Lue keskustelun säännöt.
Mies kiusaa minua ennen tärkeitä tapahtumiani
15.03.2019 |
Jälleen pää sekaisin ja silmät turvonneina itkemisestä. Tällä kertaa kyseessä on tärkeä työmatka, josta sovittiin kaksi viikkoa sitten että se sopii miehelle, hän voi olla lasten kanssa kaksi yötä, tulen jo sunnuntaina aamupäivällä takaisin. Teen tällaisia matkoja noin kolme vuodessa eli todella harvoin. Lisäksi lapset menevät huomenna mummolaan hoitoon ja mies voi puuhata sillä aikaa mitä haluaa. No, mies alkoi valittaa juuri ennen lähtöäni miten en kuuntele häntä tarpeeksi kun hän puhuu työasioista (kysyn ja kuuntelen joka päivä), miten hän ei pääse työmatkoilla (valitsi itse alansa) ja miten minä en hoida lapsia tarpeeksi jotta hän saisi vapaa-aikaa (hän dumppaa lapset itse mummolaan nytkin ja saa vapaa-aikaa. Minä huolehdin lasten arjen lähes täysin). Hän korotti ääntään ja tuli huutamaan asiaansa selkäni taakse ja mesoi, että ei hänkään saa mitään työmatkoja ja minun pitää olla rehellinen, aion kuitenkin vain rentoutua. No se on totta, esim. syön jossain eikä lapset herätä minua yöllä. Hän jatkoi syyllistämistä niin kauan että aloin itkeä, sitten lähti pois.
Tällaista tapahtuu jatkuvasti, pikkuasioissakin. Jos olen sopinut nettikirppiksellä kaupat ja tapaamisen, niin hän alkaa riehua ja itkettää minua jostain ihmeellisestä aiheesta niin, että joudun menemään itkeneen näköisenä viemään kirppistavaran ja hävettää. Mies tuntuu saavuttaneen tavoitteensa kun menen pois tolaltani ja alan itkeä, hän lopettaa heti ja jättää minut rauhaan.
Jos minulla on töissä tapaaminen tai tärkeä päivä, hän kehittää riidan aiheen jotta saa minut pois tolaltani aamulla ja taas itkeneenä ja naama turvonneena töihin. Kaava on aina sama: minä tarvitsen jotain pientäkin apua, pyydän häntä esim. katsomaan lapsia, se käy hänelle, mutta juuri ennen tapahtumaa hän v i ttuilee niin kauan että murrun. Ja nytkin lähden vapisten ja mieli ihan sekaisin työmatkalle. Menomatkalla piti perehtyä vielä materiaaleihin mutta ajatukset eivät pysy kasassa. Näistä ryöpytyksistä selviäminen vie aikaa.
Mieheni on muuten ihan normaali, lukuunottamatta jonkinlaista empatiavajetta. Hän esimerkiksi auttaa mieluummin kavereitaan ja sukuaan kuin minua, minua hän ivaa jos tarvitsen apua. Etenkin jos tarvitsen konkreettista apua, kerran pyysin jos hän olisi voinut viedä minut autolla lääkäriin (olen kortiton), mies ei jaksanut lähteä, koska hän luvannut käyttää seuraavana päivänä vanhoja opiskelukavereitaan Ikeassa shoppailemassa. Ajaminen on rasittavaa eikä hän halunnut nyt rasittua, niin minä sitten puolikuolleena odotin bussit ja vaihtoyhteydet sunnuntai-iltana pakkasessa, niin että silmissä sumeni. Mulla oli nielupaise ja olin niin kipeä etten tajunnut pyytää miestä soittamaan taksia, en pystynyt itse puhumaan. Tästä mies moitti minua jälkeenpäin, olisit sanonut että soitan taksin.
Olen elänyt lapsuuden narsistin ja alkoholistin kotona. Pelkään, että mies on narsisesti vaurioitunut ja toistan samaa kaavaa nyt oman perheeni kanssa. Miltä kuulostaa? Mitä te tekisitte? En haluaisi rikkoa perhettämme mutta ei näin voi jatkaa. Voiko joku asia lapsuudessa aiheuttaa tällaista käytöstä? Mieheni on akateemisesta, ns. yläluokkaisesta hyvästä kodista, ei tietääkseni mitään lapsuudentraumojakaan jotka selittäisivät tätä kiusaamista. Hän on nuoresta asti ollut tällainen, pitkä liitto, emmekä vieläkään ole vanhoja. Mitä enemmän pystyn lasten kasvettua keskittymään itseeni, sitä pahemmaksi hänen käytöksensä muuttuu.
Kommentit (279)
Lisäksi ammattiauttajat harvoin ilmaisevat työnsä tekemistä siten, että "luovat uraa" tai sellaista, että terapeutiksi ryhtyminen merkitsisi sitä, että nyt ryhdytään luomaan uraa. Käsite uran luomisesta liittyy liike-elämään, jossa todellakin voidaan edetä tehtävistä toiseen, vastuuta kasvattaen palkan samalla parantuessa. Terapeutti yleensä tekee samaa työtä vuosikaudet, joten se ei ole varsinaista "uran luomista". Lisäksi harvempi rupeaa terapeutiksi statussyistä, joihin uran luominen käsitteenä liittyy.
T. Se ap:ta provoilijaksi epäilevä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ilmianna tämän typerän provoketjun kohta asiattomana, jos se vielä näyttää jatkuvan. Provoilu on kielletty täällä.
Vierailija kirjoitti:
Haluan jäädä koska rakastan häntä edelleen. Meillä on ollut pitkä liitto, josta ehdottomasti suurin osa hyvää aikaa. Nämä miehen kohtaukset ovat purskahduksia, jotka osaan ennakoida. Niitä ei tapahdu edes viikottain. Hän ei kanna lapsista riittävästi vastuuta, se on ehdottomasti huono asia. Hän on ollut tasavertainen vanhempi aina, saanut olla halutessaan. Sitäkin aiemmin epäiltiin. Minä otin enemmän vastuuta kun tajusin, että jos on esim. minun vuoroni nukkua aamulla pidempään, mies ruokkii itsensä mutta minut herättää nälästä huutava taapero kun mies nauttii kaikessa rauhassa omaa brunssiaan. Kysyin miksi et ole antanut lapselle ruokaa, no kun itsellä oli nälkä ja olenhan minä, lapsen äitikin, sanonut ettei aina tarvitse olla täydellinen. Olen sanonut näin joskus rauhoitellakseni miestä, joka kehitti aivan valtavaa ahdistuskohtausta itselleen kun olimme myöhästymässä neuvolasta noin kaksi minuutta. Että ihan ok myöhästyä joskus jostain, ei meistä kukaan ehdi joka kerta eikä täydellistä tarvitse tavoitella. Lopulta emme olleetkaan myöhässä ja mieheltä meni ihan hukkaan kerämäänsä kierrokset.
Mutta siis, en voi täysin luottaa mieheen isänä vaikka hän hoitaakin hommansa ihan ok. En tiedä, voiko hän puhua lapsille yhtä oudosti ja henkisesti erittäin vääristyneellä tavalla.
Mutta et rakasta itseäsi, sä oletkin vain joku paska surkea v*ttupää. Seli seli rakastat miestäsi. Etkä rakasta. Miten kukaan voi rakastaa itseään satuttavaa, kehityshalutonta paskaläjää? Vain olemalla itse samasta pakasta. Lapsianne käy todellakin sääliksi, et näe lastesi asemaa, tilannetta etkä puolta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Miten niin itsekäs? Sinustako haukuttavana eläminen on itsekkyyttä?
Itsekäs, koska ennemmin jättää eroamatta häpeän pelossa kuin vie lapsensa turvaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Miten niin itsekäs? Sinustako haukuttavana eläminen on itsekkyyttä?
Totta kai, kun syynä siihen on oma turhamaisuus & ammattiylpeys, jolle ap uhraa lapsensa. T: eri
Miten niin turhamaisuus??? Tai ammattiylpeys, sitä tämä henkilö nimenomaan ei ole nähnytkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hitto, jopa sellainen kävisi mielessäni, että oisko itse ammattivalittaja pistänyt vähän värikynää peliin ja kertoilee elämästään nyt tällä tavoin. 😀 Tapa suhtautua ns. epäileviin tuomaksiin on vähän samantyyppinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Nämä vanhemmistaan traumatisoituneet projisoijat ovat palstalla raskas ja ikinä päättymätön oikaisun kohde *huoh*
Mulla on sulle ilouutisia: sun ei ole mikään pakko olla täällä huokailevana oikaisupoliisina, vaan voit ihan vaan skrollata sun mielestä typerät viestit ohi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Miten niin itsekäs? Sinustako haukuttavana eläminen on itsekkyyttä?
Itsekäs, koska ennemmin jättää eroamatta häpeän pelossa kuin vie lapsensa turvaan.
Häpeän musertama äiti ei olisi lapsille sen parempi. Olen vain realisti, en ole ap. Hän tarvitsisi apua. Ja ap, miestään voi rakastaa, vaikkei eläisikään tämän kanssa. Se ei ole kaikkien helppoa saada aikaiseksi, mutta et voi kiistää sitä. Annat miehesi määräillä itseäsi kuin tossua, etkä toimi elämässä vastuullisen aikuisen tavoin.
Voi yhden tähden millaisiin suhteisiin ihmiset jäävät ja hankkivat vielä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Lisäksi ammattiauttajat harvoin ilmaisevat työnsä tekemistä siten, että "luovat uraa" tai sellaista, että terapeutiksi ryhtyminen merkitsisi sitä, että nyt ryhdytään luomaan uraa. Käsite uran luomisesta liittyy liike-elämään, jossa todellakin voidaan edetä tehtävistä toiseen, vastuuta kasvattaen palkan samalla parantuessa. Terapeutti yleensä tekee samaa työtä vuosikaudet, joten se ei ole varsinaista "uran luomista". Lisäksi harvempi rupeaa terapeutiksi statussyistä, joihin uran luominen käsitteenä liittyy.
T. Se ap:ta provoilijaksi epäilevä
Avaa nyt jo ihmeessä se ketju noille epäilyksillesi, että pääset purkamaan sisintäsi oikein kunnolla siellä. Mitä tuo jankutus tässä mitään edistää, ei mitään.
Vierailija kirjoitti:
Voi yhden tähden millaisiin suhteisiin ihmiset jäävät ja hankkivat vielä lapsia.
Tuliko parempi olo, kun sait tuomita ansassa eläjän? Ap, sä voit rakastaa miestäsi, vaikka ette asuisi yhdessä. Toi on vain tekosyy sulle olla ratkaisematta itseäsi kiusaavaa asiaa. Eli muiden muka kiusaama henkilö on aina se kiusaaja itse since childhood. M.O.T.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen kysynyt rauhallisessa tilanteessa. Mies menee lukkoon samaan tyyliin kuin itse aloittamissaan kohtauksissa. Sanoo, että minä v i ttuilen hänelle ja syy hänen käytökseensä on se, muuten meillä olisi onnellista. Tämän selitin jo aiemmin. Jos olen eri mieltä tai pyydän tarkennusta asiaan tai edes jään kuuntelemaan mitä hänellä olisi sanottavana, hän alkaa suuttua. Jankuttaa että minä v ittuilen, jää levy päälle. Ja kun puolustaudun / sanon yhtään mitään, alkaa kiihtyminen ja uhkaava käytös. Hän on lukossa. Olen pohtinut, onko hänellä ollut lapsena/nuorena kovat paineet, onko joku kovistellut häntä samaan tyyliin? Yrittänyt murtaa henkisesti. Mitään hän ei myönnä eikä puhu.
Mies on puhunut erosta ainostaan kerran riidan jälkeen kun ei saanut minulta s eksiä. Ettei haluaisi erota mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei tunnu olevan koska pihtaan (en pihtaa sanan merkityksessä, meillä on säännöllinen s-elämä). Hän on ollut näissä jutuissa aina hyvin itsekäs eikä kiinnitä minuun mitään huomiota. Osa ihmisistä ajattelee näin, nautinto on omalla vastuulla ja se on ihan ok, siedän sitä. Mies haluaisi kuitenkin peuhata heti tämän riehumiskohtauksensa päätteeksi, joskus ihan pyytää kuin koiranpentu (tämä on muuten melkoinen kontrasti), mutta minä en pysty alistumaan hänen käytettäväkseen sen jälkeen miten on kohdellut. Sen verran on omaa tahtoa jäljellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onkohan tässä nyt oma ammattiylpeytesi myös vaikuttamassa? Kun et haluaisi erota, koska ammattilaiset eivät helpolla eroa. Ehkä sinun kannattaisi puhua jollekin kollegallesi tilanteesta, jos et miestäsi saa pariterapiaan (ilman räyhäilyä).
Kyllä, juuri tästä on suurilta osin kyse. Mies ei suostu terapiaan, ei yksilö- eikä mihinkään, koska vain minä olen hänen mielestään terapian tarpeessa. Perheen ongelmahan olen minä! Elämämme olisi kuulemma hyvää, kun minä ymmärtäisin olla v i ttuilematta hänelle. Näitä tilanteita tänäänkin häneltä kysyin ihan rauhallisesti, missä tilanteessa viimeksi olen sivuuttanut jonkun kertomasi asian, miten olen lähiaikoina v i ttuillut, että olen pahoillani. Kerro, puhutaan, ehditään vielä. Ei hän halua, alkaa jankata maanisesti jotain syytöstään, menee lukkoon, ja jos minä puolustaudun liikaa tai kiihdyn yhtään, on riskinä saada pataan. Mies myös vihaa syvästi puhetapaani jos tulkitsee sen yhtään "työminäkseni". En puhu mitään Leelian lepotuolikieltä kotona, ikinä, eikä kukaan ole sellaisesta huomauttanutkaan. Paitsi mies. Hän saattaa yhdestä äänenpainosta hermostua että minä en ole mikään asiakkaasi. Siinä saa varoa sanojaan.
Kollegani ihasteli ennen joulua, että on teillä ihana perhe kun kaikki voivat niin hyvin. Lapset ovat iloisia ja menestyvät koulussakin hyvin. Tätä asetelmaa on hyvin vaikea lähteä rikkomaan. On tosiaan ammatillinen ylpeys ja häpeä kun kaikki paljastuu.
Miksi edes yrität puhua tuollaisen miehen kanssa, tuo ei ole tervettä!
Mies selvästi käyttäytyy tuhoavasti sinua kohtaan, mitätöi ja yrittää sabotoida sinulle tärkeät asiat, kritisoi työminääsi (luultavasti kaikkea mikä on sinulle ns. omaa, eikö?), yrittää heikentää sinua kaikin tavoin.
Sairasta myös siksi, että sinun hyvinvointisi on yhtä kuin lastenne hyvinvointi. Hän siis käyttäytyy tuhoavasti myös lapsianne kohtaan. Puhumattakaan siitä, millaisen mallin tuo antaa heille.
Itsensä puolustamisessa voi olla opeteltavaa, jos koko oma lapsuus on toiminut sitä vastaan. Opitut toimintatavat ovat syvällä ja tuntuu, että ne vain tulevat pintaan. Puhun omasta kokemuksesta, olen itsekin yhä tällä oppimisen tiellä, vaikkakaan en enää tuhoavassa suhteessa.
Sanoisin vielä, että vuodet huonossa suhteessa jättävät ikävä kyllä jonkinlaisen jäljen. Pelasta itsesi kun voit! Toivon todella, että teet sen!
Vierailija kirjoitti:
Puolustaudun kyllä, sanon jokaiseen heittoon jotain takaisin ja siitähän mies innostuukin riehumaan. Mutta hän suuttuu niin paljon vastarinnastani että tulee iholle, pelkään että hän käy käsiksi. Sen kynnyksen ylittymisen huomaan ja hiljenen, koska hän saattaa lastenkin läsnäollessa tulla huutamaan iholle ja vain vaivoin pystyy hallitsemaan itsensä, ettei käy minuun kiinni. Silloin lopetan, näen kuitenkin ammattilaisena mihin lisäsanani tulevat johtamaan (perheväkivaltaan), enkä halua että mies menettää malttinsa täysin. Hän ajautuu tuohon raivotilaan itse asiassa hyvin pienestäkin vastaan sanomisesta. Tänään sanoin tuon että viethän sinä lapset kuitenkin mummolaan hoitoon, vietä silloin omaa aikaa. Ja hän sekosi.
Fyysisen väkivallan uhka suhteessa olisi mulle sellanen asia, että nostaisin kytkintä välittömästi.
Tollaseen paskan länkätykseen laittaisin ukolle jauhot suuhun, mutta jos mies alkaisi hiljentää minua olemalla fyyisesti uhkaava niin heippa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kysynyt rauhallisessa tilanteessa. Mies menee lukkoon samaan tyyliin kuin itse aloittamissaan kohtauksissa. Sanoo, että minä v i ttuilen hänelle ja syy hänen käytökseensä on se, muuten meillä olisi onnellista. Tämän selitin jo aiemmin. Jos olen eri mieltä tai pyydän tarkennusta asiaan tai edes jään kuuntelemaan mitä hänellä olisi sanottavana, hän alkaa suuttua. Jankuttaa että minä v ittuilen, jää levy päälle. Ja kun puolustaudun / sanon yhtään mitään, alkaa kiihtyminen ja uhkaava käytös. Hän on lukossa. Olen pohtinut, onko hänellä ollut lapsena/nuorena kovat paineet, onko joku kovistellut häntä samaan tyyliin? Yrittänyt murtaa henkisesti. Mitään hän ei myönnä eikä puhu.
Mies on puhunut erosta ainostaan kerran riidan jälkeen kun ei saanut minulta s eksiä. Ettei haluaisi erota mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei tunnu olevan koska pihtaan (en pihtaa sanan merkityksessä, meillä on säännöllinen s-elämä). Hän on ollut näissä jutuissa aina hyvin itsekäs eikä kiinnitä minuun mitään huomiota. Osa ihmisistä ajattelee näin, nautinto on omalla vastuulla ja se on ihan ok, siedän sitä. Mies haluaisi kuitenkin peuhata heti tämän riehumiskohtauksensa päätteeksi, joskus ihan pyytää kuin koiranpentu (tämä on muuten melkoinen kontrasti), mutta minä en pysty alistumaan hänen käytettäväkseen sen jälkeen miten on kohdellut. Sen verran on omaa tahtoa jäljellä.
Niin? Voit rakastaa miestäsi myös kun asutte eri osoitteissa, eli odotamme pohdintaasi siitä, miten teet pahan olon itsellesi aikaansaavalle tilanteelle jotakin, mitä.
Ap:lle sanon vain: Mies on NARSISTI! Jätä hänet pikimmiten, pelasta itsesi ja lapsesi!
Vierailija kirjoitti:
Olen kysynyt rauhallisessa tilanteessa. Mies menee lukkoon samaan tyyliin kuin itse aloittamissaan kohtauksissa. Sanoo, että minä v i ttuilen hänelle ja syy hänen käytökseensä on se, muuten meillä olisi onnellista. Tämän selitin jo aiemmin. Jos olen eri mieltä tai pyydän tarkennusta asiaan tai edes jään kuuntelemaan mitä hänellä olisi sanottavana, hän alkaa suuttua. Jankuttaa että minä v ittuilen, jää levy päälle. Ja kun puolustaudun / sanon yhtään mitään, alkaa kiihtyminen ja uhkaava käytös. Hän on lukossa. Olen pohtinut, onko hänellä ollut lapsena/nuorena kovat paineet, onko joku kovistellut häntä samaan tyyliin? Yrittänyt murtaa henkisesti. Mitään hän ei myönnä eikä puhu.
Mies on puhunut erosta ainostaan kerran riidan jälkeen kun ei saanut minulta s eksiä. Ettei haluaisi erota mutta kun muutakaan vaihtoehtoa ei tunnu olevan koska pihtaan (en pihtaa sanan merkityksessä, meillä on säännöllinen s-elämä). Hän on ollut näissä jutuissa aina hyvin itsekäs eikä kiinnitä minuun mitään huomiota. Osa ihmisistä ajattelee näin, nautinto on omalla vastuulla ja se on ihan ok, siedän sitä. Mies haluaisi kuitenkin peuhata heti tämän riehumiskohtauksensa päätteeksi, joskus ihan pyytää kuin koiranpentu (tämä on muuten melkoinen kontrasti), mutta minä en pysty alistumaan hänen käytettäväkseen sen jälkeen miten on kohdellut. Sen verran on omaa tahtoa jäljellä.
Aivan pimeetä meininkiä, ap.
Hän ei tietenkään suostu mihinkään parisuhdeterapiaan?
Vierailija kirjoitti:
Haluan jäädä koska rakastan häntä edelleen. Meillä on ollut pitkä liitto, josta ehdottomasti suurin osa hyvää aikaa. Nämä miehen kohtaukset ovat purskahduksia, jotka osaan ennakoida. Niitä ei tapahdu edes viikottain. Hän ei kanna lapsista riittävästi vastuuta, se on ehdottomasti huono asia. Hän on ollut tasavertainen vanhempi aina, saanut olla halutessaan. Sitäkin aiemmin epäiltiin. Minä otin enemmän vastuuta kun tajusin, että jos on esim. minun vuoroni nukkua aamulla pidempään, mies ruokkii itsensä mutta minut herättää nälästä huutava taapero kun mies nauttii kaikessa rauhassa omaa brunssiaan. Kysyin miksi et ole antanut lapselle ruokaa, no kun itsellä oli nälkä ja olenhan minä, lapsen äitikin, sanonut ettei aina tarvitse olla täydellinen. Olen sanonut näin joskus rauhoitellakseni miestä, joka kehitti aivan valtavaa ahdistuskohtausta itselleen kun olimme myöhästymässä neuvolasta noin kaksi minuutta. Että ihan ok myöhästyä joskus jostain, ei meistä kukaan ehdi joka kerta eikä täydellistä tarvitse tavoitella. Lopulta emme olleetkaan myöhässä ja mieheltä meni ihan hukkaan kerämäänsä kierrokset.
Mutta siis, en voi täysin luottaa mieheen isänä vaikka hän hoitaakin hommansa ihan ok. En tiedä, voiko hän puhua lapsille yhtä oudosti ja henkisesti erittäin vääristyneellä tavalla.
No nyt meni kyllä viimeistään yli! :D Ei kukaan, joka osaa kirjoittaa, voi olla noin tampio? Vai voiko? Uskomatonta, eli en usko.
Totta kai, kun syynä siihen on oma turhamaisuus & ammattiylpeys, jolle ap uhraa lapsensa. T: eri