Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Ihmetyttää kun niin hirveän monella on ollut lapsuudenperheessä ongelmia. Sitä yleensä ajattelee, että kellään muualla ei ole pahempaa ja kuitenkiin kun näitä kirjoituksia lukee, niin kaikenlaista on..
Koko kouluajan olin koulukiusattu ja olen elänyt vaikeassa perheessa.
Kotona aina toivottiin että lähden kotoa pois ja pääsevät minusta eroon.
Sitten hyvin nuorena minulle tuli oma perhe, yritin välttää ne virheet joita itse olin kokenut. Arvelin onnistuneeni hyvin. Lapset sai olla lapsia ja kulkivat mukanamme, olimme raitis perhe.
Sitten lapset aikuistui ja muutamia vuosia myöhemmin alkoi syytökset, että olen epäonnistunut äitinä. Sitten haukuttiin koko lapsuus, koetut ikävät asiat, köyhyys ja puute, ja asiat joille ei mitään voinut.
Siinä vaiheessa aloin tajuta, että tosiaan, olen epäonnistunut ja sanoinkin että totta. Sillä jos olisin äitinä onnistunut, niin ei heistä tuollaisia olisi tullut. Siitä saivat lisää höyryä myllyyn ja alkoivat heittää ihan kaikenlaista sontaa päälleni. Kun vierailee kotona, niin omat jätesäkkinsä kaatoi jo ovella päin kasvoja, eikä koskaan ei ikinä ole kysyneet miten täällä kotona voidaan. Edes tänä korona aikana, ei aikasemminkaan.
Jotenkin jääänyut itselle se tunne, että turhaan meni se kaikki ja oma nuoruuden aika lasten parissa.
Jos emme puolin ja toisin kykene kunnioittamaan toisiamme, niin turha on pitää yhteyksiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhemmat alkoi tehdä yhteistyötä stalkkerini kanssa
Vierailija kirjoitti:
Huvipuistohullu kirjoitti:
Ihan normaalia se oli! 🤪😜
Onks tää ap??
En oo
Vierailija kirjoitti:
Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!
Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.
Sama minulla. Ei koskaan mitään apua tai tukea edes lapsuudessa, tuntui että se että minullekin ostettiin ruokaa oli jotenkin ylivoimaisen väärää eli hullua joutua kuluttamaan itse nssimalla aikaan saamaansa lasta. Lasta jolla ei ollut niin kuin lapsilla yleensä ei ole rahaa ostaa itse ruokaa yms.
Aikuisena varsinkin äiti on tehnyt kaikkensa hankaloittaakseen aikuisen lapsensa elämää eli minun. Lisäksi avoimesti halveksuu minua ja perhettäni ja ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme sylissä siis ei edes vauvana. Kadehtii eli sen vuoksi vähättelee kaikkea mitä minä olen ja mm toivoo ihan sanomalla että olisin leski.
Lapsena ja nuorena luulin että minussa on jotain vikaa ja yritin saada äitini huomiota ja rakkautta. Kun sain omat lapset huomasin että minussa ei ole mitäån vikaa, äitini vain on täyspska. Äidin ja isän pitåä huolehtia lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!
Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.
Sama minulla. Ei koskaan mitään apua tai tukea edes lapsuudessa, tuntui että se että minullekin ostettiin ruokaa oli jotenkin ylivoimaisen väärää eli hullua joutua kuluttamaan itse nssimalla aikaan saamaansa lasta. Lasta jolla ei ollut niin kuin lapsilla yleensä ei ole rahaa ostaa itse ruokaa yms.
Aikuisena varsinkin äiti on tehnyt kaikkensa hankaloittaakseen aikuisen lapsensa elämää eli minun. Lisäksi avoimesti halveksuu minua ja perhettäni ja ei ole koskaan pitänyt nuorempaa lastamme sylissä siis ei edes vauvana. Kadehtii eli sen vuoksi vähättelee kaikkea mitä minä olen ja mm toivoo ihan sanomalla että olisin leski.
Lapsena ja nuorena luulin että minussa on jotain vikaa ja yritin saada äitini huomiota ja rakkautta. Kun sain omat lapset huomasin että minussa ei ole mitäån vikaa, äitini vain on täyspska. Äidin ja isän pitåä huolehtia lapsistaan.
Siis joutua kuluttamaan rahaa itse nssimalla aikaansaamaansa lasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään kukaan perheessämme ei voi olla tajuamatta, ettei kaikki ollut/ole kunnossa. Monta lasta, vanhoillislestadiolainen perhe. Lähes kaikki meistä lapsista ovat olleet tekemisissä masennuksen, mielialalääkkeiden, huonon itsetunnon ja erilaisten terapioiden kanssa. Osaksi syynä on vanhoillislestadiolaisuus, osaksi vanhempien mielenterveysongelmat. Kesti pitkään, että näitä asioita on oppinut katsomaan täysin objektiivisesti, kun on kasvanut tuollaisessa kuplassa.
Olin tekemisissä vuosia, vuosia sitten lestaperheen nuorimpien lasten ja perheen äidin kanssa, ja ihailin hänen tyyliään ja monipäisen lapsilauman kasvatusta. Myös perheen isää pidin hyvänä tyyppinä. Myöhemmin olen kuullut, että ainakin perheen nuorimmilla on pahoja mt-ongelmia ja uskosta irtaantuneita lapsiaan karttavat nämä vanhemmat. On tuntunut tosi pahalta.
Meitä uskosta irtaantuneita lapsia vanhemmat eivät karta, suhtautuvat nykyään jopa lämpimästi, mutta olen kuullut, että selän takana isäni on kutsunut meitä avoliitossa eläviä siskoja h..riksi. Eli ristiriitaista ja julmaa suhtautumista. Suurin osa meistä lapsista on - yllätys yllätys - jättänyt vanhoillislestadiolaisuuden. Kaikki me olemme jo aikuisia, mutta jälkiä epäterveestä lapsuudesta korjataan vielä pitkään, osa meistä lapsista on vahingoittunut loppuiäkseen.
Isäni on isosta lestaperheestä ja perheen lapsista kukaan ei ole jatkanut lestaelämää. Suurin osa ei kuulu edes kirkkoon ja lapsia heillä on 0-2.
Pahoinpitelyt sukuni miesten puolelta. Ensimmäisestä en muista kovin paljoa, mutta toisesta muistan koska silloin olin 10-vuotias. Tapahtuivat siis eri miesten toimesta. Ja ei, en puhu ruumiillisesta kurittamisesta, vaan pahoinpitelystä. Ensimmäisen tosin läsnä olevat aikuisetkin mielsivät pahoinpitelyksi koska minua autettiin (en muista tuliko poliisi paikalle tai ilmoitettiinko lastensuojelulle), toisessa tilanteessa kukaan ei yrittänytkään estää, puhumattakaan lastensuojeluilmoituksesta.
Niin että mikä sai tajuamaan? No kun nyt pidemmällä aikuisiällä huomaan, miten kauaskantoiset vaikutukset noilla tapahtumilla on ollut ja joudun tosiaan käymään terapiassa. Ja se kun ymmärtää mitä olen joutunut kokemaan ja miten sairasta se on ollut, ja kadehdin tasapainoisen lapsuuden eläneitä aikuisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pidin perhettämme normaalin hulluna. meillä oli hulluutta ihan lääkärin papereita ja äidin hoitojaksoja myöten, mutta lapsena koin ihan turvallisen ja rakastavan kodin. ei ollut alkoa eikä väkivaltaa. en muista siitä paljoakaan, en toisaalta hyvää mutten pahaakaan. äitini oli usein psykoosissa, mitä kukaan ei selittänyt minulle, ja siitä on jäänyt ehkä traumoja, koska hän vain makasi sängyssä ja nukkui päivät ja oli sekava ilman lääkitystä pikkutytölle. ollessaan paremmassa kunnossa hän yritti olla kotiäiti, teki ruokaa ja siivosi ja yritti rakastaa minua. isä oli oikeasti vetovastuussa isosta kuviosta koska äidin voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kuin minimaaliseen. kuitenkin tunnen etteivät he tehneet mitään "pahaa" minulle. kaikki yrittivät parhaansa lasta myöten. vietin paljon aikaa jo pienestä pitäen ulkona kavereiden kanssa ja tietenkin koulussa ja harrasteissa tai kavereiden kotona. kaikki oli ihan ok kunnes vanhemmille tuli avioero.
silloin muistelen miettineeni etten pysty elämään yksin kummankaan kanssa. äiti on aivan liian hullu ja joudun huostaan puolen vuoden sisällä. isä ei myöskään tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kun kysyttiin mielipidettä valitsin isän. lapsi ei kavalla vanhempaansa siinä iässä. hyvin ikävää, että jouduin elämään melkein 10vuotta isäni kanssa, joka sairastui psyykkisesti. minusta tuntuu että olen nähnyt hulluuden saralla kaiken. se on ollut raskas taakka kantaa, onneksi olen löytänyt kanavia jakaa taakka toisten kanssa. yksin en olisi kestänyt taustaani
Niin surullista... Ilman väkivaltaa ja alkoakin voi tosiaan olla vaikeaa.
Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.
Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.
Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut.
Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.
Eipä ne pienet hyvät hetket mitään auta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
pidin perhettämme normaalin hulluna. meillä oli hulluutta ihan lääkärin papereita ja äidin hoitojaksoja myöten, mutta lapsena koin ihan turvallisen ja rakastavan kodin. ei ollut alkoa eikä väkivaltaa. en muista siitä paljoakaan, en toisaalta hyvää mutten pahaakaan. äitini oli usein psykoosissa, mitä kukaan ei selittänyt minulle, ja siitä on jäänyt ehkä traumoja, koska hän vain makasi sängyssä ja nukkui päivät ja oli sekava ilman lääkitystä pikkutytölle. ollessaan paremmassa kunnossa hän yritti olla kotiäiti, teki ruokaa ja siivosi ja yritti rakastaa minua. isä oli oikeasti vetovastuussa isosta kuviosta koska äidin voimavarat eivät kerta kaikkiaan riittäneet kuin minimaaliseen. kuitenkin tunnen etteivät he tehneet mitään "pahaa" minulle. kaikki yrittivät parhaansa lasta myöten. vietin paljon aikaa jo pienestä pitäen ulkona kavereiden kanssa ja tietenkin koulussa ja harrasteissa tai kavereiden kotona. kaikki oli ihan ok kunnes vanhemmille tuli avioero.
silloin muistelen miettineeni etten pysty elämään yksin kummankaan kanssa. äiti on aivan liian hullu ja joudun huostaan puolen vuoden sisällä. isä ei myöskään tuntunut turvalliselta vaihtoehdolta, mutta kun kysyttiin mielipidettä valitsin isän. lapsi ei kavalla vanhempaansa siinä iässä. hyvin ikävää, että jouduin elämään melkein 10vuotta isäni kanssa, joka sairastui psyykkisesti. minusta tuntuu että olen nähnyt hulluuden saralla kaiken. se on ollut raskas taakka kantaa, onneksi olen löytänyt kanavia jakaa taakka toisten kanssa. yksin en olisi kestänyt taustaani
Niin surullista... Ilman väkivaltaa ja alkoakin voi tosiaan olla vaikeaa.
Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.
Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.
Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut.
Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.
Eipä ne pienet hyvät hetket mitään auta.
Ei varmaan, jos niistä ei osaa olla edes kiitollinen kuten sinä et sitä taitoa osaa.
Oma hyvinvointini rakentuu nimenomaan pienistä hyvistä hetkistä. Kun niitä on paljon se tuo hyvän elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pahoinpitelyt sukuni miesten puolelta. Ensimmäisestä en muista kovin paljoa, mutta toisesta muistan koska silloin olin 10-vuotias. Tapahtuivat siis eri miesten toimesta. Ja ei, en puhu ruumiillisesta kurittamisesta, vaan pahoinpitelystä. Ensimmäisen tosin läsnä olevat aikuisetkin mielsivät pahoinpitelyksi koska minua autettiin (en muista tuliko poliisi paikalle tai ilmoitettiinko lastensuojelulle), toisessa tilanteessa kukaan ei yrittänytkään estää, puhumattakaan lastensuojeluilmoituksesta.
Niin että mikä sai tajuamaan? No kun nyt pidemmällä aikuisiällä huomaan, miten kauaskantoiset vaikutukset noilla tapahtumilla on ollut ja joudun tosiaan käymään terapiassa. Ja se kun ymmärtää mitä olen joutunut kokemaan ja miten sairasta se on ollut, ja kadehdin tasapainoisen lapsuuden eläneitä aikuisia.
Voimia ja rakkautta elämääsi
Muisto lapsuudesta
Äiti ja isä riiteli taas kerran.Saatiin pikkubroidin kanssa idea lähteä metsään nukkumaan,kun kotona ei voinut olla.Sinne me kaksi käperryttiin nukkumaan saniaisten alle😔ja tultiin kotiin aamuvarhaisella,kun kotona tilanne oli rauhoittunut.Ei ollut ainoa kerta,ku ne tappelivat.
Tämä vain yksi pieni tarina lapsuuteni kokemuksista ja jäänyt hyvin mieleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!
Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.
Av:llä on paljon sellaisia lapseksi jääneitä aikuisia, jotka puolustelevat vanhempiensa välinpitämättömyyttä. Ei vanhemmilta saa toivoa tai odottaa mitäänm, vanhempien tehtävä ei ole huolehtia lastenpalpsista, lapsia ei pidä tehdä, jos isovanhemmilta tarvitaan taloudellista tuke jne. Tuntuuhan se pahalta, että joissain perheissä vedetään yhtä köyttä sukupolvien yli ja sitten se näkyy oman itsenäisyyden ja tarvitsemattomuuden korostuksena.
Se, kun elää jatkuvasti salailun ja häpeän ilmapiirissä, perheen outoutta pyrkii salaamaan kaikin tavoin. Siksi ajatus "meidän perhe on aika sairas" oli sellainen, että ettei sitä uskaltanut edes ajatella loppuun asti. Olen vasta viime aikoina oppinut, että tunteiden kohtaaminen onkin juuri sitä, että ajatuksia, jotka herättävät tunteita, uskaltaa ajatella vielä silloinkin, kun se on epämukavaa eikä säntää puuhaamaan jotain, jolla saa ne vaimennettua.
Neuvoisin kaikkia lapsena ja nuorena perheessä traumatisoituneita (eli monia ketjuun kirjoittaneita!) tutustumaan CPTSD:n oireisiin. Kummasti olo kevenee, kun ymmärtää täysin, miksi on yksinäinen alisuoriutuja, jolla hermo palaa aika vähästä. Traumatisoitumiseen ei tarvita syhtä yksittäistä massiivista kaltoinkohtelua, vaan lapsen hermoston saa rikki monella muullakin tavalla.
Ai niin, nyt muistankin, että ensimmäisen kerran silmäni taisivat aueta, kun parikymmentä vuotta sitten psykiatri esitti muutaman kysymyksen ennen kuin määräsi masennuslääkkeet - vastasin silloin kaikkiin ns. normaalia perhetaustaa kartoittaviin kysymyksiin kieltävästi eli li mitään oletetuista terveen elämän piirteistä ei toteutunut elämässäni sillä hetkellä eikä aiemminkaan.
Tässä linkki ns. ACE-tekijöihin, jotka vaikuttavat lapsen kehitykseen.
https://traumainformoitu.fi/2020/07/24/ace-tapahtumat-ja-niiden-merkity…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajatelkaa, ensimmäinen kysymys, joka ihmiseltä pitäisi kysyä kun häntä haluaa oppia tuntemaan, on että minkälainen oli lapsuutesi? Se määrittää ihmistä niiiiin paljon.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.
Sinä et ole se taho, jolla on valtuudet määritellä mitkä ovat oikeita ongelmia ja mitkä eivät. Kyllä sen tunnistaa, jos kaikki ei ole kotona kunnossa, mutta sitä on usein vaikea itselleen myöntää.
Mikä ei ole kunnossa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!
Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.
Av:llä on paljon sellaisia lapseksi jääneitä aikuisia, jotka puolustelevat vanhempiensa välinpitämättömyyttä. Ei vanhemmilta saa toivoa tai odottaa mitäänm, vanhempien tehtävä ei ole huolehtia lastenpalpsista, lapsia ei pidä tehdä, jos isovanhemmilta tarvitaan taloudellista tuke jne. Tuntuuhan se pahalta, että joissain perheissä vedetään yhtä köyttä sukupolvien yli ja sitten se näkyy oman itsenäisyyden ja tarvitsemattomuuden korostuksena.
Isovanhemmat eivät ole vastuussa lapsenlapsista
Kyllä sen huomasi jo ala-asteella kun isä joi viinaa ja haukkui äitiä joka viikonloppu. Vasta pois muutettuani tajusin että äitikin oli mt-ongelmainen ja siksi todella räjähdysherkkä, äärimmäisen katkera, negatiivinen ja 247 luhistumispisteessä.
Eikä asiaa auttanut että isä oli yksi lapsi muiden joukossa. Silloin kun ei juonut viinaa ja rähissyt, niin oli muuten vain harvinaisen raskas tapaus, sellainen todella itsekäs ja sosiaalisesti kömpelö jankuttaja.
Yhdessä sinnittelivät, koska 50-luvulla syntyneille syrjäkylien kasvateille avioero olisi ollut niin suuri häpeä että silloin olisi tullut ihan oikeasti ruumiita. Siis vaikka 90-luvulla eroamisessa ei ollut oikein mitään ihmeellistä, mutta he elivät siinä omassa kuplassa. Sukulaisia lukuunottamatta aivan yksin. Isän ainoa kaveri on veljensä, jolle soittelee juovuksissa. Äidillä ei ole sitäkään vähää sosiaalista elämää.
Lapsuus oli sen verran ikävä, että perhettä en aio koskaan perustaa. Ikääkin on jo pian 40v, joten alkaa olla senkin puolesta juna mennyt. Lapsettomana sinkkuna elämä hymyilee, eikä tarvitse stressata ja jännittää mitään.
Siitä että vaikka minulla oli ollut kaikilla tavoin "täydellinen ja virheetön lapsuus ja suku", minulla on ollut aikuisena huima määrä kaikenlaisia ongelmia.
Syytin pitkään itseäni, kunnes tajusin että vanhemmillani on mm narsistista käyttäytymistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!
Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.
Av:llä on paljon sellaisia lapseksi jääneitä aikuisia, jotka puolustelevat vanhempiensa välinpitämättömyyttä. Ei vanhemmilta saa toivoa tai odottaa mitäänm, vanhempien tehtävä ei ole huolehtia lastenpalpsista, lapsia ei pidä tehdä, jos isovanhemmilta tarvitaan taloudellista tuke jne. Tuntuuhan se pahalta, että joissain perheissä vedetään yhtä köyttä sukupolvien yli ja sitten se näkyy oman itsenäisyyden ja tarvitsemattomuuden korostuksena.
Isovanhemmat eivät ole vastuussa lapsenlapsista
Eivät olekaan vastuussa, mutta kun puhutaan isovanhempien vapaaehtoisesti tarjoamasta avusta, aina nousee esiin näkemyksiä "isovanhempien tehtävä ei ole huolehtia, jokainen hoitakoot omat lapsensa, isovanhemmat eivät ole vastuussa jne. vaikka kysymys olisi vain satunnaisen avun ja tuen pyytämisestä.
Niin, kai se toisen lukemana vaikuttaa surulliselta tarinalta. onhan se sitä.
Lapsuudessani oli kuitenkin myös monia hyviä ja jopa onnellisia hetkiä. Isäni oli ennen sairastumistaan oikein hyvä ja turvallinen isä, suorastaan aivan loistava kun ajattelee mihin kuntoon hän myöhemmin meni. Olen hyvin kiitollinen siitä, että hän jaksoi olla hyvä isä pienelle tyttärelleen. Äidilläkin oli hyvät hetkensä.
Suht onnellinen ja hyvä lapsuus on monelta osin pelastanut minut.
Toivottavasti kaikilla on ollut myös edes pieniä hyviäkin hetkiä vaikka kokonaisuus on monella ollut liian rankka lapsuudessaan ja nuoruudessa.