Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli viikkojen mittaisia äidin pitämiä mykkäkouluja, jotka hän katkaisi aina siksi aikaa kun vieraita kävi. Äiti pyysi kahvipöytäänkin ja jutteli normaalisti, mutta samalla hetkellä kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, hän väänsi naamallaan saman mursottavan mykkäkouluilmeen ja jatkoi mököttämistään taas määräämättömän ajan.

Äiti ei myöskään voinut, eikä voi sanoa suoraan mitä haluaa, vaan muiden ihmisten pitäisi olla ajatusten lukijoita ja toteuttaa hänen toiveensa ilman ett hän sanoo niitä edes ääneen ja teki mitä hyvänsä, aina se menee väärin.

Olen itse viisikymppinen nyt ja tajuan koko ajan selvemmin, miten sairas ilmapiiri meillä lapsuudenkodissani oli. Siihen ei edes pahiten vaikuttanut isäni hoitamaton kaksisuutainen mielialahäiriö vaan äidin tuntien mittaiset raivokohtaukset, mykkäkoulut ja arvaamaton käytös. koko ajan piti olla varpaillaan, kun samasta asiasta ei joskus seurannut mitään ja joskus raivokohtaus tai viikkojen mykkäkoulu. Meillä on menossa joku ihmeellinen epälooginen koulutusohjelma ja isosta osasta näitä rangaistuksia minulla ei ollut aavistustakaan, mistä minua rangaistaan.

Hyviä kirjoituksia!!

Niin eli äiti oli tavallaan kuin pikkulapsi, joka tahtoi muiden maagisesti ymmärtävän, mitä hän haluaa. Ihan kuin olisi vain hänen mielensä, ja kaikkien muiden mieli olisi hänen epämääräinen jatkumonsa, näiden jatkumojen haluilla ei tietenkään ollut mitään väliä. Hän loisi toisten mielillä. "Skitsoidia"?

Isä ei sanonut koskaan, että rakastaa. Ei näyttänyt tunteita tai ollut mitenkään elämässä mukana. Ei kehunut, moittia kyllä osasi, pienistäkin asioista vaikka leivänmurusista tiskipöydällä tai huonosti taitellusta tyhjästä maitopurkista roskiksessa.

Ryyppäsi ja sammui sohvalle. Oli pelottavaa katseltavaa vaikkei ollut silloin koskaan väkivaltainen fyysisesti. Kerran heräsin lapsena siihen, että isä oli kännissä kömpinyt mun viereen sänkyyn nukkumaan wtf?? Kävin äitille pelokkaana sanomassa ja äiti tuli raahamaan isän pois.

Isä antoi mulle yhden kerran tukkapöllyä niin rajusti, että päähäni jäi kalju kohta, tämä tapahtui kun olin vain 3-vuotias. Onneksi en muista sitä, mutta äiti kertoi tästä että oli ihan kampaajalla kampaaja ihmetellyt mun kaljua kohtaa päänahassa.

Äiti kans jaksoi aina suuttua ja raivota. Esitti marttyyriä ja mykkäkoulua. Joskus uhkaili tappppaa pikkusiskoni, kun sisko itkuhuusi. Viikonloput ja pyhät oli riitelyä kun isä joi. Äiti huusi ja yritti repiä känniseltä isältä sormusta kädestä irti. Minä tärisin kauttaaltani ja en pystynyt lopettamaan tärinää vielä pitkään hetkeen riidan hiljennyttyä.

Minun tekemisiäni ei teininä vahdittu, aina vain syyteltiin, että minä olen hirveä ja tekopyhä laiskamato. Sitten mulle kävikin traumaattinen kokemus, kun aikuinen mies groomasi minut ja lopulta piti minua vastoin tahtoani vuoden verran vankina vieraassa maassa, pahoinpiteli lähes päivittäin verille ja pakotti tekemään rikollisia asioita. Olin juuri täyttänyt 17 vuotta. 18-vuotiaana pääsin vihdoin vapaaksi takaisin Suomeen, kävin Supon kanssa kaiken lävitse, sairastuin traumaperäiseen stressihäiriöön ja olin vuosia toimintakyvytön.

Nyt 29-vuotiaana olen vihdoin rakentanut itselleni elämän, olen vakitöissä ja työstän edelleen traumojani, mutta olen päässyt kuitenkin eteenpäin. Häpeän menneisyyttäni ja minusta tuntuu, etten ansaitse rakkautta vaikka haluaisin parisuhteen. Miten voisin kertoa kumppanille näin kamalista asioista?

Nyt sitten vanhempani yrittävät jotenkin ottaa takaisin menetettyä ja huolehtivat ja koittavat kontrolloida minua ihan urakalla. Pitäisi raportoida menemiset ja tulemiset päivittäin, kun maailma on niin vaarallinen. No shit? Se on jo koettu.

Mulla on sisällä vielä paljon pettymystä ja katkeruutta. Moni asia olisi jäänyt ehkä tapahtumatta, jos vanhempani olisivat ottaneet vanhemman vastuun.

N29

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Naiset osaavat olla hirviöitä.

Eevalla oli se "omena".

Ai vähän niin kuin Lumikilla?

Lumikilla oli autismi, aivan kuten Ruususellakin. Ja Tuhkimolla. Ja Kaunottarella. He olivat "koomassa" tai riutuivat, tai muuten sokeita elämälle, jouduttuaan kosketuksiin elämän häikäisevän todellisuuden kanssa; vain prinssi heidät saattoi pelastaa. Rakkaus on trauman vastalääke.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Naiset osaavat olla hirviöitä.

Eevalla oli se "omena".

Ai vähän niin kuin Lumikilla?

Lumikilla oli autismi, aivan kuten Ruususellakin. Ja Tuhkimolla. Ja Kaunottarella. He olivat "koomassa" tai riutuivat, tai muuten sokeita elämälle, jouduttuaan kosketuksiin elämän häikäisevän todellisuuden kanssa; vain prinssi heidät saattoi pelastaa. Rakkaus on trauman vastalääke.

Eevan "prinssi" sai kärsiä mukana.

Miten hoidin vanhemmuuden. No terapeutti sanoi, että jos pyrkii olemaan sellainen vanhempi, millaista oli itse jäänyt vaille, voi kokea sen samalla eheyttävänä. Ja niin se sitten toimikin.

Äitini yritti kovasti, ettei niin kovasti saa lasta kuunnella ja reagoida ja mennä hänen tahtiin, että pilalle se menee, ja tulee hemmoteltu ja heikko. Eihän se opi edes puhumaan, kun ymmärrän sen tarpeita ja viestejä liian hyvin, eikä pärjää maailmassa, kun on asiat liian hyvin. En sitten välittänyt enkä ollut kuulevinaan, menin ihan vaiston ja äidinrakkauden varassa. Pyrin olemaan aina saatavilla, aina turvana, aina kuulemaan jos tarvittiin. Olemaan aina kiinnostunut hänen tekemisistä, ja maailmassa hänen puolella maailmaa vastaan. Nyt hän on jo aikuinen, tyytyväisen oloinen, itsenäinen ja tasapainoinen nuori aikuinen, jolla vaikuttaa olevan perusturvallisuus kunnossa. Olen kaikenlaisessa matkalla epäonnistunutkin, mutta ei kai voikaan ihan kaikki mennä täydellisesti. Hän on hengissä, minä olen hengissä, hän tietää että rakastan häntä yli kaiken ja enemmän kuin omaa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini suhtautui ensimmäiseen pitkän suhteen tyttöystääni (nykyinen vaimoni) kohtaan todella hyökkäävästi ja ilkeästi. Olen tajunnut myöhemmin että hän käytti minua vanhimpana lapsena jatkuvasti henkisenä tukenaan ja suhtautui lähes kuin kumppaniin. Käytös oli tosi outoa ja tuntui mustasukkaiselta. En ole enää äitini kanssa tekemisissä vaikka aikoinaan huoli pikkusisaruksista painoi. Heihin toki pidän edelleen jatkuvasti yhteyttä. Äitini oli yksinhuoltaja noihin aikoihin. 

Minulla oli samalla tavalla, yh-isäni tukeutui minuun niin paljon että suhteemme vääristyi henkisesti. hänkin oli tuntui olevan mustasukkainen kavereistani ja käyttäytyi oudosti.

t.nainen

Jokainen voi tykönään miettiä, kuinka kivaa on katsoa sivusta, kun itse on yksinäinen ja pitää painaa duunia ja selvitä arjesta yksin, kun lapsi kylpee positiivisessa ja rakastavassa (?) seurassa.

Pistäähän se itse kunkin pään sekaisin, jos ei ole yhtään kaveria itsellä, jonka kanssa jakaa arkea tai edes osaa siitä.

Sanoisin tähän vain sen, että se todellakin pisti isäni täysin sekaisin, ettei hänellä ollut yhtään kaveria ja tuttavaa koko yksinhuoltajuutena aikana. joten hän tukeutui kaikessa tyttäreensä kuin hukkuva laivaan, hän etsi minusta aikuista tukijaa ja ystävää lohduttajaa äitiä ja mitä lie kumppaniakin.

sanomattakin selvää, että roolit menivät aivan sekaisin ihmissuhteessamme, eikä hän kyennyt vanhemmuuteen kuin siinä että hänen työssäkäyntinsä mahdollisti ruoan pöydässä ja katon pääni päälle. 

onko se mielestäsi vanhemmuutta? mielestäni se on jonkinlaista alkeellista yritystä huoltajuuteen. toki olen tässä tragediassa kiitollinen että edes ne tarjottiin eikä tarvinut kadulle lähteä, mutta vastineeksi pyydettiin minun uhrautumistani hänen sairautensa edessä.

Tänään taas terapiaan, eilen oli vertaistukiryhmä ja hyvät keskustelut siellä asioista.

Paras oppi jonka olen kotoa käytännön esimerkin avulla oppinut on se, että ilman toista ihmistä ja tukiverkkoa en itse elämässä pärjää. näin kotoa sen, miten ihmisellä menee kun hän on täysin yksin elämässään.

Voimia sinulle, ehkä olet tällä hetkellä yh itse? voimia siihen että sinullakin olisi elämässäsi aikuista tukiverkkoa. ihan jo lapsesi takia.

Entä äitisi rooli kehitykseesi? En jaksa uskoa, että isän avoimuus sinänsä olisi haitallista.

Tämä ketju pitäisi luettaa jokaisella, joka miettii, onko oikeutta erota juoposta tai ilkeästä miehestä, vai onko lapsille pahempi "rikkoa perhe". Pitäisi ymmärtää, että perhe on jo rikki, mutta rikki menee myös lapset, jos heitä ei pelasta sieltä.

Vierailija kirjoitti:

Jatkuva riitely. Isä löi välillä remmillä ja äiti ivasi ja puhui alentavasti. Se jatkuva viha.

Ruokaa oli muttei mitään ohjeistusta mihinkään tai opetettu mitään. Kukaan ei ollut kiinnostunut mitä tehtiin.

Äiti tappeli jatkuvasti vanhimman siskon kanssa ja tietysti myös isä. Kukaan ei ollut meidän lasten puolella ja vanhemmat aina oikeassa.

Siskolla todettiin rajatila ja en kyllä yhtään ihmettele. Äiti väitti että oli anopin syy ja syyt oli aina muissa.

Sisko olis tarvinnut tukea mutta sai henkisesti turpaansa.

Ja ne oudot kuviot perhesuhteissa. Isä oli täysin äidin kyykytettävänä. Molemmat siskot myös. Äiti välillä heltyi mutta hetken päästä sitten veti maton jalkojen alta. Myös usutti meitä sisaruksia toisiaan vastaan. Esim kertoi että oli antanut mun tavaroita vanhimmalle siskolle ilman mun lupaa. Ihan kiusallaan.

Äitini yrittää vieläkin hallita. En saa olla vanhaan tätiini yhteydessä tai suuttui jos hänen tarpeet eivät ole ykkösenä.

Saa olla mun puolesta rauhassa. Manipuloikoon muita.

En ole tekemisissä enää.

Korostin kohdan, josta mulle tuli mieleen elokuva Schindlerin lista. Elokuvassa Ralph Fiennesin näyttelemä Amon Göth katselee itseään peilistä ja lausuu "armahdan sinut" (tai jotain sellaista, näin elokuvan lapsena enkä muista tarkkaan), jonka jälkeen hän näyttää yhtäkkiä musertuvan johonkin mielensä maisemaan; hän kävelee ikkunan luo ja ampuu keskitysleirin pihalla kävelevän pojan, jonka oli hetkeä aiemmin säästänyt.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju pitäisi luettaa jokaisella, joka miettii, onko oikeutta erota juoposta tai ilkeästä miehestä, vai onko lapsille pahempi "rikkoa perhe". Pitäisi ymmärtää, että perhe on jo rikki, mutta rikki menee myös lapset, jos heitä ei pelasta sieltä.

Juurikin näin! Lisään vielä, että tai juoposta äidistä. Moni nainen alkoholisoituu nykyisen viini kulttuurin myötä.

Dino kirjoitti:

Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.

Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.

Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.

Pidän hieman outona, että vihasi kohdistuu uhriin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju pitäisi luettaa jokaisella, joka miettii, onko oikeutta erota juoposta tai ilkeästä miehestä, vai onko lapsille pahempi "rikkoa perhe". Pitäisi ymmärtää, että perhe on jo rikki, mutta rikki menee myös lapset, jos heitä ei pelasta sieltä.

Juurikin näin! Lisään vielä, että tai juoposta äidistä. Moni nainen alkoholisoituu nykyisen viini kulttuurin myötä.

Miksi psykopaatti-äiti olisi yhtään sen parempi, kuin juopotteleva isä?

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Niin, nämä psykopaattivanhemmat ovat rajattomia: heidän mielensä ei tunne erillisyyttä. Siksi he eivät muuta halua, kuin asettaa muille rajoja.

Hei 1737, en koe lainkaan huonoa omaatuntoa. Olen jo 46-vuotias, mutta sinun iässäsi olisi kokenut (tai siis koin) aivan samoin. Voin vain lohduttaa sinua sanomalla, että kaikki muuttuu paremmaksi, kunhan pysyt parantumisen tiellä. En ole silti edelleenkään vahvoista tunnekokemuksista täysin vapaa. Edelleen isäni käytös saattaa laukaista minussa vanhoja traumakeloja käyntiin. Hänen nykyinen olemuksensa muistuttaa siitä lapsuuteni turvattomasta isästä (eikä hän ole kasvanut vuosien aikana juurikaan). Pääsen näistä tilanteista kuitenkin aika nopeasti jo eteenpäin ja näen häntä aivan minimimäärän. 

Ulkoinen vahvistaminen on hyvää lääkettä, eli totean sinulle, että et tehnyt mitään väärää. 

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo lapsena, että vuorovaikutus muiden aikuisten kanssa oli jotenkin lämmintä, ihan erilaista kuin omien vanhempieni kanssa. Kerran kaverini äiti kysyi minulta, sattuiko, kun kolhin itseäni, ja olin siitä ihan hämmentynyt. Omat vanhempani lähinnä suuttuivat, jos satutin itseni. Huomasin myös, että muut lapset tekivät ihan eri tavalla juttuja vanhempiensa kanssa. Meillä ei juuri vietetty perheen yhteistä aikaa, vaan vapaa-aika meni lähinnä hampaat irvessä kirkossa. Teininä järkytyin siitä, miten kaverini puhui isänsä kanssa luontevasti ja arkisesti kuukautisista. Minä en voinut puhua aiheesta edes äitini kanssa, vaikka kärsin tosi kovista kivuista ja runsaista vuodoista.

18-vuotiaana ihmettelin, miten toiset saivat (!!!) vapaasti käydä baarissa ja juhlimassa ja vanhemmat vielä toivottivat mukavaa iltaa. Jos minä kävin joskus kavereiden kanssa jossain, äiti pommitti koko illan puhelimella ja mökötti seuraavana päivänä sanomatta mitään. En edes juonut mitenkään paljon alkoholia, mutta halusin toki ikäisteni tavoin viettää aikaa kavereiden kanssa.

MInulla kesti myös pitkälle aikuisuuteen tajuta, että äitini tapa puhua toisista ja myös minusta pahaa niin, että olen paikalla, ei todellakaan ole ok. 

Lopulta silmäni aukesivat, kun sain toisen lapseni. Äitini oli luvannut olla esikoisen kanssa synnytyksen ajan, mutta sekä ennen että jälkeen siitä, miten lapsi syntyy myöhään ja hitaasti. Synnytys oli siis viikko ennen laskettua aikaa ja äitini joutui olemaan esikoisen kanssa jopa neljä tuntia. Kun vauva oli kolme päivää vanha, vanhempani tulivat meille istumaan sohvalle, kitisemään ja ulvomaan siitä, miten heille pitäisi nyt tarjoilla pullakahvia. Söivät kaapit tyhjäksi ja jättivät roskat ja tiskit. Olin ihan väsynyt ja toipilas. Muistan, miten imetin vauvaa ja tajusin, että tällaisiahan vanhempani ovat koko elämäni olleet. Minä en lopulta merkitse mitään, vaan minun tehtäväni olisi heidän mukaansa olla heitä varten. 

Mikä logiikka siinä on, että lapsen asiat ei kiinnosta mutta baariin ei saa mennä? Onko pelkona se että jotain hajoaa ja joutuu maksajaksi, tai kotiintulija herättää?

Vierailija kirjoitti:

Dino kirjoitti:

Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.

Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.

Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.

Pidän hieman outona, että vihasi kohdistuu uhriin.

Eihän tässä viha kohdistu mitenkään uhriin, vaan siihen perheenjäseneen jonka vuoksi kaikki ovat saaneet kärsiä. Vaikka mielenterveysongelmille ei itse voi mitään, täytyy empatiaa riittää myös läheisille joiden elämään sairaus vaikuttaa valtavasti. Heillä on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta asian johdosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo lapsena, että vuorovaikutus muiden aikuisten kanssa oli jotenkin lämmintä, ihan erilaista kuin omien vanhempieni kanssa. Kerran kaverini äiti kysyi minulta, sattuiko, kun kolhin itseäni, ja olin siitä ihan hämmentynyt. Omat vanhempani lähinnä suuttuivat, jos satutin itseni. Huomasin myös, että muut lapset tekivät ihan eri tavalla juttuja vanhempiensa kanssa. Meillä ei juuri vietetty perheen yhteistä aikaa, vaan vapaa-aika meni lähinnä hampaat irvessä kirkossa. Teininä järkytyin siitä, miten kaverini puhui isänsä kanssa luontevasti ja arkisesti kuukautisista. Minä en voinut puhua aiheesta edes äitini kanssa, vaikka kärsin tosi kovista kivuista ja runsaista vuodoista.

18-vuotiaana ihmettelin, miten toiset saivat (!!!) vapaasti käydä baarissa ja juhlimassa ja vanhemmat vielä toivottivat mukavaa iltaa. Jos minä kävin joskus kavereiden kanssa jossain, äiti pommitti koko illan puhelimella ja mökötti seuraavana päivänä sanomatta mitään. En edes juonut mitenkään paljon alkoholia, mutta halusin toki ikäisteni tavoin viettää aikaa kavereiden kanssa.

MInulla kesti myös pitkälle aikuisuuteen tajuta, että äitini tapa puhua toisista ja myös minusta pahaa niin, että olen paikalla, ei todellakaan ole ok. 

Lopulta silmäni aukesivat, kun sain toisen lapseni. Äitini oli luvannut olla esikoisen kanssa synnytyksen ajan, mutta sekä ennen että jälkeen siitä, miten lapsi syntyy myöhään ja hitaasti. Synnytys oli siis viikko ennen laskettua aikaa ja äitini joutui olemaan esikoisen kanssa jopa neljä tuntia. Kun vauva oli kolme päivää vanha, vanhempani tulivat meille istumaan sohvalle, kitisemään ja ulvomaan siitä, miten heille pitäisi nyt tarjoilla pullakahvia. Söivät kaapit tyhjäksi ja jättivät roskat ja tiskit. Olin ihan väsynyt ja toipilas. Muistan, miten imetin vauvaa ja tajusin, että tällaisiahan vanhempani ovat koko elämäni olleet. Minä en lopulta merkitse mitään, vaan minun tehtäväni olisi heidän mukaansa olla heitä varten. 

Mikä logiikka siinä on, että lapsen asiat ei kiinnosta mutta baariin ei saa mennä? Onko pelkona se että jotain hajoaa ja joutuu maksajaksi, tai kotiintulija herättää?

Välittämisen ja aidon kiinnostuksen vastakohta ei ole pelkästään väliinpitämättömyys vaan myös tukahduttaminen. Syytä tälle baarinmenokiellolle tai juhlimisen paheksunnalle en koskaan saanut. Ymmärrän, että varmasti lapsen aikuistuminen aiheuttaa vanhemmassa huolta ja monenlaisia tunteita, mutta mielestäni peloista ja ajatuksista pitäisi voida myös puhua ääneen. Nuorta voi ohjeistaa turvallisesta käytöksestä, omista rajoista, toisten herättämisestä jne. sen sijaan, että kieltää opiskelijabileisiin osallistumisen täysin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Dino kirjoitti:

Mulla sydäntä riipii lukea näitä ihmisten tarinoita kurjista kotioloista. Mua on aina koskettanut tosi syvältä kaikki lapsiin kohdistuva pahuus. Yleensä ihan oksettaa varsinkin kun kuulee hakkaamisesta ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Niin väärin! Toivon että saisitte kaikki apua. Tuntuu käsittämättömältä se pahuus mihin ihminen voi kyetä. Voimia kaikille vääryyttä kohdanneille. Itsellä on aina ollut joku semmoinen ajatus elämästä että sen on pakko olla niin että paha saa lopulta palkkansa jonkun korkeamman voiman taholta. Niin kuin saduissa aina hyvä voittaa lopulta pahan.

Omakaan lapsuus ja nuoruus ei ollut aina turvallista ja siitä on jäänyt ongelmia jotka näkyvät vieläkin. En kuitenkaan ole kokenut niin pahoja asioita kuin moni täällä. Meidän kotona ongelmat alkoivat kun yhdelle sisaruksista(vanhin) tuli mielenterveysongelmia. Siitä alkoi kotona lähes jokapäiväinen huuto ja riitely sekä varpaillaan olo että milloin taas alkaa. Kotiin ei halunnut juurikaan tuoda kavereita. Pelkäsin myös tätä mieleltään sairasta veljeäni. Kotona oli ahdistavaa tuo "virtahepo" olohuoneessa. Aina seurattiin hänen ilmeitä ja olemusta että mistä tänään tuulee, alkaako kohta riehuminen. Vanhemmat yritti parhaansa mutta eivät saaneet tilannetta paremmaksi. Onneksi vanhemmat itse terveitä ja sen ansiosta varmaan ollaan sisarusten kanssa edes jotenkin pärjätty elämässä. Mutta kaikki voimat meni vanhemmila tämän yhden lapsen kanssa ja muut jäivät aika lailla vaille huomiota. Toki mietin että mitä virheitä vanhemmat on tämän sairastuneen kanssa tehneet että hänestä tuli niin hullu. Ja muistankin jotain asioita joilla voi ollaa osuutta asiaan. Ja tällä sairastuneella tuntui olevan kova viha äitiä kohtaan. Äitiin hän kohdistu pahimman raivonsa.

Kuten muutama muukin täällä olen tuntenut voimakasta vihaa. Olen itse sitä käsitellyt niin että annan vihan tulla päälle ja mielikuvissani hakkaan hänet. Kuulostaa ehkä rajulta mutta minusta tunne laimenee vasta kun sen uskaltaa tuntea. Olen myös itku kurkussa hakannut nyrkkeilysäkkiä kuvitellen hakkaavani tämän ihmisen joka on meille kärsimystä aiheuttanut. Itsellä tämä on laimentanut vihan tunteita. Jäljelle on jäänyt sääli. Koska pakostihan tällä sairaalla on ollut huono olo itselläänkin.

Pidän hieman outona, että vihasi kohdistuu uhriin.

Eihän tässä viha kohdistu mitenkään uhriin, vaan siihen perheenjäseneen jonka vuoksi kaikki ovat saaneet kärsiä. Vaikka mielenterveysongelmille ei itse voi mitään, täytyy empatiaa riittää myös läheisille joiden elämään sairaus vaikuttaa valtavasti. Heillä on oikeus tuntea vihaa ja katkeruutta asian johdosta.

Juuri näin kuin edellinen kommentoi. Muu perhe siinä oli uhri. Tälle sairastuneelle yritettiin tarjota ja hommata apua että pääsisi käsittelemään asioitaan mutta ikinä ei mihinkään apuun suostunut. Vika aina hänen mielestään muissa ja niin jatkui perheen kärsimys.

Vierailija kirjoitti:

Poteeko kukaan muu huonoa omatuntoa, että kehtasi avautua täällä? Ikään kuin omat tunteet eivät olisi oikeutettuja. Tai pelko, että kirjoitettu teksti on tunnistettavissa?

Mä tärisen tuon kirjoittamani tekstin jälkeen, tuli niin monia tuntemuksia pintaan. Ahdistusta, häpeää, katumusta, pelkoa ja surua.

N29

Iso halaus sinulle, ei sinun tarvitse tuntea huonoa omatuntoa siitä, että käsittelet traumaattisia tapahtumia elämässäsi.

Mainitsemasi tunteet ovat normaaleja ja hienoa, että sinulla on kykyä ja rohkeutta kohdata ne.

Kun olet ne tuntenut, tunnistanut ja kohdannut, ne myös laantuvat aikanaan.

Haluan myös kertoa tässä tekemästäni huomiosta kaltoinkohteluun liittyen.

Pitkään asiaa pohtineena omien traumojeni pohjalta, tulin siihen tulokseen, että kaltoinkohtelu kaikissa muodoissaan on varsinainen mindfuck. (Parempaa sanaa en tälle ole löytänyt)

Kaltoinkohtelun kohde (uhri on vähän ikävä ja leimaavakin ilmaisu)

saadaan uskomaan omaan huonouteensa, elämään kaltoinkohdeltuna ikään kuin se olisi normaali asiaintila, ottamaan kontolleen vastuu ja seuraukset kaltoinkohtelusta.

Kaltoinkohtelija pystyy näin elämään omaa elämäänsä tyytyväisenä ja omatunto puhtaana, kun kaikki vastuut ja seuraukset omasta toiminnasta on ulkoistettu kohteelle. Tähän samaan mindfuck-kategoriaan kuuluu kohteen tuntema häpeä, tarve suojella tekijää, oman itsensä inhoaminen ja itsesabotaasi.

Tavallaan koko kaltoinkohtelusta syntynyt trauma on se mindfuck.

On vaikea uskoa olevansa ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muu. Oma itsetunto ja itsetuntemus on koottava tyhjästä ja siinä riittää työsarkaa. Trauma aiheuttaa kurjia ongelmia elämässä, haasteita jaksamiseen, masennusta, syömishäiriöitä ja muita ikäviä oireita, jotka vaikeuttavat elämää ja joiden kanssa joutuu tekemään hirveän työn, että jonkinlainen säällinen elämä olisi mahdollista.

Kaltoinkohtelija voi yönsä hyvin nukkuvana ihmisenä vierestä päivitellä, kun sillä toisella on niin vaikeaa.

Se, kuinka tahallista tai tahatonta toiminta on, ei ole kohteelle tärkeä tieto, trauma syntyy joka tapauksessa, mindfuck sekoittaa selkeän ajattelun ja minäkuvan.

Hyvin nuorena. Asuin isovanhempieni (isoisä kuoli kun olin 6v. Sen jälkeen mummin) kanssa aina siihen asti, kun muutin omilleni. Äitini kanssa en ole asunut koskaan. Isääni en ole koskaan edes tavannut. Äiti kävi joskus meillä kylässä, mutta ne ei koskaan olleet mitään miellyttäviä tapaamisia. Pelkäsin häntä, kuten myös hänen uutta miestään, joka oli alkoholisti ja myös väkivaltainen ja vankilassa tämän tästä. Asuttiin pienellä paikkakunnalla ja olin koko kouluajan heidän takiaan koulukiusattu.  Äiti ei koskaan muistanut syntymäpäivinä, jouluna jne. 

Meillä oli todella köyhää. Rahat riitti nipin napin ruokaan. Uusia vaatteita tai kenkiä sain, kun oli välttämätön pakko ostaa, kun edellisiä ei voinut enää korjata. Lapsilisä ja elatustuki meni äidille, joka käytti ne omiin menoihinsa. Myöhemmin kun pääsin kesätöihin ja sain ekan palkan, ostin itselleni uudet kengät. Äitin mielestä olin törkeä, kun rahat olisi pitänyt antaa ruokaa varten mummille ja sain asiasta korvilleni :(

Muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan kaksi päivää 18v. syntymäpäivän jälkeen. Siinä vaiheessa äiti alkoi soitella ja valittaa milloin mistäkin. Ei ollut rahaa, kun mies joi kaikki, mies löi taas jne. Nyt kun kerran olin aikuinen, mun kanssa voi jutella aikuisten asioita. No tein sille lopun aika äkkiä. 

Viimeisen reilun 10 vuoden aikana ei oltu enää yhteydessä. Toki hän oli sisaruksilleen jatkuvasti valittanut, miten kiittämätön olin. 

Meni kauan, että osasin elää normaalia elämää ilman lapsuuden traumoja. Valmistuin kuitenkin ammattiin, sain töitä ja elinkin hetken ihan onnellista elämää, kunnes vammauduin ja jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle.