Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Mieheni oli aivan kummissaan kun vieraillessamme perheeni luona halataan aina tullessa ja lähtiessä, sekä sanotaan että "Olette rakkaita ja tärkeitä!" Mieheni sanoi ettei ole koskaan kuullut äitinsä tai muiden perheenjäsenten suusta vastaavaa eivätkä he koskaan halaa. Olin niin surullinen hänen puolestaan, että aloin itkeä. Mieheni on nyt tottunut siihen että häntäkin halataan ja tervehditään lämpimästi, ja minusta on ihanaa nähdä hänet onnellisena perheeni kanssa! <3

Minun lapsuuden kodissa ei edes koskettu toisiamme saati jotakin ihmeellistä halaamista- mitä se on! Varma olen myös siitä, että sama meininki oli vanhempieni kodissa.

Omassa kodissani jo halasin lapsiani ja pidin sylissäni, vaikka vaikeaa oli oppia se tapa.

Mieheni hoivasi minua halimalla ja vetämällä lähelleen, että se tuntui ja tuntuu ihanalle!

Olen kuopus. Jäin itse lapsettomaksi, miehettömäksi, ja kavereita ollut hyvin vähän. Kaikki ongelmat olen joutunut itse ratkaisemaan LAPSENA Ja niin se menee tänä päivänäkin aikuisena. Asun yksin mökissäni. Käyn kuitenkin töissä.

Aina piti olla parempi kuin muut. Itseä ei saanut koskaan verrata itseä huonompaan.

Kotona käyville vieraille oltiin itse hyväsydäminen lämmin aurinko. Kun ovi kävi, alkoi vieraiden haukkuminen ja arvostelu.

Silloin kun tarvitsi tukea, sitä ei saanut. Kun piti opetella itsenäisesti tekemään asioita, silloin puututtiin yksityiskohtaisesti kaikkeen.

Ymmärsin siinä vaiheessa, kun oma isä kuoli ja kuoleman jälkeen sain tietää, että sisareni oli anastanut hyvin merkittävän summan häneltä rahaa, jonka isäni oli uskonut hänelle säilytykseen. Kaikki tunneyhteydet ja luottamus kuoli, kun sain tietää, että äitini oli tiennyt anastushetkellä asiasta, mutta ei ollut katsonut aiheelliseksi informoida minua. Eli luottamussuhde katkesi kuin seinään. Todellinen arvoni omassa perheessä avautui tämän yhtälön kautta, eli ymmärsin, että minulla ei ole siinä yhtälössä arvoa. Tämän jälkeen ymmärsin, miten lapsuuden perhedynamiikassa oli ollut perustavanlaatuisia ja peruuttamattomia ongelmia.

Asuin parikymmentä vuotta noin 300 km päässä lapsuudenperheestä. Kouluttauduin poikkeuksellisen korkealle ja voi olla, että se on aiheuttanut tiettyä katkeruutta. 

Vierailija wrote:

Vierailija kirjoitti:

Mieheni oli aivan kummissaan kun vieraillessamme perheeni luona halataan aina tullessa ja lähtiessä, sekä sanotaan että "Olette rakkaita ja tärkeitä!" Mieheni sanoi ettei ole koskaan kuullut äitinsä tai muiden perheenjäsenten suusta vastaavaa eivätkä he koskaan halaa. Olin niin surullinen hänen puolestaan, että aloin itkeä. Mieheni on nyt tottunut siihen että häntäkin halataan ja tervehditään lämpimästi, ja minusta on ihanaa nähdä hänet onnellisena perheeni kanssa! <3

 

Minun lapsuuden kodissa ei edes koskettu toisiamme saati jotakin ihmeellistä halaamista- mitä se on! Varma olen myös siitä, että sama meininki oli vanhempieni kodissa.

Omassa kodissani jo halasin lapsiani ja pidin sylissäni, vaikka vaikeaa oli oppia se tapa.

Mieheni hoivasi minua halimalla ja vetämällä lähelleen, että se tuntui ja tuntuu ihanalle!

Vähän samaa oli meillä mutta syntymäpäivänä hakattiin ja jouluna, muuten ei. Mutta sitten kun tuli murrosikä ja rintani alkoi kasvaa niin isä ei enään halannut. "No sulla on nyt nuo rinnat" sanoi ja taputti siitä eteenpäin olkapäähän. Halaamisesta oli tehty hänen perheessä jotain likaista, vain pikkulapsia halatttiin.

Joskus ala-asteella vähän ihmettelin, kun kaveri säikähti huutoa ja sanoi ettei niillä koskaan huudeta. Aloin huomata, että kaverit ei olleet niin kovaäänisiä eivätkä puhuneet yhtä rumasti, mutta olivat avoimempia eivätkä menneet lukkoon jos opettaja kysyi jotain/joku poika puhui niille. Ainoa tapa jolla pystyin puhumaan muille kuin läheisimmille kavereille oli vittuilevaa noloa roolin vetämistä. Kavereita myös autettiin läksyissä, joku katsoi että ne oli tehty. Multa vaadittiin täyttä kymppiä, oletettiin että olisin muita parempi, mutta apu oli huutamista niin että itkin pöydän alla tai omien kouluaikojen muistelua.

Kun kiusattiin, se oli aina mun vika, etenkin jos kiusaaja oli poika ja tietyn ihmisen lapsi. Kerran väitin äidille yhden tytön kiusaavan mua, koska äitini jostain syystä vihasi sen äitiä ja tiesin äitini reagoivan - meinasi kirjoittaa tunnistettavan jutun paikallislehteen, mutta onneksi jäi tekemättä.

Huorittelua, läskiksi haukkumista, nykyään seksuaaliseksi ahdisteluksi määriteltävää puhetta, isommille lapsille oman vallan näyttöä hakkaamalla 5-vuotiasta koko perheen katsellessa, helvetinmoinen huuto kun kehtasin paskataudissa jättää koulupäivän kesken, ei harrastuksia, kaveritkin oli häiriötekijöitä, kännissä synttäreillä, paskanpuhumista, kavereiden haukkumista, muiden lasten ihailua ja jatkuvaa vertailua, toinen pelotteli kissantappamisella ja toinen jättävänsä meidät, päiväkirjojen lukemista plus levittelyä, liian isot, rumat, rikkinäiset vaatteet ettei kukaan ulkonäön takia olisi ja olinhan tietysti niin isokokoinen, aikuisena paskakaivona ja terapeuttina äidille ja siskolle. Vasta kun tapasin mieheni, en ollut tässä maailmassa vain muita varten. Minut tehtiin vanhempiani ja sisariani varten ja kun nuorena aloin oireilla, olihan se koko perheelle nöyryyttävä katastrofi, samoihin aikoihin kun haudoin itsemurhaa äiti oli huolissaan, että joku saisi tietää minun käyvän nuorisopsykiatrian polilla juttelemassa. En muista minkä valheen käski kertoa, jos tämä Joku olisi minun nähnyt sinne menevän.

En ole täysin vieläkään perillä mikä kaikki oli vialla. Pääsin vähällä, sillä olen pystynyt hankkimaan tutkinnon ja tekemään jonkin verran töitä sekä minulla on ihana perhe. Yritän toimia eri tavoin kuin vanhempani ja luulen, että olen päässyt yli niistä käytösmalleista jotka lapsuudessa iskostuivat minuun. Missään tekemisissä en ole niiden kanssa ketkä lapsuudenperheestäni on jäljellä, epämääräinen paha olo mikä heidän kanssaan oli on hellittämässä, muistoja tulee usein ja aivot käsittelee ehkä liikaa näitä menneitä juttuja. 

Kunpa jokainen ahdistunut, oireileva, itsensä huonoksi tunteva lapsi tai nuori saisi tietää, ettei hän ole se ongelma ja saisi apua. 

Vierailija wrote:

Joskus ala-asteella vähän ihmettelin, kun kaveri säikähti huutoa ja sanoi ettei niillä koskaan huudeta. Aloin huomata, että kaverit ei olleet niin kovaäänisiä eivätkä puhuneet yhtä rumasti, mutta olivat avoimempia eivätkä menneet lukkoon jos opettaja kysyi jotain/joku poika puhui niille. Ainoa tapa jolla pystyin puhumaan muille kuin läheisimmille kavereille oli vittuilevaa noloa roolin vetämistä. Kavereita myös autettiin läksyissä, joku katsoi että ne oli tehty. Multa vaadittiin täyttä kymppiä, oletettiin että olisin muita parempi, mutta apu oli huutamista niin että itkin pöydän alla tai omien kouluaikojen muistelua.

Kun kiusattiin, se oli aina mun vika, etenkin jos kiusaaja oli poika ja tietyn ihmisen lapsi. Kerran väitin äidille yhden tytön kiusaavan mua, koska äitini jostain syystä vihasi sen äitiä ja tiesin äitini reagoivan - meinasi kirjoittaa tunnistettavan jutun paikallislehteen, mutta onneksi jäi tekemättä.

Huorittel

Hyi kamala.  Sulla ollut tosi rankkaa, paljon voimia , sydän. Yksi lause osui silmään, äitisi suojeli omaa selustaansa kun sulla oli todella paha olla. Mun äiti teki myös saman kun jouduin psykiatriaselle osastolle 12 v , itsemurha yrityksen takia  , ei tullut katsomaan  etten saa huomiota ja kun mut huostaanotettiin niin sanoi mieti mitä nyt muut ajattelee minusta! 

Toimittaja kaivanut vanhan jutun, hahhaahah

Vierailija wrote:

Toimittaja kaivanut vanhan jutun, hahhaahah

No just. Jos yhtään kiinnostaa niin oon työkyvyttömyyseläkkellä oleva vakavasti mt ongelmainen ollut jo lapsesta asti ja ravaan osaston ja kodin väliä mutta ehkä musta sit joskus tulee se toimittaja  mutta toisaalta saat olla mitä vaan osastolla, on täälä niitäkin ketkä ajaa taksia tai bussia vaikka ei oo oikeesti päässyt edes ulos moneen kuukauteen ilman ohjaajaa :D 

Ap

Aloin miettimään että miksi minulla ei ole minkäänlaista kiinnostusta lisääntyä, ja se johtuu varmaan siitä että omassa lapsuudessa ei koskaan saanut omaa rauhaa. Ajatuskin perheestä uuvuttaa kun kotielämä lapsuudessa oli niin stressaavaa.

En ehdi kirjoittaa koko tarinaani ennen kuin palsta menee tältä päivältä kiinni, mutta monia samaistuttavia tarinoita olen lukenut. Tsemppiä kaikille omista ikävistä kokemuksistaan kirjoittaneille.

Asia, josta halusin kysyä vielä illan lopuksi: onko kenelläkään muulla vaikeuksia hahmottaa itsensä muiden kautta? Olen huomannut meneväni täysin sanattomaksi, kun pitäisi esim. kuvailla itseään tai vaikkapa täyttää jotain höpökyselyä, jossa kysytään että "kuinka läheisesi/ystäväsi kuvailisivat sinua." En osaa sanoa ollenkaan. Tyydyn sitten kuvailemaan jotenkin tosi teennäisesti (jos työhaastattelussa siis kysytään, siinä on helppo vastata kun puhutaan kuitenkin enemmän suorituksista ja "työminästä".)



Olen myös krooninen alisuorittaja, sosiaalisesti etäinen ja välillä koen sellaista outoa "näkymättömyyttä." En ole tunnekylmä, mutta pidän visusti kaikki kyyneleet niin sanotusti itselläni ja tämä patojen kasvattaminen on myrkkyä mielelle. Ehkä joku päivä tästä vielä solmut aukeavat, ehkä eivät. 

Vierailija wrote:

Asia, josta halusin kysyä vielä illan lopuksi: onko kenelläkään muulla vaikeuksia hahmottaa itsensä muiden kautta? Olen huomannut meneväni täysin sanattomaksi, kun pitäisi esim. kuvailla itseään tai vaikkapa täyttää jotain höpökyselyä, jossa kysytään että "kuinka läheisesi/ystäväsi kuvailisivat sinua." En osaa sanoa ollenkaan. 

Aivan sama kokemus. Eli kysyttäessä en osaa oikein hahmottaa itseäni, kuvailla itseäni ulkopuoliselle. Tai jos yritän, vastaus kuullostaa itsenikin mielestä kankealta ja suoraan sanottuna oudolta. Noista tilanteista viisastuneena, olen ryhtynyt rakentamaan sopivaa vastausta siltä varalta, että joku kysyy minusta minulta itseltäni, jotta en kuulosta puusta pudonneelta.

Olen ihmetellyt ja miettinyt, tämä hahmottaminen on niin vaikeaa ja olen ymmärtänyt, että se on suoraan sidoksissa lapsuudenperheessäni vallinneeseen henkiseen kaltoinkohteluun. Lukemalla ja asiaan perehtymällä voit päästä käsiksi ongelmaan ja päästä tasapainoon itsesi ja asian kanssa. Tämän jälkeen tämä ongelma poistuu kuin itsestään. Minusta tuntuu, että niin kauan kuin tämä lukko tai trauma minkä lapsuudenperheen kaltoin kohtelu on aiheuttanut, on aktiivisena, niin yhtä kauan lapsuusperheen henkisesti väkivaltaisilla yksilöillä pidetään perheessä tietyt roolit ja etuasemat. Eli kun oman itseni ymmärtämisen kautta nämä henkilöt muuttuvat mielessäni yhdentekeviksi, niin tämä roolitus ja dynamiikka muuttuu ja asia tulee oikaistuksi. Näiden henkilöiden aiheuttama vahinko mitätöityy.

Vierailija wrote:

Vierailija kirjoitti:

Täällä sama combo kuin osalla ylikiltti alistettu äiti ja raivohullu arvaamaton isä joka hallitsi pelolla.

Meillä taas toistepäin. Arvaamaton epävakaa raivoaja äitinä ja alistettu isä. Periaatteessa molemmat pohjimmiltaan hyvin hyväntahtoisia, mutta äidin räjähtävä epävakaus oli lapsena (ja toisinaan yhä) hallitsevaa. Useiden tuntien tai koko vuorokauden raivareita ja mykkäkouluja saattoi tulla ihan naurettavista syistä. Ihan esim. väärästä äänensävystä, inhimillisestä unohduksesta tai pikkuvirheestä, tai siitä ettei riemusta kiljuen toivotettu tervetulleeksi takaisin parin päivän matkalta vaan oltiin normaalitilassa. Tai siitä, jos ei ollut reipas lapsi vaan ujo ja aikaansaamaton. Käyttäytyminen ei ollut kuitenkaan täysin johdonmukaista. Välillä saatettiin olla, että ei mikään haittaa. Välillä taas tuli järkyttävä raivo ja mykkäkoulu.

Itselläni on näin aikuisena suuria vaikeuksia luottaa kehenkään ja mihinkään, ja olen naispuolisena tuntenut hankaluutta ja vaivautuneisuutta olla erityisesti naisten seurassa. Tunnen kalvavaa epäluottamusta etenkin naispuolisia kohtaan, vaikka nämä olisivatkin mukavan oloisia. Pari kertaa olen alkanut itkeä ollessani naislääkärin hoidettavana.

Äitisi kuulostaa ihan minulta ja sinä lapseltani, en tiedä miten pyytäisin anteeksi...

Huh, mikä ketju. Kiitos kaikille jakamisesta! Itse tajusin jo lapsena, että meillä oli kotona erilaista, mutta niin kuin monella täällä, viimeinen kirkastuminen tuli tullessani itse äidiksi. Mielessä pyöri vain mitä ihmettä vanhempani ovat ajatelleet. 

 

Meillä ei eletty perheenä ollenkaan eikä tehty yhdessä asioita. Koti oli vain paikka, josta singahdettiin omille teille. En muista, että olisimme koskaan syöneet illallista pöydän ääressä yhdessä. Eikä meillä ollut koskaan lämmintä ruokaa. Iltaruokani oli paahtoleipä tai jugurtti. Ala-asteen terveydenhoitaja oli huolissaan alhaisesta painostani ja kyseli saanko kotona riittävästi ruokaa. Vastasin, että saan, mutta jos olisin kertonut illallisen olevan vadelmajugurtti, asia tuskin olisi jäänyt siihen. Luin vanhasta päiväkirjastani kuinka olin noin 9-vuotiaana ennen kesälomaa ollut huolissani kesäloman ajan ruokailuista, kun kouluruokaa ei ollut tarjolla. Olin listannut saavani lämpimän ruoan ainakin neljänä viikkona, kun olin menossa leirille ja mummolle. Ihan uskomatonta. Ja tämä ihan 90-luvulla keskiluokkaisessa perheessä, ei minään pula-aikana.

 

Kesälomilla ja kouluaikoina olimme pitkiä aikoja veljen kanssa kaksin. Laitoimme sokeria ja voita leivän päälle ja katselimme kauhuelokuvia päivät pitkät. Olin alle 10-vuotias. Ylipäätään yksin ja itse piti monet asiat organisoida, jos halusi. Oli kyse sitten harrastuksen aloittamisesta, lääkäriin menosta tai ruokailusta. Yksi kipeimmistä muistoista oli kun järjestin itse itselleni kaverisynttärit 8-vuotiaana. En osannut leipoa niin ostin vain paketillisen vaniljajäätelöä omilla rahoilla.

Isä petti äitiä lukuisten naisten kanssa ja lopulta vanhempani erosivatkin. Jotain seksilehtiä lojui aina siellä täällä isän jäljiltä, mikä tuntui ällöttävältä. Äiti ei osannut suhtautua murrosikääni ja kommentoi rintojeni kasvua tissien pamahtamisena ja kuukautisten alkua jonain veririittinä.

 

Kaikki tuo näkyy minussa nykyisin huonona stressinsietokykynä. En kestä jos ihmiset tukeutuvat minuun tai minun pitää olla joka asian priimusmoottorina. Käytin venymiskapasiteettini loppuun jo lapsena. Olen kuitenkin ihan kohtalaisen hyvin pärjännyt, naimisissa, perhettä ja ihan kiva työ, mutta kyllä nämä asiat pyörivät mielessä.

Kaikesta huolimatta minulla on myös hyviä muistoja: minua on pidetty sylissä ja halattu. Isä hieroi kipeitä jalkojani ja äiti sanoi monesti rskastavansa minua. Molemmat ovat myös myöhemmin pyytäneet anteeksi heikkoa vanhemmuuttaan. Isältä perin luontorakkauden ja kiinnostuksen liikuntaan ja äidiltä kiinnostuksen heikompiosaisten auttamiseen ja kirjallisuuteen.

 

Tiedostan myös, että he ponnistivat surkeista lähtökohdista. Äitini äiti oli tässäkin ketjussa kuvailtujen kylmien narsistitien kaltainen rikas sekopää, joka sai kaikki lapsensa aivan sekaisin. Isälläni omat haasteensa. Silti parempaan olisi pitänyt pystyä ja itselläni tavoitteena aivan erilainen vanhemmuus, jossa olen lasten elämässä läsnä ja turvana.

 

Silti en osaa ajatella, että lapsuuteni olisi ollut täysin huono ja vanhempani onnistuivat myös joissain asioissa. He olivat vain täysin kykenemättömiä sellaisen perjearjen pyöritykseen mitä lapsiperheessä olisi vaadittu ja omien ongelmiensa lamaannuttamia, mutteivät varsinaisesti pahoja ihmisiä. Onko muilla tällaista että näkee myös jotain hyvää vaikka isosti on monet asiat myös sössitty?

Up

Huono lapsuus on yksinäisin trauma. Hyvän ystäväni, jolla on ollut turvallinen ja onnellinen lapsuus ja ihanat vanhemmat, kertoi jokin aika sitten, että hänen kohta kahdeksankymppisellä isällään on syöpä. Hän on saanut valtavasti tukea ja empatiaa osakseen tämän kerrottuaan. En tarkoita, ettei hän ansaitsisi tukea, mutta tuli mieleen että voi miten olisin mieluummin ottanut hänen turvallisen lapsuutensa ja hyvät vanhempansa, vaikka kahdeksankymppisenä toinen saisikin syövän kuin elämänmittaisen rimpuilun ja ahdistuksen surkeiden vanhempien lapsena. Tätä ei kukaan oikein edes ymmärrä saati halua tukea, koska aihe on täysi tabu.

Heh just kuuntelin jotain ennustajaa, että täällä on sinulle viesti joltain, joka on tukenut sinua elämässäsi paljon ja olet aina voinut luottaa häneen. Naureskelin, että jaha, no se on varmaan vain minä itse sitten. Minulla ei ole ollut oikeastaan koskaan ketään joka todella olisi tukenut minua. Mieheeni voin luottaa ja hän on ollut rinnallani mutta aika yksin olen saanut pärjätä elämässäni :( Jotenkin kylmäävää joskus oikein havahtua tuohon kuinka yksin olen ollut.

Joskus opiskeluaikana yksi opiskelu kaveri ihmetteli, että miten olin voinut matkustaa yksin ulkomaille. Ja itse olin, että miten niin? Yksin olen aina ollut. Ja tulen olemaankin. Tosin minulla on nyt perhe, mutta eipä ketään muuta, johon voisin täysin luottaa tai jolta saisin tukea.

Vanhempieni alkoholismi, väkivaltaisuus ja mielenterveysongelmat. Täytyy muistaa ettei tuohon aikaan menty terapiaan, vaan suku hoiti ongelmat pois silmistä. (40-50-luvulla syntyneet he). Ja mistään ei saanut puhua, tunteita ei saanut näyttää, oli heitteillejättöä ja kaltoinkohtelua. Tajusin jo lapsena että meillä oli hyvin erilaista kuin muilla (tämä 80-luvulla). 



Toinen kuollut, elossa olevalta vieläkään ei saa oikein tukea tai apua, jätetään yksin jos jotain pahaa sattuu, hän on myös manipuloinut siskoani ja antanut tälle henkistä väkivaltaa (minua yritti myös, mutta näin siitä läpi). 



Olen aina ihmeissäni siitä, että toisilla on mummola tai pappala, ja että heillä vanhemmat auttavat ja tukevat ja ovat lämpimiä. Itse olen keski-ikäinen ja on ollut erittäin vaikeaa rikkoa ylisukupolvisia traumoja. 

Moni huonon lapsuuden kokenut on kertonut ketjussa itse katkaisseensa ylisukupolvisen traumakierteen ja nostan siitä todella hattua. Itse olen kokenut sen lopulta aika vaikeaksi monestakin syystä. Ensinnäkin puuttuvat ne kokemukset ja esimerkit jotka hyvän lapsuuden kokeneilla tulee ns selkäytimestä. Toki olen nähnyt myös hyvin toimivia perheitä, mutta etenkin painetilanteissa ne helposti jäävät mielestä. Toiseksi minulla ei ole omille lapsille tarjota lämmintä sukua - omat vanhempani ovat hulluja alkoholisteja kuin myös isovanhempani. Sisarukset katkaisseet välit koko sukuun. Toki hyvä ydinperhe on jo paljon, mutta kyllä hyvä lapsuus tulee myös hyvästä yhteisöstä ympärillä. Kolmanneksi, siinä missä hyvien perheiden lapset saavat paljon tukea vanhemmiltaan, itse saan kännisoittoja ja itsemurhauhkauksia. Eli omien vanhempien vaikutus ei ole vain nolla vaan negatiivinen ja he vievät voimia. Välit olen monta kertaa katkaissut, mutta aina kaivavat jostain yhteystietoni. Toki miehen kautta tulee jotain hyvää esimerkkiä, mutta todella nostan hattua teille jotka sanotte katkaisseenne kierteen. Yritän kyllä ainakin parhaani!