Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Mietteiden mies kirjoitti:

Ajatelkaa, ensimmäinen kysymys, joka ihmiseltä pitäisi kysyä kun häntä haluaa oppia tuntemaan, on että minkälainen oli lapsuutesi? Se määrittää ihmistä niiiiin paljon.

... tuo on totta. Vastaus voi myös kertoa siitä, mitä ihminen haluaa myöntää lapsuudestaan tai mitä hän tietää siitä. 

Omalla kohdallani voisin ihmetellä sitä, miksi aikuiset lapseni eivät ole keskenään juurikaan tekemisissä, onko kyse vain luonteista vai myös kasvatuksesta. Aivan varmasti sekin on vaikuttanut, etten ole itse osannut puhua tunteista, mikä taas on perua omasta lapsuudenperheestäni. Omassa perheessä on ollut myös meidän vanhempien välisiä ikäviä asioita, joita ei ole lapselle ollut tarpeen kertoa kun olivat pieniä eivätkä ne mielestäni kuulu oikein aikuisten lastenkaan tietoon. Silti kaikki tälläinen jäytää avoimuuden ilmapiiriä ja vaikuttaa varmaan lopulta siihenkin millaisiksi sisarusten välit myöhemmin muotoutuvat. 

Lyhyesti siis: aikuisen on joskus vaikeakin vastata kysymykseen, millainen lapsuus hänellä on ollut. 

Se kun huomasin, että muiden kavereiden perheessä ei ollutkaan normaali käytäntö antaa luunappeja ja tukistaa, milloin mistäkin syystä.

En voi sanoa kokeneeni mitään ahaa-elämystä tai äkillistä tajuamista, kyllä se vuosien kuluessa kävi selväksi kun kasvoi aikuiseksi ja oma ajatusmaailma alkoi kehittyä.

Muistan toki miten raivoisasti puolustin sitä että kaikki mitä meillä tapahtui ja ajateltiin ja puhuttiin oli ainoa oikea tapa ja kaikki muut olivat väärässä. Kynsin hampain sitä puolusti omia vanhempia vaikka sielu oli reikaleina ja psyyke oireili jo alakouluiässä. Syyn laittoi omille niskoille; olen niin huono ja kelvoton.

Kyllä sen kaiken myöntäminen oli tuskallinen prosessi, ja välillä muistan kun koiran kanssa juoksin pitkin metsiä ja itkin kovaan ääneen. Kaikki repesi ja koko maailma romahti. Kaksi kuukautta oli yhdessä vaiheessa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykiatrisessa hoidossa missä sain turvallisesti antaa sen kaiken tuskan ja pahan purkautua.  Kyllä sai muutamankin sietämättömän kipeän hetken elää läpi, mutta se puhdisti ja alkoi antaa tilaa ymmärtää ja alkaa eheyttää ja hoivata itseäni.

Oma kasvuni oli sairaan traumaattinen, ja jopa sellaista pitää normaalina ja oikeana kun muusta ei mitään kokemusta ole. Lapsi on vanhemmilleen lojaali, muutenhan on vaarassa tulla hyvätyksi ja se olisi katastrofi.

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa kokeneeni mitään ahaa-elämystä tai äkillistä tajuamista, kyllä se vuosien kuluessa kävi selväksi kun kasvoi aikuiseksi ja oma ajatusmaailma alkoi kehittyä.

Muistan toki miten raivoisasti puolustin sitä että kaikki mitä meillä tapahtui ja ajateltiin ja puhuttiin oli ainoa oikea tapa ja kaikki muut olivat väärässä. Kynsin hampain sitä puolusti omia vanhempia vaikka sielu oli reikaleina ja psyyke oireili jo alakouluiässä. Syyn laittoi omille niskoille; olen niin huono ja kelvoton.

Kyllä sen kaiken myöntäminen oli tuskallinen prosessi, ja välillä muistan kun koiran kanssa juoksin pitkin metsiä ja itkin kovaan ääneen. Kaikki repesi ja koko maailma romahti. Kaksi kuukautta oli yhdessä vaiheessa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykiatrisessa hoidossa missä sain turvallisesti antaa sen kaiken tuskan ja pahan purkautua.  Kyllä sai muutamankin sietämättömän kipeän hetken elää läpi, mutta se puhdisti ja alkoi antaa tilaa ymmärtää ja alkaa eheyttää ja hoivata itseäni.

Oma kasvuni oli sairaan traumaattinen, ja jopa sellaista pitää normaalina ja oikeana kun muusta ei mitään kokemusta ole. Lapsi on vanhemmilleen lojaali, muutenhan on vaarassa tulla hyvätyksi ja se olisi katastrofi.

Kaikkea hyvää matkaasi! <3

t.kohtalotoveri

Vierailija kirjoitti:

En voi sanoa kokeneeni mitään ahaa-elämystä tai äkillistä tajuamista, kyllä se vuosien kuluessa kävi selväksi kun kasvoi aikuiseksi ja oma ajatusmaailma alkoi kehittyä.

Muistan toki miten raivoisasti puolustin sitä että kaikki mitä meillä tapahtui ja ajateltiin ja puhuttiin oli ainoa oikea tapa ja kaikki muut olivat väärässä. Kynsin hampain sitä puolusti omia vanhempia vaikka sielu oli reikaleina ja psyyke oireili jo alakouluiässä. Syyn laittoi omille niskoille; olen niin huono ja kelvoton.

Kyllä sen kaiken myöntäminen oli tuskallinen prosessi, ja välillä muistan kun koiran kanssa juoksin pitkin metsiä ja itkin kovaan ääneen. Kaikki repesi ja koko maailma romahti. Kaksi kuukautta oli yhdessä vaiheessa vapaaehtoisesti avo-osastolla psykiatrisessa hoidossa missä sain turvallisesti antaa sen kaiken tuskan ja pahan purkautua.  Kyllä sai muutamankin sietämättömän kipeän hetken elää läpi, mutta se puhdisti ja alkoi antaa tilaa ymmärtää ja alkaa eheyttää ja hoivata itseäni.

Oma kasvuni oli sairaan traumaattinen, ja jopa sellaista pitää normaalina ja oikeana kun muusta ei mitään kokemusta ole. Lapsi on vanhemmilleen lojaali, muutenhan on vaarassa tulla hyvätyksi ja se olisi katastrofi.

Niinhän se juuri menee, että lapsi sopeutuu kaikkeen kirjaimellisesti henkensä edestä, koska ilman vanhempien tukea hän olisi yksin maailmassa. 

Narsistinen, korkeammin koulutettu isä, matalamman koulutettu äiti joka saattoi mielistellä muita. Meillä ei näytetty tunteita, en esimerkiksi muista tilannetta jolloin isä ja äiti olisivat olleet helliä toisilleen. Minusta ja siskosta tuli suorittaja. Sisko peri narsismin, minä miellyttäjän roolin. Minusta tuli myös perfektionisti ja sairastuin syömishäiriöön. Ymmärsin näitä juttuja vasta terapiassa johon menin ahdistuksen ja syömishäiriön takia. Onneksi jälkimmäinen parani, ahdistusta on jäljellä edelleen. En tiedä onko siskoni hakenut apua, näemme harvoin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen, että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa.

up

Lapsi ei osaa oikein verrata. Muistan paljon yksittäisiä asioita jotka ymmärrän aikuisena merkeiksi huonosta kasvuympäristöstä. Eka on kun juuri ja juuri osasin juosta (ehkä 2) ja tajusin, että äitiä ei saa häiritä. Äiti oli harhainen ja omissa maailmoissa, epävakaa koskaan ei voinut ennustaa, mitä seuraavaksi. Mitä näkymättömämpi olin,sen helpommalla pääsin. Kuritus oli ok ja sitä saatiin sisarusten kanssa heti, jos vanhempi hermostui. Isä joi kaljaa, eikä puhunut meille. Hän katsoi päin vein jos oli aikeissa rangaista jostain. Äiti ja isä riitelivät fyysisesti, enemmän niin että äiti kävi kiinni ensin. Isä yritti lähinnä vaan puolustella ja mennä karkuun. Äiti haukkui meitä jatkuvasti mm rumaksi, tyhmäksi. Kaikki oltiin 9:n oppilaita. Äiti opetti pelkäämään miehiä, koska harhoissaan hän luuli, että koulukaverinkin isä raiskaa mut heti,jos olen samassa autossa.

Aikojen saatossa se selvisi kun mistään ei saanut koskaan positiivista palautetta, koskaan ei sanottu edes että itse lapsena olisi vanhempien mielestä kiva tai mukava, jokaisesta virheestä haukuttiin ja mollatiin ja uhattiin kasvatuslaitoksella. Sitten sitä lapsena ajatteli että oli itse juuri niin hyvä kuin suorituksensa ja kun ei oikein loistanut missään niin olihan se ihan perseestä.

Sana "kasvatuslaitos" kuulostaa tutulta... En sinne päätynyt mutta kaipa sellaisella peloteltiin jos ei tehnyt niin kuin vanhemmat halusivat.

My Father's Secrets-Danica Hubbard

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei osaa oikein verrata. Muistan paljon yksittäisiä asioita jotka ymmärrän aikuisena merkeiksi huonosta kasvuympäristöstä. Eka on kun juuri ja juuri osasin juosta (ehkä 2) ja tajusin, että äitiä ei saa häiritä. Äiti oli harhainen ja omissa maailmoissa, epävakaa koskaan ei voinut ennustaa, mitä seuraavaksi. Mitä näkymättömämpi olin,sen helpommalla pääsin. Kuritus oli ok ja sitä saatiin sisarusten kanssa heti, jos vanhempi hermostui. Isä joi kaljaa, eikä puhunut meille. Hän katsoi päin vein jos oli aikeissa rangaista jostain. Äiti ja isä riitelivät fyysisesti, enemmän niin että äiti kävi kiinni ensin. Isä yritti lähinnä vaan puolustella ja mennä karkuun. Äiti haukkui meitä jatkuvasti mm rumaksi, tyhmäksi. Kaikki oltiin 9:n oppilaita. Äiti opetti pelkäämään miehiä, koska harhoissaan hän luuli, että koulukaverinkin isä raiskaa mut heti,jos olen samassa autossa.

KoulukaverinKIN?

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen, korkeammin koulutettu isä, matalamman koulutettu äiti joka saattoi mielistellä muita. Meillä ei näytetty tunteita, en esimerkiksi muista tilannetta jolloin isä ja äiti olisivat olleet helliä toisilleen. Minusta ja siskosta tuli suorittaja. Sisko peri narsismin, minä miellyttäjän roolin. Minusta tuli myös perfektionisti ja sairastuin syömishäiriöön. Ymmärsin näitä juttuja vasta terapiassa johon menin ahdistuksen ja syömishäiriön takia. Onneksi jälkimmäinen parani, ahdistusta on jäljellä edelleen. En tiedä onko siskoni hakenut apua, näemme harvoin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen, että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa.

Moni sanoo, että fyysinen väkivalta on helpompaa kuin henkinen.

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Ajatelkaa, ensimmäinen kysymys, joka ihmiseltä pitäisi kysyä kun häntä haluaa oppia tuntemaan, on että minkälainen oli lapsuutesi? Se määrittää ihmistä niiiiin paljon.

... tuo on totta. Vastaus voi myös kertoa siitä, mitä ihminen haluaa myöntää lapsuudestaan tai mitä hän tietää siitä. 

Omalla kohdallani voisin ihmetellä sitä, miksi aikuiset lapseni eivät ole keskenään juurikaan tekemisissä, onko kyse vain luonteista vai myös kasvatuksesta. Aivan varmasti sekin on vaikuttanut, etten ole itse osannut puhua tunteista, mikä taas on perua omasta lapsuudenperheestäni. Omassa perheessä on ollut myös meidän vanhempien välisiä ikäviä asioita, joita ei ole lapselle ollut tarpeen kertoa kun olivat pieniä eivätkä ne mielestäni kuulu oikein aikuisten lastenkaan tietoon. Silti kaikki tälläinen jäytää avoimuuden ilmapiiriä ja vaikuttaa varmaan lopulta siihenkin millaisiksi sisarusten välit myöhemmin muotoutuvat. 

Lyhyesti siis: aikuisen on joskus vaikeakin vastata kysymykseen, millainen lapsuus hänellä on ollut. 

Hän ei luultavasti tiedä, ennen kuin ikää on yli 30 vuotta.

Miksi tässä ketjussa käy välillä niin, että viestiluonnos katoaa automaattisesti - onko muilla ollut samaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen, korkeammin koulutettu isä, matalamman koulutettu äiti joka saattoi mielistellä muita. Meillä ei näytetty tunteita, en esimerkiksi muista tilannetta jolloin isä ja äiti olisivat olleet helliä toisilleen. Minusta ja siskosta tuli suorittaja. Sisko peri narsismin, minä miellyttäjän roolin. Minusta tuli myös perfektionisti ja sairastuin syömishäiriöön. Ymmärsin näitä juttuja vasta terapiassa johon menin ahdistuksen ja syömishäiriön takia. Onneksi jälkimmäinen parani, ahdistusta on jäljellä edelleen. En tiedä onko siskoni hakenut apua, näemme harvoin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen, että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa.

Moni sanoo, että fyysinen väkivalta on helpompaa kuin henkinen.

Helpompaa saada vai antaa?

Mietteiden mies kirjoitti:

Ajatelkaa, ensimmäinen kysymys, joka ihmiseltä pitäisi kysyä kun häntä haluaa oppia tuntemaan, on että minkälainen oli lapsuutesi? Se määrittää ihmistä niiiiin paljon.

Joskus oli olemassa sellainen paritus-ohjelma, kuin Napakymppi? Tuossa olisikin voinut olla ainoa kysymys.

Olin jotain ekaluokkalainen , kun muutimme omaan taloon. Veljeni oli 12-13v  hän ei saanut tehdä mitään , etteikö isämme häntä hakannut.Äiti oli liiankin ymmärtäväinen .Veljeni karkasi kotoa ja joutui laitoksiin. Meillä ei saanut nauraa , koska se pilkkaa , eikä laulaa , siitä on surullinen muisto , kun sisareni hakattiin isän kädellä.Vanhempai olivat kasvatuskyvyttömiä. Alkoholia ei suvaittu , eikä tupakkaa . Meidät kasvatettiin halveksimaan toisia ihmisiä , me muka olimme parempia , kun muut.

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei osaa oikein verrata. Muistan paljon yksittäisiä asioita jotka ymmärrän aikuisena merkeiksi huonosta kasvuympäristöstä. Eka on kun juuri ja juuri osasin juosta (ehkä 2) ja tajusin, että äitiä ei saa häiritä. Äiti oli harhainen ja omissa maailmoissa, epävakaa koskaan ei voinut ennustaa, mitä seuraavaksi. Mitä näkymättömämpi olin,sen helpommalla pääsin. Kuritus oli ok ja sitä saatiin sisarusten kanssa heti, jos vanhempi hermostui. Isä joi kaljaa, eikä puhunut meille. Hän katsoi päin vein jos oli aikeissa rangaista jostain. Äiti ja isä riitelivät fyysisesti, enemmän niin että äiti kävi kiinni ensin. Isä yritti lähinnä vaan puolustella ja mennä karkuun. Äiti haukkui meitä jatkuvasti mm rumaksi, tyhmäksi. Kaikki oltiin 9:n oppilaita. Äiti opetti pelkäämään miehiä, koska harhoissaan hän luuli, että koulukaverinkin isä raiskaa mut heti,jos olen samassa autossa.

Aivan uskomatonta että äiti haukkuu paitsi tyhmäksi myös rumaksi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Narsistinen, korkeammin koulutettu isä, matalamman koulutettu äiti joka saattoi mielistellä muita. Meillä ei näytetty tunteita, en esimerkiksi muista tilannetta jolloin isä ja äiti olisivat olleet helliä toisilleen. Minusta ja siskosta tuli suorittaja. Sisko peri narsismin, minä miellyttäjän roolin. Minusta tuli myös perfektionisti ja sairastuin syömishäiriöön. Ymmärsin näitä juttuja vasta terapiassa johon menin ahdistuksen ja syömishäiriön takia. Onneksi jälkimmäinen parani, ahdistusta on jäljellä edelleen. En tiedä onko siskoni hakenut apua, näemme harvoin. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen, että meillä ei ollut fyysistä väkivaltaa.

Moni sanoo, että fyysinen väkivalta on helpompaa kuin henkinen.

Helpompaa saada vai antaa?

En ole kuullut vertailua antajilta. Että koetaanko psyykkinen väkivalta parempana nöyryytyksenä (vrt. "fyysinen väkivalta helpompaa" = ei niin vaikeaa...), ja siten helpompana kostotoimena.

Tuskin väkivallantekijä tätä miettii? Hänen reaktionsa on joko ilkeillä tai lyödä.

Fyysisen väkivallan helppous on sen tehokkuudessa: siinä ei tarvitse olla kärsivällinen oman ärtymisen kanssa, eikä pelata uhrin mielellä, vaan seuraus on tässä ja nyt.

Jos väkivallantekijän ensireaktio on kostaa fyysisesti, mutta hän miettii kiinnijäämisen riskiä, hän ehkä etsii vaihtoehtoisia tapoja ja ne sitten ovat hänelle helpompia kompromissina. En tiedä.