Kaikki me keski-ikäisen naiset näytetään keski-ikäisiltä

Vierailija kirjoitti:

Sitä pahaa on olla keski-ikäinen että silloin on yleensä ulkonäöltään, keholtaan ja jaksamiseltaan huonommassa kunnossa kuin vaikka parikymppisenä. Harva erityisesti nauttii siitä, että keho rapistuu ja naama rypistyy, vaikka meitä moneen junaan onkin. Siksi monet ihmiset koettavat pysytellä nuoruutensa voimissa ja ulkonäössä, vaikka se mahdotonta onkin. Niin, ja työnhaussa ja kumppanin etsimisessä alle 30 vuoden ikä on etu, joten ei siitäkään kukaan nauti, että edut vähenee.

Ikävää, jos sinulla on mennyt noin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Minä olin vuosia ilman parisuhdetta (en ilman ihmissuhteita, koska myös sukulais- ja ystävyyssuhteet ovat ihmissuhteita). Noin kahdeksan vuotta. Tottakai tunsin välillä itseni onnettomaksi, pettyneeksi ja surulliseksi. Mutta en ikinä ajatellut, että syy olisi siinä, että näytän ikäiseltäni! En olisi edes halunnut miestä, jolle ulkonäkö on tärkeä. Olin 51-vuotias tavatessani nykyisen puolisoni joka on loppuelämän kumppanini, toivottavasti. En päivääkään ikäistäni nuoremman näköinen, en hoikka, en timmi. Mutta tyytyväinen siihen, mitä minulla on: työ, ystäviä, harrastuksia, lemmikkieläimiä, onnellinen elämä.

Kyllä sitä itsetunto menee kun naisena yrität kaikkesi ja silti vähän yli nelikymppinen miehesi ei halua seksiä ja hänellä on pahoja erektiovaikeuksia. Kyllä sitä miettii että on niin vanha ja vastenmielinen näköinen ettei mies saa edes vehjettä seisomaan.

Vierailija kirjoitti:

Sitä pahaa on olla keski-ikäinen että silloin on yleensä ulkonäöltään, keholtaan ja jaksamiseltaan huonommassa kunnossa kuin vaikka parikymppisenä. Harva erityisesti nauttii siitä, että keho rapistuu ja naama rypistyy, vaikka meitä moneen junaan onkin. Siksi monet ihmiset koettavat pysytellä nuoruutensa voimissa ja ulkonäössä, vaikka se mahdotonta onkin. Niin, ja työnhaussa ja kumppanin etsimisessä alle 30 vuoden ikä on etu, joten ei siitäkään kukaan nauti, että edut vähenee.

Vaihdoin työpaikkaa samana vuonna, kun täytin 50.

t. Se sama, joka kohtasi nykyisen puolisonsa 51-vuotiaana

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin? Samoin kaikki nuoret näyttävät nuorilta ja vanhat vanhoilta, niin se menee.

Ei mene. Ihmisissä on vaihtelua aika paljonkin.

No sillä tavalla juu että meikattu 15 v voi näyttää parikymppiseltä, ja parikymppinen teiniltä, mutta molemmat ovat nuoria. Yksikään nelikymppinen ei mene kaksvitosesta, mitä tähän asti tavannut ja itsekin kohta 40 v niin noin kolmikymppiseltä voi jotkut harvat näyttää, mutta kolmikymppinen ei ole enää nuorisoa.

M en valitettavasti näytä. Sen vuoksi nykyään esittelen itseni sanomalla jo nimen yhteydessä samalla myös ikäni jollain sopivalla aasinsillalla.

Olen 49 v ja hiljattain osallistuin erääseen työtilaisuuteen ja isäntäväki luuli minua toiseksi osallistujaksi, joka on 25 v. Sen jälkeen toinen ihminen siellä ei uskonut, että olen kuka sanon olevani, koska "se oikea X on paljon vanhempi". Jne. Tällaista sattuu ärsyttävän paljon ja siitä on minulle ammatillista haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.

" Vakoja uurtamaan voit auttaa aikaa, mut rypyn estämiseen sull' ei taikaa " 

 (William Shakespeare )

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä siinä on ongelma, että näyttää ikäiseltään? Itselleni terveys, työ, ihmissuhteet ja harrastukset ovat tärkeitä, eikä minun todellakaan tarvitse olla tietyn näköinen voidakseni nauttia niistä ja olla onnellinen.

No jotta saisi ihmissuhteen.

Mitä? 😂😂😂

Ihmissuhteen löytää jokainen. Ihan jokainen:

Minä en ole löytänyt sen jälkeen kun täytin 30.

Höpöhöpö. Et ole _etsinyt_ tai etsit yli oman tasosi rankasti.

No, nuorempanakin kelpasin vain alkoholisteille (ei edes mitään komeita "jänniksiä") ja viimeksi minua lähestyi narkomaani pari vuotta sitten.

Anteeksi.. tämä räjäytti naurusuoneni. Söpö kommentti. Haleja. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä pahaa on olla keski-ikäinen että silloin on yleensä ulkonäöltään, keholtaan ja jaksamiseltaan huonommassa kunnossa kuin vaikka parikymppisenä. Harva erityisesti nauttii siitä, että keho rapistuu ja naama rypistyy, vaikka meitä moneen junaan onkin. Siksi monet ihmiset koettavat pysytellä nuoruutensa voimissa ja ulkonäössä, vaikka se mahdotonta onkin. Niin, ja työnhaussa ja kumppanin etsimisessä alle 30 vuoden ikä on etu, joten ei siitäkään kukaan nauti, että edut vähenee.

Ikävää, jos sinulla on mennyt noin.

Juu on, en tosin ole vielä tavannut muitakaan jotka vanhenemisen sijaan nuortuisivat ikääntyessään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.

Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

En ole se kelle vastasit, mutta tarkotatko ihmissuhteilla esim että on ystävä, hyvät suhteet omaan perhepiiriin? Vai tarkotatko parisuhdetta?

Kai ymmärrät ettei monikaan ihminen halua parisuhdetta, se on aivan yleistä ja normaalia, vaikka jotkut eivät sitä halua uskoa. Minä en ole koskaan halunnut elää parisuhteessa, enkä halua keski-ikäisenäkään.

Perhettäni rakastan, ja on hyvät välit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

En ole se kelle vastasit, mutta tarkotatko ihmissuhteilla esim että on ystävä, hyvät suhteet omaan perhepiiriin? Vai tarkotatko parisuhdetta?

Kai ymmärrät ettei monikaan ihminen halua parisuhdetta, se on aivan yleistä ja normaalia, vaikka jotkut eivät sitä halua uskoa. Minä en ole koskaan halunnut elää parisuhteessa, enkä halua keski-ikäisenäkään.

Perhettäni rakastan, ja on hyvät välit.

 

Kaikkia ihmissuhteita. Harva pitää itseään upeana ja ainutlaatuisena ilman yhtään hyvää ihmissuhdetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä pahaa on olla keski-ikäinen että silloin on yleensä ulkonäöltään, keholtaan ja jaksamiseltaan huonommassa kunnossa kuin vaikka parikymppisenä. Harva erityisesti nauttii siitä, että keho rapistuu ja naama rypistyy, vaikka meitä moneen junaan onkin. Siksi monet ihmiset koettavat pysytellä nuoruutensa voimissa ja ulkonäössä, vaikka se mahdotonta onkin. Niin, ja työnhaussa ja kumppanin etsimisessä alle 30 vuoden ikä on etu, joten ei siitäkään kukaan nauti, että edut vähenee.

Ikävää, jos sinulla on mennyt noin.

Juu on, en tosin ole vielä tavannut muitakaan jotka vanhenemisen sijaan nuortuisivat ikääntyessään.

No, ehkä sellainenkin tulee vielä vastaan, kun jaksat elää tarpeeksi pitkään.

Olen 43-vuotias ja näytän siltä. Pidän itseni fyysisesti hyvässä kunnossa, jotta jaksaisin töissä ja kotona. En siksi, että nuoremmat miehet katselisivat perääni. Oman miehen katseet riittävät ja ne perustuvat johonkin muuhun kuin timmiin ulkonäköön. Aviomiehen katse heijastaa rakkautta ja yhdessä elettyjä kokemuksia, ystävyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.

Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.

No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Sitä pahaa on olla keski-ikäinen että silloin on yleensä ulkonäöltään, keholtaan ja jaksamiseltaan huonommassa kunnossa kuin vaikka parikymppisenä. Harva erityisesti nauttii siitä, että keho rapistuu ja naama rypistyy, vaikka meitä moneen junaan onkin. Siksi monet ihmiset koettavat pysytellä nuoruutensa voimissa ja ulkonäössä, vaikka se mahdotonta onkin. Niin, ja työnhaussa ja kumppanin etsimisessä alle 30 vuoden ikä on etu, joten ei siitäkään kukaan nauti, että edut vähenee.

Minua ei haittaa että kumppanin etsimis-etu on vähentynyt, koska en etsi kumppania.

Terveyden ja kunnon rapistuminen on ainoa mikä harmittaa, kuolemakin pelottaa. Monet kuolevat tässä iässä. 

47v

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sitä itsetunto menee kun naisena yrität kaikkesi ja silti vähän yli nelikymppinen miehesi ei halua seksiä ja hänellä on pahoja erektiovaikeuksia. Kyllä sitä miettii että on niin vanha ja vastenmielinen näköinen ettei mies saa edes vehjettä seisomaan.

Ei pidä projisoida miehen ongelmia itseensä. Miehellä voi olla stressiä tai liikapainosta johtuvia verenkierto-ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna? 

Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista  näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50. 

Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta.  Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.

Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.

Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.

No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?

Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?

No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.

Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.

Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.

No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.

Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.

Olen lähes 50, nelikymppiseksi veikataan. Eikä mulla ole mitään halua näyttää kaksikymppiseltä. Omasta mielestäni olen nätti, olen myös pitkä ja hoikka, joten multa on välillä kyselty, olenko tehnyt mallin töitä :) No en ole. Ainoa asia, joka mietityttää, on se, että molemmat vanhempani kuolivat melko nuorena. Toivottavasti itse saisin enemmän aikaa.