Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mies kiusaa minua ennen tärkeitä tapahtumiani
15.03.2019 |
Jälleen pää sekaisin ja silmät turvonneina itkemisestä. Tällä kertaa kyseessä on tärkeä työmatka, josta sovittiin kaksi viikkoa sitten että se sopii miehelle, hän voi olla lasten kanssa kaksi yötä, tulen jo sunnuntaina aamupäivällä takaisin. Teen tällaisia matkoja noin kolme vuodessa eli todella harvoin. Lisäksi lapset menevät huomenna mummolaan hoitoon ja mies voi puuhata sillä aikaa mitä haluaa. No, mies alkoi valittaa juuri ennen lähtöäni miten en kuuntele häntä tarpeeksi kun hän puhuu työasioista (kysyn ja kuuntelen joka päivä), miten hän ei pääse työmatkoilla (valitsi itse alansa) ja miten minä en hoida lapsia tarpeeksi jotta hän saisi vapaa-aikaa (hän dumppaa lapset itse mummolaan nytkin ja saa vapaa-aikaa. Minä huolehdin lasten arjen lähes täysin). Hän korotti ääntään ja tuli huutamaan asiaansa selkäni taakse ja mesoi, että ei hänkään saa mitään työmatkoja ja minun pitää olla rehellinen, aion kuitenkin vain rentoutua. No se on totta, esim. syön jossain eikä lapset herätä minua yöllä. Hän jatkoi syyllistämistä niin kauan että aloin itkeä, sitten lähti pois.
Tällaista tapahtuu jatkuvasti, pikkuasioissakin. Jos olen sopinut nettikirppiksellä kaupat ja tapaamisen, niin hän alkaa riehua ja itkettää minua jostain ihmeellisestä aiheesta niin, että joudun menemään itkeneen näköisenä viemään kirppistavaran ja hävettää. Mies tuntuu saavuttaneen tavoitteensa kun menen pois tolaltani ja alan itkeä, hän lopettaa heti ja jättää minut rauhaan.
Jos minulla on töissä tapaaminen tai tärkeä päivä, hän kehittää riidan aiheen jotta saa minut pois tolaltani aamulla ja taas itkeneenä ja naama turvonneena töihin. Kaava on aina sama: minä tarvitsen jotain pientäkin apua, pyydän häntä esim. katsomaan lapsia, se käy hänelle, mutta juuri ennen tapahtumaa hän v i ttuilee niin kauan että murrun. Ja nytkin lähden vapisten ja mieli ihan sekaisin työmatkalle. Menomatkalla piti perehtyä vielä materiaaleihin mutta ajatukset eivät pysy kasassa. Näistä ryöpytyksistä selviäminen vie aikaa.
Mieheni on muuten ihan normaali, lukuunottamatta jonkinlaista empatiavajetta. Hän esimerkiksi auttaa mieluummin kavereitaan ja sukuaan kuin minua, minua hän ivaa jos tarvitsen apua. Etenkin jos tarvitsen konkreettista apua, kerran pyysin jos hän olisi voinut viedä minut autolla lääkäriin (olen kortiton), mies ei jaksanut lähteä, koska hän luvannut käyttää seuraavana päivänä vanhoja opiskelukavereitaan Ikeassa shoppailemassa. Ajaminen on rasittavaa eikä hän halunnut nyt rasittua, niin minä sitten puolikuolleena odotin bussit ja vaihtoyhteydet sunnuntai-iltana pakkasessa, niin että silmissä sumeni. Mulla oli nielupaise ja olin niin kipeä etten tajunnut pyytää miestä soittamaan taksia, en pystynyt itse puhumaan. Tästä mies moitti minua jälkeenpäin, olisit sanonut että soitan taksin.
Olen elänyt lapsuuden narsistin ja alkoholistin kotona. Pelkään, että mies on narsisesti vaurioitunut ja toistan samaa kaavaa nyt oman perheeni kanssa. Miltä kuulostaa? Mitä te tekisitte? En haluaisi rikkoa perhettämme mutta ei näin voi jatkaa. Voiko joku asia lapsuudessa aiheuttaa tällaista käytöstä? Mieheni on akateemisesta, ns. yläluokkaisesta hyvästä kodista, ei tietääkseni mitään lapsuudentraumojakaan jotka selittäisivät tätä kiusaamista. Hän on nuoresta asti ollut tällainen, pitkä liitto, emmekä vieläkään ole vanhoja. Mitä enemmän pystyn lasten kasvettua keskittymään itseeni, sitä pahemmaksi hänen käytöksensä muuttuu.
Kommentit (279)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole provo. Selvennän mielelläni joku asia ei ole looginen. Tarvitsen apua, parviälyä, jotain.
ap
En usko. Joku tylsyyksissään väsäsi provon ja katsoi, lähteekö lentoon. No lähtihän se, koska "hieno/yläluokkainen lapsuudenkoti" mainittu. Sekä yleistä ihmissuhdejorinaa ja narsismiepäily puolisosta. Jos olisit alan ammattilainen, tunnistaisit narsistin ja osaisit toimia. Nyt olet vain joku tyyppi, joka istuu kotisohvallaan ja viettää aikaa av-palstalla, kun ei ole parempaakaan tekemistä perjantai-iltana.
Mä ainakin otan tämän ihan tosissani ja näen ap:n kokemuksen ansassa olosta ja haluaisin auttaa.
Ap ei ole pätkääkään uskottava. Joko hän on nuori mies tai ap:n kuvaamaa tapausta huomattavasti iäkkäämpi nainen, jolla ei voisi siis olla enää mummolahoitoa kaipaavia lapsia. Noin 30-50-vuotiaat edes keskivertofiksut naiset eivät kirjoita noin, puhumattakaan nuoremmista. Tai sitten se "työmatka" on joku hoitsujen biletysmatka ja ap on "vain" psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on nainut ulkonäöllään jonkun varakkaan perheen vesan. Siltikään kirjoitustyyli ja tapa käsitellä asioita eivät täsmää.
Onhan. Jos hän ei olisi uskottavasti ansassa hän olisi besserwisseröinyt jo vastauksen pulmaansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole provo. Selvennän mielelläni joku asia ei ole looginen. Tarvitsen apua, parviälyä, jotain.
ap
En usko. Joku tylsyyksissään väsäsi provon ja katsoi, lähteekö lentoon. No lähtihän se, koska "hieno/yläluokkainen lapsuudenkoti" mainittu. Sekä yleistä ihmissuhdejorinaa ja narsismiepäily puolisosta. Jos olisit alan ammattilainen, tunnistaisit narsistin ja osaisit toimia. Nyt olet vain joku tyyppi, joka istuu kotisohvallaan ja viettää aikaa av-palstalla, kun ei ole parempaakaan tekemistä perjantai-iltana.
Mä ainakin otan tämän ihan tosissani ja näen ap:n kokemuksen ansassa olosta ja haluaisin auttaa.
Ap ei ole pätkääkään uskottava. Joko hän on nuori mies tai ap:n kuvaamaa tapausta huomattavasti iäkkäämpi nainen, jolla ei voisi siis olla enää mummolahoitoa kaipaavia lapsia. Noin 30-50-vuotiaat edes keskivertofiksut naiset eivät kirjoita noin, puhumattakaan nuoremmista. Tai sitten se "työmatka" on joku hoitsujen biletysmatka ja ap on "vain" psykiatrinen sairaanhoitaja, joka on nainut ulkonäöllään jon
kun varakkaan perheen vesan. Siltikään kirjoitustyyli ja tapa käsitellä asioita eivät täsmää.
Mitä vatun väliä. Tämä on kuitenkin täyttä todellisuutta jos ei ap:lle niin lukemattomille muille naisille ja miehille, joita hyväksikäytetään ja alistetaan omissa suhteissaan. Otsikon perusteella ehkä joku heistä päätyy tätäkin lukemaan ja voi vähän tippua suomut silmiltä, että kuinka ihmiset tuollaisen käytöksen tuomitsee. Sen sijaan sinä noilla salapoliisiepäilyillä et tuo mitään hedelmällistä tähän keskusteluun. Perusta oma ketju sille missä voit ruotia toisia ketjuja ja niiden paikkaansapitävyyttä tai pitämättömyyttä omasta mielestäsi. Tässä ketjussa on vakavasta asiasta kyse, olipa ap:n tarina tosi tai ei. Tällaista tapahtuu Suomessa joka päivä. Ja nämä meidön sanat voi olla joko kannustimena, neuvoina tai rohkaisuina kaikille lukijoille tai sitten turhaa paskanlänkytystä josta kukaan ei hyödy mitään.
Kumpi on sulle tärkeämpää, se että kulissit on kohdallaan ja tuttavasi ihastelevat teidän "ihanaa" perhe-elämää sillä välin kun lapset saavat sairaan miehen kuvan? Jos sulla on vielä poika niin hän omii isänsä näyttämän esimerkin puhua vaimolleen (sinulle)! Vai se että äiti näyttää esimerkkiä ja eroaa miehestä joka pahoinpitelee henkisesti (ja potentiaalisesti joku kerta fyysisesti). Jos sulla on tytär niin hän hyötyisi tälläisestä esimerkistä jottei itse vaan tulevaisuudessa jää kynnysmatoksi. Koska kynnysmattohan sinä AP olet.
Vierailija kirjoitti:
Selviin provoihin tai p a skakommentteihin en vastaa, en loogisesti enkä epäloogisesti.
Aloitin alan opinnot jo ennen mieheni tapaamista. Kiinnitin silloin huomiota pieniin asioihin, mutta kaikissa meissä on jotain "pientä outoutta", olemme persoonia ja mieheni oli kiltti ja älykäs, en epäillyt mitään. Tilanne on pahentunut lasten myötä ja etenkin sen, kun siirryin kotiäitiydestä luomaan uraa. Tätä olisi ollut mahdotonta ennustaa 10 vuotta sitten, koska kukaan ei ole täydellinen, mies vaikutti erittäin hyvältä.
Mainitsin yhteiskuntaluokan siksi, että yleensä väkivaltaongelmat liitetään ns. alemman kastin ongelmiksi. Perhe jossa on kaikki asiat ulkoisesti kunnossa, eikä selkeää syytä miksi lapsesta olisi kasvanut empatiavajeinen. En minä ainakaan löydä sellaista syytä, tosin tässä on se ansa, että olen liian lähellä.
Liittääkö terapiatyötä tehnyt älykäs ja koulutettu ihminen väkivaltaongelmat "alemman kastin jutuiksi" todella? Vaikeaa uskoa moista yleistystä alan oikealta asiantuntijalta. Lisäksi terapiatyötä tekevien asiakkaista suuri osa on ihan hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, joten he tietävät karvaan totuuden paremmin kuin keskivertokansalainen. Myös puolison väkivaltaisuuden akuutti pelko on epäuskottavaa, jos suhde olisi kestänyt noin pitkään.
Ymmärrän, ettet vastaa paskaprovoihin. Eikä kannatakaan.
Mutta vastaatko tähän, kun sitä jo aiemmin pari kertaa kyseltiin:
Mitä mieltä olet kodin ilmapiiristä, missä lapsesi nyt kasvavat? Uskotko, että siitä on heille (pysyvää) haittaa? Miten ongelman voisi ratkaista?
Etkö ottaisi mieluummin eron häpeän itse kannettavaksesi (se menee ohi) kuin lastaisit vaikeudet lastesi kannettavaksi sitten myöhemmin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enkä halua luovuttaa, se on toinen ansa. Siksi en "päästä" miestä niin pitkälle että hän kumauttaisi minua nokkaan, vaan keskeytän ja luovutan syyllistämistilanteissa. Itken, alistun, mies jättää minut rauhaan. Samalla luovun toki oikeudestani olla eri mieltä ja puolustaa itseäni. Kun mies ei lyö, en voi sen takia jättää häntä samantien. Eikä hän petä. Ei ole syytä joka vaatisi samantien perheen osittamisen. Kyllä, pitkitän liittoamme. Jos en osaisi tulkita tilanteita ja "ajaa niitä alas", mies olisi lyönyt minua varmasti jo monta kertaa. Ajattelin, että palstalta löytyy saman kokeneita, varmasti löytyykin, mutta onko joku ratkaissut tällaisia kuvioita muuta kuin eroamalla?
Mitä mitä mitä mitä mitä mitä mitä mitä!? Mitä sä annat itsesi oikein uskotella!? Kun mies ei lyö, en voi jättää häntä? Miiiitäääää???? Uskotko todella noin, silloin olet vaaraksi ammatissasikin ihmisille, jotka tarvitsisivat apuasi henkisissä pahoinpitelytilanteissa.
Sinulla ON OIKEUS erota miehestäsi OMAN PAHOINVOINTISI takia. Se on OIKEA JA HYVÄ SYY!!! Nyt nainen jotain rotia se ei ole ansa enää, kun alat avautumaan kaikille omasta pahoinvoinnistasi. Jos ihmettelevät, kun mies on niin mukava, niin anna ihmetellä. I feeel you, koska elän itse erotilanteen jälkitilannetta, jossa en ole halunnut kertoa kellekään töissä, että olen eronnut ja annoin vieläpä lapset isälle! Enkä edes ota lapsia kotiini! Olen varmaan ihan hirveä ja tasapainoton äiti! Just joo. Olen vain joku, jolla oli ja on paha olla. Ja olen siihen kovasti hakenut apua, samoin lapsille ja koko perheelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Selviin provoihin tai p a skakommentteihin en vastaa, en loogisesti enkä epäloogisesti.
Aloitin alan opinnot jo ennen mieheni tapaamista. Kiinnitin silloin huomiota pieniin asioihin, mutta kaikissa meissä on jotain "pientä outoutta", olemme persoonia ja mieheni oli kiltti ja älykäs, en epäillyt mitään. Tilanne on pahentunut lasten myötä ja etenkin sen, kun siirryin kotiäitiydestä luomaan uraa. Tätä olisi ollut mahdotonta ennustaa 10 vuotta sitten, koska kukaan ei ole täydellinen, mies vaikutti erittäin hyvältä.
Mainitsin yhteiskuntaluokan siksi, että yleensä väkivaltaongelmat liitetään ns. alemman kastin ongelmiksi. Perhe jossa on kaikki asiat ulkoisesti kunnossa, eikä selkeää syytä miksi lapsesta olisi kasvanut empatiavajeinen. En minä ainakaan löydä sellaista syytä, tosin tässä on se ansa, että olen liian lähellä.
Liittääkö terapiatyötä tehnyt älykäs ja koulutettu ihminen väkivaltaongelmat "alemman kastin jutuiksi" todella? Vaikeaa uskoa moista yleistystä alan oikealta asiantuntijalta. Lisäksi terapiatyötä tekevien asiakkaista suuri osa on ihan hyvin toimeentulevaa keskiluokkaa, joten he tietävät karvaan totuuden paremmin kuin keskivertokansalainen. Myös puolison väkivaltaisuuden akuutti pelko on epäuskottavaa, jos suhde olisi kestänyt noin pitkään.
Mä ymmärsin kyllä, että ap ajatteli lukijoiden liittävän. Monihan liittää, varsinkin kun palstalla ollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enkä halua luovuttaa, se on toinen ansa. Siksi en "päästä" miestä niin pitkälle että hän kumauttaisi minua nokkaan, vaan keskeytän ja luovutan syyllistämistilanteissa. Itken, alistun, mies jättää minut rauhaan. Samalla luovun toki oikeudestani olla eri mieltä ja puolustaa itseäni. Kun mies ei lyö, en voi sen takia jättää häntä samantien. Eikä hän petä. Ei ole syytä joka vaatisi samantien perheen osittamisen. Kyllä, pitkitän liittoamme. Jos en osaisi tulkita tilanteita ja "ajaa niitä alas", mies olisi lyönyt minua varmasti jo monta kertaa. Ajattelin, että palstalta löytyy saman kokeneita, varmasti löytyykin, mutta onko joku ratkaissut tällaisia kuvioita muuta kuin eroamalla?
Sä AP tarvitse kuule itse ammattiapua jonka voimalla pääset miehestäsi eroon! Jos joku ulkopuolinen ammattiauttaja lukisi tämän sun tekstin niin hiukset nousisi pystyyn. Vaikuttaa että olet ihan pihalla ja tarvitse mitä pikimmiten apua. Ymmärräthän että vaikka miehessäsi on monta mukavaa puolta niin tämä henkinen väkivalta on todella paha lastesi kannalta. Vie lapsesi mieheltä turvaan ja pelasta oma henkinen mielenterveytesi.
Minä en ole pyytänyt ketään ihailemaan meidän perhe-elämää. Luulen, että lapsemme ovat pääsyy siihen, miksi näitä ihastelevia kommentteja tulee. Ja lapsemme todella ovat ihania, reippaita, hyväkäytöksisiä. Heidän puolestaan kärsin eniten, niin hienot pienet ihmiset joutuvat elämään tällaisessa p a skassa. Tiedän, että lapset rakastavat meitä molempia vanhempiaan ja kuulostelen hyvin herkästi oireilevatko he. Mielestäni eivät, vielä. Minulla on käsitys, että riitamme ovat lasten mielestä sellaisia mitä kavereidenkin vanhemmilla joskus on. Huudetaan ja möykätään mutta ketään ei lyödä tai käydä käsiksi. Koska lapset eivät oirele VIELÄ, tilanne vaatii korjausliikkeen enkä haluaisi että ainoa vaihtoehto on erota, mutta en tiedä mikä muukaan se olisi kun toinen ei ulkopuolista apua halua. Ehkä toivoin/toivon, että täällä olisi jollain tarjolla kultainen avain. :/
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Enkä halua luovuttaa, se on toinen ansa. Siksi en "päästä" miestä niin pitkälle että hän kumauttaisi minua nokkaan, vaan keskeytän ja luovutan syyllistämistilanteissa. Itken, alistun, mies jättää minut rauhaan. Samalla luovun toki oikeudestani olla eri mieltä ja puolustaa itseäni. Kun mies ei lyö, en voi sen takia jättää häntä samantien. Eikä hän petä. Ei ole syytä joka vaatisi samantien perheen osittamisen. Kyllä, pitkitän liittoamme. Jos en osaisi tulkita tilanteita ja "ajaa niitä alas", mies olisi lyönyt minua varmasti jo monta kertaa. Ajattelin, että palstalta löytyy saman kokeneita, varmasti löytyykin, mutta onko joku ratkaissut tällaisia kuvioita muuta kuin eroamalla?
Tällainen riitelytilanne varmasti näyttää tosi hyvältä teidän lasten silmissä. Lapset varmasti myös ovat kasvaessaan tosi kiitollisia sulle, että jäit tuohon suhteeseen etkä eronnut. Epäilemättä myös arvostavat ja kunnioittavat sinua tuon johdosta tosi paljon viimeistään aikuisina.
Kerro nyt ihan selvällä suomen kielellä, mikä tuossa suhteessa on sellaista, minkä vuoksi et halua erota? Tää ei voi olla olematta provo, kuulostaa aina enemmän ja enemmän siltä et ajetaan jotain "jään mieheni rahojen/statuksen/kulissin vuoksi". Mies ei lyö=en voi jättää? Mistä lähtien näin on ollut?
Eroa ei tarvitse selitellä kenellekään. Ehkä sinulla on läheisiä ystäviä, joiden kanssa voit puhua rehellisesti, muille sinun asiasi ei kuulu. Oletko miettinyt sitä, millaista on vanheta tuon luonteisen miehen kanssa? Esim. jos sairastut vakavasti tai tulet vanhuudenheikoksi. Hän ei vaikuta tuntevan lämpöä sinua kohtaan missään tilanteessa. Tsemppiä sinulle! Olet vaikeassa tilanteessa, mutta se on ratkaistavissa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole pyytänyt ketään ihailemaan meidän perhe-elämää. Luulen, että lapsemme ovat pääsyy siihen, miksi näitä ihastelevia kommentteja tulee. Ja lapsemme todella ovat ihania, reippaita, hyväkäytöksisiä. Heidän puolestaan kärsin eniten, niin hienot pienet ihmiset joutuvat elämään tällaisessa p a skassa. Tiedän, että lapset rakastavat meitä molempia vanhempiaan ja kuulostelen hyvin herkästi oireilevatko he. Mielestäni eivät, vielä. Minulla on käsitys, että riitamme ovat lasten mielestä sellaisia mitä kavereidenkin vanhemmilla joskus on. Huudetaan ja möykätään mutta ketään ei lyödä tai käydä käsiksi. Koska lapset eivät oirele VIELÄ, tilanne vaatii korjausliikkeen enkä haluaisi että ainoa vaihtoehto on erota, mutta en tiedä mikä muukaan se olisi kun toinen ei ulkopuolista apua halua. Ehkä toivoin/toivon, että täällä olisi jollain tarjolla kultainen avain. :/
ap
Se korjausliike tulee olemaan erittäin vaikea. Relistisempaa olisi hyvä ero. Sulla on oikeus ITSESI TAKIA erota, se on lapsillekin parempi. Ero ei takaa hyvää vointiasi, mutta miten se yhdessä pysymällä mahdollistuu, kun teillä on luultavasti kummallakin haasteita itsenne kanssa ja ilmeisesti ulla.tus ull.atus mies ei tahdo muuttaa mitään, eli suostua siihen, että on pakko kehittyä ja/tai käsitellä suhdettanne tai mieluiten omia ongelmiaan.
Jos arvostaisit omaa pahoinvointiasi nollatoleranssi sille niin et olisi ansassa enää. Vai mitä en näe tässä?
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En jaksanut lukea koko ketjua, mutta siis: oletko sanonut miehellesi asiasta rauhallisessa tilanteessa, kysynyt miksi hän tekee niin? Ja sanonut, että et ota enää ollenkaan tuota käytöstä vastaan?
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Miten niin itsekäs? Sinustako haukuttavana eläminen on itsekkyyttä?
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Nämä vanhemmistaan traumatisoituneet projisoijat ovat palstalla raskas ja ikinä päättymätön oikaisun kohde *huoh*
Haluan jäädä koska rakastan häntä edelleen. Meillä on ollut pitkä liitto, josta ehdottomasti suurin osa hyvää aikaa. Nämä miehen kohtaukset ovat purskahduksia, jotka osaan ennakoida. Niitä ei tapahdu edes viikottain. Hän ei kanna lapsista riittävästi vastuuta, se on ehdottomasti huono asia. Hän on ollut tasavertainen vanhempi aina, saanut olla halutessaan. Sitäkin aiemmin epäiltiin. Minä otin enemmän vastuuta kun tajusin, että jos on esim. minun vuoroni nukkua aamulla pidempään, mies ruokkii itsensä mutta minut herättää nälästä huutava taapero kun mies nauttii kaikessa rauhassa omaa brunssiaan. Kysyin miksi et ole antanut lapselle ruokaa, no kun itsellä oli nälkä ja olenhan minä, lapsen äitikin, sanonut ettei aina tarvitse olla täydellinen. Olen sanonut näin joskus rauhoitellakseni miestä, joka kehitti aivan valtavaa ahdistuskohtausta itselleen kun olimme myöhästymässä neuvolasta noin kaksi minuutta. Että ihan ok myöhästyä joskus jostain, ei meistä kukaan ehdi joka kerta eikä täydellistä tarvitse tavoitella. Lopulta emme olleetkaan myöhässä ja mieheltä meni ihan hukkaan kerämäänsä kierrokset.
Mutta siis, en voi täysin luottaa mieheen isänä vaikka hän hoitaakin hommansa ihan ok. En tiedä, voiko hän puhua lapsille yhtä oudosti ja henkisesti erittäin vääristyneellä tavalla.
Vierailija kirjoitti:
No mun kultainen avain on kertomus omista kokemuksista. Lapsuudessa sattui yhtä ja toista ja olin kympin oppilas, hymypatsaan sain. No nyt terapiassa koska suljin kaiken sisälleni kuin simpukka, en uskaltanut näyttää omaa pahaa oloa koska vanhemmilla oli paletti mielestäni jo täysi enkä halunnut kuormittaa lisää. Ylisuoritin ja olin täydellinen että minua rakastettaisiin, lapsi kun ei osaa sitä järkeillä kuten aikuinen. Minulla on ollut kaksi alistavaa ja hyväksikäyttävää miestä. En tunne omaa arvoani. Mutta äiti ja isä ei huomanneet mitään eivätkä vieläkään tiedä.
Joten ihan turhaan kuvittelet että koska et huomaa oireita, niitä ei ole. Ammattilaisena luulisi tietävän tämänkin. Lapsesi oireilevat kyllä. Et vaan ole paikalla huomaamassa miten he oloaan purkavat. Tai näkemässä aikuisiällä, kuinka he edelleen oireilevat. Hakevat hyväksyntää esittämällä täydellistä ja palavat loppuun.
Jos haluat lapsillesi hyvää, lähdet tuosta suhteesta välittömästi. Jos olet itsekäs, jäät. Niin yksinkertaista se on.
Ennemmin itsekästä olisi lähteä, koska siinä ajattelisi ihan sitä omaa persustaan, lisäksi jos itse erosta selviytyy se on lapsillekin parempi, mutta aloittaja ei uskalla olla terveellä tavalla itsekäs.
Alue: Aihe vapaa
Enkä halua luovuttaa, se on toinen ansa. Siksi en "päästä" miestä niin pitkälle että hän kumauttaisi minua nokkaan, vaan keskeytän ja luovutan syyllistämistilanteissa. Itken, alistun, mies jättää minut rauhaan. Samalla luovun toki oikeudestani olla eri mieltä ja puolustaa itseäni. Kun mies ei lyö, en voi sen takia jättää häntä samantien. Eikä hän petä. Ei ole syytä joka vaatisi samantien perheen osittamisen. Kyllä, pitkitän liittoamme. Jos en osaisi tulkita tilanteita ja "ajaa niitä alas", mies olisi lyönyt minua varmasti jo monta kertaa. Ajattelin, että palstalta löytyy saman kokeneita, varmasti löytyykin, mutta onko joku ratkaissut tällaisia kuvioita muuta kuin eroamalla?