Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Aika varhain tajusin. Mutta edelleen tajuan jotain juttuja kuten eilen,, kun äitini yhtäkkiä sai minut kommentillaan heräämään siihen ettei ole itseään pitänyt koskaan aikuisena. Keskustelimme lemmikeistä (tyttäreni sai vastikää hamsterin) ja alkoi ivalliseen sävyyn puhua ettei hän ole ikinä hamsteria omistanut tai hoitanut. Hämmästyin ja totesin että kun olin lapsi (n.10v) meillä oli useampi hamsteri kotona. Siihen hän totesi että ne olivat SINUN hamstereita. Ällistyin, ja samalla ymmärsim että hän on edelleen jollain tapaa katkera minulle. Kum olin teini, hän oli katkera kun minulla oli ystäviä ja myöhemmin siitä että kävin basrissa. Itse olen baareista jo kadvanut ohi,mutta hän on jatkanyt teinielämää koko aikuisuuden. Jokainen juhlapyhä tai välillä vain uusi paita on syy vetää kännit pubissa.

Olen joutunut olemaan yksin vastuussa useista lemmikeistä ja jopa veljistä jotka olivat hyvin pieniä kun äiti oli yön pois. Olen kasvanut ylihuolehtivaksi ja äitini osaa edelleen saada minut tuntemaan häpeää siitä että hänellä ei ole jotakin. Asuu kuitenkin minun omistamassa vuokra-asunnossa. Kärsin kiltin tytön syndroomasta. Toisaalta parisuhteessa saan raivareita ja kullemma kontroloin. En tiedä mikä sitten olen.

Meillä oli näkyvästi erittäin hyvinvoiva perhe, oli monipuolista ruokaa, rakkautta, neuvoja elämälle, mutta ei tukea tunteiden käsittelylle. Pahin tukahduttaja oli oma isäni. Minulla on aina ollut hyvin ristiriitainen suhde häneen johtuen varmaan siitäkin että olin sisaruskolmikosta herkin... oli kamala tunne se kuinka isä näytti minulle pohjatonta rakkautta mutta sitten pahimmissa tapauksissa ihan hirveä kontrolloija ja raivoaja. Jos en toiminut kuten hän toivoi, hänellä kiehahti, huusi ja vartin päästä tuli katuen ja anteeksipyydellen halailemaan vaikken ollut päässyt vielä yli siitä pelosta ja hämmennyksestä mitä hän minulle aiheutti.

Nämä tilanteen aiheuttivat minulle turvattomuudentunteen ja ns. kiltin tytön syndrooman, teininä eristäydyin muista ihmisistä koska pelkäsin heidän reaktiotaan. Kesti kauan että uskaltauduin tutustumaan uusiin ihmisiin koska pelkäsin että jouduin kuitenkin pettymään, mitä jos joku kuitenkin jättää minut tai jollain lailla vahingoittaa minua... jne. itsetuntoni oli hirveän huono, ja nyt aikuisena edelleenkin sisäinen ääneni on ankara ja arvosteleva.

Kaikkien sisarusteni, ja itseni mukaan lukien, vaikea oireilu. Elämä on pelkkää selviytymistä. Se sai tajuamaan, että jotain on ollut pahasti pielessä. Oireilemme sosiaalisten tilanteiden pelolla, narsismilla, masennuksella, ahdistuksella, riippuvuuksilla, itsetuhoisuudella.

Isä oli tuurijuoppo. Jouduin pakenemaan äidin kanssa jos ja kun isä alkoi riidellä ja uhkailla. Äiti suoritti äitinä oloa mutta ei ikinä halannut enkä tuntenut oloani rakastetuksi. Ei pitänyt koskaan sylissä. Minusta on tullut sivusta seuraaja, näkymätön, tyyliin etten vaan ole vaivaksi. Avioliittoni on kohtalainen. Olen halannut paljon lapsiani ja kertonut että rakastan heitä. Myös lapsenlapsiani olen halannut ja pitänyt sylissä, tehnyt sitä mistä itse jäi paitsi. Se on tuntunut itsestäni ihanalta. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä useammin nuo lapsuuden traumat tulevat mieleen. Voimia kaikille ja kaikkea hyvää! Pärjäillään!

Meidän perheessä ei ollut väkivaltaa, mutta jo pienenä ihmettelin miten eristyneitä vanhempani olivat muista ihmisistä. Molemmilla 8 sisarusta, mutta meillä ei juurikaan ollut mitään sosiaalista elämää. Tuntui että varsinkin isäni vihasi ihmisiä joista ei ollut hänelle mitään konkreettista hyötyä. Syntymäpäiväni viettokin oli ongelma, koska hän vihasi äitini sukulaisia jostain syystä. Olin 6-7 vuotias kun hän ei enää osallistunut syntymäpäivieni viettoon. En lapsena tajunnut tätä vihamielisyyttä, koska se oli kaikki mitä itse tiesin. Ekan kerran siis tajusin mitä outoa oli perheessä kun syntymäpäiväni vietosta tehtiin ongelma. Varmaan omilleni muutettuaan 18-vuotiaana tajusin, että isäni vain vihaa kaikkia naisia. Onhan se näin naisena mielenkiintoista tajuta.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei ollut väkivaltaa, mutta jo pienenä ihmettelin miten eristyneitä vanhempani olivat muista ihmisistä. Molemmilla 8 sisarusta, mutta meillä ei juurikaan ollut mitään sosiaalista elämää. Tuntui että varsinkin isäni vihasi ihmisiä joista ei ollut hänelle mitään konkreettista hyötyä. Syntymäpäiväni viettokin oli ongelma, koska hän vihasi äitini sukulaisia jostain syystä. Olin 6-7 vuotias kun hän ei enää osallistunut syntymäpäivieni viettoon. En lapsena tajunnut tätä vihamielisyyttä, koska se oli kaikki mitä itse tiesin. Ekan kerran siis tajusin mitä outoa oli perheessä kun syntymäpäiväni vietosta tehtiin ongelma. Varmaan omilleni muutettuaan 18-vuotiaana tajusin, että isäni vain vihaa kaikkia naisia. Onhan se näin naisena mielenkiintoista tajuta.

Olikohan kunnollisia miessuhteitakaan, ja onko miehistä usein kovasti hyötyä toisilleen, jos nyt kehtaavat vähän hyppyyttää?

Vasta aikuisena. Ajateltiin, että kaikkien perheiden ongelmat on piilossa omien seinien sisällä niin kuin meillä. Ja vanhempien alkoholinkäyttö ei ollut sellaista, että ne olisi ns. rapajuoppoja, epähygieenisiä örveltäjiä, vaan ulos mentäessä ihan kuin kuka tahansa muukin. Jotenkin koko totuus oli myös meiltä lapsilta ollut piilossa, asioita tuli ilmi vasta yli kolmekymppisenä. Silloin vasta myös alkoi tajuamaan, kuinka meidän lapsuus oli meihin vaikuttanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessä ei ollut väkivaltaa, mutta jo pienenä ihmettelin miten eristyneitä vanhempani olivat muista ihmisistä. Molemmilla 8 sisarusta, mutta meillä ei juurikaan ollut mitään sosiaalista elämää. Tuntui että varsinkin isäni vihasi ihmisiä joista ei ollut hänelle mitään konkreettista hyötyä. Syntymäpäiväni viettokin oli ongelma, koska hän vihasi äitini sukulaisia jostain syystä. Olin 6-7 vuotias kun hän ei enää osallistunut syntymäpäivieni viettoon. En lapsena tajunnut tätä vihamielisyyttä, koska se oli kaikki mitä itse tiesin. Ekan kerran siis tajusin mitä outoa oli perheessä kun syntymäpäiväni vietosta tehtiin ongelma. Varmaan omilleni muutettuaan 18-vuotiaana tajusin, että isäni vain vihaa kaikkia naisia. Onhan se näin naisena mielenkiintoista tajuta.

Olikohan kunnollisia miessuhteitakaan, ja onko miehistä usein kovasti hyötyä toisilleen, jos nyt kehtaavat vähän hyppyyttää?

Ei oikeastaan. Jokaisessa ihmiskontaktissa tuntui olevan vaatimuksena joku hyöty. Kiinnitin vain enemmän huomiota hänen ja hänen siskojen suhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Entä mitä sinä peittelet, muttet uskalla kohdata ja siksi kieltäisit sen toisiltakin?

Tajusin kun sain seurata luokkakaverini kodissa heidän perhe-elämäänsä, näin kaikkea sitä mistä haaveilin!

Muiden lapset ei ollutkaan arkoja ja saivat jopa viikkorahaa, sekä saivat käyttää lapsilisiä kaikkeen kivaan. 

Vierailija kirjoitti:

No huhhuh, on kyllä oikea sarjauhriutujien unelmaketju!

Vinkki: katsokaas joskus peiliin ja sitten korvienne väliin.

Pysähtykää miettimään.

Tämä kommentoija on ainoastaan tyhmä ja käsityskyvyltään kykenemätön ymmärtämään yhtään mitään.

Ei ole uhriutumista kertoa omasta karseasta lapsuudesta. Onko uhriutumista kertoa että oma isä raiskasi oman lapsensa?

Tämä ketju ei ole sinulle tarkoitettu. Mene muualle aivopierujesi kanssa. Ketään ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Tän kommentin huomioarvo on puhdas nolla.

Mieheni oli aivan kummissaan kun vieraillessamme perheeni luona halataan aina tullessa ja lähtiessä, sekä sanotaan että "Olette rakkaita ja tärkeitä!" Mieheni sanoi ettei ole koskaan kuullut äitinsä tai muiden perheenjäsenten suusta vastaavaa eivätkä he koskaan halaa. Olin niin surullinen hänen puolestaan, että aloin itkeä. Mieheni on nyt tottunut siihen että häntäkin halataan ja tervehditään lämpimästi, ja minusta on ihanaa nähdä hänet onnellisena perheeni kanssa! <3

Näennäisesti kaikki hyvin oli myös kuten joillakin ketjussa täällä oli ruokaa,vaatteet,lelut,ulkomaanmatkat mutta tunteita ei näytetty eikä saanut näyttää jos itki piti se tehdä salassa tai vanhemmat vaivaantui ja jompikumpi saattoi tiuskaista monesti että älä nyt itke/ole jo hiljaa tms. Koskaan ei kanskaan halattu tai annettu olettaa että olisi arvokas,tärkeä, moitittiin kyllä jos teki tai sanoi väärin ei kuitenkaan siis kuitenkaan huudettu,karjattu tms ei ollut väkivaltaa mutta tietynlaista tunnekylmyyttä ja omista asioista ei puhuttu esim kun mulla alkoi 14 vuotiaana menkat en uskaltanut sanoa äidille tai jos koulussa joku kiusasi ja jahtasi en sanonut vanhemmille mitään kokoajan piti käyttäytyä hyvin,pienempänä leikkiessäkin neutraalisti kommenttiin ettei saa kiljua tai pitää kovaa ääntä. Opin varhain olemaan näyttämättä tunteita. Aikuisena vasta yli 30 vuotiaana havahduin siihen että Hei jos on paha olo itke,jos suututtaa suutu jne. En itse kuitenkaan kiusannut ketään olin aivan ylikiltti ja ujo.

Jatkoa 1995: luokkakaverit aina ihasteli meidän hienoa 3 kerroksista omakotitaloa ja uusia autoja joita oli 2,oli uusimmat lelut merkkivaatteet yms mut mielummin olisin antanut ne pois jos olisi kerrankin vanhemmat sanoneet että rakastavat meitä lapsia ja olemme tärkeitä,noista lauseista olisin luopunut yksiön kokoisesta omasta huoneesta ( 30 neliötä) uusista vaatteista yms tavarasta.

1996: ja niin tajusin jo lapsena 5-6 vuotiaana ehkä että ei olla normaali perhe,kavereiden vanhemmat kehuivat ja halasivat omia lapsiaan ja selvää kiintymystä minusta se oli outoa koska itse en ollut tottunut kotonani moiseen ja ajattelin lapsena että ei noin kuulu olla mut

teini iässä sit ajattelin että kyllä vaan noin kuuluikin olla miksi meillä ei kehuta,halata tai jutella esim läksyistä tai edes säästä.

Ensimmäinen muistoni on kun isä lyö itkevää äitiäni, kyllä sellaisessa ympäristössä taitaa nopeasti tajuta että näin ei ole hyvä. Ei meilläkään mitään halailtu tai lässytetty mitään rakastamisia, muistan kuinka äiti ei pitänyt kun halasin häntä kun olin varmaan jotain 5v. En muista että olisin koskaan halunnut halata isääni. Köyhääkin oli, koulussa pilkattiin kun käytin aina muutamia samoja vaatteita ja rumia (mahdollisimman halpoja) silmälaseja. 

Kai jollain tavalla on tabunnut, että ei tiettyjen asioiden pitäisi tapahtua normaalissa perheessä (mm se että heitetään koko päiväksi pihalle ja sanotaan ettei saa tulla kotiin koska olin inuroinut "huonosti", olin tällöin ehkä 10 vuotias). Mutta monia muita asioita piti normaaleina, ehkä jälkikäteen jopa hauskoina tarinoina. Veljeni kasvoivat samassa ympäristössä, joten heillekin se oli normaalia ja myös parhaan ystäväni kotona oli omat ongelmansa. Vasta kun tapasin kumppanini, joka on vakaasta perheestä, ja kerroin hänelle hassuja lapsuuden muistojani niin tajusin monien asioiden olevan epänornaaleja. Lähinnä siksi, että hän näytti järkyttyneeltä ja sanoi erään keskustelun päätteeksi, että olenko pohtinut sitä vaihtoehtoa, että mulla on traumoja lapsuudestani. Esimerkiksi se, että isä suutuspäissään lähtee kännäämään ja etsimme hänen mahdollisesti ojaan sammunutta ruhoaan ympäri kyliä, se että saatettiin pitää useiden viikkojen täysmykkäkouluja, suuttuessa saatettiin jättää viemättä treeneihin tai kouluun, pakotettiin kipeänä kuumeessa kouluun ja suututtiin kun palattiin kesken päivän kotiin, se että valehdeltiin ja muunnettiin aina tapahtuneet lapsen syyksi ja se että jos itki, niin sai rangaistuksen, olivat kaikki mielestäni normaaleja asioita, kunnes tajusin etteivät ehkä olekaan.

Ala-asteella kun kaverini isä kehui häntä ja he halasivat, minun isäni inhosi kosketusta muistan ainoastaan yhden kerran 8 vuotiaana istuneeni isän sylissä kun aiheutin vahingossa siskolleni haavan päähän ja joutui sen takia lääkäriin. Isä lohdutti sen yhden ainoan kerran kertomalla omasta mokastaan lapsuudessa. Muiden isät ei myöskään karjuneet kurkku suorana tai paiskoneet tavaroita suutuspäissään, monesti suuttui äitille ja piti mykkäkoulua ja sitten tiuski vaan jos äiti yritti kysellä haluaako syödä tms. Siinä sitten lapsena todisti monta asiaa joista osa pyyhkiytynyt mielestä. Varhain myös tajusin että pelolla hallinnut uhkaili ties millä jopa omalla itsemurhallaan jotta äiti olisi paniikissa kokoajan. Kotona olo oli aina varpaalla oloa ja piti tunnustella ns ilmapiiriä, vietin kesät suurimmaksi osaksi ulkona ja mummin luona.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No huhhuh, on kyllä oikea sarjauhriutujien unelmaketju!

Vinkki: katsokaas joskus peiliin ja sitten korvienne väliin.

Pysähtykää miettimään.

Tämä kommentoija on ainoastaan tyhmä ja käsityskyvyltään kykenemätön ymmärtämään yhtään mitään.

Ei ole uhriutumista kertoa omasta karseasta lapsuudesta. Onko uhriutumista kertoa että oma isä raiskasi oman lapsensa?

Tämä ketju ei ole sinulle tarkoitettu. Mene muualle aivopierujesi kanssa. Ketään ei kiinnosta sinun mielipiteesi. Tän kommentin huomioarvo on puhdas nolla.

Huomioarvo. Siinä se tämän porukan / ketjun avainsana tulikin!