Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Meillä oli viikkojen mittaisia äidin pitämiä mykkäkouluja, jotka hän katkaisi aina siksi aikaa kun vieraita kävi. Äiti pyysi kahvipöytäänkin ja jutteli normaalisti, mutta samalla hetkellä kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, hän väänsi naamallaan saman mursottavan mykkäkouluilmeen ja jatkoi mököttämistään taas määräämättömän ajan.
Äiti ei myöskään voinut, eikä voi sanoa suoraan mitä haluaa, vaan muiden ihmisten pitäisi olla ajatusten lukijoita ja toteuttaa hänen toiveensa ilman ett hän sanoo niitä edes ääneen ja teki mitä hyvänsä, aina se menee väärin.
Olen itse viisikymppinen nyt ja tajuan koko ajan selvemmin, miten sairas ilmapiiri meillä lapsuudenkodissani oli. Siihen ei edes pahiten vaikuttanut isäni hoitamaton kaksisuutainen mielialahäiriö vaan äidin tuntien mittaiset raivokohtaukset, mykkäkoulut ja arvaamaton käytös. koko ajan piti olla varpaillaan, kun samasta asiasta ei joskus seurannut mitään ja joskus raivokohtaus tai viikkojen mykkäkoulu. Meillä on menossa joku ihmeellinen epälooginen koulutusohjelma ja isosta osasta näitä rangaistuksia minulla ei ollut aavistustakaan, mistä minua rangaistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äiti pyysi kahvipöytäänkin ja jutteli normaalisti, mutta samalla hetkellä kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, hän väänsi naamallaan saman mursottavan mykkäkouluilmeen ja jatkoi mököttämistään taas määräämättömän ajan
- Oma äiti oli myös tuontyyppinen. Saattoi olla työkavereidensa sekä vieraiden kanssa todella positiivinen ja puhelias mutta kotiväen kesken negatiivinen murjottaja joka kommentoi ihmisistä negatiivisesti vaikkei olisi edes kunnolla tuntenut kyseistä ihmistä.
No itsellä lapsena ja nuorena selektiivinen mutismi, paha sos.tilanteiden pelko ja myöhemmin syömishäiriö.
Eli kertonee ettei lapsuudenperhe ollut ihan terve.
Vierailija kirjoitti:
Äiti pyysi kahvipöytäänkin ja jutteli normaalisti, mutta samalla hetkellä kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, hän väänsi naamallaan saman mursottavan mykkäkouluilmeen ja jatkoi mököttämistään taas määräämättömän ajan
- Oma äiti oli myös tuontyyppinen. Saattoi olla työkavereidensa sekä vieraiden kanssa todella positiivinen ja puhelias mutta kotiväen kesken negatiivinen murjottaja joka kommentoi ihmisistä negatiivisesti vaikkei olisi edes kunnolla tuntenut kyseistä ihmistä.
No itsellä lapsena ja nuorena selektiivinen mutismi, paha sos.tilanteiden pelko ja myöhemmin syömishäiriö.
Eli kertonee ettei lapsuudenperhe ollut ihan terve.
Syömishäiriöitä oli minullakin; ensin anoreksia ja sen jälkeen 10v bulimia, jonka aihuettamiin sydänongelmiin olin kuollakin.
Harmittaa, että aika paljon vuosia meni jollian tapaa hukkaan, mutta onneksi nykyisin voin lähtökohtiin nähden aika hyvin vaikka työkyvttömyyseläkkeellä olenkin.
Kaltoinkohtelusta taitaa aika usein tulla arvottomuuden tunne ja jonkinlainen itseviha, jolloin jatkaa itsensä huonoa kohtelua siitä mihin se vanhemmilta jäi, vaikka voisi pikemminkin korostetun rakkaudellisesti kohdella itseään lempeästi.
Voimia sinullekin!
Meillä oli tiivis mutta rakkaudeton perhe. Koskaan ei halattu, ei pidetty sylissä, ei puhuttu tunteista, saati sanottu että rakastaisi. Luulin että se on normaalia ja että hellyys on jotain, jota nähdään vain elokuvissa ja tv-sarjoissa.
En osaa vielä aikuisenakaan antaa hellyyttä, koska se ei ole kuulunut elämään. Tajusin tämän vasta aikuisena, poikaystävän kautta joka halusi aina pitää kädestä ja halailla ja suukotella, se tuntui todella oudolta ja epäluontevalta. Tajusin silloin että olen jäänyt lapsena täysin ilman syliä ja kosketusta. Lapsuuden kuvissa en ole koskaan vanhempien sylissä. Aikuisena vanhemmilta saadut halaukset voi laskea yhden käden sormin.
Totuus selvisi vasta aikuisena, en ollut toivottu lapsi, vaikka sitä tarinaa onkin ahkerasti syötetty. Vanhemmat olivat yhdessä vain koska synnyin, joka on surullista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkin ison asian olen terapiassa oppinut, niin sen, että ihmisillä voi olla ihan järjettömän suuressa mittakaavassa sellaista käytöstä, jota eivät itse tunnista tai huomaa ollenkaan.
Eli sun vanhemmat voi ihan oikeasti uskoa tuohon omaan todellisuuteensa, ja mikään ei tule sitä heille muuttamaan. Se on sitten sun valinta haluatko olla yhteydessä tuollaisiin ihmisiin.
Omalla äidilläni on myös tosi voimakas vaihtoehtotodellisuus meidän lapsuudestamme. Onneksi on veli, jolta voi aina kysyä miten asiat oikeasti meni, ja me olemme näissä asioissa samaa mieltä.
Äitini on myös ihminen, joka valittaa jatkuvasti kaikesta ja vaatii ihan koko ajan palveluksia. Sitten saattaa itku silmässä avautua mulle siitä etten auta häntä jossain ihan idioottimaisessa asiassa jonka voi itsekin tehdä. kun " hän ei koskaan mistään valita, eikä koskaan mitään pyydä". Se on oikeasti ihan mind fuck kamaa, kun toinen on ihan tosissaan noissa asioissa, ja itse vaan katsoo silmät pyöreinä että ei voi olla todellista.
Nykyään kyllä jo sanon hänelle aina ihan suoraan mikä käy ja mikä ei, ja jos hän vaatii todistelua asioista "milloin muka olen pyytänyt jotain", niin mulla on aina kymmenen esimerkkiä valmiina. Ja nämä pyynnöt on siis sellaisia, että voinko käydä 30km päästä poistamassa lumet heidän autonsa katolta kun ovat reissussa, kas kun siellä parkkipaikalla ( jossa on n 15 muutakin lumeen peittynyttä autoa) käy rosvot kyttäämässä kenen autoa ei käytetä, ja siitä sitten päättelevät ketkä eivät ole kotona, ja sitten käyvät ryöstämässä heidän kerrostaloasuntonsa, joka on kolmannessa kerroksessa... Ja ei, äitini ei ole vainoharhainen, vaan ainoastaan yrittää keksimällä keksiä asioita, joilla saisi mua hyppyytettyä. Ei esim. voi pyytää naapurirapussaan asuvaa serkkuani käymään kastelemassa kukkiansa kun ovat reissussa, vaan mun pitäisi tehdä se täältä 30km päästä. Tuon autojutun keksi kun en suostunut käymään kastelemassa kukkia yhden ison riidan päätteeksi.
Yksi loukkaavimmista asioista on hänen kuvitelmansa siitä, että hän aina hoiti lapsiani kun he olivat pieniä. No ei todella hoitanut. Meillä on sellainen onni, että oli kahdet muut isovanhemmat ( miehen vanhemmat ja isäni ja puolisonsa), jotka oikeasti mielellään viettivät aikaa mun lasten kanssa, joten 95% ajasta jolloin lapset tarvitsi hoitoa, valinta oli jompi kumpi noista. Kas kun he eivät marisseet etukäteen ja jälkikäteen siitä kuinka kamalaa ja raskasta oli, ja kohtelivat lapsia hyvin, toisin kuin äitini, joka marisi ja mäkätti koko ajan lapsillekin.
Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Minäkin olen rampannut terapioissa ja tutkinut asioita yksinkin. Kaavio "Joharin ikkuna" auttaa hamottamaan asiaa. Oalla ihmisistä on suuri sokea alue ja heidän kanssaan toimiminen sen takia valtavan vaikeaa.
Omallakin äidillänikin on ihan oma todellisuutensa. Jotenkin se on niin ärsyttävää ja koomista, kun ihminen pitää itseään sopuisana, toisten puolesta uhratuvana ja kaikin puolin hienona ihmisenä, joka luovii ja joustaa.. mutta tosiasissa on hirveä rähisevä jyrä,eikä siedä erilaisia mielipiteitä tai valintoja vaan kokee ne verisenä loukkauksena itseään kohtaan.
Syvällä persoonallisuudessa olevat ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne muutu, joten mitään elokuvallista kaunista kohtausta anteeksipyyntöineen ei tule. Kun lapsuudessa ei saaa hyväksyntää, vaikka kuinka kerjää, riskinä on juuttua sitä kerjäämään vanhemmiltaan vuosikymmeniksi, vaikka se rikkoo vaan lisää. Mietin muuten, että kirjailija Hannu Mäkelälle on tainnut niin käydä. Hänen isänsähän oli sanonut, ettei Hannusta tule ikinä kirjailijaa ja haastatteluissa Mäkelä on kertonut lähettäneensä jokaisen kirjansa isälleen, joka ei kommentoinut niitä mitenkään.
Olisikin parasta päästä irtaantumaan haavoittavasta äiti/isä- suhteestaan mahdollisimman nuorena ja saada hyväsyntää ja onnistumisen kokemuksia muissa ihmissuhteissa tai rooleissa.
Mistä ihmiset oikein aina kaivaa näitä muita ihmissuhteita, joissa heitä arvostetaan ja heidät hyväksytään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä Mäkelän isä kommentoi. Todellakin. Hän palautti kirjan aina punakynällä viivattuina - huonot lohdat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Äiti pyysi kahvipöytäänkin ja jutteli normaalisti, mutta samalla hetkellä kun ovi vieraiden perässä sulkeutui, hän väänsi naamallaan saman mursottavan mykkäkouluilmeen ja jatkoi mököttämistään taas määräämättömän ajan
- Oma äiti oli myös tuontyyppinen. Saattoi olla työkavereidensa sekä vieraiden kanssa todella positiivinen ja puhelias mutta kotiväen kesken negatiivinen murjottaja joka kommentoi ihmisistä negatiivisesti vaikkei olisi edes kunnolla tuntenut kyseistä ihmistä.
No itsellä lapsena ja nuorena selektiivinen mutismi, paha sos.tilanteiden pelko ja myöhemmin syömishäiriö.
Eli kertonee ettei lapsuudenperhe ollut ihan terve.Syömishäiriöitä oli minullakin; ensin anoreksia ja sen jälkeen 10v bulimia, jonka aihuettamiin sydänongelmiin olin kuollakin.
Harmittaa, että aika paljon vuosia meni jollian tapaa hukkaan, mutta onneksi nykyisin voin lähtökohtiin nähden aika hyvin vaikka työkyvttömyyseläkkeellä olenkin.
Kaltoinkohtelusta taitaa aika usein tulla arvottomuuden tunne ja jonkinlainen itseviha, jolloin jatkaa itsensä huonoa kohtelua siitä mihin se vanhemmilta jäi, vaikka voisi pikemminkin korostetun rakkaudellisesti kohdella itseään lempeästi.
Voimia sinullekin!
Tämä on niin totta!
Olen myös kaltoinkohdeltu lapsena ja nuorena, sairaan lähtöperheen esikoinen.
Syömishäiriöt, itsetuhoisuus, itsesabotaasi ( jätin hyvin alkaneet yliopisto-opiskelut kesken, koska ajattelin etten ole tarpeeksi hyvä jne), viinin lipitys ja masennus ovat hyvin tuttuja.
Todella hyvin oivallettu, että aikuisena jatkaa itsensä kaltoinkohtelua siitä mihin se vanhemmilta jää. Eikä se usein koskaan lopu, ei edes aikuistuessa. Se vain muuttaa muotoaan, se on aina läsnä kaltoinkohtelijan ollessa läsnä tai vaikka vain puhelimessa, kaltoinkohtelija tietää miten saada haluamansa, miten lyödä ilman yhtäkään fyysistä iskua, miten saada kaltoinkohdeltu tuntemaan itsensä mitättömäksi, arvottomaksi, tallotuksi.
Jossain vaiheessa omien lasteni synnyttyä sisuunnuin ja päässäni soi tosi kirkkaana ajatus siitä, että 'ei hitto, elämässäni on ollut ihan riittämiin ihmisiä, jotka ovat tehneet mulle pahaa ja halunneet mulle pahaa, tarvitseeko mun itseni vielä sen lisäksi kohdella itseäni huonosti?'
Eihän mikään salamaniskusta muutu ja muutokset ja asioiden käsittely vie aikansa. Ehkä koko elämän, lapsuuden kaltoinkohtelu jättää niin syvät jäljet.
Silti olin aikuisena onnekaskin, olen ollut nyt teini-ikäisille lapsilleni ihan täysin erilainen äiti kuin omani oli. Sain korkeakoulututkintoni tehtyä ja alani töitä. Mieheni on lempeä ja harkitseva, joka laittaa aina perheensä etusijalle.
Tiedän, että toisinkin olisi voinut käydä.
Vanhempiini en ole enää lainkaan yhteydessä. Johonkin sen kaltoinkohtelun on loputtava ja minun kohdallani se loppui todella vasta välien katkaisemiseen.
Tämä on aivan valtavan tärkeä ketju, ehkä tähän valtavaan hiljaisuuteen, johon on hukutettu perheissä tapahtuva väkivalta niin pitkään, on tulossa muutos.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikojen saatossa se selvisi kun mistään ei saanut koskaan positiivista palautetta, koskaan ei sanottu edes että itse lapsena olisi vanhempien mielestä kiva tai mukava, jokaisesta virheestä haukuttiin ja mollatiin ja uhattiin kasvatuslaitoksella. Sitten sitä lapsena ajatteli että oli itse juuri niin hyvä kuin suorituksensa ja kun ei oikein loistanut missään niin olihan se ihan perseestä.
Nyt kuulosti tosi tutulta... Isälläni oli mt-ongelmia ja niinä huonoina jaksoina, joita säännöllisen epäsäännöllisesti toistui, olin usein hirveä lapsi, joka olisi pitänyt laittaa juurikin tuollaiseen kasvatuslaitokseen. Jopa alle 10-vuotiaana tajusin itsekin, ettei moisia laitoksia ollut -70-luvun Suomessa enää olemassakaan. Isäni oli 1920-luvulla syntynyt ja surkeissa, köyhissä oloissa kasvanut, häntä itseään lienee peloteltu moisella, ja hän sitten vain jatkoi "perinnettä"...
No voi mitä ihmettä, onhan niitä nykyäänkin?? Paikkoja, jonne "kurittomat" (koululintsarit, päihdeongelmaiset, väkivaltaiset) nuoret laitetaan. Koulukodit, lastenkodit, millä nimellä ovatkaan nykyään. Muhoksella ainakin toimii koulukoti.
Luuletko siis, etten tiennyt näistä tavallisista? Oman ala-asteeni läheisyydessä lasten/koulukoti, josta kaikki ala-asteikäiset kävivät kyläkouluamme. Olimme vierailleet siellä koulun kanssa ja osa lapsista kavereitani. Tämä kasvatuslaitos, jolla isä uhkaili, oli pikkuisen toisenlainen, siellä piestiin ym. Minä en tosiaankaan ollut mikään häirikkölapsi, vaan (pienen) luokkani priimus ja kiltti&rauhallinen, kun koko ikäni olin kulkenut "huonoina aikoina" pitkin seiniä, etten vaan suututtaisi isääni. Ajoittain olisin siis todella mielelläni muuttanut (sinne tiettyyn) lastenkotiin!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkin ison asian olen terapiassa oppinut, niin sen, että ihmisillä voi olla ihan järjettömän suuressa mittakaavassa sellaista käytöstä, jota eivät itse tunnista tai huomaa ollenkaan.
Eli sun vanhemmat voi ihan oikeasti uskoa tuohon omaan todellisuuteensa, ja mikään ei tule sitä heille muuttamaan. Se on sitten sun valinta haluatko olla yhteydessä tuollaisiin ihmisiin.
Omalla äidilläni on myös tosi voimakas vaihtoehtotodellisuus meidän lapsuudestamme. Onneksi on veli, jolta voi aina kysyä miten asiat oikeasti meni, ja me olemme näissä asioissa samaa mieltä.
Äitini on myös ihminen, joka valittaa jatkuvasti kaikesta ja vaatii ihan koko ajan palveluksia. Sitten saattaa itku silmässä avautua mulle siitä etten auta häntä jossain ihan idioottimaisessa asiassa jonka voi itsekin tehdä. kun " hän ei koskaan mistään valita, eikä koskaan mitään pyydä". Se on oikeasti ihan mind fuck kamaa, kun toinen on ihan tosissaan noissa asioissa, ja itse vaan katsoo silmät pyöreinä että ei voi olla todellista.
Nykyään kyllä jo sanon hänelle aina ihan suoraan mikä käy ja mikä ei, ja jos hän vaatii todistelua asioista "milloin muka olen pyytänyt jotain", niin mulla on aina kymmenen esimerkkiä valmiina. Ja nämä pyynnöt on siis sellaisia, että voinko käydä 30km päästä poistamassa lumet heidän autonsa katolta kun ovat reissussa, kas kun siellä parkkipaikalla ( jossa on n 15 muutakin lumeen peittynyttä autoa) käy rosvot kyttäämässä kenen autoa ei käytetä, ja siitä sitten päättelevät ketkä eivät ole kotona, ja sitten käyvät ryöstämässä heidän kerrostaloasuntonsa, joka on kolmannessa kerroksessa... Ja ei, äitini ei ole vainoharhainen, vaan ainoastaan yrittää keksimällä keksiä asioita, joilla saisi mua hyppyytettyä. Ei esim. voi pyytää naapurirapussaan asuvaa serkkuani käymään kastelemassa kukkiansa kun ovat reissussa, vaan mun pitäisi tehdä se täältä 30km päästä. Tuon autojutun keksi kun en suostunut käymään kastelemassa kukkia yhden ison riidan päätteeksi.
Yksi loukkaavimmista asioista on hänen kuvitelmansa siitä, että hän aina hoiti lapsiani kun he olivat pieniä. No ei todella hoitanut. Meillä on sellainen onni, että oli kahdet muut isovanhemmat ( miehen vanhemmat ja isäni ja puolisonsa), jotka oikeasti mielellään viettivät aikaa mun lasten kanssa, joten 95% ajasta jolloin lapset tarvitsi hoitoa, valinta oli jompi kumpi noista. Kas kun he eivät marisseet etukäteen ja jälkikäteen siitä kuinka kamalaa ja raskasta oli, ja kohtelivat lapsia hyvin, toisin kuin äitini, joka marisi ja mäkätti koko ajan lapsillekin.
Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Minäkin olen rampannut terapioissa ja tutkinut asioita yksinkin. Kaavio "Joharin ikkuna" auttaa hamottamaan asiaa. Oalla ihmisistä on suuri sokea alue ja heidän kanssaan toimiminen sen takia valtavan vaikeaa.
Omallakin äidillänikin on ihan oma todellisuutensa. Jotenkin se on niin ärsyttävää ja koomista, kun ihminen pitää itseään sopuisana, toisten puolesta uhratuvana ja kaikin puolin hienona ihmisenä, joka luovii ja joustaa.. mutta tosiasissa on hirveä rähisevä jyrä,eikä siedä erilaisia mielipiteitä tai valintoja vaan kokee ne verisenä loukkauksena itseään kohtaan.
Syvällä persoonallisuudessa olevat ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne muutu, joten mitään elokuvallista kaunista kohtausta anteeksipyyntöineen ei tule. Kun lapsuudessa ei saaa hyväksyntää, vaikka kuinka kerjää, riskinä on juuttua sitä kerjäämään vanhemmiltaan vuosikymmeniksi, vaikka se rikkoo vaan lisää. Mietin muuten, että kirjailija Hannu Mäkelälle on tainnut niin käydä. Hänen isänsähän oli sanonut, ettei Hannusta tule ikinä kirjailijaa ja haastatteluissa Mäkelä on kertonut lähettäneensä jokaisen kirjansa isälleen, joka ei kommentoinut niitä mitenkään.
Olisikin parasta päästä irtaantumaan haavoittavasta äiti/isä- suhteestaan mahdollisimman nuorena ja saada hyväsyntää ja onnistumisen kokemuksia muissa ihmissuhteissa tai rooleissa.
Mistä ihmiset oikein aina kaivaa näitä muita ihmissuhteita, joissa heitä arvostetaan ja heidät hyväksytään?
Vaikeaahan se on, mutta onnistunut terapiasuhde voi olla hyvä alku ja ensimmäisiä korjaavia kokemuksia. Vertaistukiryhmissäkin voi tulla kuulluksi. Itseäni on auttanut myös satunnaiset kohtaamiset, kun olen alkanut eri tilanteissa rohkeasti lähestyä ihmisiä ihan arkisissa paikoissa, vaikka rupatellut niitä näitä bussipysäkillä tai tarjonnut apua vaikka vaunujen tai rollaattorin nostamisessa.
Kaiken ei aina tarvitse olla niin syvällistä, arkiset kohtaamiset kun ovat ilon aihe ja lohdullista monille yksinäisille. Parhaimmillaan kummallekin jää vahvistunut olo; joku näki minut ja halusi jutella.
Ihminen tarvitsee monen tasoisia kohtaamisia ja minulle on syntynyt joistakin kohtaamisesta tuttavuuksia kun, vaikkei nyt vielä ainakaan syviä ystävyyssuhteita. Ainakin arkuuteni on vähentynyt ja kynnys juttelun ja kontaktin ottamiseen madaltunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos jonkin ison asian olen terapiassa oppinut, niin sen, että ihmisillä voi olla ihan järjettömän suuressa mittakaavassa sellaista käytöstä, jota eivät itse tunnista tai huomaa ollenkaan.
Eli sun vanhemmat voi ihan oikeasti uskoa tuohon omaan todellisuuteensa, ja mikään ei tule sitä heille muuttamaan. Se on sitten sun valinta haluatko olla yhteydessä tuollaisiin ihmisiin.
Omalla äidilläni on myös tosi voimakas vaihtoehtotodellisuus meidän lapsuudestamme. Onneksi on veli, jolta voi aina kysyä miten asiat oikeasti meni, ja me olemme näissä asioissa samaa mieltä.
Äitini on myös ihminen, joka valittaa jatkuvasti kaikesta ja vaatii ihan koko ajan palveluksia. Sitten saattaa itku silmässä avautua mulle siitä etten auta häntä jossain ihan idioottimaisessa asiassa jonka voi itsekin tehdä. kun " hän ei koskaan mistään valita, eikä koskaan mitään pyydä". Se on oikeasti ihan mind fuck kamaa, kun toinen on ihan tosissaan noissa asioissa, ja itse vaan katsoo silmät pyöreinä että ei voi olla todellista.
Nykyään kyllä jo sanon hänelle aina ihan suoraan mikä käy ja mikä ei, ja jos hän vaatii todistelua asioista "milloin muka olen pyytänyt jotain", niin mulla on aina kymmenen esimerkkiä valmiina. Ja nämä pyynnöt on siis sellaisia, että voinko käydä 30km päästä poistamassa lumet heidän autonsa katolta kun ovat reissussa, kas kun siellä parkkipaikalla ( jossa on n 15 muutakin lumeen peittynyttä autoa) käy rosvot kyttäämässä kenen autoa ei käytetä, ja siitä sitten päättelevät ketkä eivät ole kotona, ja sitten käyvät ryöstämässä heidän kerrostaloasuntonsa, joka on kolmannessa kerroksessa... Ja ei, äitini ei ole vainoharhainen, vaan ainoastaan yrittää keksimällä keksiä asioita, joilla saisi mua hyppyytettyä. Ei esim. voi pyytää naapurirapussaan asuvaa serkkuani käymään kastelemassa kukkiansa kun ovat reissussa, vaan mun pitäisi tehdä se täältä 30km päästä. Tuon autojutun keksi kun en suostunut käymään kastelemassa kukkia yhden ison riidan päätteeksi.
Yksi loukkaavimmista asioista on hänen kuvitelmansa siitä, että hän aina hoiti lapsiani kun he olivat pieniä. No ei todella hoitanut. Meillä on sellainen onni, että oli kahdet muut isovanhemmat ( miehen vanhemmat ja isäni ja puolisonsa), jotka oikeasti mielellään viettivät aikaa mun lasten kanssa, joten 95% ajasta jolloin lapset tarvitsi hoitoa, valinta oli jompi kumpi noista. Kas kun he eivät marisseet etukäteen ja jälkikäteen siitä kuinka kamalaa ja raskasta oli, ja kohtelivat lapsia hyvin, toisin kuin äitini, joka marisi ja mäkätti koko ajan lapsillekin.
Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Minäkin olen rampannut terapioissa ja tutkinut asioita yksinkin. Kaavio "Joharin ikkuna" auttaa hamottamaan asiaa. Oalla ihmisistä on suuri sokea alue ja heidän kanssaan toimiminen sen takia valtavan vaikeaa.
Omallakin äidillänikin on ihan oma todellisuutensa. Jotenkin se on niin ärsyttävää ja koomista, kun ihminen pitää itseään sopuisana, toisten puolesta uhratuvana ja kaikin puolin hienona ihmisenä, joka luovii ja joustaa.. mutta tosiasissa on hirveä rähisevä jyrä,eikä siedä erilaisia mielipiteitä tai valintoja vaan kokee ne verisenä loukkauksena itseään kohtaan.
Syvällä persoonallisuudessa olevat ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne muutu, joten mitään elokuvallista kaunista kohtausta anteeksipyyntöineen ei tule. Kun lapsuudessa ei saaa hyväksyntää, vaikka kuinka kerjää, riskinä on juuttua sitä kerjäämään vanhemmiltaan vuosikymmeniksi, vaikka se rikkoo vaan lisää. Mietin muuten, että kirjailija Hannu Mäkelälle on tainnut niin käydä. Hänen isänsähän oli sanonut, ettei Hannusta tule ikinä kirjailijaa ja haastatteluissa Mäkelä on kertonut lähettäneensä jokaisen kirjansa isälleen, joka ei kommentoinut niitä mitenkään.
Olisikin parasta päästä irtaantumaan haavoittavasta äiti/isä- suhteestaan mahdollisimman nuorena ja saada hyväsyntää ja onnistumisen kokemuksia muissa ihmissuhteissa tai rooleissa.
Mistä ihmiset oikein aina kaivaa näitä muita ihmissuhteita, joissa heitä arvostetaan ja heidät hyväksytään?
Vaikeaahan se on, mutta onnistunut terapiasuhde voi olla hyvä alku ja ensimmäisiä korjaavia kokemuksia. Vertaistukiryhmissäkin voi tulla kuulluksi. Itseäni on auttanut myös satunnaiset kohtaamiset, kun olen alkanut eri tilanteissa rohkeasti lähestyä ihmisiä ihan arkisissa paikoissa, vaikka rupatellut niitä näitä bussipysäkillä tai tarjonnut apua vaikka vaunujen tai rollaattorin nostamisessa.
Kaiken ei aina tarvitse olla niin syvällistä, arkiset kohtaamiset kun ovat ilon aihe ja lohdullista monille yksinäisille. Parhaimmillaan kummallekin jää vahvistunut olo; joku näki minut ja halusi jutella.
Ihminen tarvitsee monen tasoisia kohtaamisia ja minulle on syntynyt joistakin kohtaamisesta tuttavuuksia kun, vaikkei nyt vielä ainakaan syviä ystävyyssuhteita. Ainakin arkuuteni on vähentynyt ja kynnys juttelun ja kontaktin ottamiseen madaltunut.
Minun ongelma on että kun rupattelen ihmisille niin ei ne oikein rupattele vastavuoroisesti takaisin ja muutenkin ihmiset tuntuu vaivaantuvan seurassani helposti.
Suurkiitos tästä ketjusta! On ollut jotenkin lohdullista itselle lukea muidenkin kokemuksia, vaikkakin on tosi surullista, että meitä on näin paljon. :(
En itse muista yksittäistä hetkeä, milloin olen tarkalleen tajunnut kasvuympäristöni olleen sairas. Luulen, että tieto siitä on rakentunut vähitellen, pienistä palasista.
Meillä isä oli alkoholisti, ja silloin kun oli selvin päin ja kotona, hän ärsyyntyi todella pienistä asioista, ja hänen paikalla ollessaan joutui aina olemaan hieman varuillaan. Hän saattoi raivostua siitä, jos vaikka nauroimme sisarusten kanssa liian kovaan ääneen viereisessä huoneessa.
Sillon kun ratkesi juomaan, putki saattoi kestää 1-2vk työtilanteesta riippuen. Silloin kun isä oli humalassa, häntä ei ärsyttänyt mikään, toisin kuin selvin päin ollessa.
Äiti taas oli ilmiselvästi läheisriippuvainen, ailahteleva tyyppi. Olen joutunut olemaan hänelle äiti kun hän on mm. vuodattanut vitutustaan isän juomisesta tai oikeastaan ihan mistä vaan. Ensimmäinen muisto siitä, että olen lohduttanut äitiä, on ajalta kun olen ollut noin 5-vuotias. Toisaalta hän on myös huutanut joskus, että ei olisi ikinä pitänyt tehdä teitä, ja lasten hankkiminen pilaa kaiken.
Saimme selkäsaunoja aivan mitättömistä asioista. Tietysti iskut kohdistettiin vaatteiden alle jääville alueille, ettei kukaan niitä näkisi. Kerran yhdestä haavasta tihkutti verta ja se arpi näkyi jalassa pitkään. Minun lyöminen loppui varmaan siinä kohtaa kun tulin teini-ikään, ihan tarkkaan en muista.
Pahinta oli katsoa/kuunnella vierestä, kun sisaruksia hakattiin. Se paniikinomainen itkun ja huudon kuuleminen, ja hirveä tunne vatsanpohjassa ei koskaan unohdu. Ja tieto siitä, että itse olet seuraava hakattava.
Asuimme aivan korvessa, eli kavereita tai muuta sosiaalista elämää ei ollut lähimaillakaan. Lisäksi minua kiusattiin koulussa koko peruskoulun ajan enemmän tai vähemmän, eli sielläkään ei sitten ollut kavereita.
Koskaan ei ole kumpikaan vanhemmista kertonut välittävänsä. Me lapset ollaan oltu aina tiellä ja pilaamassa kaikki.
Tämä kaikki on vaikuttanut minuun mm. siten, että minun on todella vaikeaa luottaa ihmisiin ja pelkään aina pahinta. Tunteiden ilmaiseminen ja läheisyys on vaikeaa.
Lienee sanomattakin selvää että minulla ja sisaruksilla on kaikilla ollut eritasoisia haasteita mielenterveyden kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.
Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.
Olen 50 ja tämä ketju sai viimein tunnustamaan ettei se terve ollut.
Milloin? Olen kai sen aina tiennyt mutta se on niin julmaa ettei voi käsitellä.
Vähättely, huorittelu jo 9 vuotiaana. Mikään mitä teki ei ollut oikein tai riittävää. Olen tiellä, vaivalloinen, laiska ja ylimääräinen. Kuljin rievuissa tai jonkun lahjoittamissa vaatteissa. Etkö voi mennä ulos että saisi hetken olla rauhassa. Missä perheessä puhutaan noin?
Milloin tajusin? Kai olen sen aina tiennyt.
En pysty enkä osaa käsitellä. Muista syistä terapiassa 3v / 5 eri terapeuttia ja koska aloitetaan "kerro lapsuudestasi, millainen se oli" ja hitaana avautujana ennätti terapeutti vaihtua ennenkuin pystyin julmaa totuutta kertomaan. Saa terapeutit olla puolestani.
Ihan ok elämä tuli. Ei tässä enää hätää. Olisi voinut mennä paskemminkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.
Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.
Olen 50 ja tämä ketju sai viimein tunnustamaan ettei se terve ollut.
Milloin? Olen kai sen aina tiennyt mutta se on niin julmaa ettei voi käsitellä.
Vähättely, huorittelu jo 9 vuotiaana. Mikään mitä teki ei ollut oikein tai riittävää. Olen tiellä, vaivalloinen, laiska ja ylimääräinen. Kuljin rievuissa tai jonkun lahjoittamissa vaatteissa. Etkö voi mennä ulos että saisi hetken olla rauhassa. Missä perheessä puhutaan noin?Milloin tajusin? Kai olen sen aina tiennyt.
En pysty enkä osaa käsitellä. Muista syistä terapiassa 3v / 5 eri terapeuttia ja koska aloitetaan "kerro lapsuudestasi, millainen se oli" ja hitaana avautujana ennätti terapeutti vaihtua ennenkuin pystyin julmaa totuutta kertomaan. Saa terapeutit olla puolestani.
Ihan ok elämä tuli. Ei tässä enää hätää. Olisi voinut mennä paskemminkin.
Tätä asiaa on varmaakin jo ainakin sivuttu ketjussa, mutta mikä ihme meidän kaikkien vanhempia oikein on riivannut?
Sivu toisensa jälkeen n. 40-50- vuotiaita, kirjoitustyyleistä päätellen fiksuja ja älykkäitä ihmisiä antamassa lähes identtisiä kuvauksia aivan hirvittävästä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta.
En voi mitenkään uskoa, että sota-ajan traumoilla pelkästään voidaan selittää koko ilmiötä.
Olen itsekin kokenut saman, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, vanhemmillani oli ok työpaikat, asuttiin omakotitalossa, alkoholia vanhempani käyttivät ehkä saunaoluet jouluna ja juhannuksena-tyyliin ja kulissit olivat jykevästi pystyssä.
Niiden tiiliseinien sisällä asui pelko ja kauhu, isäni oli varmasti mieleltään sairas, niin rajua se väkivalta oli joskus. Äitini antoi sen kaiken tapahtua silmääkään räpäyttämättä. Traumat jäivät koko loppuiäksi, eikä mikään määrä terapiaa taida sitä mihinkään muuttaa.
Tässä kohti tulee se suuriin ihmettelyn paikka, miten minä ja niin moni tässä ketjussa kirjoittanut, on pystynyt katkaisemaan tämän kierteen? Miten me nykyiset keski-ikää jo lähestyvät olemme erilaisia kuin hullut vanhempamme?
Monilla meistä on hirveitä traumoja, mielenterveyden tai jaksamisen haasteita taustastamme johtuen, mutta silti olemme pystyneet toimimaan toisin.
Miksi? Tässä olisi tutkijoille ja kirjailijoille materiaalia työstettäväksi. Onko kenelläkään mitään selitystä, teoriaa tai ajatuksia tähän kysymykseen?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä varmaan yksi rankin koko elämän mittainen kurjuus on syntyä paskoille luonnevikaisille vanhemmille. Koko lapsuuden saat pelätä henkesi puolesta kun hakataan ja pieksetään. Viimein kun pääsee täysi-ikäisenä pakoon on sitten aivan yksin, orpo ja ilman vsnhempien tukea ja yhteydenpitoa. Siitä kun selviää ja saa oman perheen, joutuu taas kärsimään kun lapsilla ei ole lainkaan isovanhempia ja muut hyvien vsnhempien lapset sitä ällistelwe ja ihmettelee.
Aina saa tuntea arvottomuutta, orpouttaja ulkopuolisuuta. Läpi koko elämän.Olen nyt 45 ja lapsuus kaihertaa todella pahasti.
Olen 50 ja tämä ketju sai viimein tunnustamaan ettei se terve ollut.
Milloin? Olen kai sen aina tiennyt mutta se on niin julmaa ettei voi käsitellä.
Vähättely, huorittelu jo 9 vuotiaana. Mikään mitä teki ei ollut oikein tai riittävää. Olen tiellä, vaivalloinen, laiska ja ylimääräinen. Kuljin rievuissa tai jonkun lahjoittamissa vaatteissa. Etkö voi mennä ulos että saisi hetken olla rauhassa. Missä perheessä puhutaan noin?Milloin tajusin? Kai olen sen aina tiennyt.
En pysty enkä osaa käsitellä. Muista syistä terapiassa 3v / 5 eri terapeuttia ja koska aloitetaan "kerro lapsuudestasi, millainen se oli" ja hitaana avautujana ennätti terapeutti vaihtua ennenkuin pystyin julmaa totuutta kertomaan. Saa terapeutit olla puolestani.
Ihan ok elämä tuli. Ei tässä enää hätää. Olisi voinut mennä paskemminkin.Tätä asiaa on varmaakin jo ainakin sivuttu ketjussa, mutta mikä ihme meidän kaikkien vanhempia oikein on riivannut?
Sivu toisensa jälkeen n. 40-50- vuotiaita, kirjoitustyyleistä päätellen fiksuja ja älykkäitä ihmisiä antamassa lähes identtisiä kuvauksia aivan hirvittävästä väkivallasta ja kaltoinkohtelusta.
En voi mitenkään uskoa, että sota-ajan traumoilla pelkästään voidaan selittää koko ilmiötä.
Olen itsekin kokenut saman, fyysistä ja henkistä väkivaltaa, vanhemmillani oli ok työpaikat, asuttiin omakotitalossa, alkoholia vanhempani käyttivät ehkä saunaoluet jouluna ja juhannuksena-tyyliin ja kulissit olivat jykevästi pystyssä.
Niiden tiiliseinien sisällä asui pelko ja kauhu, isäni oli varmasti mieleltään sairas, niin rajua se väkivalta oli joskus. Äitini antoi sen kaiken tapahtua silmääkään räpäyttämättä. Traumat jäivät koko loppuiäksi, eikä mikään määrä terapiaa taida sitä mihinkään muuttaa.
Tässä kohti tulee se suuriin ihmettelyn paikka, miten minä ja niin moni tässä ketjussa kirjoittanut, on pystynyt katkaisemaan tämän kierteen? Miten me nykyiset keski-ikää jo lähestyvät olemme erilaisia kuin hullut vanhempamme?
Monilla meistä on hirveitä traumoja, mielenterveyden tai jaksamisen haasteita taustastamme johtuen, mutta silti olemme pystyneet toimimaan toisin.
Miksi? Tässä olisi tutkijoille ja kirjailijoille materiaalia työstettäväksi. Onko kenelläkään mitään selitystä, teoriaa tai ajatuksia tähän kysymykseen?
Lähtökohtaisesti kasvatin lapseni päinvastoin kuin synnyinkodissa. Se oli ainut ohjenuorani.
Halusin lapseni ja hyviä heistä tuli. On ammatit, työt ja vakaat parisuhteet. Käyvät ihan vapaaehtoisesti mulla ja soittavat perään. Halaavatkin. Tiedän olevani rakastettu. Välillä pelkään etten kuitenkaan osaa tai teen vahingossa jotain väärin. Vielä olen ne tunteet jotenkin saanut nujerrettua.
- lainaamasi 50v
Olen kirjoittanut ketjuun jo aiemmin sairaasta perheestäni ja omista mt-ongelmistani johtuen karmeasta lapsuudestani. Nyt tuli taas yksittäinen tapahtuma mieleeni. Äiti sai hirveän raivarin, kun mursin sormeni pihaleikeissä. Menin itkien kotiin näyttämään vääntynyttä pikkurilliäni, niin eikös tämä äiti-ihminen alkanut huutaa ja riuhtoa ja repiä sormeani.
Muistin menetys taas tästä eteenpäin. Trauma.
Muistan sitten jostain kohtaa, että sormeni oli metallilastassa. Aivan liian isossa. Sormi jäi vinoksi.
Kun tulin itse äidiksi, tajusin miten kontrolloiva, ilkeä, alistava, väkivaltainen, tuomitseva, tunnekylmä vanhempi äitini oli. Pieksi ja haukkui, ikinä en kelvannut omana itsenäni, olin hänelle vain tylytettävä ja käskytettävä, jonka lapsuuden saattoi huoletta tuhota hänen ja juopon miehensä tarpeiden tieltä. Välittävien ja turvallisten muiden aikuisten kanssa ei saanut olla tekemisissä ja jos oli, aivopestiin uskomaan että he olivat typeriä. Äitini puolestaan oli täysi pyhimys, kaiken osaava, pätevä ja tietävä.
Hellyyttä tai kehuja ei annettu, lapsena hämmennyin suuresti kun sukulainen lohdutti ja otti syliin, teininä kummastelin kun kaverin vanhempi kehui jotakin ulkonäössäni. Olen korkeakoulutettu, alallani yksi harvoja asiantuntijoita, koskaan ei ole osaamistani tunnustettu tai arvostettu. Päinvastoin, kun alallani on asiantuntija-alueet A ja B, aina on muistutettu että sinä et ole alueen B asiantuntija.
Pelastukseni on ollut ystävät ja ihana puoliso ja lapset ja se, että olen tajunnut asian, ensin lähes salamana kirkkaalta taivalta ja sitten pitkän prosessin kautta, joka yhä on meneillään. Kun olen puhunut äitini kanssa em. asioista, tyypilliseen tapaansa mitätöi kokemukseni ja on kostona hylännyt minut ja lapsenlapsensa, heittelee välillä kummallisia koukkuja. Pidän etäisyyttä ja mietin katkaisisinko välit kokonaan.
Tunnistan kirjoittajien kertomuksista monia kokemuksia ja tunteita, kiitos niiden jakamisesta.
Olin lapsena jo täynnä kysymyksiä. Ihmettelin miksi moneen asiaan. Tarkkailin ihmisten käyttäytymistä. Kun se piti piilottaa. Traumasta, traumasta traumaan. 18 vuotiaana tajusin ensimmäisen kerran olevani 5 eri ihmistä. Olin järkyttynyt ja etsin selitystä. Luin paljon, mutta miksi kysymyksiini ei vastausta tullut. Kävin pohjalla, aloin lukea filosofiaa ja psykologiaa. Rakensin uuden minän joka oli aina eri eri paikoissa.
Ihmisen mieli on ihmeellinen.
Joka kerta kun suorittaja minä pitää herättää, herään aina uudestaan ja luen lisää tietoa. En pidä menneisyydestä kiinni. Silmän räpäys ja otsassa kutittaa ja alan hassutella vaikeilla asioilla.
Milloin tajusin et meillä oli erilaista. En kirjoittanut ylös. Mut huomasin kaikki ne muutkin joilla kotona ei peruspilarit olleet kunnossa. Aikuisenakin vielä.
Veljen käytöstä ei koskaan oikein kyseenalaistettu. Aikuisena onkin sitten ihminen,joka ei paljoa ota huomioon toisia,todella paljon minä-minä-ihminen :/.
Vierailija kirjoitti:
Kun tulin itse äidiksi, tajusin miten kontrolloiva, ilkeä, alistava, väkivaltainen, tuomitseva, tunnekylmä vanhempi äitini oli. Pieksi ja haukkui, ikinä en kelvannut omana itsenäni, olin hänelle vain tylytettävä ja käskytettävä, jonka lapsuuden saattoi huoletta tuhota hänen ja juopon miehensä tarpeiden tieltä. Välittävien ja turvallisten muiden aikuisten kanssa ei saanut olla tekemisissä ja jos oli, aivopestiin uskomaan että he olivat typeriä. Äitini puolestaan oli täysi pyhimys, kaiken osaava, pätevä ja tietävä.
Hellyyttä tai kehuja ei annettu, lapsena hämmennyin suuresti kun sukulainen lohdutti ja otti syliin, teininä kummastelin kun kaverin vanhempi kehui jotakin ulkonäössäni. Olen korkeakoulutettu, alallani yksi harvoja asiantuntijoita, koskaan ei ole osaamistani tunnustettu tai arvostettu. Päinvastoin, kun alallani on asiantuntija-alueet A ja B, aina on muistutettu että sinä et ole alueen B asiantuntija.
Pelastukseni on ollut ystävät ja ihana puoliso ja lapset ja se, että olen tajunnut asian, ensin lähes salamana kirkkaalta taivalta ja sitten pitkän prosessin kautta, joka yhä on meneillään. Kun olen puhunut äitini kanssa em. asioista, tyypilliseen tapaansa mitätöi kokemukseni ja on kostona hylännyt minut ja lapsenlapsensa, heittelee välillä kummallisia koukkuja. Pidän etäisyyttä ja mietin katkaisisinko välit kokonaan.
Tunnistan kirjoittajien kertomuksista monia kokemuksia ja tunteita, kiitos niiden jakamisesta.
Kuvailemasi alistamisen tarve on kyllä mielenkiintoinen (ja tavallaan käsittämätön) ilmiö!
Millainen lapsuus äidilläsi oli, tiedätkö?
Kirjoituksesi on täyttä asiaa. Minäkin olen rampannut terapioissa ja tutkinut asioita yksinkin. Kaavio "Joharin ikkuna" auttaa hamottamaan asiaa. Oalla ihmisistä on suuri sokea alue ja heidän kanssaan toimiminen sen takia valtavan vaikeaa.
Omallakin äidillänikin on ihan oma todellisuutensa. Jotenkin se on niin ärsyttävää ja koomista, kun ihminen pitää itseään sopuisana, toisten puolesta uhratuvana ja kaikin puolin hienona ihmisenä, joka luovii ja joustaa.. mutta tosiasissa on hirveä rähisevä jyrä,eikä siedä erilaisia mielipiteitä tai valintoja vaan kokee ne verisenä loukkauksena itseään kohtaan.
Syvällä persoonallisuudessa olevat ongelmat ovat sellaisia, etteivät ne muutu, joten mitään elokuvallista kaunista kohtausta anteeksipyyntöineen ei tule. Kun lapsuudessa ei saaa hyväksyntää, vaikka kuinka kerjää, riskinä on juuttua sitä kerjäämään vanhemmiltaan vuosikymmeniksi, vaikka se rikkoo vaan lisää. Mietin muuten, että kirjailija Hannu Mäkelälle on tainnut niin käydä. Hänen isänsähän oli sanonut, ettei Hannusta tule ikinä kirjailijaa ja haastatteluissa Mäkelä on kertonut lähettäneensä jokaisen kirjansa isälleen, joka ei kommentoinut niitä mitenkään.
Olisikin parasta päästä irtaantumaan haavoittavasta äiti/isä- suhteestaan mahdollisimman nuorena ja saada hyväsyntää ja onnistumisen kokemuksia muissa ihmissuhteissa tai rooleissa.