Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Se kun esim. siivouspäivä meillä oli kutakuinkin aina tällainen. Silloin alkoi todenteolla miettiä että onkohan kaikki ihan hyvin 🙁
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä äiti myös valehtelee.
Kuulin kun äitini puhui naapurille että mulla on syöpä. Ei totta. Pelotti hirveästi.
Hänellä itsellä on syöpä. Isä oli peloissaan. Tämäkään ei totta.
Vuosia sitten oli vuosi elinaikaa. Ei totta tosiaan.
Näitä riittää.
Vierailija kirjoitti:
Meillä äiti myös valehtelee.
Kuulin kun äitini puhui naapurille että mulla on syöpä. Ei totta. Pelotti hirveästi.
Hänellä itsellä on syöpä. Isä oli peloissaan. Tämäkään ei totta.
Vuosia sitten oli vuosi elinaikaa. Ei totta tosiaan.
Näitä riittää.
En saa olla vanhaan tätiini yhteydessä kun v. 1940 oli tapahtunut joku juttu josta syystä ei saa pitää yhteyttä!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joistain kommenteista tulee kyllä vähän ontto olo näin vanhempanakin. Kyllä minä olen sisustanut lasteni huoneet enkä ole osannut pitää sitä mitenkään pahana asiana. Toki heillä on siellä omat tavaransa kuten haluavat (yleensä pitkin lattioita), ja olen kysynyt, sopiiko lapselle siniset verhot vai haluaako muun väriset, mutta aika pitkälle on ollut vanhempien päätös, miten sisustetaan.
Samoin olen lähtenyt siitä, että koulun valinnaisaineet ovat enimmältä osin vanhempien päätös. Taas on kysytty mielipidettä, ja joku valinta on ollut oma (liikka vai kuvis esim), mutta kielet on äiti päättänyt, ja paljon saa tapahtua ennen kuin lukiolaisillani on lyhyttä matematiikkaa.
Meillä on hyvät välit ja lapset kertovat paljon asioitaan ja ylipäätään juttelevat, halaavat ja tulevat seuraan. Silti on tietysti mahdollista, että joku tuommoinen onkin jälkeenpäin ajateltuna heidän mielestään kamala vääryys.
Oletko narsisti, joka uskoo olevansa ylivertaisen älykäs muihin verrattuna? Miksi et luota lapsiisi? Heidän on tärkeä oppia tekemään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä. Sekin on tärkeää, että opitaan ratkaisemaan ongelmia (tarvittaessa toisten tuella), jos jokin päätös paljastuu huonoksi. Nämä asiat kasvattavat tervettä itseluottamusta ja antavat eväitä hyvään aikuisuuteen. Et voi elää lastesi puolestasi. Se on heille erittäin haitallista pitkällä aikavälillä. Sinun on annettava heidän uskoa selviävänsä itse ja kerrottava, että olet heidän tukenaan silloin, jos he apua kaipaavat. Sinun ei pitäisi mestaroida toisten elämää, koska muuten päätöksentekokyky ja luottamus omiin valintoihin ei kehity.
Minulla oli hyvin kontrolloiva vanhempi, enkä vieläkään ole oppinut uskomaan siihen, että elämä kantaa. Pelkään virheitä kuin ruttoa enkä uskalla kokeilla uusia asioita. Pelkään, että kukaan ei ole apunani silloin, jos jokin menee pieleen. Tämä on aika onneton tapa elää eikä ole poistunut pitkällä psykoterapiallakaan.
Kontrolloiva vanhempi ei kasvata lapsistaan rohkeita menestyjiä, vaan heikkoitsetuntoisia ressukoita, jotka pelkäävät elämää.
Mun kontrolloiva äiti pelkää elämää, siksi hän kontrolloi.
Ei siis antanut kenenkään muun sisustaa, tai minun valita vaatteitani tai harrastuksiani. Hän esim päätti, että alan soittaa pianoa, ja ostatti minulla pianon. Ehkä se oli hänestä hienoa tai jotain. Pakkopullaa se oli, ja lopetin sen kun kaikki kurssit oli käyty. Sen jälkeen en ole siihen koskenut, koska mitään iloa se ei minulle ikinä tuottanut. Mitään hyötyä sen osaamisesta minulle ei ole ollut, koska ei vastentahtoinen taito kehity eikä pysy.
Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.
Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.
Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla ei oikein ollut kavereita teininä, joten ainoa perhe-elämä, jota näin, oli omassa kodissa. 20+ iässä tutustuin uudestaan erääseen lapsuuden kaveriin ja hänen kotiväkeensäkin lähemmin. Oli ihan ihmeellistä, miten erilainen maailma heidän kotonaan oli. Se lämpö ja turvallinen tunnelma.
Tietysti olin aiemminkin jo tajunnut, että kaikissa kodeissa ei voi olla yhtä kamalaa kuin lapsuudenkodissani, mutta jotenkin silloin vasta näin käytännössä sen, miten perheessä voidaan toimia. Oli se herättävä kokemus. Aiemmin olin terapiassakin ihan tosissani väittänyt, että lapsuuteni oli tavallinen. Eihän hoidosta tietenkään silloin ollut mitään apua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö ketään muuta v*tuta että paskavanhemmat eivät joudu mistään vastuuseen? Esim minua ja sisariani isä hakkasi satoja kertoja, ihan jatkuvasti ikävuosina 1-18. Nyt kiistää kaiken ja väittää että mitään ei ole tapahtunut, te lapset vasn ”muistatte väärin”. Kertaakaan eivät ole myöntäneet perseilyään, vaan aina kiistävät. ”Ei noun ole koskaan tapahtunut/en minä kyllä tuollaista muista/nyt vaan itse muistat väärin”.
Anteeksi ei ole pyydetty koskaan, mitään ei ole myönnetty koskaan ja itse asiassa syytetään lapsia siitä miten ”kiittämättömiä” ovat kyn eivät koko sjan soita tai käy kylässä.
Lisäksi ovat kehittäneet jonkun leikkitodellisuuden. En ikinä saanut mitään, siis leluja, harrastusvälineitä, viikkorahaa taikka muöhemmin opiskelijana tukea, ruokakasseja tai edes välittämistä. Nykyään vanhemmat sit marttyyrinarisee että ”kaikki on sullekin aina ostettu ja maksettu” ja ”saisit olla kiitollinen kun kaiken sulle valmiiksi teimme ja autoimme”. Nämä väitteet ja marttyyriulinat ovat tietenkin täyttä paskaa.
Mietin vaan sitä että uskooko ne _oikeasti_ itse tuohon sepittämäänsä valetodellisuuteen vai onko tuo vain joku psyyken keino haudata todelliset tapahtumat? Ikäänkuin siis uskotella itselleen että mitään lasten hakkaamista ei ikinä ollutkaan ja he tässä ovat aina olleet ensiluokkaiset hyvät vanhemmat?
Jos jonkin ison asian olen terapiassa oppinut, niin sen, että ihmisillä voi olla ihan järjettömän suuressa mittakaavassa sellaista käytöstä, jota eivät itse tunnista tai huomaa ollenkaan.
Eli sun vanhemmat voi ihan oikeasti uskoa tuohon omaan todellisuuteensa, ja mikään ei tule sitä heille muuttamaan. Se on sitten sun valinta haluatko olla yhteydessä tuollaisiin ihmisiin.
Omalla äidilläni on myös tosi voimakas vaihtoehtotodellisuus meidän lapsuudestamme. Onneksi on veli, jolta voi aina kysyä miten asiat oikeasti meni, ja me olemme näissä asioissa samaa mieltä.
Äitini on myös ihminen, joka valittaa jatkuvasti kaikesta ja vaatii ihan koko ajan palveluksia. Sitten saattaa itku silmässä avautua mulle siitä etten auta häntä jossain ihan idioottimaisessa asiassa jonka voi itsekin tehdä. kun " hän ei koskaan mistään valita, eikä koskaan mitään pyydä". Se on oikeasti ihan mind fuck kamaa, kun toinen on ihan tosissaan noissa asioissa, ja itse vaan katsoo silmät pyöreinä että ei voi olla todellista.
Nykyään kyllä jo sanon hänelle aina ihan suoraan mikä käy ja mikä ei, ja jos hän vaatii todistelua asioista "milloin muka olen pyytänyt jotain", niin mulla on aina kymmenen esimerkkiä valmiina. Ja nämä pyynnöt on siis sellaisia, että voinko käydä 30km päästä poistamassa lumet heidän autonsa katolta kun ovat reissussa, kas kun siellä parkkipaikalla ( jossa on n 15 muutakin lumeen peittynyttä autoa) käy rosvot kyttäämässä kenen autoa ei käytetä, ja siitä sitten päättelevät ketkä eivät ole kotona, ja sitten käyvät ryöstämässä heidän kerrostaloasuntonsa, joka on kolmannessa kerroksessa... Ja ei, äitini ei ole vainoharhainen, vaan ainoastaan yrittää keksimällä keksiä asioita, joilla saisi mua hyppyytettyä. Ei esim. voi pyytää naapurirapussaan asuvaa serkkuani käymään kastelemassa kukkiansa kun ovat reissussa, vaan mun pitäisi tehdä se täältä 30km päästä. Tuon autojutun keksi kun en suostunut käymään kastelemassa kukkia yhden ison riidan päätteeksi.
Yksi loukkaavimmista asioista on hänen kuvitelmansa siitä, että hän aina hoiti lapsiani kun he olivat pieniä. No ei todella hoitanut. Meillä on sellainen onni, että oli kahdet muut isovanhemmat ( miehen vanhemmat ja isäni ja puolisonsa), jotka oikeasti mielellään viettivät aikaa mun lasten kanssa, joten 95% ajasta jolloin lapset tarvitsi hoitoa, valinta oli jompi kumpi noista. Kas kun he eivät marisseet etukäteen ja jälkikäteen siitä kuinka kamalaa ja raskasta oli, ja kohtelivat lapsia hyvin, toisin kuin äitini, joka marisi ja mäkätti koko ajan lapsillekin.
Olipas tutun kuuloista.
Mun äiti on ihan samaa koulukuntaa, elää omassa todellisuudessaan, jolla ei ole mitään tekemistä kenenkään muun todellisuuden kanssa.
Mun ja sisaruksieni lapsuus on muuttunut täysin äitini jutuissa, en tunnista niistä itseäni, enkä lapsuuteni tapahtumia.
Näistä ei myöskään voinut keskustella, koska äitini tuhahti, että 'sähän olit lapsi, et sä mitään muista tai tiedä' tai vaihtoehtoisesti alkoi hirveä itku ja valitus; 'kaikkeni olen tehnyt ja yksin hoitanut ja nyt vanhana saan syytökset niskaani'
Koko ketju itseasiassa on pelottavan tuttua, munkin lapsuuden perheessä oli väkivaltaa, henkistä ja fyysistä, narsistisia käytösmalleja syntipukki/kultalapsi/näkymätön-roolijakoineen, sairasta sekoilua vanhempieni liitossa, jossa lapset joutuivat näkemään tappelua, seksuaalista käyttäytymistä, laittomuuksien rajoilla meneviä juttuja ja sitten syntiipukkina jouduin äidilleni tetapeutiksi jälkipyykin tullessa käsiteltäväksi.
Mutta nykyisin party line on se, että meillähän oli niin ihana lapsuus ja äiti oli niin ihana äiti. Niinpä niin.
Äidin tarvitsevuus vain jatkui ja jatkui, aina tarvitsi jotain, apua, tukea, terapointia, yösijaa, ihan kaikkea. Ja muistutti aina kuinka 'onhan suakin autettu'.
Ja uskoin pitkälle aikuisuuteen asian olleen näin, syntipukkilapsi usein saadaan syyllistettyä tosi tehokkaasti.
Viimein nelikymppisenä vasta tajusin, että annettu apu oli just sitä mitä äitini milloinkin halusi tehdä, miten milloinkin saisi sekoilla haluamallaan tavalla mun elämässä ja mun perheessä. Tähän kategoriaan meni myös harvoin annettu lastenhoitoapu.
Yleensä tämän ns avun jäljiltä mulla oli vain enemmän työtä ja hankaluutta elämässäni ja äitini silmät selällään ihmetteli kuinka hän on yrittänyt niin paljon auttaa ja aina parhaansa tehnyt.
Ja sitten seuraavaksi siirryttiinkin vaatimuksiin mitä hän haluaa, tarvitsee, kuinka hän on niin yksin ja kuinka kukaan ei häntä koskaan auta. Hyppyytystähän nämä avun tarpeet olivat, mitä enemmän turhaa vaivaa, hankaluutta, juoksemista, ajokilometrejä, ajanhukkaa mulle, niin sitä parempi. Liian pitkään annoin tämän jatkua.
Viimein katkaisin välit. Vaihtoehtona oli jatkaa syntipukkina hamaan tulevaisuuteen tai lopettaa koko sairas äiti-suhde. Mikään keskustelu tai ymmärtäminen tai omien rajojen tunnistaminen tai mitä näitä nyt on, ei auta, jos toinen ei pysty keskustelemaan, toisella ei ole ymmärrystä, eikä halua ymmärtää, eikä tunnista rajoja, ei omiaan, saati sitten muiden.
Tulin myös siihen tulokseen, että en oikeasti tiedä, onko äitini todella kyvytön tai haluton ymmärtämään keskustelun tai molemmin puolisten rajojen tärkeyttä. Voihan olla, että on vain ollut kätevää pitää yksi lapsistaan aina varalla, aina käytettävissä, aina hyppyytettävänä, kiva likasanko, johon voi kaataa ikävät tunteet ja asiat, joita ei viitsi ja jaksa itse hoitaa, eikä seuraamuksia tule.
Kunnes tietenkin tuli, kun likasanko nelikymppisenä sai tarpeekseen ja katkaisi välit.
Usein olen viime aikoina miettinyt lapsuuden kotini hulluutta, turhaa kai sitä on miettiä. Nyt pitäisi viimeinkin elää omaa elämää, tehdä siitä sellaista mitä olen aina halunnut.
Toiveeni eivät ole valtavan suuria, viimeinkin opiskella siihen kauan haaveilemaani ammattiin, saada elää perhe-elämää rauhassa, olla omille lapsilleni hyvä äiti, löytää aikaa pitkään tauolla olleeseen harrastukseen.
Kunpa meidän kaikkien näistä hulluista perheistä ponnistaneiden toiveet ja haaveet vihdoinkin toteutuisivat!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mietteiden mies kirjoitti:
Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.
Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.
Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.
Piti ihan katsoa, että olenko kirjoittanut tämän. Löysin vasta melkein 50-vuotiaana miehen, joka on kiltti ja rauhallinen ja luotettava. Sitä oli vaikeaa uskoa todeksi, joten epäilin ja testailin häntä aina välillä vauhkona. Hän kuitenkin rauhallisesti aina puhui kulloisenkin asian läpi kanssani.
Olin niin tottunut peleihin ja draamaan, että olin ihan valmis lopettamaan suhteen, jos yhtään tulee manipuloinnin ja henkisen väkivallan ja kontrolloinnin merkkejä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkokysymys: millaisia nää narsisti-, psykopaatti -, läheistiippuvais-, ja luonnevikavanhemmatcovat isovanhempina? Mulla itselläni psykopaattihulku isä ei ole kiinnostunut yhtään ja koska häntä ei kiinnosta, on kieltänyt äitiäni että hänkään ei saa olla missään tekemisissä minun tai lastrni kanssa. Eli kokonaan ilman isovanhempia on tässä 10v ajan menty.
Mutta joskus luin jostain että yällaisille kusipääriehujille voi _joskus_ tulla hyvittelyn tarve ja sitten yrityävätkin olla hyvää isovanhempaa ja vähän paikkailla aikaisempia perseilyitään. Kellään käynyt näin?Meillä äitini kanssa käynyt näin. Oli tosi etäinen vanhempi kun itse olin pieni. Huolehti kyllä että oli puhtaat vaatteet ja ruokaa, mutta siinä se. Kaikkeen kommentoi "kysy isältäsi" Ei halannut, ei soita nykyään ikinä, paitsi kun sain lapset soitteli vauva-aikaan että mites siellä menee. Joskus mietin että taisi olla masentunut koko lapsuus-ja nuoruusikäni.
Mutta on hyvä mummu, soittelee lapsille ja pyytää yökylään. Halailee heitä ja leikkii ja huolehtii muutenkin lapsenlapsista.
Mieheni äiti taas oli supermutsi kun he olivat pieniä. Mutta lastenlapset eivät meinaa sitten enää kiinnostaa nykyään. Paitsi tietenkin sen lempilapsen lapset. Olenkin joskus tuumannut miehelle, että oletin että sun äitis on sellainen supermummu ja omani etäinen, mutta se menikin toisinpäin.
Lähes yhtä kauhea kuin vanhempana, lasten myötä vain enemmän keinoja yrittää nujertaa mua. Eli uhkailee lasuilla, lapset pitäisi ottaa huostaan, jossain vaiheessa osteli lapsille korottaakseen itseään, nyt ei osta enää mitään, ehdotti jopa että jättää mut perinnöttömäksi ja antaa rahat kaikki mun esikoiselle jotta se pystyy hankkimaan asunnon ja pääsee musta eroon. Ja sitä rataa. Lapset pelkäävät mun äitiä jonkun verran ja ihan syystä. Hänen käytös on vain niin omituista. Jos pieninä on haukkunut taaperoita isoista mahoista, kuinka ne ei mun kanssa kehity ym. Kaikkea mistä vaan saa mulle stressiä ja pahan mielen.
Sun ei pitäisi altistaa sun lapsia hänelle. Etkö voi laittaa välejä poikki niin, että ette ole lainkaan tekemisissä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tietysti kaikkea, mutta osan tästä kaikesta kamalasta selittää se, miten vuosisatoja tytöt on olleet vähäarvoisia, jopa hyödykkeitä, ja tarkoitettu palvelemaan aikuisia ja miehiä. Ja että pojat ovat aina olleet arvokkaampia.
Jos lukee kirjaa "why does he do that" vaimoaan hakkaavista miehistä, he tekevät niin, koska pitävät naisia arvottomampina kuin miehiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietteiden mies kirjoitti:
Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.
Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.
Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.
Piti ihan katsoa, että olenko kirjoittanut tämän. Löysin vasta melkein 50-vuotiaana miehen, joka on kiltti ja rauhallinen ja luotettava. Sitä oli vaikeaa uskoa todeksi, joten epäilin ja testailin häntä aina välillä vauhkona. Hän kuitenkin rauhallisesti aina puhui kulloisenkin asian läpi kanssani.
Olin niin tottunut peleihin ja draamaan, että olin ihan valmis lopettamaan suhteen, jos yhtään tulee manipuloinnin ja henkisen väkivallan ja kontrolloinnin merkkejä.
Minulla oli hyvä mies. En vain osannut olla, koko ajan hakemalla hain elämästämme epäkohtia enkä osannut luottaa mieheen enkä perhe-elämämme jatkuvuuteen. Hylkäämisen pelossa ajoin tilanteen siihen, että oli muka pakko lähteä. Harmittaa. Lapsuus oli tasapainoilua vanhempien oudon suhteen ja oman kaltoinkohtelun parissa. Jatkuva stressitila oli varmaan synymästä asti päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäpuoleni ahdisteli mua sksuaalisesti ala-asteikäisenä. Kerroin äidilleni tästä vasta yläasteella, kun isäpuoli oli taas jälleen ahdistellut. Äiti ei uskonut. "no mitä se Pekka muka on sulle tehnyt"... Soitti mulle sitten, kun oli ukkoansa haastatellut asian tiimoilta. Pekka ei kuulemma MUISTA mitään sellaista koskaan tapahtuneen. Muista? No kyllä mä vaan itse muistan jostain kumman syystä, oonko lapsia koskaan ahdistellut, vai en.
Tää ihana isäpuoli on semmonen tuurijuoppo, no eihän sitä toki voi kaikkea muistaa joo...
Äiti väitti, että mä suurentelen asiaa ja oon dramaattinen. Elämä nyt vaan on sellaista, kaikenlaista tapahtuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
80 luvun verotarkastukset jättivät jälkensä pieneen poikaan.
Ratsiat tehtiin kotiin ja työpaikoille.
Sinänsä lapsena näki ja vaistosi viranomaisten väärinkäytökset.
Tunne on vahvistunut aikuisena lisää, en jatkanut 50 hengen yritystä.
Olen sen oppinut, että Suomen virkamiehet ovat vain kiinnostuneita palkkaluokistaan, kaikenlaiset perusoikeuksia koskevat normit, kuin myös demokratiaa koskevat, tallotaan.
Päädyin yhden miehen yritykseksi.
Toivon, että lapseni saavat hyvän kielitaidon ja muuttavat vaikka Australiaan, Sveitsiin tai jonnekin demokraattiseen maahan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietteiden mies kirjoitti:
Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.
Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.
Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.
Piti ihan katsoa, että olenko kirjoittanut tämän. Löysin vasta melkein 50-vuotiaana miehen, joka on kiltti ja rauhallinen ja luotettava. Sitä oli vaikeaa uskoa todeksi, joten epäilin ja testailin häntä aina välillä vauhkona. Hän kuitenkin rauhallisesti aina puhui kulloisenkin asian läpi kanssani.
Olin niin tottunut peleihin ja draamaan, että olin ihan valmis lopettamaan suhteen, jos yhtään tulee manipuloinnin ja henkisen väkivallan ja kontrolloinnin merkkejä.Minulla oli hyvä mies. En vain osannut olla, koko ajan hakemalla hain elämästämme epäkohtia enkä osannut luottaa mieheen enkä perhe-elämämme jatkuvuuteen. Hylkäämisen pelossa ajoin tilanteen siihen, että oli muka pakko lähteä. Harmittaa. Lapsuus oli tasapainoilua vanhempien oudon suhteen ja oman kaltoinkohtelun parissa. Jatkuva stressitila oli varmaan synymästä asti päällä.
Koen, että näin minullekin tuossa suhteessani kävi (ensimmäinen lainaus), sillä jotain selittämätöntä hän pelkäsi. Se alkoi sitten purkaantua kaikenlaisena oireiluna kuten esim. etsimällä etsiä syitä miksi suhteemme ei ehkä voisi toimia jne. Yhtäkkiä en ollutkaan hänen tyyppiään ulkonäöllisesti tai keskustelutaidoiltani, hän ei vain kestänyt olla.
Kuulin, että hän myöhemmin hakeutui terapiaan käsittelemään näitä lapsuuden traumojaan, joten edes jotain hyvää suhteestamme syntyi ja olen onnellinen siitä.
P.S.
Jäin koukkuun tähän ketjuun, silmiä avaavaa! Voimia kaikille! 💪
Mietteiden mies kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietteiden mies kirjoitti:
Olin kerran suhteessa reilun 30v naisen kanssa, ja pitkään ihmettelin miksi asiat, vaikka ne välillä olivatkin "hyvin", kääntyivät aina lopulta huonoiksi. Olen todella rauhallinen, luotettava ja tasainen luonne.
Nyt vasta pitemmän ajan päästä, muutaman kirjan ja tätäkin ketjua selanneena ymmärrän, että jos joku on kokenut turvattoman lapsuuden, hän ei "kestä" turvallista elämää, jossa rakkautta saa ilman mitään vaatimuksia. Jos kotona on aina osoitettu, että mikään ei riitä, eikä omat mielipiteet ole sallittuja, eikä turvaa tai läheisyyttä ole koskaan annettu, ei ihminen osaa aikuisenakaan käsitellä kyseisiä asioita. Siksi kyseiset henkilöt useimmiten hakeutuvatkin turvattomiin suhteisiin, koska se on heille se kotona opittu, ainoa oikea, elämisen malli.
Mulla oli näin. Valitsin ihan kamalia miehiä. Sitten kohtasin nykyisen mieheni ja useamman vuoden ajan kipuilin sitä turvallisuutta ja hyväksyvyyttä vastaan mitä hänestä huokui, kunnes lopulta rauhoituin siihen. Vaati kyllä paljon keskustelemista. Olen todella onnellinen että tapasin hänet. Minulla on kuitenkin ollut paljon rakkautta annettavaksi, mutta se on peittynyt kaiken trauman alle.
Piti ihan katsoa, että olenko kirjoittanut tämän. Löysin vasta melkein 50-vuotiaana miehen, joka on kiltti ja rauhallinen ja luotettava. Sitä oli vaikeaa uskoa todeksi, joten epäilin ja testailin häntä aina välillä vauhkona. Hän kuitenkin rauhallisesti aina puhui kulloisenkin asian läpi kanssani.
Olin niin tottunut peleihin ja draamaan, että olin ihan valmis lopettamaan suhteen, jos yhtään tulee manipuloinnin ja henkisen väkivallan ja kontrolloinnin merkkejä.Minulla oli hyvä mies. En vain osannut olla, koko ajan hakemalla hain elämästämme epäkohtia enkä osannut luottaa mieheen enkä perhe-elämämme jatkuvuuteen. Hylkäämisen pelossa ajoin tilanteen siihen, että oli muka pakko lähteä. Harmittaa. Lapsuus oli tasapainoilua vanhempien oudon suhteen ja oman kaltoinkohtelun parissa. Jatkuva stressitila oli varmaan synymästä asti päällä.
Koen, että näin minullekin tuossa suhteessani kävi (ensimmäinen lainaus), sillä jotain selittämätöntä hän pelkäsi. Se alkoi sitten purkaantua kaikenlaisena oireiluna kuten esim. etsimällä etsiä syitä miksi suhteemme ei ehkä voisi toimia jne. Yhtäkkiä en ollutkaan hänen tyyppiään ulkonäöllisesti tai keskustelutaidoiltani, hän ei vain kestänyt olla.
Kuulin, että hän myöhemmin hakeutui terapiaan käsittelemään näitä lapsuuden traumojaan, joten edes jotain hyvää suhteestamme syntyi ja olen onnellinen siitä.P.S.
Jäin koukkuun tähän ketjuun, silmiä avaavaa! Voimia kaikille! 💪
Ja muista sinä edellinen kirjoittaja, että eihän mikään ole lopullista, jos koet muuttuneesi.
Tajusin jo lapsena, että vuorovaikutus muiden aikuisten kanssa oli jotenkin lämmintä, ihan erilaista kuin omien vanhempieni kanssa. Kerran kaverini äiti kysyi minulta, sattuiko, kun kolhin itseäni, ja olin siitä ihan hämmentynyt. Omat vanhempani lähinnä suuttuivat, jos satutin itseni. Huomasin myös, että muut lapset tekivät ihan eri tavalla juttuja vanhempiensa kanssa. Meillä ei juuri vietetty perheen yhteistä aikaa, vaan vapaa-aika meni lähinnä hampaat irvessä kirkossa. Teininä järkytyin siitä, miten kaverini puhui isänsä kanssa luontevasti ja arkisesti kuukautisista. Minä en voinut puhua aiheesta edes äitini kanssa, vaikka kärsin tosi kovista kivuista ja runsaista vuodoista.
18-vuotiaana ihmettelin, miten toiset saivat (!!!) vapaasti käydä baarissa ja juhlimassa ja vanhemmat vielä toivottivat mukavaa iltaa. Jos minä kävin joskus kavereiden kanssa jossain, äiti pommitti koko illan puhelimella ja mökötti seuraavana päivänä sanomatta mitään. En edes juonut mitenkään paljon alkoholia, mutta halusin toki ikäisteni tavoin viettää aikaa kavereiden kanssa.
MInulla kesti myös pitkälle aikuisuuteen tajuta, että äitini tapa puhua toisista ja myös minusta pahaa niin, että olen paikalla, ei todellakaan ole ok.
Lopulta silmäni aukesivat, kun sain toisen lapseni. Äitini oli luvannut olla esikoisen kanssa synnytyksen ajan, mutta sekä ennen että jälkeen siitä, miten lapsi syntyy myöhään ja hitaasti. Synnytys oli siis viikko ennen laskettua aikaa ja äitini joutui olemaan esikoisen kanssa jopa neljä tuntia. Kun vauva oli kolme päivää vanha, vanhempani tulivat meille istumaan sohvalle, kitisemään ja ulvomaan siitä, miten heille pitäisi nyt tarjoilla pullakahvia. Söivät kaapit tyhjäksi ja jättivät roskat ja tiskit. Olin ihan väsynyt ja toipilas. Muistan, miten imetin vauvaa ja tajusin, että tällaisiahan vanhempani ovat koko elämäni olleet. Minä en lopulta merkitse mitään, vaan minun tehtäväni olisi heidän mukaansa olla heitä varten.
"Minulla on ollut väkivaltaiset vanhemmat. Tukistamista, lyömistä, henkistä väkivaltaa."
Kadulla on tyttöjä, jotka oireilevat väkivallalla ja keräävät itselleen nimeä: asiantuntijat kertovat, miksi olemme nyt vedenjakajalla (yle.fi)
Ensimmäinen avomieheni parikymppisenä oli ihana, elämäni rakkaus. Pari vuotta yhdessä oltua hän alkoi käyttäytyä oudosti, hakea etäisyyttä, hakea sivusuhteita, ja lopulta meille tuli ero. Vuosikymmen myöhemmin hän kertoi, ettei olisi pitänyt erota, mutta että hän ei pystynyt olemaan turvallisessa suhteessa. Hän ensimmäisen kerran kertoi lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jossa oli mm. Väkivaltaa, kaltoinkohtelua ja seksuaalista hyväksikäyttöä.
Kaikki näytti yhtäkkiä aivan toiselta taaksepäin katsoen. rikottua ja tuhlattua elämää. Ei vain hänen, vaan myös minun; perhe ja elämä jota emme saaneet.
Jos jonkin ison asian olen terapiassa oppinut, niin sen, että ihmisillä voi olla ihan järjettömän suuressa mittakaavassa sellaista käytöstä, jota eivät itse tunnista tai huomaa ollenkaan.
Eli sun vanhemmat voi ihan oikeasti uskoa tuohon omaan todellisuuteensa, ja mikään ei tule sitä heille muuttamaan. Se on sitten sun valinta haluatko olla yhteydessä tuollaisiin ihmisiin.
Omalla äidilläni on myös tosi voimakas vaihtoehtotodellisuus meidän lapsuudestamme. Onneksi on veli, jolta voi aina kysyä miten asiat oikeasti meni, ja me olemme näissä asioissa samaa mieltä.
Äitini on myös ihminen, joka valittaa jatkuvasti kaikesta ja vaatii ihan koko ajan palveluksia. Sitten saattaa itku silmässä avautua mulle siitä etten auta häntä jossain ihan idioottimaisessa asiassa jonka voi itsekin tehdä. kun " hän ei koskaan mistään valita, eikä koskaan mitään pyydä". Se on oikeasti ihan mind fuck kamaa, kun toinen on ihan tosissaan noissa asioissa, ja itse vaan katsoo silmät pyöreinä että ei voi olla todellista.
Nykyään kyllä jo sanon hänelle aina ihan suoraan mikä käy ja mikä ei, ja jos hän vaatii todistelua asioista "milloin muka olen pyytänyt jotain", niin mulla on aina kymmenen esimerkkiä valmiina. Ja nämä pyynnöt on siis sellaisia, että voinko käydä 30km päästä poistamassa lumet heidän autonsa katolta kun ovat reissussa, kas kun siellä parkkipaikalla ( jossa on n 15 muutakin lumeen peittynyttä autoa) käy rosvot kyttäämässä kenen autoa ei käytetä, ja siitä sitten päättelevät ketkä eivät ole kotona, ja sitten käyvät ryöstämässä heidän kerrostaloasuntonsa, joka on kolmannessa kerroksessa... Ja ei, äitini ei ole vainoharhainen, vaan ainoastaan yrittää keksimällä keksiä asioita, joilla saisi mua hyppyytettyä. Ei esim. voi pyytää naapurirapussaan asuvaa serkkuani käymään kastelemassa kukkiansa kun ovat reissussa, vaan mun pitäisi tehdä se täältä 30km päästä. Tuon autojutun keksi kun en suostunut käymään kastelemassa kukkia yhden ison riidan päätteeksi.
Yksi loukkaavimmista asioista on hänen kuvitelmansa siitä, että hän aina hoiti lapsiani kun he olivat pieniä. No ei todella hoitanut. Meillä on sellainen onni, että oli kahdet muut isovanhemmat ( miehen vanhemmat ja isäni ja puolisonsa), jotka oikeasti mielellään viettivät aikaa mun lasten kanssa, joten 95% ajasta jolloin lapset tarvitsi hoitoa, valinta oli jompi kumpi noista. Kas kun he eivät marisseet etukäteen ja jälkikäteen siitä kuinka kamalaa ja raskasta oli, ja kohtelivat lapsia hyvin, toisin kuin äitini, joka marisi ja mäkätti koko ajan lapsillekin.