Lue keskustelun säännöt.
Kaikki me keski-ikäisen naiset näytetään keski-ikäisiltä
15.03.2019 |
Kyllä sen vaan valitettavasti naamasta näkee vaikka olisi kuinka hyvin hoitanut kroppansa ja naamansa. Mikä lohduksi meille keski-ikäisille naisille?
Kommentit (205)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Tuskin vihaavat, mutta karttavat kyllä vaikka siitäkin on kokemuksia, esim olin kerran pari viikkoa hostellissa, jonka päätteeksi hostellin pitäjä heitti minut raivoissaan ulos, enkä vieläkään ymmärrä miksi- en ollut rikkonut mitään tai häiriköinyt jne, olin omissa oloissani. Eikä ole ainoa tuollainen kokemus, jossa olen mielestäni ollut aivan normaali, ja toinen suuttuu tai muuten reagoi kummallisesti yhtäkkiä. En siis osaa tulkita ihmisten käytöstä tai ilmeitä tai sanatonta viestintää, pitäisi ilmeisesti osata jotta ei joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Tähänkin varmasti saa apua. Jo sen tunnistaminen, missä ongelma saattaa piillä, on askel kohti sen ratkaisua. Eihän kyse tässä tapauksessa (nepsy?) ole lainkaan siitä, että olet persoonana jotenkin huono tai halveksittava ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Vierailija kirjoitti:
M en valitettavasti näytä. Sen vuoksi nykyään esittelen itseni sanomalla jo nimen yhteydessä samalla myös ikäni jollain sopivalla aasinsillalla.
Olen 49 v ja hiljattain osallistuin erääseen työtilaisuuteen ja isäntäväki luuli minua toiseksi osallistujaksi, joka on 25 v. Sen jälkeen toinen ihminen siellä ei uskonut, että olen kuka sanon olevani, koska "se oikea X on paljon vanhempi". Jne. Tällaista sattuu ärsyttävän paljon ja siitä on minulle ammatillista haittaa.
Huvittavaa, että tätä on alapeukutettu.
Jos jonkun omaan maailmankuvaan ei joku asia mahdu, niin sitten kuvitellaan, ettei sellaista voi tapahtua kenenkään muunkaan elämässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Tuskin vihaavat, mutta karttavat kyllä vaikka siitäkin on kokemuksia, esim olin kerran pari viikkoa hostellissa, jonka päätteeksi hostellin pitäjä heitti minut raivoissaan ulos, enkä vieläkään ymmärrä miksi- en ollut rikkonut mitään tai häiriköinyt jne, olin omissa oloissani. Eikä ole ainoa tuollainen kokemus, jossa olen mielestäni ollut aivan normaali, ja toinen suuttuu tai muuten reagoi kummallisesti yhtäkkiä. En siis osaa tulkita ihmisten käytöstä tai ilmeitä tai sanatonta viestintää, pitäisi ilmeisesti osata jotta ei joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Ja meinaat, että muut ihmiset ei koskaan ole törmänneet sekopäihin? Ei tule mieleen ajatella, että ehkä sillä hostelliäijällä oli jokin mt-ongelma, ellet oikeasti tehnyt mitään outoa. Tai huono päivä, tai vaimo jäänyt kiinni pettämisestä. Eikö hostelleissa ole yleensä jokin maksimiaika jonka saa olla, jospa ei ollut muusta kyse. Luultavasti asia ei joka tapauksessa liity sinuun yhtään mitenkään.
Kuulostat vinkujalta joka muistelee kaikkia vanhoja vastoinkäymisiä, sen sijaan että eläisi tätä päivää. Ei ole tervettä surra jotakin vuosia vanhaa huonoa asiakaspalvelua, tuohon voisi suhtautua huumorillakin jo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Mitä tältä keskustelulta haluaisit? Mitä toivot meidän muiden sinulle antavan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinenkin nainen voi olla kaunis. Miksi pitäisi olla itseään kovasti nuoremman näköinen? Kun keski-ikäinen nainen yrittämällä yrittää pukeutua nuorekkaasti, niin se ikä usein vaan korostuu ja joutuu usein muiden naurun kohteeksi. Sen sijaan kun keski-ikäinen nainen pukeutuu elegantisti ja ikäänsä soveltuvalla tavalla ja sen lisäksi vielä pitää itsestään huolta niin vau!
N24
En osaa tulkita, onko tämä tarkoitettu pottuiluksi vai ei, mutta vastaan silti...
24-vuotiaana sulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on keski-ikäiselle sopivaa pukeutumista. Sulla on vain sun käsitys siitä, että sua vanhemmat ihmiset pukeutuvat normaalisti jotenkin eri tavalla kuin sun oman ikäiset ihmiset. Ollaksesi noin nuori, sulla on ihan älyttömän vanhanaikainen ajatusmaailma tän asian suhteen. Ei ole mitään eri ikäkausille sopivia vaatteita. Eikä ketään keski-ikäistä kiinnosta, mitä sun ikäiset heistä ja heidän pukeutumisestaan ajattelee. Ei suakaan kiinnosta, mitä 10-vuotiaat miettivät sun asuvalinnoista. Muoti on kaikille. Elinpiiri sanelee aika paljon sitä, miten näkee vaikkapa noi sun "ikään soveltuvat vaatteet".
Sellainen surullisenkuuluisa "ikäänsopiva tyylihän" monesti on nuorempien ihmisten mielestä sellainen, että kukin jämähtää jonnekin oman elämänsä nuoren aikuisuuden muotiin tai sitten alkavat käyttää klassisia rouvavaatteita jos on varaa, nelikymppiset eivät siis saisi käyttää parikymppisten aikakauden muotia jne. Saati sitten kuusikymppiset! Pitäis olla ne harmaat linttanat eccot, ihonväriset sukkikset ja puoleensääreen joku villamekko ja rintarossi. Eh. Ei. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Tuskin vihaavat, mutta karttavat kyllä vaikka siitäkin on kokemuksia, esim olin kerran pari viikkoa hostellissa, jonka päätteeksi hostellin pitäjä heitti minut raivoissaan ulos, enkä vieläkään ymmärrä miksi- en ollut rikkonut mitään tai häiriköinyt jne, olin omissa oloissani. Eikä ole ainoa tuollainen kokemus, jossa olen mielestäni ollut aivan normaali, ja toinen suuttuu tai muuten reagoi kummallisesti yhtäkkiä. En siis osaa tulkita ihmisten käytöstä tai ilmeitä tai sanatonta viestintää, pitäisi ilmeisesti osata jotta ei joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Ja meinaat, että muut ihmiset ei koskaan ole törmänneet sekopäihin? Ei tule mieleen ajatella, että ehkä sillä hostelliäijällä oli jokin mt-ongelma, ellet oikeasti tehnyt mitään outoa. Tai huono päivä, tai vaimo jäänyt kiinni pettämisestä. Eikö hostelleissa ole yleensä jokin maksimiaika jonka saa olla, jospa ei ollut muusta kyse. Luultavasti asia ei joka tapauksessa liity sinuun yhtään mitenkään.
Kuulostat vinkujalta joka muistelee kaikkia vanhoja vastoinkäymisiä, sen sijaan että eläisi tätä päivää. Ei ole tervettä surra jotakin vuosia vanhaa huonoa asiakaspalvelua, tuohon voisi suhtautua huumorillakin jo.
Se nyt tuli tässä yhteydessä mieleen, tuskinpa se enää häiritsisi jos olisi vaikka niitä ihmissuhteita: se kertoisi, että en tee kaikkea väärin sosiaalisesti, mutta koska näin ei ole, on todennäköisempää että useimmiten ihmisten ikävät reaktiot johtuvat lähinnä minun käytöksestäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ylpeä keski-ikäinen kirjoitti:
Miksi sitä pitäisi jotenkin peitellä?
Olin ensin masentunut 50 täytettyäni, sitten tajusin, että on hienoa olla vielä elossa.
Ihan turha murehtia ulkonäköä. Nuoret näyttäköön nuorilta ja keski-ikäiset keski-ikäisiltä. Olen itse asiassa ylpeä selvittyäni näinkin vanhaksi näinkin terveenä.
Minkä ikäinen on keski-ikäinen?
Joskus kun olin nuori, joku lapsi määritteli minulle keski-iän ”se on 50v, kun kerran ihmiset elää 100-vuotiaiksi” - tuolloin vähän hymähteli mielessäni, että 50v on kyllä jo aika kauan sitten ohittanut ’keski-ikäisyyden’.
Nyt kun itse olen 50 tunnen itseni hädintuskin keski-ikäiseksi :)
Mutta sitähän toki sanotaan että 50 on uusi 40 jne.
Mutta siis, jos meillä on tuuria, näytämme ikäisiltämme, keski-ikäisinä - juurikin tuossa kohtasin yhden 40v ystäväni, jonka jo totesin näyttävän hyvin vanhalta (uurteiselta ja harmaalta, roikkuvat hiukset, moniteholasit, aika paljon ylipainoa ja mummomaiset vaatteet) - toki tiedän että viimeiset 8v ovat häntä ikäännyttäneet enemmän kuin ihmistä keskimäärin, mutta jos 50 vuotiaana näyttää 50 vuotiaalta (keski-ikäiseltä?) niin saa olla tyytyväinen :)
Vierailija kirjoitti:
Tatuoinnin ottaminen keski-iässä ei myöskään nuorenna ketään...
Ei myöskään tatuointivastaisten kommenttien jatkuva suoltaminen av:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinenkin nainen voi olla kaunis. Miksi pitäisi olla itseään kovasti nuoremman näköinen? Kun keski-ikäinen nainen yrittämällä yrittää pukeutua nuorekkaasti, niin se ikä usein vaan korostuu ja joutuu usein muiden naurun kohteeksi. Sen sijaan kun keski-ikäinen nainen pukeutuu elegantisti ja ikäänsä soveltuvalla tavalla ja sen lisäksi vielä pitää itsestään huolta niin vau!
N24
En osaa tulkita, onko tämä tarkoitettu pottuiluksi vai ei, mutta vastaan silti...
24-vuotiaana sulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä on keski-ikäiselle sopivaa pukeutumista. Sulla on vain sun käsitys siitä, että sua vanhemmat ihmiset pukeutuvat normaalisti jotenkin eri tavalla kuin sun oman ikäiset ihmiset. Ollaksesi noin nuori, sulla on ihan älyttömän vanhanaikainen ajatusmaailma tän asian suhteen. Ei ole mitään eri ikäkausille sopivia vaatteita. Eikä ketään keski-ikäistä kiinnosta, mitä sun ikäiset heistä ja heidän pukeutumisestaan ajattelee. Ei suakaan kiinnosta, mitä 10-vuotiaat miettivät sun asuvalinnoista. Muoti on kaikille. Elinpiiri sanelee aika paljon sitä, miten näkee vaikkapa noi sun "ikään soveltuvat vaatteet".
Sellainen surullisenkuuluisa "ikäänsopiva tyylihän" monesti on nuorempien ihmisten mielestä sellainen, että kukin jämähtää jonnekin oman elämänsä nuoren aikuisuuden muotiin tai sitten alkavat käyttää klassisia rouvavaatteita jos on varaa, nelikymppiset eivät siis saisi käyttää parikymppisten aikakauden muotia jne. Saati sitten kuusikymppiset! Pitäis olla ne harmaat linttanat eccot, ihonväriset sukkikset ja puoleensääreen joku villamekko ja rintarossi. Eh. Ei. :)
Juu, tämä on varmaan nuorten mielestä eleganttia ja ikään sopivaa pukeutumista yli kolmevitosille, tosin vähän liian riehakasta asustetta mukana:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Tuskin vihaavat, mutta karttavat kyllä vaikka siitäkin on kokemuksia, esim olin kerran pari viikkoa hostellissa, jonka päätteeksi hostellin pitäjä heitti minut raivoissaan ulos, enkä vieläkään ymmärrä miksi- en ollut rikkonut mitään tai häiriköinyt jne, olin omissa oloissani. Eikä ole ainoa tuollainen kokemus, jossa olen mielestäni ollut aivan normaali, ja toinen suuttuu tai muuten reagoi kummallisesti yhtäkkiä. En siis osaa tulkita ihmisten käytöstä tai ilmeitä tai sanatonta viestintää, pitäisi ilmeisesti osata jotta ei joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Ja meinaat, että muut ihmiset ei koskaan ole törmänneet sekopäihin? Ei tule mieleen ajatella, että ehkä sillä hostelliäijällä oli jokin mt-ongelma, ellet oikeasti tehnyt mitään outoa. Tai huono päivä, tai vaimo jäänyt kiinni pettämisestä. Eikö hostelleissa ole yleensä jokin maksimiaika jonka saa olla, jospa ei ollut muusta kyse. Luultavasti asia ei joka tapauksessa liity sinuun yhtään mitenkään.
Kuulostat vinkujalta joka muistelee kaikkia vanhoja vastoinkäymisiä, sen sijaan että eläisi tätä päivää. Ei ole tervettä surra jotakin vuosia vanhaa huonoa asiakaspalvelua, tuohon voisi suhtautua huumorillakin jo.
Se nyt tuli tässä yhteydessä mieleen, tuskinpa se enää häiritsisi jos olisi vaikka niitä ihmissuhteita: se kertoisi, että en tee kaikkea väärin sosiaalisesti, mutta koska näin ei ole, on todennäköisempää että useimmiten ihmisten ikävät reaktiot johtuvat lähinnä minun käytöksestäni.
No jospa sitten vaan korjaa sitä käytöstä, jos se kerran on ongelma. Luonne ei ole sama kuin käytös, sosiaalisia taitoja voi opetella. Ei tarvitse muuttaa luonnettaan voidakseen käyttäytyä siten, ettei karkota muita pois.
Ja tuo ajattelutapa, että vääntää yleisen vanhenemisesta olevan ketjun henkilökohtaiseksi volinaketjuksi omasta yksinäisyydestä, vihjaa aika vahvasti, missä on ongelma. Kovin egosentristä ihmistä eivät muut jaksa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Mitä tältä keskustelulta haluaisit? Mitä toivot meidän muiden sinulle antavan?
Yritän todistaa, että kaikki eivät ole kenenkään mielestä ihania, ja että elämä on helpompaa nuorena ja nättinä, jos ei satu olemaan ulkonäköä kompensoivia luonteenpiirteitä.
Ap on väärässä. Hän vain luulee tuntemattomia nuoren näköisiä keski-ikäisiä nuoriksi. Jos tietäisi joidenkin oikean iän, hämmästyisi. Kun livenä ei voi ketään alapeukuttaa, niin ap ehkä vain ynähtäisi itsekseen ja päättäisi, ettei pidä ko nuorelta näyttävästä henkilöstä. Sitten puhuisi hänestä jotain pahaa selän takana.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi näyttää nuoremmalta kuin on? En ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi olla ikäistäni nuoremman näköinen tai sanoa olevani nuorempi kuin olen.
Samaa mieltä. Enkä minä kaipaa mitään lohdutusta siihen, että näytän 42-vuotiaana ikäiseltäni. Aika paljon kamalampia kohtaloita on maailma pullollaan kuin se, että naamasta näkee, minkä ikäinen on. Yhtään ikäkriisiäkään en ole tähän mennessä ehtinyt kokea, koska en tajua, miksi vanheneminen olisi jotenkin niin kamala asia, kun kaikki kuitenkin sitä koko ajan väkisinkin tekevät. Kumpikaan näistä ei tietysti estä pitämästä kropastaan ja kunnostaan huolta, koska onhan se kivampi vanheta terveenä ja kroppa toimintakykyisenä.
Milloin alkaa keski-ikä? Oon 25v ja ahdistaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Saa olla, mutta miten ja miksi keski-ikäinen on tullut päätelmissään tulokseen, jossa ystävyys ja rakkaus ovat sidoksissa mallin ulkonäköön?
Eli siis ikääntyminen ei noin vain paranna kaikkia itsetunto tai ihmissuhdeongelmia, vaikka useimmat sanoo aina että "tässä iässä jo tunnen itseni ja en välitä muiden mielipiteistä" - no ei aina! Että olisi edes se ulkonäkö.