Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

^siis "fyysinen väkivalta helpompaa" = ei niin vaikeaa psyykkisesti...

Vierailija kirjoitti:

Aikojen saatossa se selvisi kun mistään ei saanut koskaan positiivista palautetta, koskaan ei sanottu edes että itse lapsena olisi vanhempien mielestä kiva tai mukava, jokaisesta virheestä haukuttiin ja mollatiin ja uhattiin kasvatuslaitoksella. Sitten sitä lapsena ajatteli että oli itse juuri niin hyvä kuin suorituksensa ja kun ei oikein loistanut missään niin olihan se ihan perseestä.

Nyt kuulosti tosi tutulta... Isälläni oli mt-ongelmia ja niinä huonoina jaksoina, joita säännöllisen epäsäännöllisesti toistui, olin usein hirveä lapsi, joka olisi pitänyt laittaa juurikin tuollaiseen kasvatuslaitokseen. Jopa alle 10-vuotiaana tajusin itsekin, ettei moisia laitoksia ollut -70-luvun Suomessa enää olemassakaan. Isäni oli 1920-luvulla syntynyt ja surkeissa, köyhissä oloissa kasvanut, häntä itseään lienee peloteltu moisella, ja hän sitten vain jatkoi "perinnettä"...

Hän pelkäsi, että jos esim menen kauppaan, niin tuntematon ottaa mut vaikka kyytiinsä. Tai jos menen yleiseen vessaan. Mutta pelkäsi siis myös kaverinkin isän raiskaavan

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsi ei osaa oikein verrata. Muistan paljon yksittäisiä asioita jotka ymmärrän aikuisena merkeiksi huonosta kasvuympäristöstä. Eka on kun juuri ja juuri osasin juosta (ehkä 2) ja tajusin, että äitiä ei saa häiritä. Äiti oli harhainen ja omissa maailmoissa, epävakaa koskaan ei voinut ennustaa, mitä seuraavaksi. Mitä näkymättömämpi olin,sen helpommalla pääsin. Kuritus oli ok ja sitä saatiin sisarusten kanssa heti, jos vanhempi hermostui. Isä joi kaljaa, eikä puhunut meille. Hän katsoi päin vein jos oli aikeissa rangaista jostain. Äiti ja isä riitelivät fyysisesti, enemmän niin että äiti kävi kiinni ensin. Isä yritti lähinnä vaan puolustella ja mennä karkuun. Äiti haukkui meitä jatkuvasti mm rumaksi, tyhmäksi. Kaikki oltiin 9:n oppilaita. Äiti opetti pelkäämään miehiä, koska harhoissaan hän luuli, että koulukaverinkin isä raiskaa mut heti,jos olen samassa autossa.

KoulukaverinKIN?

Niin, tuntemattoman pelkäsi raiskaavan Ilman muuta. Aina ja kaikkialla.

up

Aina tulee uusia kriteerejä hyvälle ja huonolle kasvatukselle. Että ihan perssiistä on yleisesti. Ihmekö jos itsestäkin tuli per se.  Vähän sukupolvestakin roikkuen.

up

Fyysisestä väkivallasta muistan sen nöyryytyksen tunteen. Muistan, kuinka säikähdyksestä pissasin housuun. Muistan, että naapurin poika, joka sattumoisin oli paikalla, virnuili ivallisesti. Olin kiltti lapsi ja tein kaikkeni, etten olisi joutunut isäni väkivallan kohteeksi. Onneksi niin tapahtuikin todella harvoin. Silti se tuntui aina epäoikeudenmukaiselta.

Isä käytti suuttuessaan aivan hirveitä erityisesti minuun kohdistettuja nimiä. En muista, että muita sisaruksia olisi nimitetty, mutta voi toki myös olla, että muisti on tehnyt tepposet. Kerran muistan, että vanhin veli puolusti minua isän kulmilta samoilta. Muuten kaikki vaikenevat ja vain kuuntelivat, äitikin. Olimme kyllä todella kummallinen perhe.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Varmaan eka kerta oli se kun olin 5-6 luokalla ja kysyin kaverilta pelkääkö hänkin silloin kun vanhempansa riitelevät. Kaverini sanoi menevänsä oikein seuraamaan sitä koska se on niin hauskaa kuuneltavaa mitä ihmettelin ja toivoin kumpa itsekin voisin vain nauraa. Sitten tajusin että kaverin vanhemmat eivät taida riidellä samallalailla miten omani. Meillä kun äitini väänsi jo ihan mielipide erosta suuren riidan missä heittäytti utse marttyyriksi, piruili ja haukkui isääni kun tietenkin hän oli se kaiken pahan alku ja juuri. Sinänsä mielenkiintoista kun tajusi kuinka tällaiset traumat vaikuttaa ihmisiin pitkällä aika välillä. En ole pystynyt esim. seurustelemaan koska pidin itseäni huonona ihmisenä koska alitajuntaisesti jattelin että tulen olemaan samanlainen kuin äitini.

Naiset osaavat olla hirviöitä.

Eevalla oli se "omena".

Ai vähän niin kuin Lumikilla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mietteiden mies kirjoitti:

Ajatelkaa, ensimmäinen kysymys, joka ihmiseltä pitäisi kysyä kun häntä haluaa oppia tuntemaan, on että minkälainen oli lapsuutesi? Se määrittää ihmistä niiiiin paljon.

... tuo on totta. Vastaus voi myös kertoa siitä, mitä ihminen haluaa myöntää lapsuudestaan tai mitä hän tietää siitä. 

Omalla kohdallani voisin ihmetellä sitä, miksi aikuiset lapseni eivät ole keskenään juurikaan tekemisissä, onko kyse vain luonteista vai myös kasvatuksesta. Aivan varmasti sekin on vaikuttanut, etten ole itse osannut puhua tunteista, mikä taas on perua omasta lapsuudenperheestäni. Omassa perheessä on ollut myös meidän vanhempien välisiä ikäviä asioita, joita ei ole lapselle ollut tarpeen kertoa kun olivat pieniä eivätkä ne mielestäni kuulu oikein aikuisten lastenkaan tietoon. Silti kaikki tälläinen jäytää avoimuuden ilmapiiriä ja vaikuttaa varmaan lopulta siihenkin millaisiksi sisarusten välit myöhemmin muotoutuvat. 

Lyhyesti siis: aikuisen on joskus vaikeakin vastata kysymykseen, millainen lapsuus hänellä on ollut. 

Hän ei luultavasti tiedä, ennen kuin ikää on yli 30 vuotta.

Tämä on totta, että usein esim. terapiassa ihmiset joiden lapsuus on ollut ensikysymällä onnellinen käänttyy syvemmän tarkastelun alla kovinkin ongelmalliseksi. Tuohan on siis täysin normaalia, koska usein asioihin vain tottuu kun vertailukohtaa ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.

Joo kiitos! Juuri tuotahan ona narskupaska vanhempani on tehnyt mulle jo vuosikymmenet! En tiennyt että termikin on olemassa :)

Myös mun äiti harrasti tuota, kun oli ollut erityisen loukkaava ja ilkeä, ja aloin itkeä. Niin hän nauroi mulle, miten olen yliherkkä. En edes ihmetellyt, kun sitten ensimmäinen aviomieheni, minua paljon vanhempi, teki sitä samaa. Minähän olin oppinut jo valmiiksi, että olin yliherkkä, ja ei vitsailusta saa loukkaantua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini suhtautui ensimmäiseen pitkän suhteen tyttöystääni (nykyinen vaimoni) kohtaan todella hyökkäävästi ja ilkeästi. Olen tajunnut myöhemmin että hän käytti minua vanhimpana lapsena jatkuvasti henkisenä tukenaan ja suhtautui lähes kuin kumppaniin. Käytös oli tosi outoa ja tuntui mustasukkaiselta. En ole enää äitini kanssa tekemisissä vaikka aikoinaan huoli pikkusisaruksista painoi. Heihin toki pidän edelleen jatkuvasti yhteyttä. Äitini oli yksinhuoltaja noihin aikoihin. 

Minulla oli samalla tavalla, yh-isäni tukeutui minuun niin paljon että suhteemme vääristyi henkisesti. hänkin oli tuntui olevan mustasukkainen kavereistani ja käyttäytyi oudosti.

t.nainen

Jokainen voi tykönään miettiä, kuinka kivaa on katsoa sivusta, kun itse on yksinäinen ja pitää painaa duunia ja selvitä arjesta yksin, kun lapsi kylpee positiivisessa ja rakastavassa (?) seurassa.

Pistäähän se itse kunkin pään sekaisin, jos ei ole yhtään kaveria itsellä, jonka kanssa jakaa arkea tai edes osaa siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äitini suhtautui ensimmäiseen pitkän suhteen tyttöystääni (nykyinen vaimoni) kohtaan todella hyökkäävästi ja ilkeästi. Olen tajunnut myöhemmin että hän käytti minua vanhimpana lapsena jatkuvasti henkisenä tukenaan ja suhtautui lähes kuin kumppaniin. Käytös oli tosi outoa ja tuntui mustasukkaiselta. En ole enää äitini kanssa tekemisissä vaikka aikoinaan huoli pikkusisaruksista painoi. Heihin toki pidän edelleen jatkuvasti yhteyttä. Äitini oli yksinhuoltaja noihin aikoihin. 

Minulla oli samalla tavalla, yh-isäni tukeutui minuun niin paljon että suhteemme vääristyi henkisesti. hänkin oli tuntui olevan mustasukkainen kavereistani ja käyttäytyi oudosti.

t.nainen

Jokainen voi tykönään miettiä, kuinka kivaa on katsoa sivusta, kun itse on yksinäinen ja pitää painaa duunia ja selvitä arjesta yksin, kun lapsi kylpee positiivisessa ja rakastavassa (?) seurassa.

Pistäähän se itse kunkin pään sekaisin, jos ei ole yhtään kaveria itsellä, jonka kanssa jakaa arkea tai edes osaa siitä.

Sanoisin tähän vain sen, että se todellakin pisti isäni täysin sekaisin, ettei hänellä ollut yhtään kaveria ja tuttavaa koko yksinhuoltajuutena aikana. joten hän tukeutui kaikessa tyttäreensä kuin hukkuva laivaan, hän etsi minusta aikuista tukijaa ja ystävää lohduttajaa äitiä ja mitä lie kumppaniakin.

sanomattakin selvää, että roolit menivät aivan sekaisin ihmissuhteessamme, eikä hän kyennyt vanhemmuuteen kuin siinä että hänen työssäkäyntinsä mahdollisti ruoan pöydässä ja katon pääni päälle. 

onko se mielestäsi vanhemmuutta? mielestäni se on jonkinlaista alkeellista yritystä huoltajuuteen. toki olen tässä tragediassa kiitollinen että edes ne tarjottiin eikä tarvinut kadulle lähteä, mutta vastineeksi pyydettiin minun uhrautumistani hänen sairautensa edessä.

Tänään taas terapiaan, eilen oli vertaistukiryhmä ja hyvät keskustelut siellä asioista.

Paras oppi jonka olen kotoa käytännön esimerkin avulla oppinut on se, että ilman toista ihmistä ja tukiverkkoa en itse elämässä pärjää. näin kotoa sen, miten ihmisellä menee kun hän on täysin yksin elämässään.

Voimia sinulle, ehkä olet tällä hetkellä yh itse? voimia siihen että sinullakin olisi elämässäsi aikuista tukiverkkoa. ihan jo lapsesi takia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikojen saatossa se selvisi kun mistään ei saanut koskaan positiivista palautetta, koskaan ei sanottu edes että itse lapsena olisi vanhempien mielestä kiva tai mukava, jokaisesta virheestä haukuttiin ja mollatiin ja uhattiin kasvatuslaitoksella. Sitten sitä lapsena ajatteli että oli itse juuri niin hyvä kuin suorituksensa ja kun ei oikein loistanut missään niin olihan se ihan perseestä.

Nyt kuulosti tosi tutulta... Isälläni oli mt-ongelmia ja niinä huonoina jaksoina, joita säännöllisen epäsäännöllisesti toistui, olin usein hirveä lapsi, joka olisi pitänyt laittaa juurikin tuollaiseen kasvatuslaitokseen. Jopa alle 10-vuotiaana tajusin itsekin, ettei moisia laitoksia ollut -70-luvun Suomessa enää olemassakaan. Isäni oli 1920-luvulla syntynyt ja surkeissa, köyhissä oloissa kasvanut, häntä itseään lienee peloteltu moisella, ja hän sitten vain jatkoi "perinnettä"...

No voi mitä ihmettä, onhan niitä nykyäänkin?? Paikkoja, jonne "kurittomat" (koululintsarit, päihdeongelmaiset, väkivaltaiset) nuoret laitetaan. Koulukodit, lastenkodit, millä nimellä ovatkaan nykyään. Muhoksella ainakin toimii koulukoti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.

Joo kiitos! Juuri tuotahan ona narskupaska vanhempani on tehnyt mulle jo vuosikymmenet! En tiennyt että termikin on olemassa :)

Myös mun äiti harrasti tuota, kun oli ollut erityisen loukkaava ja ilkeä, ja aloin itkeä. Niin hän nauroi mulle, miten olen yliherkkä. En edes ihmetellyt, kun sitten ensimmäinen aviomieheni, minua paljon vanhempi, teki sitä samaa. Minähän olin oppinut jo valmiiksi, että olin yliherkkä, ja ei vitsailusta saa loukkaantua.

Ja mun isä. Huusi ja v***ili päivittäin, aina kunnes aloin itkeä, ja sitten alkoi raivoaminen siitä että itken kuin pikkutyttö. (olen tyttö). Jatkoi ilkeilyään sillä, että menen "kantelemaan" äidilleni (en koskaan mennyt) "ja äiti sitten puolustaa sinua p*skiasta kun olet niin herkkä." Ja sitten hän lällätteli, "Kun oot niiiiiin herkkä, niiiiin herkkä tyttö."

Voi jeesus kun kirjoittaa tämän näkyväksi, näkee miten sekopäistä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vähättelyä, koskaan ei kehuttu mistään ettei vaan ylpisty... ei minkäänlaista opastusta arkielämän asioihin että olisi aikuisena osannut jotain eikä olisi tarvinnut opetella kaikkea kantapään kautta. Mikä on sikäli jännä juttu koska äitini on todella kotitalousihminen, mutta mitään ei opetettu. Valitusta tuli kyllä kun ei sitten osannut tehdä mitään. Myös se että äidin mielestä oli ihan ok elämää asua alkoholistimiehen kanssa, mitäs nyt siitä että välillä oltiin turvakodissa tai naapureilla yötä kun kotiin ei voinut mennä. Mutta jostain syystä siitä miehestä ei eroon päässyt. Koulussa alkoi mennä huonosti kun en aina saanut tehtyä läksyjä, koska kotona niitä ei aina voinut tehdä. Tämäkin oli tietenkin minun syytäni. Kyllähän näitä asioita on saanut aikuisena työstää, ja yllättävän pitkään itsellä meni ennen kuin tajusin ettei tuollainen oikeasti ole normaalia eikä tuollaista olisi tarvinnut kestää.

Taidan olla myös Kanta-Hämeestä? Tuo on siellä suunnalla ihan "normaalia"

Millä tavoin juuri sillä suunnalla normaalia?

Itsekin olen Hämeestä. En muista myöskään saaneeni mitään opastusta eri asioihin.

Ruohonleikkuria en osannut käyttää kolmekymppisenä, kun ei ikinä näytetty, sanottiin vain että älä sitä ropella, menee rikki.

Useat asiat kiellettiin, mitä halusin opetella, saunan kiuasta ei saanut sytyttää, ei takkaa, hyvä jos hädin tuskin saa vieläkään.

Monet kaverit ihmetelleet, miksi en osaa.

En tiedä mikä logiikka on ollut kieltää kaiken opettelu, ajattelivatko sitten, että palkkaan jonkun mökille tekemään nuo asiat.

Tuntuu, että omaa osaamista ei haluta jakaa, kuten ennen oli, että vaikka talonrakennusopit periytyivät.

Ruoanlaitto kotona oli kauhistus. Olen opetellut kokkaamaan vasta omassa asunnossani ja kokkaan sitäkin enenemmän, kun kotona jos availi purkkeja yms , niin tuli huuto jo siitä " sotkusta"

Nyt ei sotku kotona haittaa ja kokkaaminen on hauskaa, kun ei koko ajan tarvitse miettiä että jauhopussit haittaavat jotain.

Täällä kolmas Hämeestä, ja ihan samanlaista minulla ollut. Ruokaa olisi pitänyt laittaa, mutta kun mitään ei opetettu, niin pieleenhän se meni, ja sitten ivattiin.

Ja tuo että älä luule olevasi mitään, äläkä ylpisty.

Opettelin sitten aikuisena laittamaan ruokaa, ja olen oman lapsen kanssa sitten aloittanut jo pienestä puuhastella keittiössä. Kun poika muutti omilleen opiskelemaan, hän ainakin heti osasi luontevasti laittaa itselleen ruokaa ja leipoa. Ainakin jonkun ketjun olen katkaissut.

Vierailija kirjoitti:

Fyysisestä väkivallasta muistan sen nöyryytyksen tunteen. Muistan, kuinka säikähdyksestä pissasin housuun. Muistan, että naapurin poika, joka sattumoisin oli paikalla, virnuili ivallisesti. Olin kiltti lapsi ja tein kaikkeni, etten olisi joutunut isäni väkivallan kohteeksi. Onneksi niin tapahtuikin todella harvoin. Silti se tuntui aina epäoikeudenmukaiselta.

Isä käytti suuttuessaan aivan hirveitä erityisesti minuun kohdistettuja nimiä. En muista, että muita sisaruksia olisi nimitetty, mutta voi toki myös olla, että muisti on tehnyt tepposet. Kerran muistan, että vanhin veli puolusti minua isän kulmilta samoilta. Muuten kaikki vaikenevat ja vain kuuntelivat, äitikin. Olimme kyllä todella kummallinen perhe.

Tämä. Ja nyt jos ottaisit asian puheeksi, muistuttaisit näistä tapahtumista, niin kaikki kiistettäisi toisen vanhemman taholta. Minäkin kuulemma vain muistan väärin väkivaltatilanteet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

pidin perhettämme normaalin hulluna. meillä oli hulluutta ihan lääkärin papereita ja äidin hoitojaksoja myöten, mutta lapsena koin ihan turvallisen ja rakastavan kodin. ei ollut alkoa eikä väkivaltaa. en muista siitä paljoakaan, en toisaalta hyvää mutten pahaakaan. äitini oli usein psykoosissa, mitä kukaan ei selittänyt minulle, ja siitä on jäänyt ehkä traumoja, koska hän vain makasi sängyssä ja nukkui päivät ja oli sekava ilman lääkitystä pikkutytölle. ollessaan paremmassa kunnossa hän yritti olla kotiäiti, teki ruokaa ja siivosi ja yritti rakastaa minua. isä oli oikeasti vetovastuussa isosta kuviosta koska äidin voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kuin minimaaliseen. kuitenkin tunnen etteivät he tehneet mitään "pahaa" minulle. kaikki yrittivät parhaansa lasta myöten. vietin paljon aikaa jo pienestä pitäen ulkona kavereiden kanssa ja tietenkin koulussa ja harrasteissa tai kavereiden kotona. kaikki oli ihan ok kunnes vanhemmille tuli avioero.

silloin muistelen miettineeni etten pysty elämään yksin kummankaan kanssa. äiti on aivan liian hullu ja joudun huostaan puolen vuoden sisällä. isä ei myöskään tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kun kysyttiin mielipidettä valitsin isän. lapsi ei kavalla vanhempaansa siinä iässä. hyvin ikävää, että jouduin elämään melkein 10vuotta isäni kanssa, joka sairastui psyykkisesti. minusta tuntuu että olen nähnyt hulluuden saralla kaiken. se on ollut raskas taakka kantaa, onneksi olen löytänyt kanavia jakaa taakka toisten kanssa. yksin en olisi kestänyt taustaani

Niin surullista... Ilman väkivaltaa ja alkoakin voi tosiaan olla vaikeaa.

Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.

Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.

Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut. 

Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.

Eipä ne pienet hyvät hetket mitään auta.

Ei varmaan, jos niistä ei osaa olla edes kiitollinen kuten sinä et sitä taitoa osaa.

Oma hyvinvointini rakentuu nimenomaan pienistä hyvistä hetkistä. Kun niitä on paljon se tuo hyvän elämän.

Ehkä pitäisit nämä neuvosi vaan siellä omalla puolella. Olet aika ylimielinen kun ohjeistat traumatisoituneita ihmisiä ajattelemaan hyviä hetkiä. Taidat vain trollata.

Jatkuva riitely. Isä löi välillä remmillä ja äiti ivasi ja puhui alentavasti. Se jatkuva viha.

Ruokaa oli muttei mitään ohjeistusta mihinkään tai opetettu mitään. Kukaan ei ollut kiinnostunut mitä tehtiin.

Äiti tappeli jatkuvasti vanhimman siskon kanssa ja tietysti myös isä. Kukaan ei ollut meidän lasten puolella ja vanhemmat aina oikeassa.

Siskolla todettiin rajatila ja en kyllä yhtään ihmettele. Äiti väitti että oli anopin syy ja syyt oli aina muissa.

Sisko olis tarvinnut tukea mutta sai henkisesti turpaansa.

Ja ne oudot kuviot perhesuhteissa. Isä oli täysin äidin kyykytettävänä. Molemmat siskot myös. Äiti välkillä heltyi mutta hetken päästä sitten veti maton jalkojen alta. Myös usutti meitä sisaruksia toisiaan vastaan. Esim kertoi että oli antanut mun tavaroita vanhimmalle siskolle ilman mun lupaa. Ihan kiusallaan.

Äitini yrittää vieläkin hallita. En saa olla vanhaan tätiini yhteydessä tai suuttui jos hänen tarpeet eivät ole ykkösenä.

Saa olla mun puolesta rauhassa. Manipuloikoon muita.

En ole tekemisissä enää.

Vierailija kirjoitti:

Niin hauskinta tässä on se että omaa tuplatutkinto-akatremista tai väitellyttä lasta pilkkaavat vanhemmat ovat usein ITSE kouluttamatonta rupusakkia. Näin minunkin tapauksessani.

Kouluttamattomat rupuvanhemmat pilkkaavat menestynyttä lastaan kateuden takia. Ei minkään muun.