Mies kiusaa minua ennen tärkeitä tapahtumiani

Vierailija kirjoitti:

Hei ap! Isäpuoleni oli juuri tuollainen, joka ei kestänyt yhtään vastaansanomista. Huusi samalla tavalla äidilleni, paiskoi tavaroitakin ja oli aina sen näköinen että käy käsiksi vaikka ei koskaan käynyt. Äiti alkoi aina itkemään kuten sinäkin ap. Ja arvaas mitä tapahtui kun me lapset tultiin teini-ikään? No isäpuolihan alkoi karjua meille kun alettiin vähän pullikoimaan ja haistattelemaan, kyseenalaistamaan, mitä teinit nyt normaalisti tekeekään. Viimeistään siitä asti alkoi elämä olemaan aivan hellvettiä. Äiti alkoi olemaan aika paljon poissa, "töissä", en ainakaan muista hänen olleen paljoakaan kotona. Pelkäsi varmaan? Ahdisti liikaa? Isäpuoli sai siis purkaa kaiken aina meihin lapsiin. Tiedätkö mitä ap? Olen todella, todella katkera äidilleni kun hän ei eronnut. Koen ettei hän puolustanut minua ja veljiäni. Toisesta veljestäni tuli nuorisorikollinen enkä enää pidä yhteyttä joten en tiedä missä nykyään edes on (toivotaan ettei vankilassa sentään), toinen veli on vakavasti masentunut. Itse sain säilytettyä mielenterveyteni jotenkin, luottamusongelmia lukuunottamatta, mutta olen silti niiiiin vihainen! Molemmille aikuisille. En pelkästään isäpuolelle vaan myös äitini teki väärin koska ei eronnut ja suojellut meitä lapsia!

Eroa ap.

Mun isäpuoleni oli samanlainen, onneksi ovat jo eronneet. Ulospäin en äidilleni osoittanut tuskaani tilanteessa, koska en halunnut lisätä hänen tuskaansa. Omassa päässäni haaveilin tämän miehen kurkun sahaamisesta auki leipäveitsellä. Nykyään kun ei enää tarvitse olla tekemisissä, hänen olemassaolonsa on minulle yhdentekevää. Toisaalta odota myös hänen kuolemaansa, koska silloin hän ei voi varmuudella vahingoittaa ketään. Että tällainen sisäinen tunnemaailma voi kätkeytyä narsistiperheessä näennäisesti hyvin pärjäävälle lapselle.

rakas AP

vaikka sinun 'pitäisi osata ratkaista tämä koska teethän tätä työksesi' ei aina vain valitettavasti toteudu; karu totuus on ettei kaikkia vain voi auttaa tai pelastaa. sinä itsekkin tiedostat ja olet kertonut meille ääneen, ettet voi jatkaa näin, mikä on hyvä; olet tunnistanut ongelman ja myöntänyt sen itsellesi, sekä haet siihen apua. ns. eka askel on siis otettu, hyvä =)

anteeksi kun sanon etten usko esim. parisuhdeterapiasta olevan teille hyötyä, niin paljon ku haluaisitki liittonne pelastuvan. miehes kuulostaa niin helkkarin negatiiviseltä ja jos pelkistä eväistä vetäsee herneen nenään niin huh huh... vaikuttais et hän koettaa guilt tripata sinua eli saada sinut tuntemaan olosi syylliseksi pahoittamalla sinun mielen & itkemään, syystä tahi toisesta. minusta kuulostaa siltä, että hänellä itellään on jotain vialla tai jotaki solmussa, ja pahasti.

suosittelisin väliaikaista asumiseroa (ellei teillä semmoinen tilanne jo ole) eli eri osoitteisiin vaan asumaan, olipa se oma (uusi) kämppä, sukulaisen tai ystävän nurkkiin asumaan joksikin aikaa. veikkaisin että saisit monta asiaa selväksi jo pelkästään tällä muutoksella: tilaa hengittää, suht rauhallisen ympäristön, itsenäisyyden ym. ym. SEKÄ aavistan, että miehes tulisi näyttämään todelliset värinsä: raivoaisi, 'et sinä pärjää ilman minua, sinusta ei ole mihinkään' puheita, uhkailua, mahdollista anomista ja itkemistä takaisin hyväksymistä ym. kaikkea muuta shaissea.. mutta sinun pitää vain pysyä lujana ja päätöksessäsi, mitä ikinä se tulee olemaankaan. tarvitset tukijoukkoja: sukulaisia, ystäviä, työkavereita.. kehen vaan voit luottaa, koet heidät hyvänä ja uskot heidän turvaavan selustasi.

en tiedä mikä olisi ensimmäinen oikea askel, mutta ammattiapua suosittelen. pane ajatukset häpeästä, epäonnistumisesta jne. syrjään; AP hyvä, miehesi pahoinpitelee sinua henkisesti, älä jää odottamaan mahdollista fyysistä, myös.. nyt on toiminnan ja muutoksen aika, ASAP!!

Mieshän on ihan textbook narsisti. Mikä ammattilainen Ap voi olla ettei sitä huomaa?? Välillähän narsisti käyttää myös sellaista hienovaraisempaa väkivaltaa josta ei häntä saa kiinni, mutta tuohan on ihan selvä tapaus.

Kannattaa mennä psykologille ja purkaa huolia. Jos päädyt avioeron kannalle, saat psykologilta neuvoja ja henkistä tukea. Sanoisin miehelle, että ymmärtääkö hän että avioliitto vaatii töitä ja toiselle puhutaan kunnioittavasti. Jos mies kieltäytyy keskustelemasta eikä ota tunteitasi huomioon, kertoisin miehelle että ero on väistämätön. Ja kysyisin että onko hänen mielestään normaalia syyllistää puolisoa itkun partaalle toistuvasti?

Eroon liittyy surua, mutta pidemmän päälle raskainta on olla suhteessa jossa toista kohdellaan huonosti.

Voimia ja toivottavasti löydät ratkaisun tilanteeseen!

Eihän ne lapset omasta isästään eroa, vaikka ap eroaisi!

Ihan ihme huutelua täällä. Itse erosin väkivaltaisesta miehestä. Oikeudessa asti taisteltiin ja lastensuojelu oli mukana. Silti hänellä on oikeus olla huoltaja ja tavata säännöllisesti (viikottain) lapsiaan. Kaikki väkivalta kohdistui nimittäin minuun eikä ollut mitään todisteita, että olisi kohdistunut lapsiin.

Lapset ei halua isälleen, mutta pakko viedä. Yhteen aikaan sanoin etten vie, jos eivät halua sinne, mutta minulle sanottiin, että tällöin rikon velvollisuuksiani huoltajana: heillä on oikeus tavata isäänsä ja minun velvollisuus lähivanhempana on sakon uhalla pitää huoli, että tämä oikeus toteutuu. 12-vuotiaana vasta saa itse päättää.

Helppo huudella, että eroa, niin pääsette sadistimiehestä eroon. Ei se kyllä ihan niinkään mene. Aika painavat syyt saa olla ennenkuin isästä pääsee kokonaan eroon. Pelkkä ero tai henkinen väkivalta ei taida riittää.

Yhtä asiaa en ymmärtänyt vai luinko huonosti. Miten voi hermostua, kun toinen tekee eväät? Logiikka?

Myös täältä ääni sille, että alat turvata selustaa, haet apua itsellesi ja lapsille ja eroat.

Jos työskentelet alalla, jossa autat muita, niin auttajan on myös joskus pyydettävä apua. Jokainen meistä tarvitsee joskus apua. Miehesi käyttää henkistä väkivaltaa.

Ap, et kai sä vain ammattilaisena kerro asiakkaillesikin tätä virhesignaalia, että vain fyysinen päällekäynti on perheväkivaltaa? Käy vaikka ammattisi puolesta joskus turvatalolla ja tajua, että suurin osa siellä olevista perheväkivallan uhreista on henkisen väkivallan uhreja. Ei siellä kuule juuri mustelmien takia olla. Parisuhdeväkivaltaa on myös mm. toisen ajan kontrollointi (huomaatko mitä ukkosi sulle tekee?), taloudellinen väkivalta (maksat autoa, sinä jolla ei edes korttia...), hoidotta jättäminen (sairaalan meno bussilla, lapsien hoidoista sovituista vuoroista lipeäminen), yli- tai alilääkintä (vrt.pakkosyöttö). Aika sokea olet omalle tilanteellesi, jos et tätä näe ja vielä huolestuttavampaa, jos ammattilaisena et osaa kertoa näitä parisuhdeväkivallan muotoja apua hakeville asiakkaillesi. Tarinasi on muuten kuin omani, paitsi että heti kun tajusin mitä tilanne aiheuttaa lapsille, aloin suunnitella lähtöä - ja vuosi sitten onnistuin!

Erittäin narsistinen mies kyseessä. Narsismi pitää otteessaan kun ensin on niitä hyviä ihania hetkiä ja sitten isketään että saadaan toinen tolaltaan.

Mieti omaa mielenterveyttäsi, narsistisesta suhteesta toipuminen vie kauan ja mitä pidemälle mennään sitä enemmän sun miekenterveys kärsii.

Joten lähde suhteesta välittömästi, narsismia ei voi parantaa

Sanot ettet halua että tilanne johtaa väkivaltaan mutta etkö ymmärrä että miehesi harjoittaa jo nyt henkistä väkivaltaa, joka on ihan yhtä pahaa.

Minusta kuulostaa siltä että te vihaatte toisianne.

ap[/quote]

Jos sun lapset näkee että sä aina itket/ olet suunniltas sen jälkeen kun olette riidelleet, niin se on ongelma. JA jos et vielä tiedä, niin lapse osaavat kompensoida omalla käytöksellään sitä että kotona ei kaikki ole kovin hyvin. Toiset reagoi negatiivisesti ja toiset siten että olevat kuin pieniä enkeleitä ja eivät näytä omia tunteitaan koska pelkäävät että teille tulee riitatilanne päälle ja että lapset luulevat sen itse aiheuttaneen! Lapset usein ajattelevat aiheuttavansa aikuisten riidat. Tällöin lapsista tulee arkoja ja aikuisena heidän on vaikea näyttää tunteitaan.

[/quote]

Minusta tuli tuollainen kompensoija ja tunteiden piilottaja, arka miellyttäjä ja pärjäämistä esittävä. Suorittaja myös.

Isä oli kaikkitietävä, muita vähättelevä (meitä lapsia ja äitiä, sittemmin uutta vaimoakin kohtaan) ja oli suuttuessaan pelottava. Muistan eroprosessissa äidin itkevän ja makaavan kippurassa nenäliinakasojen keskellä. Pelotti ja kiusaannutti äidin romahdukset.. itkemistä ja kiukuttelua, säälin keräämistä myös meiltä lapsilta. Äiti varmaan oireili suhteesta ja erosta niin paljon, että käyttäytyi marttyyrimaisesti meitä lapsiakin kohtaan. Minä lohdutin 8-vuotiaana ja lukioikäisenä, kun uusi mies käyttäytyi kusipäisesti. Pelkäsin aina äidin loukkaantumisia ja hylkäämispelkoja tai isän suuttumista ja ankaraa tylytystä, kuinka tyhmiä tm. ollaan.

Olen nyt 30 ja etsin vieläkin itseäni (veljelläni masennus mutta ulkoisesti kaikki suht ok)... Olen perfektionisti opinnoissa (2. korkeakoulututkinto menossa) ja suorittaja töissä miesvaltaisella alalla (työuupumus hilkulla, ajauduin erään johtajan ahdisteltavaksi ja manipuloitavaksi orjaksi, kun olen ollut itsetunto ja arvostus alhaalla, en osaa pitää puoliani.) Lopulta irti sairaasta työstä. Olen myös m "ärsyttävä joka suuntaan mielistelijä", kun pelkään enkä tunne omia haluja tai rajojani. Yritän aina miettiä kaikkien parasta ja järkytyn, kun muut eivät ajattelekaan vastavuoroisesti minua. En vieläkään tiedä, mikä minusta tulee "isona".

Ajauduin säälittävästi myös parisuhteeseen, jossa minulle huudetaan ja jossa minä saan yrittää rauhoitella raivoavaa miestä. Mies emotionaalisesti saavuttamaton, eli juuri mihin minä olen "turvallisen" tutusti tottunut. On kyllä älykäs ja akateemisesti pärjännyt jne. En tiedä, kadehtiiko silti. En ole itseöni minään pitänyt vaan toivonut että kannustaisi, mutta onkin lytännyt. On myös ap:n kohtalon tapaan pilannut tärkeitä tapahtumia monesti. Esim. ensimmäisen työharjotteluni. Olin päässyt huippusuosittuun paikkaan ja raivosi ikkunat auki ja kaahasi, kun olin kyydissä pelotellakseen minua ennen ensimmäistä aamua, joka muutenkin jännitti (en muista "syytä", menen tunnottomansi, kun joku huutaa) Aloitin itsetunto alhaalla hommassa ja eihän se kovin hyvin mennytkään. Myös ennen tärkeitä palsuja ja työhaastatteluja "varmisti", että olin edellisenä iltana itkenyt tai stressaantunut äärimmilleni. Riitojen aikana rikkoi pyykkitelneitä, heittänyt roskapusseja seinään jne. Huutaa kurkku suoran, heittänyt vaatteita parvekkeelta.

Mikä ällöttävintä, en ole vuosienkaan jälkeen päässyt irti miehestä, kun kaikki energia on kynttilää molemmista päistä polttaessa mennyt vain toisen pään polttamiseen eli työ- ja opiskeluasioihin. Riidat ovat kyllä loppuneet, sillä kovetin itseni eikä meillä romanttista suhdetta olekaan. Elän taloudellisesti ok kämppäkaveriarkea miehen kanssa. Suunnittelen joka viikko, miten pääsisin jaloilleni ja voisin läht.. Kaikki me tiedämme, miten pitäisi ja pitäisi tehdä. Joku niin perustavanlaatuinen itsearvostuksen ja itsetuntemuksen puute ja lamaannus, että en todellisuuteen herää. Tai olen kyllä ollut hereillä, mutta en osaa toimia. Vielä täältä v***u noustaan....

277/271, hirveästi tsemppiä sinulle. Kyllä sä siihen pystyt! Vuoden 2019 tavoitteeksi hankkiutua miehestä eroon ja elämään omaa elämää!

Sama toivotus sopii myös ap:lle ja muille vielä huonossa, väkivaltaisessa suhteessa kärsiville.

Tästä pääsee suoraan naistenlinja.fi -sivuston henkisen väkivallan kuvaukseen:  http://www.naistenlinja.fi/tietoa-vakivallasta/vakivallan-muodot/henkin…

Vierailija kirjoitti:

Jännä että ihmissuhdetyön ammattilainen murtuu joka kerta itkemään, vaikka tietää että toisen tarkoitus on vaan vittuilla ja saada reissu pilattua. Luulisi ettei noin herkkä ja hauras mieli kestä ihmissuhdetyötä, jos täysin ennustettavissa olevasta tutusta provoilusta hajoaa täysin ja itkee naaman turvoksiin.

... Tai nimenomaisesti on työssään hyvä. Sinä, jolla ei ole mitään sydäntä tai empatiakykyä, tuskin pärjäisit. Ihmisten kanssa työskennellessä saa olla aikalailla tuntosarvet pystyssä ja sinulta se ei nyt näytä onnistuvan. 

Myöskään, et näytä ymmärtävän sitä eroa, että puoliso on aivan eri asia kuin asiakas. Puolisolla on ns pääsy aina nahan alle ja siksi reaktio on toisenlainen. Mutta luultavasti tämä on sinulta liikaa vaadittu, sen ymmärtäminen. Mutta jos sinulla on vahva halu olla oikeassa, niin muistahan nyt sitten tämä, että jos olet joskus itkenyt tai riidellyt, niin sinähän et sitten muuten osaa toimia ihmisten kanssa ja sillä sipuli. Tai jos olet lyönyt vasaralla sormeesi, niin sähän et osaa tehdä yhtään mitään käsilläsi. Älä vain kuvittele, että mitään koskaan nikkaroisit. Muista omat sanasi. Ja jos pyörrät sanasi, niin sinähän olet vain yksi pelkkä irrationaalinen tuuliviiri, tyhmä ihminen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nuo tilanteet joissa pyydän apua, ovat sellaisia että hänen pitäisi katsoa hetki omien lastensa perään. Siis omien lastensa. Tai se yksi kerta kymmenessä vuodessa kun olisin tarvinnut kyydin lääkäriin. Minusta ei ole liikaa vaadittu kun jaksaa kuitenkin kuskata autottomia kavereitaan ympäri kyliä ja olla kuskina baarireissuilla milloin vain kaverit pyytää.

Olet luultavasti "kastroinut" hänen isyytensä, niin siinä saat sitä mitä tilasit. Jos et arvosta hyvälläkään miehen isyyttä, niin älä nyyhki avun perään tiukoissakaan paikoissa, vaan hoida itse lapsesi niin kuin joka hetki haluat tehdä sen sinun tavoillasi kuuntelematta aidosti miestäsi.

Tämä on totta joissain parisuhteissa. Mä oon nyt 3 vuotta kuunnellut kaveriltani samanlaista vuodatusta. Oon vuosien aikana havainnut, että hän omii lapset, puhuu "minun lapset", suojelee heiltä isänsä tavoita kasvattaa ja varsinkin jos esikoinen inahtaakaan vaikka isän harjatessa hiuksia kaverini ryntää paikalle ja kiskoo lapsen luokseen (tämän oon ihan todistanut). Kaikki mitä mies tekee on väärin ja ne harvat kerrat, kun mies jää lastensa kanssa kotiin kaverini soittelee tunnin välein, että miten menee ja ootko jo tehnyt sitä ja tätä. Sitten hän itkee mulle miten mies ei ikinä tee lastensa kanssa mitään ja kiusaa kaveriani ja on hänelle ilkeä. Oon hänelle sanonutkin, että en mäkään jaksais tuollaista, että ei saa olla isä lapsilleen vaan on ulkoistettu perheestä joksikin omaksi yksikökseen. Nykyään huomautan joka kerta, kun hän puhuu, että "ne on minun lapset", että ne on kylläkin teidän lapset eikä sinun.

Lue kirja "hoito", jos et tiedä vielä tarpeeksi narsismusta, gaslightingista ym.

Ap, mitä tuumit tällä hetkellä tilanteestasi?

Vierailija kirjoitti:

Ap, mitä tuumit tällä hetkellä tilanteestasi?

Minuakin kiinnostaa, onko  mikään kello alkanut kilkattaa aloittajan päässä tämän keskustelun jälkeen.

Olen täysin järkyttynyt luettuani tämän ketjun. Palstalla oli joitakin aikoja sitten ketju, jossa pyydettiin esimerkkejä tapauksista, joissa "suutarin lapsilla ei ole kenkiä", tämä on oiva esimerkki.

Ap, suhteesi on täysin sairas. Miehesi on henkisesti väkivaltainen. Kuten varmasti tiedät, jossakin vaiheessa tällainen henkinen väkivalta muuttuu fyysiseksi. Uskaltaisin arvata, että te ette enää ole kaukana siitä pisteestä. Hulluinta on, että tiedät sen itsekin mutta se tuntuu sinustakin jo aivan normaalilta jatkumolta, joskaan ei toivottavalta. Kuitenkin varmasti itsekin olet sitä mieltä, että henkinen väkivalta on yhtä vahingollista ja tuomittavaa kuin fyysinenkin, vaikka sitä onkin vaikeampi havaita. Lukiessasi tätä ketjua huomaat varmaan, että teidän tilanteessanne henkisen väkivallan pystyy huomaamaan hyvin moni.

Olettaisin, että sinulla ap ei ole kokemusta useasta pitkästä parisuhteesta, lähinnä nykyisestä miehestäsi. Silloin et voi missään tapauksessa tietää, kuinka suuri merkitys parisuhteella on sinuun ihmisenä ja kuinka suuri merkitys molempien osapuolien persoonalla ja panoksella on suhteen tilaan ja oloon. On hyvin todennäköistä, että suuri osa sinun henkilökohtaiseksi luulemaasi pahaa oloa (milloin mistäkin aiheesta) itse asiassa liittyykin väkivaltaiseen parisuhteeseesi. Todennäköisesti yllättyisit suuresti siitä, kuinka suuri taakka hartioiltaisi vapautuisi, jos jonakin päivänä päättäisit erota. 

Toinen tärkeä huomio on ap, että sinä et voi parantaa miestäsi. Sinä et ole miehesi terapeutti, eivätkä sinun koulutuksesi ja ammattitaitosi anna sinulle minkäänlaisia edellytyksiä auttaa miestäsi muuttumaan sellaiseksi kuin hän parhaimmillaan voisi olla, vaikka ne ehkä auttavatkin sinua ymmärtämään ja hyväksymään hänen heikkouksiaan (mikä kuulostaa hyvältä ja ylevältä, mutta itse asiassa asettaa sinut lytättävän asemaan). Sinä olet ensisijassa lastenne äiti ja sitten hänen puolisonsa. Voit tuoda hänelle emotionaalista turvaa, mutta et samalla tavoin kuin terapiasuhteessa, sillä roolisi miehesi elämässä on täysin toinen. Lisäksi paitsi että sinä et ole miehesi terapeutti (etkä voisikaan olla, siitä lienet samaa mieltä), hän ei ole hakeutunut terapiaan. Häntä tilanteenne ei ilmeisesti häiritse ainakaan yhtä paljon kuin sinua. Siinä tapauksessa sinä et voi tehdä mitään, ja toistan sen vielä toisen kerran: sinä et voi tehdä miehesi (ja samalla suhteenne) hyväksi yhtään mitään, ellei hän itse halua muuttua. 

Ap, mielestäni sinulla on oikeasti vain yksi varteenotettava vaihtoehto: ero. En sanoisi näin, jos olisit kertonut miehesi jollakin tapaa ilmaisseen järkytyksensä omaa käytöstään kohtaan. Hän kuulostaa kuitenkin olevan niin sokea omalle väkivaltaiselle käytökselleen, että sinulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta saada häntä havaitsemaan saati muuttamaan sitä. 

Mikäli päädyt eroon, suosittelen samaa kuin joku aiempi: pidä kirjaa tai dokumentoi jollakin tapaa miehesi ikävää käytöstä ennen lopullista päätöstäsi. Uskaltaisin ennustaa, että teidän erostanne ja lasten huoltajuudesta sopimisesta saattaa tulla hankalaa.