapiasuuntauksen lähtökohtia vastaan silloin se, että asiakas itse yrittää hyväksyä sen ajatuksen, että on traumojensa takia psyykkisesti haavoittuvampi kuin mitä toivoisi olevansa?
Kommentit (110)
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on traumaattinen lapsuus. Pääsääntöisesti keskityn elämääni joka on tällä hetkellä kivaa ja hyvää, mutta joskus tulee hetkiä jolloin jokin asia (esim. luettu lehtijuttu hyväksikäytöstä) aiheuttaa minulle surua. Sitten itken, ajattelen sitä pikkutyttöä joka olen ollut. Sitten totean, että asiat on nyt näin ja minä olen tällainen koska aiemmat kokemukset. Ja jatkan elämääni.
En usko, että terapia poistaisi näitä surun hetkiä, enkä koe sitä tarpeelliseksikaan. Ovat osa minua haluaisin tai en.
Tuo onkin jotain, mihin en esim itse tällä hetkellä kykene, sillä eri osat minusta ovat kokeneet eri asioita/traumoja, ja jos luen vaikka hyväksikäytöstä, vaihdan osaa/osia. Kuulen myös päässäni puhetta ja keskustelua sekä näen sisälläni eri hahmoja.
Tuo miten elät, vaatii minulta vuosien työtä. Kaikillehan kaikki asiat ei aiheuta samoja mt häiriöitä kuten dissosiaatiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on traumaattinen lapsuus. Pääsääntöisesti keskityn elämääni joka on tällä hetkellä kivaa ja hyvää, mutta joskus tulee hetkiä jolloin jokin asia (esim. luettu lehtijuttu hyväksikäytöstä) aiheuttaa minulle surua. Sitten itken, ajattelen sitä pikkutyttöä joka olen ollut. Sitten totean, että asiat on nyt näin ja minä olen tällainen koska aiemmat kokemukset. Ja jatkan elämääni.
En usko, että terapia poistaisi näitä surun hetkiä, enkä koe sitä tarpeelliseksikaan. Ovat osa minua haluaisin tai en.
Okei... Mikä oli syysi kommentoida ketjuun?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itselläni on traumaattinen lapsuus. Pääsääntöisesti keskityn elämääni joka on tällä hetkellä kivaa ja hyvää, mutta joskus tulee hetkiä jolloin jokin asia (esim. luettu lehtijuttu hyväksikäytöstä) aiheuttaa minulle surua. Sitten itken, ajattelen sitä pikkutyttöä joka olen ollut. Sitten totean, että asiat on nyt näin ja minä olen tällainen koska aiemmat kokemukset. Ja jatkan elämääni.
En usko, että terapia poistaisi näitä surun hetkiä, enkä koe sitä tarpeelliseksikaan. Ovat osa minua haluaisin tai en.Tuo onkin jotain, mihin en esim itse tällä hetkellä kykene, sillä eri osat minusta ovat kokeneet eri asioita/traumoja, ja jos luen vaikka hyväksikäytöstä, vaihdan osaa/osia. Kuulen myös päässäni puhetta ja keskustelua sekä näen sisälläni eri hahmoja.
Tuo miten elät, vaatii minulta vuosien työtä. Kaikillehan kaikki asiat ei aiheuta samoja mt häiriöitä kuten dissosiaatiota.
Aivan totta. Itse elän traumatakautumia paljon uudelleen. Pelkään todella sitä millaista tulee olemaan, jos joskus sairastun muistisairauteen. Dementikkona olisi hirveää elää traumaattisia kokemuksia päivästä päivään nonstoppina.
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Vierailija kirjoitti:
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Ja kun kuulin näiden osien kommentointia päässäni jo kun olin n 10 vuotta, luulin että kaikilla on tällaista. Mitään ajanhallintaa minulla ei ole ollut koskaan vaan kaikki on ollut sekavaa mössöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Ja kun kuulin näiden osien kommentointia päässäni jo kun olin n 10 vuotta, luulin että kaikilla on tällaista. Mitään ajanhallintaa minulla ei ole ollut koskaan vaan kaikki on ollut sekavaa mössöä.
Miten olet oppinut erottamaan sen onko sinulla ristiriitaisia ajatuksia jonkun asian suhteen vai onko kyse persoonan eri osien näkemyksistä? Vai onko sitä kovin helppoa erottaa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Ja kun kuulin näiden osien kommentointia päässäni jo kun olin n 10 vuotta, luulin että kaikilla on tällaista. Mitään ajanhallintaa minulla ei ole ollut koskaan vaan kaikki on ollut sekavaa mössöä.
Miten olet oppinut erottamaan sen onko sinulla ristiriitaisia ajatuksia jonkun asian suhteen vai onko kyse persoonan eri osien näkemyksistä? Vai onko sitä kovin helppoa erottaa?
Ei ole kovin helppoa erottaa, mutta ainakin jos joku muu osa puhuu tai ns ilmestyy paikalle muuten, tiedän ettei se ole tämän osan mielipide, joka nyt kirjoittaa ("minulla" ei ole yhtä minää vaan vain eri osia), esim voin miettiä syödäkö lihaa vai kanaa, ja päätyä jompaan kumpaan, sen sijaan että joku päässäni alkaisi riitelemään asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Ja kun kuulin näiden osien kommentointia päässäni jo kun olin n 10 vuotta, luulin että kaikilla on tällaista. Mitään ajanhallintaa minulla ei ole ollut koskaan vaan kaikki on ollut sekavaa mössöä.
Miten olet oppinut erottamaan sen onko sinulla ristiriitaisia ajatuksia jonkun asian suhteen vai onko kyse persoonan eri osien näkemyksistä? Vai onko sitä kovin helppoa erottaa?
Ei ole kovin helppoa erottaa, mutta ainakin jos joku muu osa puhuu tai ns ilmestyy paikalle muuten, tiedän ettei se ole tämän osan mielipide, joka nyt kirjoittaa ("minulla" ei ole yhtä minää vaan vain eri osia), esim voin miettiä syödäkö lihaa vai kanaa, ja päätyä jompaan kumpaan, sen sijaan että joku päässäni alkaisi riitelemään asiasta.
Nykyään kun kirjoitan jäsentävästi ylös ajatuksiani traumaattisista kokemuksista, niin olen huomannut traumatisoituneen osan usein ilmestyvän hyvin nopeasti paikalle todella vihaisena ja alkavan kirjoittaa. Käsiala muuttuu ja tekstin tyyli muuttuu täysin toiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Miten traumoja hoidetaan yhteisöllisemissä kulttureissa kuin länsimainen?
Vanhaa suomalaista agraarikulttuuria sanotaan yhteisölliseksi.
Katso Mikko Niskasen, Markku Pölösen jne. leffoja, saat vihiä.
Yhteisöllisemmät kulttuurit ovat keskimäärin taloudellisesti köyhempiä, eli mm. monta lasta menettänyt äiti joutuu hukuttamaan surunsa miten taitaa ja jatkamaan raatamista.
Useimmissa yhteisöllisissä kulttuureissa mm. kiusaamista ei nähdä ogelmana.
Sehän vain karaisee lapsia...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Assburger kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten traumoja hoidetaan yhteisöllisemissä kulttureissa kuin länsimainen?
Vanhaa suomalaista agraarikulttuuria sanotaan yhteisölliseksi.
Katso Mikko Niskasen, Markku Pölösen jne. leffoja, saat vihiä.
Yhteisöllisemmät kulttuurit ovat keskimäärin taloudellisesti köyhempiä, eli mm. monta lasta menettänyt äiti joutuu hukuttamaan surunsa miten taitaa ja jatkamaan raatamista.
Useimmissa yhteisöllisissä kulttuureissa mm. kiusaamista ei nähdä ogelmana.
Sehän vain karaisee lapsia...
Aiemmin Suomessa on ollut vähemmän asukkaita. Ehkä vielä parempi vertailukohta yhteisöllisyydestä on jokin maa, jossa asukkaita on enemmän, vaikka Italia. Siellähän kirkko on järjestänyt enemmän tapahtumia kuin täällä ja papit tarjonneet hengellistä apuaan mm. ripittäytymisen yhteydessä.
Vierailija kirjoitti:
. Traumaterapiassa (minulla dissosiaatihäiriö, en tiedä millaista on traumaterapia vaikka ptsd-diagnoosilla tai ei lainkaan diagnoosia) ero muuhun on ollut ainakin se, että kun sanon jotain, terapeutti huomaa mikä osa milloinkin on äänessä (osilla on toisistaan täysin poikkeavat ajatukset, tunteet ja elämänkokemukset), siinä missä aiemmin toinen terapeutti antoi minun tai jonkun osan jauhaa koko session jostain merkityksettömästäkin aiheesta, tietämättä että muilla sisälläni on ihan eri puhuttavaa ko aiheesta. Siksi osat eivät tehneet yhteistyötä keskenään ja elämä oli sekavaa ajautumista tilanteesta toiseen sen perusteella kuka on vallassa milloinkin. Ylipäänsä terapeutti osaa ottaa huomioon, miten trauma vaikuttaa nykyhetkessä olevaan persoonaan (tai useampiin hehheh).
Kuinka kauan olet traumaterapiassa käynyt? Alkoiko se nopeasti vaikuttaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ratkaisukeskeisessa terapiassa traumojensa hyvaksyminen tarkoittaa sita, etta hyvaksyy traumansa. Siis sen, etta on hullu.
Tama on eraita psykiatrian perusteita.
Ja siten hulluus on myos pysyvaa.
htep kirjoitti:
Ratkaisukeskeisessa terapiassa traumojensa hyvaksyminen tarkoittaa sita, etta hyvaksyy traumansa. Siis sen, etta on hullu.
Tama on eraita psykiatrian perusteita.
Ja siten hulluus on myos pysyvaa.
Voiko parempaa ja tehokkaampaa ratkaisua olla tarjolla!
htep kirjoitti:
Ratkaisukeskeisessa terapiassa traumojensa hyvaksyminen tarkoittaa sita, etta hyvaksyy traumansa. Siis sen, etta on hullu.
Tama on eraita psykiatrian perusteita.
Ja siten hulluus on myos pysyvaa.
On tervettä reagoida sairaisiin asioihin, trolli.
Minusta se kuulostaa hyvältä ja realistiselta tavoitteelta.
Traumoista johtuvan oman erityisen haavoittuvuuden hyväksyminen ei välttämättä eroa merkittävästi "vaikeudet voimavarana" -ajattelusta. Varmaan ne nimittäin voivat kääntyä voimavaraksi juuri sen haavoittuvuuden hyväksymisen kautta? Minulla ei ole kokemusta ratkaisukeskeisestä terapiasta, mutta ymmärtäisin sen noin.
Luulisi, että asiakas saa itse päättää esim. mitä tarkoitusta varten voimavaroja ollaan hakemassa.
Ajattelen että traumojen aiheuttama erityinen haavoittuvuus on kokemus, joka hyväksymisen kautta ja ajan mittaan voi lisätä mm. empaattisuutta, syvempää ymmärrystä ihmisyydestä, psykologista viisautta.
Blogini: https://ilouutinen.blogspot.fi/
htep kirjoitti:
htep kirjoitti:
Ratkaisukeskeisessa terapiassa traumojensa hyvaksyminen tarkoittaa sita, etta hyvaksyy traumansa. Siis sen, etta on hullu.
Tama on eraita psykiatrian perusteita.
Ja siten hulluus on myos pysyvaa.
Voiko parempaa ja tehokkaampaa ratkaisua olla tarjolla!
Mutta ei kovin kustannustehokasta yhteiskunnalle.
Faith kirjoitti:
Minusta se kuulostaa hyvältä ja realistiselta tavoitteelta.
Traumoista johtuvan oman erityisen haavoittuvuuden hyväksyminen ei välttämättä eroa merkittävästi "vaikeudet voimavarana" -ajattelusta. Varmaan ne nimittäin voivat kääntyä voimavaraksi juuri sen haavoittuvuuden hyväksymisen kautta? Minulla ei ole kokemusta ratkaisukeskeisestä terapiasta, mutta ymmärtäisin sen noin.
Luulisi, että asiakas saa itse päättää esim. mitä tarkoitusta varten voimavaroja ollaan hakemassa.
Ajattelen että traumojen aiheuttama erityinen haavoittuvuus on kokemus, joka hyväksymisen kautta ja ajan mittaan voi lisätä mm. empaattisuutta, syvempää ymmärrystä ihmisyydestä, psykologista viisautta.
Hyvää pohdintaa, kiitos.
Alue: Aihe vapaa
Itselläni on traumaattinen lapsuus. Pääsääntöisesti keskityn elämääni joka on tällä hetkellä kivaa ja hyvää, mutta joskus tulee hetkiä jolloin jokin asia (esim. luettu lehtijuttu hyväksikäytöstä) aiheuttaa minulle surua. Sitten itken, ajattelen sitä pikkutyttöä joka olen ollut. Sitten totean, että asiat on nyt näin ja minä olen tällainen koska aiemmat kokemukset. Ja jatkan elämääni.
En usko, että terapia poistaisi näitä surun hetkiä, enkä koe sitä tarpeelliseksikaan. Ovat osa minua haluaisin tai en.