Lue keskustelun säännöt.
Kaikki me keski-ikäisen naiset näytetään keski-ikäisiltä
15.03.2019 |
Kyllä sen vaan valitettavasti naamasta näkee vaikka olisi kuinka hyvin hoitanut kroppansa ja naamansa. Mikä lohduksi meille keski-ikäisille naisille?
Kommentit (205)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ainakaan näytä.
Varmasti näytät. Kukaan ei vaan ole kertonut totuutta.
En näytä. Eivät kaikki muutkaan keski-ikäiset siltä näytä.
Kyllä näytät. Itsesuojeluvaistosi vain estää sinua näkemästä totuutta.
Mistäs sinä noin varmuudella tiedät, miltä vieras henkilö ruudun takana näyttää? 😂
Niin, voihan se olla vaikka alien ulkoavaruudesta, joka ei koskaan vanhene.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Saa olla, mutta miten ja miksi keski-ikäinen on tullut päätelmissään tulokseen, jossa ystävyys ja rakkaus ovat sidoksissa mallin ulkonäköön?
No kaikkein kusipäisimmilläkin miehillä ja naisilla on ystäviä ja parisuhteita, jos he ovat hyvännäköisiä. Jos on kiva ja mukava tai hauska ja älykäs, niin riittää tavallisempikin ulkonäkö. Empiirisellä päättelyllä olen tämän havainnon tehnyt.
Varhaiskeski-ikä lienee 35+, varsinainen keski-ikä 40 ylöspäin?
Sille kaksvitoselle, minuakin ahdisti ikäisenäsi keski-ikä ja nyt olen 13 vuotta vanhempi. Mitä tästä opimme? Emme mitään.
Ihmiset ikääntyvät eri tahtiin.
Jotkut nuorena vanhentuneet yrittävät vaan väittää muille, että nämäkin näyttävät oikeasti muka yhtä vanhoilta :D
Ihan yhtä tärkeitä ihmisiä me kaikki ollaan, riippumatta siitä näyttääkö naama nätiltä tai nuorelta vai ei.
https://www.theguardian.com/science/2015/jul/06/old-before-your-time-pe…
Vierailija kirjoitti:
Ihmiset ikääntyvät eri tahtiin.
Jotkut nuorena vanhentuneet yrittävät vaan väittää muille, että nämäkin näyttävät oikeasti muka yhtä vanhoilta :D
Ihan yhtä tärkeitä ihmisiä me kaikki ollaan, riippumatta siitä näyttääkö naama nätiltä tai nuorelta vai ei.
https://www.theguardian.com/science/2015/jul/06/old-before-your-time-pe…
Siis kukaan ihminenhän ei ole tärkeä. Samanlaisia mitättömyyksiä ja merkityksettömiä nahkasäkkejä, egon manifestoitumia olemme. Tyhjää täynnä ja sitten me jo kuolemmekin. Mitään ei jää, ei edes muistoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Saa olla, mutta miten ja miksi keski-ikäinen on tullut päätelmissään tulokseen, jossa ystävyys ja rakkaus ovat sidoksissa mallin ulkonäköön?
No kaikkein kusipäisimmilläkin miehillä ja naisilla on ystäviä ja parisuhteita, jos he ovat hyvännäköisiä. Jos on kiva ja mukava tai hauska ja älykäs, niin riittää tavallisempikin ulkonäkö. Empiirisellä päättelyllä olen tämän havainnon tehnyt.
Mun empiiriset havainnot eivät kyllä tue tätä. Kusipää on kusipää, eivätkä ihmiset viihdy sellaisen seurassa kauaa. Onneksi niitä on harvassa. Ja koska toimintaan on helpompaa vaikuttaa kuin olemukseen, kannatan minäkin ihmissuhteiden luomiseksi lämpimästi vaihtoehtoa, jossa muutat käytöstäsi, ellet sitten aio muuttua Cara Delevignen näköiseksi testataksesi teoriaasi. Ei siinä ainakaan menetä mitään.
Oletko muuten ihan varma, että olet 37-v nainen etkä palstamies?
Ap on ihan harhaisilla teillä tämän ajatuksen kanssa, että "muut" koko ajan kulkisivat vaatimassa ikään sopivaa jotain joiltakuilta muilta. Eivät vaadi. Nyt on vapaa tyyli monessa asiassa, tämä aika on harvinaisen vapaa verrattuna aiempiin vuosikymmeniin. Aira Samulinillekin oli aikoinaan sanottu ettei kolmikymppinen enää käytä minihametta, mutta siitä on pieni tovi vierähtänyt.
Mitä ihmettä kauhistellaan? Olisi ihanaa jos isoin ongelma vaikka vamman sijaan olisi että näyttää ikäiseltään.
T. Työkyvytön
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Mitä tältä keskustelulta haluaisit? Mitä toivot meidän muiden sinulle antavan?
Yritän todistaa, että kaikki eivät ole kenenkään mielestä ihania, ja että elämä on helpompaa nuorena ja nättinä, jos ei satu olemaan ulkonäköä kompensoivia luonteenpiirteitä.
ok
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Saa olla, mutta miten ja miksi keski-ikäinen on tullut päätelmissään tulokseen, jossa ystävyys ja rakkaus ovat sidoksissa mallin ulkonäköön?
No kaikkein kusipäisimmilläkin miehillä ja naisilla on ystäviä ja parisuhteita, jos he ovat hyvännäköisiä. Jos on kiva ja mukava tai hauska ja älykäs, niin riittää tavallisempikin ulkonäkö. Empiirisellä päättelyllä olen tämän havainnon tehnyt.
Mun empiiriset havainnot eivät kyllä tue tätä. Kusipää on kusipää, eivätkä ihmiset viihdy sellaisen seurassa kauaa. Onneksi niitä on harvassa. Ja koska toimintaan on helpompaa vaikuttaa kuin olemukseen, kannatan minäkin ihmissuhteiden luomiseksi lämpimästi vaihtoehtoa, jossa muutat käytöstäsi, ellet sitten aio muuttua Cara Delevignen näköiseksi testataksesi teoriaasi. Ei siinä ainakaan menetä mitään.
Oletko muuten ihan varma, että olet 37-v nainen etkä palstamies?
Valitettavasti olen. Miehenä olisi helpompaa, sillä heiltä ei odotetakaan jatkuvaa hymyilyä ja ilmeilyä ja empatiaa, ajoittainen murahtelu ja huonot vitsit riittää usein kommunikaatioksi.
Siis, olen tähän asti luovinut näyttelemällä ns normaalia ihmistä, mutta totesin että se vie aivan liikaa energiaa, en jaksa yrittää luoda ihmissuhteita "muuttamalla käytöstä" kivaksi ja mitä kaikkea, kun en sellainen ole. Jos jostain saa luonteensiirron niin menen sinne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Varmasti sitäkin, ja on nuorempana epäilty niin autismia, narsismia kuin skitsofreniaakin mutta kukaan ei tiedä mikä minua pohjimmiltaan vaivaa..jos silti näyttäisin vaikka Clara Devigneltä niin minulla olisi niin ystäviä kuin miehiäkin. Olisin vain hiljaisuudessani "mystinen" tylsimyksen sijaan.
Enpä usko. Ja vaikka olisikin, niin silloinhan ne olisivat kanssasi vain ulkonäkösi takia, eihän se ole mitään ystävyyttä saati rakkautta.
Ja on muuten hyvin erikoinen ajatus 37-vuotiaalta, että ulkonäkö ratkaisisi kaiken.
Siinä muuten liian nuorekkaan ulkonäön lisäksi asia, jota ei keski-ikäisenä saa olla: tietyt ajatukset.
Saa olla, mutta miten ja miksi keski-ikäinen on tullut päätelmissään tulokseen, jossa ystävyys ja rakkaus ovat sidoksissa mallin ulkonäköön?
No kaikkein kusipäisimmilläkin miehillä ja naisilla on ystäviä ja parisuhteita, jos he ovat hyvännäköisiä. Jos on kiva ja mukava tai hauska ja älykäs, niin riittää tavallisempikin ulkonäkö. Empiirisellä päättelyllä olen tämän havainnon tehnyt.
Mun empiiriset havainnot eivät kyllä tue tätä. Kusipää on kusipää, eivätkä ihmiset viihdy sellaisen seurassa kauaa. Onneksi niitä on harvassa. Ja koska toimintaan on helpompaa vaikuttaa kuin olemukseen, kannatan minäkin ihmissuhteiden luomiseksi lämpimästi vaihtoehtoa, jossa muutat käytöstäsi, ellet sitten aio muuttua Cara Delevignen näköiseksi testataksesi teoriaasi. Ei siinä ainakaan menetä mitään.
Oletko muuten ihan varma, että olet 37-v nainen etkä palstamies?
Valitettavasti olen. Miehenä olisi helpompaa, sillä heiltä ei odotetakaan jatkuvaa hymyilyä ja ilmeilyä ja empatiaa, ajoittainen murahtelu ja huonot vitsit riittää usein kommunikaatioksi.
Siis, olen tähän asti luovinut näyttelemällä ns normaalia ihmistä, mutta totesin että se vie aivan liikaa energiaa, en jaksa yrittää luoda ihmissuhteita "muuttamalla käytöstä" kivaksi ja mitä kaikkea, kun en sellainen ole. Jos jostain saa luonteensiirron niin menen sinne.
Sulla on kyllä repivä ristiriita. Et ole "kiva", et jaksa edes yrittää olla "kiva", ja silti muiden ihmisten pitäisi pitää sinusta. Miksi? Jos olet epäsosiaalinen mörkö, mikset ole ok sen kanssa (ja tämän kysyy toinen mörkö)?
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinenkin nainen voi olla kaunis. Miksi pitäisi olla itseään kovasti nuoremman näköinen? Kun keski-ikäinen nainen yrittämällä yrittää pukeutua nuorekkaasti, niin se ikä usein vaan korostuu ja joutuu usein muiden naurun kohteeksi. Sen sijaan kun keski-ikäinen nainen pukeutuu elegantisti ja ikäänsä soveltuvalla tavalla ja sen lisäksi vielä pitää itsestään huolta niin vau!
N24
Olen 47-vuotias nainen ja oppinut elämässäni, että ei pidä antaa kenenkään määritellä millainen minä olen, miten minun pitäisi pukeutua tai miten minun pitäisi elää. Nämä asiat kannattaa määritellä ihan itse.
Tämän ymmärtäminen on tehnyt elämästäni paljon helpompaa ja miellyttävämpää.
Eikä minua tässä iässä enää kiinnosta mitä joku 24-vuotias ajattelee minusta tai miten hän haluaisi minun pukeutuvan :D Tiedoksi kuitenkin, että en yritä pukeutua "nuorekkaasti" enkä "keski-ikäisesti". Pukeudun sellaisiin vaatteisiin joista pidän, ja jotka tuntuvat ja näyttävät hyvältä omasta mielestäni.
Toivottavasti sinäkin joskus hoksaat, että kannattaa elää niinkuin itse haluaa, eikä niinkuin ikä/sukupuoli/painoindeksi/hiusten väri edellyttää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Musta on ihanaa olla keski-ikäinen. Kaikki epävarmuus poissa, hyvät tulot, kaikki juoksut juostu. On saanut lapsia, ovat jo isoja, joten voin matkustaa, harrastaa ja nauttia elämästä. Seksi, paljon parempaa, kuin parikymppisenä. Nykyään minä vien, miehet vikisee. Talo maksettu. Kroppa kunnossa, kiitos hyvien ruokatottumusten ja elämäntapojen. Ei haittaa, vaikka naama vähän venähtää. En mä nuori enää olekkaan. Onneksi. Toivon terveyttä piisaavan vielä sen verran, että näkisin sen kaiken, mitä haluaisin vielä nähdä. Osa tästä on minun käsissä. Siksi syön järkevästi, juon vain vettä ja liikun. Syöpä tai muu yauyi tulee jos on tullakseen, mutta tiedämpähän, ettei elämäntavoista johdu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinen ei ole sama kuin ruma.
Ei ole mutta silti kasvoista näkee iän.
Trololloooo!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oih katsokaa Susanna Hoffsia (Banglesin laulaja) 60v.luonnollisen kaunis!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Järkyttävän itsesäälistä. Sinä olet sinä, vain itse voit viedä elämääsi enemmän itseäsi miellyttävään suuntaan.
Minä olen onnellinen, terve, hyvin tienaava ja kouluttsitunut sekä rakastunut 44 vuotias nainen. Sen tiedän, että en koskaan ikimaailmassa haluaisi olla kukaan muu.
Kaksikymppisenä olin yksinäinen, ahdistunut, pelokas ja masentunut. Vaikeuksista selviäminen on tehnyt minusta juuri sen, kuka tänään olen. Siksi rakastan itseäni.
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäiset naiset ovat naisia parhaassa iässään. Työteho on hyvä, osaaminen parhaimmillaan, pikkulapsiaika ohi, eli voi jo nauttia elämästään, tulot ovat hyvät, on varaa tehdä, mitä itse haluaa, ja itsetunto on hyvä, ei tarvitse miettiä, miltä näyttää muiden silmissä. Kaikkien naisten kannattaa iloita keski-ikäisyydestä.
Tai sitten joka ikinen asia noista voi olla päinvastoin. Kumma yleistys tuokin. Ei mulla ainakaan itsetunto nouse, vaan masentaa vanhemmiten enemmän.
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäinen nainen voi olla kaunis, vaikka näyttäisikin ihan ikäiseltään. Kun on aina itsestään huolta pitänyt ja terveellistä elämää elänyt, kyllä sen viimeistään tässä kohtaa huomaa kuinka erottuu edukseen.
Miksi pitäisi erottua edukseen? Onko sinulle tärkeää olla aina parempi tai kauniimpi kuin muut? No, saat ihan rauhassa olla minua parempi. Ei haittaa. Kuljen oikein mielelläni rönttöisen näköisenä, jotta sinä saat loistaa pinnallisuudessasi.
Ihme marmatusta, KAIKKI vanhenee, myös ne nuoremmat hehkeät.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen onnellinen, terve, hyvin tienaava ja kouluttsitunut sekä rakastunut 44 vuotias nainen. Sen tiedän, että en koskaan ikimaailmassa haluaisi olla kukaan muu.
Kaksikymppisenä olin yksinäinen, ahdistunut, pelokas ja masentunut. Vaikeuksista selviäminen on tehnyt minusta juuri sen, kuka tänään olen. Siksi rakastan itseäni.
Vai niin. Onneksi en tunne kaltaisiasi itsekehujia. Kuulut selvästi niihin, jotka eivät ymmärrä, että ihminen ei voi vaikuttaa kaikkeen itse.
Keski-ikäisen pitää olla iloinen, hyväntuulinen, seesteinen, ylpeä itsestään, rakastaa itseään, hänellä tulee olla hyvä itsetunto eikä ulkonäöstä saa enää välittää. Miehillä ei keski-iässä tule olla merkitystä muutoin kuin renkaanvaihtajana.
Täytyy muistaa välttää liian nuorekasta pukeutumista, ettei nuoriso naura, vaikka tietysti sillä ei saa olla mitään väliä vaikka nauraisikin, mutta on silti parasta pukeutua maanläheisiin väreihin ja olla herättämättä huomiota esimerkiksi punaisella tukalla.
Mielipiteiden ja ajatusten tulee mukailla huoneentauluja, esim "Jokainen päivä on kiva". "Leipominen on kivaa". Muutoin saatat herättää epätoivottua huomiota, vaikka ulkoisesti muistuttaisitkin mummon pöytäliinaa, eikä keski-iässä tule enää herättää saati kaivata huomiota.