Lue keskustelun säännöt.
Kaikki me keski-ikäisen naiset näytetään keski-ikäisiltä
15.03.2019 |
Kyllä sen vaan valitettavasti naamasta näkee vaikka olisi kuinka hyvin hoitanut kroppansa ja naamansa. Mikä lohduksi meille keski-ikäisille naisille?
Kommentit (205)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitäisi näyttää nuoremmalta kuin on? En ole koskaan ymmärtänyt, miksi minun pitäisi olla ikäistäni nuoremman näköinen tai sanoa olevani nuorempi kuin olen.
No tämäpä! Miksi haluaisin näyttää siltä kuin olisin vailla elämänkokemuksen tuomaa viisautta ja tarinoita. Parikymppiset voivat olla kuumia ikäistensä ja setämiesten mielestä, mutta mua ei kiinnostakaan setämiesten mielipiteet (lähinnä ällöttää, eikä sen puoleen kiinnosta nuorten poikienkaan mielipiteet), ei kiinnosta olla kenenkään seksiuni, vaan itse arvostan sitä syvyyttä, mitä ajan kanssa ihmiseen kertyy. Tarinoita.
No todettakoon, että kaikki eivät viisastu iän myötä eikä kaikille kartu edes elämänkokemusta, mutta kyllä mä lähtökohtaisesti pidän keski-ikäistä naista mielenkiintoisempana kuin vaikkapa 20-vuotiasta. Ja haluan itse näyttää mieluummin mielenkiintoiselta ja fiksulta kuin vain hyvältä.
Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pidemmälle muut näyttävät ihan lapsilta. Mun silmissä 25-vuotiaat ovat ihan kakaroiden näköisiä, sellaisia lukioilaisia, enkä mä ole ihan vielä edes nelikymppinen... Mun mielestä nuoria aikuisia ovat oman ikäiseni ihmiset, vaikka se keski-ikä tossa vuoden sisällä kaiketi kolkutteleekin jo.
Ja olen siis sitä mieltä, että kyllä me kaikki keski-ikäiset näytetään keski-ikäisiltä, osalla vain on eri käsitys siitä mitä se on.
Kaikki ei ole niin pinnallisia, että ihan normaali ja väistämätön vanheneminen olisi kamala ongelma.
Parisuhde ei perustu pelkkään ulkonäköön, ja keski-ikäisellä sellainen jo on. Jos mieheni nyt kuolisi, tuskin edes tahtoisin ketään uutta, en etenkään sellaista jonka koko elämä on ulkonäön pohtimista ja puunaamista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Vierailija kirjoitti:
Luulen oikeesti että näitä aloituksia kirjoittelevat miehet työstää näillä omaa vanhenemisen pelkoaan.
Minä taas uskon, että miesvihan on feminismin työkalu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Joo,totta.
Minä 46v otin 9v nuoremman miehen nuorentamaan mua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei, missä iässä ns. keski-ikä alkaa? Eli minkä ikäisistä ihmisistä te täällä puhuttu?
35v
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itsetunto menee kun naisena yrität kaikkesi ja silti vähän yli nelikymppinen miehesi ei halua seksiä ja hänellä on pahoja erektiovaikeuksia. Kyllä sitä miettii että on niin vanha ja vastenmielinen näköinen ettei mies saa edes vehjettä seisomaan.
Ei pidä projisoida miehen ongelmia itseensä. Miehellä voi olla stressiä tai liikapainosta johtuvia verenkierto-ongelmia.
Miehellä ei ole ylipainoa ja hän on fyysisesti hyvässä kunnossa. Kyllä ne erektiohäiriöt johtuu minusta ja se tuntuu pahalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myönteistä palautetta? Ei ihmiset normaalisti saa mitään muuta myönteistä palautetta kun kohteliaisuuksia, jotka taas pääosin ovat valheita. Mutta onhan ihmisellä peili, ei tarvitse käyttää peilinä muita ihmisiä.
Toki hyvässä parisuhteessa hellitään toista, mutta ei sekään ole mitään jatkuvaa kehumista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunnen naisen 41v. Näyttää 30veelle, alkossa aina kysytään papereita :)
No jos se tuntemasi nainen kerran näyttää kolmikymppiseltä, niin miksi sitten kuitenkin kysytään siellä Alkossa vielä papereita ?
(Vai näyttääkö hän sitten siellä Alkon liikkeen valaistuksessa ollessaan joltain, tuskin vielä edes 18-vuotiaalta ?)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sitä itsetunto menee kun naisena yrität kaikkesi ja silti vähän yli nelikymppinen miehesi ei halua seksiä ja hänellä on pahoja erektiovaikeuksia. Kyllä sitä miettii että on niin vanha ja vastenmielinen näköinen ettei mies saa edes vehjettä seisomaan.
Ei pidä projisoida miehen ongelmia itseensä. Miehellä voi olla stressiä tai liikapainosta johtuvia verenkierto-ongelmia.
Miehellä ei ole ylipainoa ja hän on fyysisesti hyvässä kunnossa. Kyllä ne erektiohäiriöt johtuu minusta ja se tuntuu pahalle.
Roskaa, miehen erektio-ongelmat eivät ole naisen syytä, vaikka olisi hyväkuntoinenkin mies, niin alhainen testosteroni on hyvin tavallinen ongelma. Mies reippaasti lääkäriin ja lakkaa syyttämästä puolisoaan.
Kaikki me vanhenemme, peräti ihan samassa tahdissa. Itseään kannattaa toki hoitaa, mutta jos ulkonäkö ja ulkonäön vanheneminen on maailmaa suurempi ongelma, kannattaa hoidattaa päänsä kuntoon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Oletko sinä siis yksinäinen? Siinä tapauksessa kaipaat ihmisiä, et niinkään kehuja?
Niin, jos olisin jonkun mielestä tutustumisen arvoinen niin minulla olisi varmaan elämäni aikana ollut enemmän kuin yksi lapsuudenystävä, joka etsinyt muita kuvioita ajat sitten, tai miesehdokkaana muita kuin erivahvuisten aineiden käyttäjiä, joilla heilläkin oli "sitoutumiskammo".
Sinun elämäsi ei suinkaan vielä ole ohi. Huonot suhteet jättävät jälkensä pitkäksi aikaa, mutta eivät ne ole maailman viimeiset suhteet. Ystävystyminen sillä tasolla kuin lapsuudessa on varmasti hankalampaa tässä iässä, kun kaikilla alkaa olla omat, vakiintuneet kuvionsa, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö matkallesi osuisi ihmisiä, jotka suhtautuvat sinuun positiivisesti (myös ne säästä puhuvat naapurit ja työnsä puolesta hymyilevät kassat lasketaan). Kieltäydyn uskomasta, että maailman kaikki ihmiset karttavat ja vihaavat sinua ikuisesti, olet vaan jotenkin....syövereissä.
Tuskin vihaavat, mutta karttavat kyllä vaikka siitäkin on kokemuksia, esim olin kerran pari viikkoa hostellissa, jonka päätteeksi hostellin pitäjä heitti minut raivoissaan ulos, enkä vieläkään ymmärrä miksi- en ollut rikkonut mitään tai häiriköinyt jne, olin omissa oloissani. Eikä ole ainoa tuollainen kokemus, jossa olen mielestäni ollut aivan normaali, ja toinen suuttuu tai muuten reagoi kummallisesti yhtäkkiä. En siis osaa tulkita ihmisten käytöstä tai ilmeitä tai sanatonta viestintää, pitäisi ilmeisesti osata jotta ei joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ehkä ikää tärkeämpää on nauttia naiseudestaan hyvällä itsetunnolla varustettuna?
Kun näen kauniin naisen, nuoren tai vanhan, sisältää kauneus myös älykyyttä, syvällisyyttä, huomaavaiset käytöstavat, itsestään huolehtimisen, hyvän huumorintajun (osaa nauraa myös itselleen) ja rohkeuden olla oma itsensä. Sellaisia tulee todella harvoin vastaan. En aina oikein ymmärrä ikäkeskustelua, sillä suomalaisnaisilta usein puuttuu rohkeus tuoda itseään esille. Valitsemme samanlaisia vaatteita kuin muilla, vetäydymme nurkkiin tai päinvastoin räikeästi koetamme olla esillä, mutta itsensä kanssa sinut olevaa naista näkyy harvoin. On siksi vaikea erottaa harmaasta massasta kuka on 20 tai 50.
Tällaista keskustelua keski-iästä ei edes käytäisi, jos meillä olisi Suomessa opetettu jo pikku tytöstä alkaen arvostamaan itseämme tyttöinä ja naisina ja ymmärtäisimme olevamme rakastettavia iästä riippumatta. Kaikki saa näkyä naamasta ja kropasta, ja kauneus on aina katsojan silmissä. Ei siis kannata ainakaan itseään enempää mollata onpa ikä mikä tahansa.
Eipä se auta pitää itseään rakastettavana, jos kukaan muu ei pidä, siis jos siis kaipaa ihmissuhteita. Joo, "parempi että rakastaa itseään vaikkei kukaan muu rakastaisi" mutta come on, kokeilkaa ensin itse rakastaa itseänne ilman että kukaan muu rakastaa ja kertokaa sitten miten onnistuu.
Kuulostaa mun entiseltä aviomieheltä. Tosi huono itsetunto lieveilmiöineen. Kuusi vuotta jaksoin kannatella, kannustaa, vakuutella ja lohdutella, mutta terapiaahan hän olisi tarvinnut eikä puolisoa.
No kerro ihmeessä oma kokemuksesi siitä, ettei sinulla ole vuosiin ihmissuhteita ja olet silti ihan "mä oon niin ihana ja erityinen"? Miten jaksoit? Vai eikö olekaan tuosta kokemusta, vaan sen sijaan sinulla on aina ollut ympärilläsi ihmisiä, jotka kehuvat ja vakuuttelevat miten ihana olet, joten voit itsekin ajatella niin?
Mä en juuri välitä ihmisistä. Olen ihan ok itseni kanssa ilman muiden mielipiteitä, mitä väliä niillä on?
No, sitten emme puhu samasta asiasta: suurin osa ihmisistä tarvitsee ihmissuhteita ja kärsii jos niitä ei ole, ja tämä on normaalia. Se, ettei tarvitse ihmissuhteita, on ihan ok, mutta se on poikkeavaa. Minä en välitä esim musiikista, joten minua ei haittaa vaikken koskaan kuulisi musiikkia, mutta useimmat muut ihmiset masentuisi, joten en ole hyvä antamaan neuvoja musiikista.
Musta meidän ero on "muissa ihmisissä". En mäkään pullossa elä. Kaikilla on jonkinlaisia ihmiskontakteja tai -suhteita, ellei elä autiolla saarella erakkona tai no human contact -statuksella vankilassa. Mulle muiden ihmisten mielipiteet (kehut, kannustus) ovat neutraaleja, sulle ilmeisesti elinehto..? Sellaisessa ihmissuhteessa sen toisen ihmisen on kamalan raskasta olla.
Ilmeisesti siis olet saanut ja saat niitä kehuja ja kannustusta, vai? Jos ne lakkaisi tai et olisi juuri koskaan niitä saanutkaan, niin tulisi niistä sinullekin tärkeitä.
No en. Ihan diagnosoidun vikapään kasvattamana ja samalla miehen mallilla katastrofaaliseen nuoruuden liittoon ajautuneena olen jäänyt hyvin molempia vaille. Sillä ei kuitenkaan enää tässä iässä ole merkitystä, hyvä elämä rakentuu jo muista asioista...ja jos niitä on vain yksi, se menee hukkaan murehtiessa kaikkea sitä, mitä ei ole saanut. Mä olen saanut tällaiset kortit, niillä voi joko pelata parhaansa mukaan tai surkutella omaa kohtaloaan. Rakkauskin löytyi, kun pääsin sopuun itseni kanssa, olen hyvä näin.
Sinulla ei siis ole ollut kavereita tai ystäviäkään tai työkavereita koskaan, joilta olisit saanut myönteistä palautetta (vaikka siten että he ylipäätään halusivat olla ystäviäsi tai ottaa sinut töihin) , ja silti aloit vain jossain vaiheessa ajattelemaan, että olet hyvä ja kiva, vaikka mitään ulkoisia todisteiteita kivuudestasi ei ollut, ja sitten löysit miehen? Siinä tapauksessa olet harvinaisuus.
Hold your horses. En ole sosiaalisesti ongelmainen. Minkä ikäiseksi olet päässyt ilmaan yhtään kaveria, opiskelukaveria, ystävää tai työpaikkaa?
Olen 37 v ja takana on useita keskeytyneitä opintoja (ei ammattia), parit potkut (ei työtä viimeiseen 8 vuoteen, sitä ennenkin vain kesätöitä) ja alle kolmikymppisenä pari tapailua alkkisten kanssa. Yksi ystävä oli joku vuosi sitten vielä mutta hän hankki elämän ilmeisesti. Että kylläpä minä olenkin niin ihana ja ainutlaatuisen upea, paitsi juu miesten, työnantajien tai muiden ihmisten mielestä!
Olet. Sinä olet sinä, omalla ainutlaatuisella persoonallasi ja historiallasi. Ei löydy toista samanlaista. Matka on ollut ilmeisen pitkä ja kivikkoinen, ja siitä huolimatta olet edelleen siinä, kokemuksia rikkaampana. Eivät ne kaikki ole hyviä, mutta ne huonotkin ovat opettavaisia, ja varmasti vältät joitakin karikkoja niillä tiedoilla, jotka sinulla on nyt. Jostakin syystä et kuitenkaan tunnu arvostavan itseäsi kuin sen kautta, mitä mieltä muut ovat sinusta. Se on vahinko, selvästi kipupiste ja asia, jolle voi (ja ehdottomasti kannattaa!) tehdä jotakin.
En oikeastaan ole arvostamatta itseäni, enemmänkin yksin ollessani olen todella tylsistynyt, kaipaan seuraa ja pääni humisee tyhjää, mutta toisaalta ihmisten parissa minulla ei myöskään ole mitään sanottavaa (ja päässä humisee tyhjää). Eikä kukaan halua hengailla ihmisen kanssa jolla ei ole mitään puhuttavaa, vaikka tämä miten arvostaisi itseään "sellaisena kuin on" eli tyhjyyttään humisevana.
Hyvä, tässä on lähtökohta. Et siis ole löytänyt kaltaistasi seuraa, sellaista jonka kanssa voi olla vapautuneesti, myös hiljaa tai antaa pään humista tyhjyyttä. Se huminakin voi olla samalla aaltopituudella. Minusta ihmissuhteissa laatu on ehdottomasti määrää tärkeämpi, joten yksi ihminen, jonka kanssa voi olla rennosti, on parempi kuin kymmenen sellaista, joiden seurassa joutuu pinnistelemään, jotta nämä viihtyisivät. Sellaisista suhteista en saa mitään, olen mieluummin ilman. Olen todella vahvasti introvertti, ehkä sinäkin?
Keski-ikäinenkin nainen voi olla kaunis. Miksi pitäisi olla itseään kovasti nuoremman näköinen? Kun keski-ikäinen nainen yrittämällä yrittää pukeutua nuorekkaasti, niin se ikä usein vaan korostuu ja joutuu usein muiden naurun kohteeksi. Sen sijaan kun keski-ikäinen nainen pukeutuu elegantisti ja ikäänsä soveltuvalla tavalla ja sen lisäksi vielä pitää itsestään huolta niin vau!
N24
OK, juu totta. Kyllä jokanen tarvitsee toista ihmistä, vaikka ois miten erakkoluonne (kuten minäkin). Ei sitä vaan yksin tässä maailmassa pärjää.