Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Harmi että ketju tyssäsi oli nimittäin parasta vertaistukea pitkään aikaan.

Aika nuorena tajusin, ettei meidän perhe ole ns. normaali. Olin yksinhuoltajan lapsi = huono ihminen ja siitä sain hiekkalaatikolla jatkuvasti kuulla. Eli ihan 3-4 vuotiaana tämä iskostettiin mun päähän.

Teininä jo ymmärsin, että äiti ja isä ovat yhdessä vain koska me lapset olemme olemassa. En muista yhtään kertaa kun olisimme koko perhe tehneet jotain yhdessä. Asuimme toki kaikki saman katon alla ja olimme koko perhe mökillä kesäisin, mutta ei me koskaan tehty perheenä mitään kun vanhemmilla oli niin kireät välit. Äiti haukkui isää meille lapsille, sillä seurauksella, että murrosiän kuohuissa oikeasti tunsin vihaa ja inhoa äitiä kohtaan. Isä sitten tyytyi juomaan kaljaa telkkarin ääressä tai paikallisessa kuppilassa varsin usein.

Väkivaltaa ei onneksi ollut, eikä tuosta kaljanjuonnista ole jäänyt traumoja, isä kun aina oli hyväntuulinen humalassa, eikä koskaan vetänyt perskännejä kun me lapset oltiin paikalla.

Sen minkä nuorena aikuisena ymmärsin, oli se, että mä en ollut oppinut koskettamaan tai kertomaan, että välitän. Muistan jo aika pienenä lapsena kun musta oli hassua ja omituista, että kaverin isä saattoi tulla halaamaan tytärtään ja moiskauttaa pusun poskelle. Kerran siskoni kertoi miten luokkalaisensa ja tämän sisko halailivat paljon, ja musta se oli vain tosi tosi outoa. En mä tänäkään päivänä tunne oloani mukavaksi, jos joku lapsuudenperheenjäseneni tulee halaamaan, mitä ei kylläkään, yllättäen, juuri tapahdu :D

Olen tehnyt nyt aikuisena hirveän työn itseni kanssa, että olen oppinut koskettamaan toista ihmistä ja kertomaan välittämisestä. Omia lapsiani halaan, kosketan ja pussaan paljon, ja kerron, että rakastan. En halua heille samoja vaikeuksia tulevaisuudessa.

Mä olin tosi epävarma ja ujo lapsena, ja nuorena aikuisena ymmärsin, että ainakin osa siitä epävarmuudesta johtui, ei suoranaisesta lyttäämisestä, mutta sellaisesta inhottavalla äänensävyllä heitetystä "et sä osaa"-lauseesta kun vaikkapa olin epävarma mistä se pyykkikone laitetaan päälle. Jotenkin meiltä puuttui sellainen lämpö, jonka ehdottomasti haluan omien lapsieni tuntevan.

Meillä ei siis koskaan puhuttu tunteista, ja teininä olinkin masentunut ja yksinäinen. En kuitenkaan voinut siitä vanhemmille puhua kun vastaus olisi ollut vain "höpöhöpö".

Nyt kun luin tän mun viestin läpi niin voisi luulla, että meillä on ollut hirveä lapsuus, mutta ei se ollut. Kyllä mä koen, että vanhempani ovat varmasti tehneet parhaansa ja nyt aikuisena meillä on hyvät välit. En mä silti haluaisi, että lapsillani olisi samanlainen lapsuus kuin mulla on ollut. Tiedän tarkasti mitä teen toisin kuin omat vanhempani.

Vierailija kirjoitti:

Tosi myöhään eli vasta nuorena aikuisena tajusin, että kavereiden vanhemmat auttavat heitä tosi paljon, jopa taloudellisesti. Kuskasivat, lainasivat autoa, toivat ruokaa, kutsuivat syömään, hoitivat lapsenlapsia, auttoivat rempassa ym. Heistä oli valtavasti apua ja tukea nuorille perheille!

Itselläni asia oli täysin päinvastoin ja on edelleen.

Mun kaverilla kaverin aikuisuudessa äitinsä oli apua vaativa ja isänsä apua antava.

Kaverin vanhemmat eros kaverini ollessa 25.

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.

Joo kiitos! Juuri tuotahan ona narskupaska vanhempani on tehnyt mulle jo vuosikymmenet! En tiennyt että termikin on olemassa :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Kyllä, lisääntyen. Gaslightning myös voimistuu, kuten perinnöllä uhkailu, ellei hänen mielensä mukaan pompita. Ei kiinnosta minua.

Ohis mutta mitä tarkoittaa gaslightning? En ole nykykielestä enää selvillä :)

Tarkoittaa, että yrittää saada toisen uskomaan, että on hullu. Esim. A kohtelee B:tä huonosti, ja jos B yrittää puhua siitä niin A sanoo asioita kuten "älä ole noin herkkä/se oli vitsi/ ei kukaan tuollaisesta suutu/muistat varmaan väärin" tai suoraan kieltää tapahtuneen niin että B alkaa epäillä omaa mielenterveyttään ja todellisuudentajuaan. Tulee vanhasta elokuvast Kaasuvalo.

Joo kiitos! Juuri tuotahan ona narskupaska vanhempani on tehnyt mulle jo vuosikymmenet! En tiennyt että termikin on olemassa :)

Vierailija kirjoitti:

Puhumattomuuden, fyysisen läheisyyden puute ja tunteiden piilottamisen kulttuuri oli syvempi kuin muissa ikäisteni perheissä. Vanhemmalla ikäluokalla varmasti yleisempi kokemus, mutta olen itse 90-luvulla syntynyt.

On ollut uskomatonta nähdä, miten kavereiden perheissä puhutaan ja näytetään tunteita. Pidin heitä ihan friikkeinä. Vanhemmat eivät osoittaneet mitään fyysistä hellyyttä pikkulapsiajan jälkeen. En koskaan heidän osoittavan sitä myökään toisilleen.

Järkytyin, kun parikymppisenä tapailemani mies sanoi, että oli ollut jostain asiasta surullinen. Se oli minusta aivan uskomatonta että joku voi tuommoista päästää suustaan.

Olen silti ihan tyytyväinen siihen, että olen saanut kasvaa ilman väkivaltaa ja muuten ihan hyvissä oloissa. Silti läheisten suhteiden muodostaminen ihmisiin on minulle edelleen ihan ylitsepääsemättömän vaikeaa. Yhä useammin myös huomaan itsessäni vanhempieni tunnekylmyyttä, mikä on vähän ikävää.

Sama täällä. Itse 88-syntynyt. Äiti osoitti tunteitaan ja läheisyyttä enemmän mutta silti vähän vaan. Isä ei osoittanut ollenkaan. Isä kyllä teki asioita meidän lasten kanssa ja leikki mutta ei koskaan ilmaissut tuntemuksiaan. Ei rakkautta eikä vihaa, ei kiroillut. Pystyn yhden käden sormilla laskemaan ne kerrat kun isä vihastui. Silloin kun niin kävi, aloin itkemään pelkästään sen takia että näin häntä vihaisena niin harvoin. Silloinkin järkytyin kun hän yksissä hautajaisissa alkoi itkeä. Isä ei halannut eikä koskenut.

Nyt vasta viime vuosina on selvinnyt että isä on kohdannut lapsena hyväksikäyttöä eikä ole saanut sen jälkeen apua. Nyt lääkitsee itseään alkoholilla eikä halua apua. Itsemurhaa on yrittänyt.

Samaistui itse tyttärenä äiti malliin ja olen mielestäni päässyt helpommalla kuin veljeni, jotka eivät saaneet kunnollista isän mallia.

Vierailija kirjoitti:

Minun lapsuudessa ei ollut alkoholismia, lyömistä, seksuaalisia tekoja, yms selkeää vikaa.

Menin kuitenkin "pilalle".

Koska meillä oli kiusaamista, mököttämistä, puhumattomuutta mykkyyteen asti, ei opetettu mitään taitoja, ei käytöstapoja , ei kanssakäymisen sääntöjä, elettiin vähän eristäytyneenä. Vanhemmilla oli kavereita ja puhelin soi joka päivä mutta lapsilla ei tarvinut olla sosiaalista elämää. Lapset oli tehty auttamaan vanhempia eikä toisin päin.

Näitä asioita on vaikea hahmottaa koska se ympäristö on ainoa mistä tietää ja sitä pitää oikeana vaikka se on aiheuttanut suunnattomia tuskia. Netin keskustelupalstat on todella tärkeitä tässä asiassa.

Vähän samankaltaista dynamiikkaa täälläkin. Muistan joskus ajatelleeni, että olisi edes olleet juopot tai väkivaltaiset vanhemmat, niin saisi ymmärrystä ja olisi joku oikea syy olla pilalle mennyt ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Aikuisena vasta tajusin, ettei äitini ole mikään rakastava, kannustava tai huolehtiva. Esittää kyllä olevansa sellainen, edelleen. Ei hän näe itsessään mitään väärää. Mutta nyt aikuisena, liki viisikymppisenä, kun olen selättänyt masennuksen ja alkoholismin, ihmettelin, miksi olen alkanut ahdistumaan, ja todella useasti ja ns ilman syytä. Lapsuudesta löytyikin useita pieniä peikkoja, jotka vasta nyt ovat pulpahtaneet mieleeni.

Näin alle kouluikäisenä äitini ja isäpuoleni usein seksipuuhissa. Mut heivattiin pois kotoa isovanhemmille aina kesäisin ja talvilomilla teini-ikäiseksi asti. Mua ei ikinä viety mihinkään harrastukseen tms, vaan itse jo tarhaikäisenä ne asiat hoidin. Mua ei arvostettu mitenkään. Jouduin olemaan ns kiltti, ja siitähän ei ole seurannut mitään hyvää. Mun lapsuudessa on järjetön määrä hylkäämisiä, välinpitämättömyyttä jne.

Nyt pähkin, miten saan tämän ahdistuksen purettua. Mulla ei näin työttömänä ole varaa mihinkään terapiaan, ja se taitaa olla ainoa, jonka avulla minusta voisi vielä tulla ns ehjä ihminen, vai voiko?

Onko mitään lääkkeetöntä helpotusta ahdistukseen? Toipuneena alkoholistina en voi käyttää moniakaan lääkkeitä, joista olisi helpotusta.

Sinun kuuluu päästä kelan maksamaan terapiaan ja saada kelalta toimeentulotukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä sen tajusi jo nuorena, kun näki kavereiden perheiden toimintatapoja. Toisaalta hyvä, että tajusi, ettei se oma perhe-elämä ole normaalia, mutta kyllähän se pahalta tuntui nähdä sitä normaalia ja turvallista perhe-elämää, mitä ei itse ikinä tulisi saamaan.

Samoin. Häpesin valtavasti yh-äitiäni, hän on näitä jeesushumala-ihmisiä ja hörhöluokkaa. Hän puhui ja huusi "kielillä" Jeesuksen kanssa todella kovaa ja kuunteli täysillä edellämainittuun aiheeseen liittyvää musiikkia ja kaiken kukkuraksi asuttiin kerrostalossa. Talossa asuvat ihmiset karttoivat meitä. Koskaan ei voinut pyytää kavereita käymään. Oli tosi hienoa päästä joskus normaalien kotien kotiin yöksi. Tuntui mahtavalle kun kaverin äiti tarjosi iltapalaa jne. huolehti meistä lapsista.

Häpeän edelleen äitini toimintaa ja hän tuputtaa Jeesustaan joka mutkassa jokaiselle. En halua olla hänen kanssa missään tekemisissä, en halua sellaista painajaista omille lapsilleni edes esitellä.

Ironista millä tavalla voi ihminen tehdä lapselleen helvetin maan päälle.

Lapsuudesta ja sen traumoista olen hädin tuskin näin nelikymppisenä selvinnyt.

Nyt uutena vaikeutena syyllistävät sukulaiset, jotka ihmettelevät ja moittivat minua siitä, etten ole ”ihanien vanhempieni” kanssa juurikaan tekemisissä.

Siis ne lähisuvun tekopyhät k***päät jotka satavarmasti näkivät ja kuulivat millaista perhehel**ttiä meillä lapsuudenperheessäni elettiin, ja jotka hyssyttelivät ja olivat tekemättä yhtään mitään, ovat nyt vihdoin saaneet suunsa auki kun ”syyllinen” olen minä, ”kiittämätön aikuinen lapsi” joka en kunnioita vanhempiani.

Tajusin sen vasta silloin, kun muistin, kuinka onnellinen olin kerrankin ollut lapsuudenkodissani. Onnen syy oli se, että äiti sanoi hakevansa eron isästäni.

No, valitettavasti siitä ei sitten mitään tullut kuitenkaan.

Haluaisin kokonaan katkaista välit valemuistoista höpisevään isääni, mutta en uskalla tehdä sitä, kun siinä tapauksessa sisarukseni joutuisivat kiusalliseen asemaan. Ainoana lapsena olemisessa olisi kyllä puolensa. Nyt ei auta kuin pitää paljon etäisyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tajusin jo alaluokilla koulussa, että meidän perhe on todella sairas.

Isä joi joka viikonloppu ja pieksi vaimon ja lapset. Usein rikkoi väliovia, ikkunoita ja meillä oli pahimpina aikoina uusi astiasto jopa kuukausittain.

Kotiasioista kiellettiin puhumasta.

Oltiin pikkupaikkakunnalla perhe, joka tiedettiin vanhempien ammattien takia. Ja luulenpa, että ei meidän perhesekoilua ulkopuolisetkaan olla huomaamatta, vaikka kukaan ei siihen puuttunut mitenkään. Myöhemmin se on varmistunut.

Alaluokilla minusta tuli koulussa jännittäjä. Me, lapset olimme hyvinkasvatettuja ja kohteliaita. Kaiken piti ulospäin näyttää täydelliseltä.

Vanhemmat erosivat vasta, kun kaikki lapset olivat täysi-ikäisiä, koska piti olla yhdessä lasten takia! Järkyttävä selitys!

Minun on edelleen vaikea luottaa ihmisiin, koska tiedän, että tuo meidän perhe-elämä tiedettiin, mutta kukaan ei puuttunut siihen. Ei sukulaiset, ei naapurit. Koulusta ei oltu yhteydessä kotiin, vaikka opettaja näki, miten me sisarukset muutuimme koulussa.

Ihan päivänselvää, että meidät ois kaikki pitänyt ottaa huostaan.

En ymmärrä, miten kukaan aikuinen ei puuttunut tuohon.

Isä joi kuolemaansa asti. Tunsin välillä hirveätä syyllisyyttä, koska olin toivonut isän kuolemaa. Tajuan kyllä, että jotain heittää kyllä äidinkin päässä, että piti muka niin tiukasti kiinni avioliitosta.

Ero oli riitaisa ja vanhemmat tappelivat omaisuudesta vuosikausia. Niin kauan, että kummallekaan ei jäänyt mitään.

Tajusin vasta paljon myöhemmin, että vanhemmillani oli ollut talon ja autojen lisäksi tuntuvasti perintömetsää.

Kaikki lapset muuttivat pois kotoa heti, kun vain oli mahdollista ja kauas kotikaupungista.

Meillä sisaruksilla on hyvät välit ja tavataan, kun mahdollista.

Mun mies usein ihmettelee, että miten meillä on näin, että puhutaan kaikesta ja hänkin oli heti täysin tervetullut porukkaan sillä perusteella, että minä olin hänet valinnut.

Se on varmaan sitä, että ei meillä ollut lapsena muuta turvaa kuin toisemme.

Omalle lapselle on tarjolla täysin toisenlainen kasvuympäristö.

Joskus suren sitä, että toista lasta ei saatu. Ikäero alkaa olla jo niin suuri, että olemme lakanneet yrittämästä ja toivomasta ja enemmänkin panostaneet siihen, että serkuksille syntyisi side.

Serkut ovat viettäneet paljon loma-aikoja meillä. Isän puolen isovanhemmilla tapaa tuon suvun lapset useinkin, koska asumme samassa kaupungissa.

Meilläkin oli aikoinaan noin, että sisarukset turvautuivat toisiinsa. Ainakin jossain määrin. Yhtä käännettiin meitä muita vastaan ja minua vastaan onnistuttiinkin kääntämään, mikä sitten kuitenkin heijastuu kaikkeen. Minusta tuli syntipukki ja olen sitä tavallaan vieläkin. Jonkin aikaa pidettiin tiiviisti yhtä ja turvauduttiin toisiimme, mutta vuosien varrella jotain tapahtui. Kaikki oireillaan eri tavalla ja osa yrittää kieltää/peittää omat oireilunsa. Minä olen toisinaan syntipukki edelleen, koska olen aina ollut se, joka on oireillut ulospäin kaikista voimakkaimmin.

Surettaa, kun olen menettänyt sisaruksistani turvan ja perheen. Yksinäisinä hetkinä olo on ihan pohjattoman yksinäinen ja surullinen, koska tuntuu siltä, että ei ole aidosti ketään, kuka todella rakastaisi ja kehen voisi turvautua. Ei ole perhettä. Muiden hyvät perhesuhteet tuottaa tuskaa ja surua, toisaalta olen onnellinen heidän puolestaan. Jokainen lapsi ansaitsisi olla rakastettu, toivottu...turvassa.

Muut eivät tainneet jaksaa katsoa tätä "minä olen oireillut" "minusta on tehty syntipukki" "jotain vain tapahtui". Tuttu kuvio.

On se yksi joka heittäytyy marttyyriksi, joka hakee jatkuvasti sääliä, ei ota vastuuta itsestään ja käyttäytymisestään. Ei sellaista kukaan halua elämäänsä. Saman on kaikki käyneet läpi, mutta vain yksi tekee jatkuvasti numeron itsestään ja kaikkihan on vain muiden syytä. Ja "jotain vain tapahtui"😏

Ota vastuu elämästäsi. Jos etääntyminen ei ole sinusta ja käytöksestäsi johtuvaa, niin se varmaan korjaantuu ihan ottamalla itse ensin yhteyttä.

Meillä nuoremmat sisarukset eivät muista asioita. Ne ovat ilmeisesti olleet liian traumaattisia heidän käsiteltäväkseen siinä iässä. Lapsuudenperhe on kaikille sama, mutta elämä perheessä voidaan kokea eri tavoin, koska vanhemmat usein kohtelevat lapsiaan eri tavoin.

Jossain määrin toimimattoman perheen esikoisena samaistun kehitysmaiden lapsiin, joilla usein lapsuus jää lyhyeksi, kun on mentävä aikaisin töihin. Elämä oli raskasta, kun oli pidettävä huolta oireilevista vanhemmista ja nuoremmista sisaruksista. Tietyllä tavalla olisi helpompaa jos voisi sanoa vanhempiensa olleet alkoholisteja, niin ihmiset ymmärtäisivät heti millaisessa perheessä olet kasvanut.

Vierailija kirjoitti:

Haluaisin kokonaan katkaista välit valemuistoista höpisevään isääni, mutta en uskalla tehdä sitä, kun siinä tapauksessa sisarukseni joutuisivat kiusalliseen asemaan. Ainoana lapsena olemisessa olisi kyllä puolensa. Nyt ei auta kuin pitää paljon etäisyyttä.

Jotkuthan tietysti katkaisevat välit koko sukuunsa päästäkseen aloittamaan puhtaalta pöydältä, mutta tähän ratkaisuun en haluaisi turvautua. Sisarukset ovat minulle tärkeitä, vaikka yhteydenpito heidän kanssaan tarkoittaakin sitä, etten täysin pääse irti isästäni.