Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?

Uppis!

Vierailija kirjoitti:

Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?

Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.

Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?

Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...

Näitä tarinoita alkaa olla lehdissä varmasti enemmän siinä vaiheessa, kun tuon sukupolven edustajat alkavat olla edesmenneitä.

Näitä tarinoita alkaa olla lehdissä varmasti enemmän siinä vaiheessa, kun tuon sukupolven edustajat alkavat olla edesmenneitä.[/quote]

Todennäköisesti juuri näin. Aiemman ikäpolven kokemukset esim. sotalapsena olemisesta ja sodassa mielenterveytensä menettäneistä isistä nousivat julkiseen keskusteluun, kun vanhemmat olivat kuolleet ja heidän lapsena kuusikymppisiä.

Vierailija kirjoitti:

Näitä tarinoita alkaa olla lehdissä varmasti enemmän siinä vaiheessa, kun tuon sukupolven edustajat alkavat olla edesmenneitä.

Todennäköisesti juuri näin. Aiemman ikäpolven kokemukset esim. sotalapsena olemisesta ja sodassa mielenterveytensä menettäneistä isistä nousivat julkiseen keskusteluun, kun vanhemmat olivat kuolleet ja heidän lapsena kuusikymppisiä.

Helpompi käydä läpi vaikeita kokemuksia julkisesti omalla naamalla, jos tietää etteivät psyykkisesti sairaat vanhemmat enää pysty sen takia alkamaan kostotoimenpiteisiin.

Oletteko käyneet terapiassa tms? Itse koetan kerätä rohkeutta mennä puhumaan sillä koen että se tulisi itselläni todella tarpeen.

Vierailija kirjoitti:

Kenelläkään ei ole täydellistä kotia. On turhaa energian ja rahan tuhlausta kaivella menneitä. Eri asia, jos todella järkyttävät tausta. Muuta on kaikilla.

Sinäkö sen päätät, kenellä se asia on tarpeeksi järkyttävä? Jos ihminen kokee, että hän on traumatisoitunut, niin kai hän itse sen parhaiten tietää?

Vierailija kirjoitti:

123Böö kirjoitti:

Tajusin jo varhaisessa vaiheessa että kaikki ei ole ok lapsuudenkodissani...

Toimin parisuhdeterapeuttina vanhemmilleni, jotka olivat eroamassa kuukausittain. Isä meni maaseudulle vetäytymään ja vietti siellä suuren osan lapsuudestani, palasi aina välillä kotiin ja kaikille esitettiin että on niin hieno perhe. Äidille alkoi kuppi maistua minun tullessa teini-ikään, hoidin huomattavasti nuorempaa veljeäni, josta isäni oli mieltä että olen keinoemo, mutta enpä halunnut että veli on yhtä yksinäinen kuin minä.

Yhtään juhlapäivää en muista että olisi ollut ilman kauheaa perheriitaa vanhempien välillä, muutaman kerran oli jo puukko kuvioissa. Sain itsekkin useamman kerran tukkapöllyä ja muuta, pari kertaa lensin seinäänkin.

Minun valitsemat harrastukset ja kiinnostuksen aiheet eivät koskaan olleet mitään vanhempien mielestä. Aikuistuessani menestyin kauneuskilpailuissa, ja se oli yleinen vitsin aihe vanhempien mielestä. 

Muistan ihmetelleeni kun kavereiden vanhemmat kuskasivat joka paikkaan, että onpa hienoja vanhempia. Minä menin yksin busseilla. 

Sama! Tuli ohan ”fläsäri” juhlapyhistä! Isä saa raivokohtauksen, joko pieksää lapset tai sitten kaivaa puukon/haulikon/kirveen ja uhkailee perhettä aseilla ja ajaa takaa kirveellä yhtä tai useampaa perheenjäsentä. Varsinkin joulu oli raivarikohtausten ja haulikon kanssa takaa-ajamisen kulta-aikaa. Juhlapyhinä isällä oikein takuuvarmasti napsahti joten kaikki pyhät menivätkin pelätessä tai karkuun juostessa ja pakkasessa värjötellessä. Ah lapsuuden kultaiset joulut! :(

Tämä kommentti sai minut nauramaan ja samalla itkemään vedet silmissä.  Ihanasti kirjoitettu , vaikka aihe on mitä kamalin.  Toivon sinulle sydämestäni onnea elämääsi ja kaikkea hyvää.

Mä en ole koskaan täyttänyt isäni vaatimuksia ekä kaikkia äidinkään toiveita. Vaikka tein asiat miten hyvänsä, ei se ole ollut koskaan oikein tai riitävästi, mikäli en ole tehnyt juuri, kuten isä haluaa.

Vasta joskus 30-vuotiaana tajusin, että täytyy päästää irti siitä hyväksynnän tarpeesta, koska sitä ei voi yksinkertaisesti saavuttaa hänen omien itsetunto-ongelmiensa vuoksi. Nähdäkseen itsensä hyvänä, hänen on saatava määräillä, ohjailla ja päättää asioista.

On mua sitten osittain kuitenkin rakastettu sellaisena kuin olen, ja olen ainakin oppinut ottamaan vastuuta omista ja mudien asioista. Niiltä taidoilta ei voinut kotona välttyä. Tämän supersuorittajan roolin ja ulospäin näkyvän onnistumisen ihannoinnin käsittelyyn olen sitten käyttänyt viimeiset vuoteni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole koskaan ollut kotona väkivaltaa eikö alkoholin kanssa läträtty ja varmasti äiti yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsiaan.

Olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena, että meiltä puuttui täysin kannustus ja asioita aina vähäteltiin. En tiedä oliko tämä tapa yrittää jotenkin suojata pettymyksiltä? Esimerkiksi:

Sukulainen kysyy: ”no mitäs meinaat tehdä nyt lukion jälkeen?”

Minä: ”kerron hakevani yliopistoon (linjalle johon on vaikea päästä)”

Äiti: ”*naurahtaa ivallisesti/nolostuneena* noh katsotaan nyt...sen näkee sitten”

Olisin halunnut lukea pitkän matematiikan lukiossa, mutta sekin estettiin lannistamilla ”voi se on vaikea, en kyllä suosittele, ei sinun kannata!”

Pääsin haluamalleni linjalle, olen töissä matemaattisella alalla ja mielestäni elämässäni menee tosi hyvin. Silti, joka ikinen päivä, mietin että mulla on käynyt hirveä tuuri ja että olen täysin feikki ja sen kohta muut huomaa. Eli itsetuntoa ei ainakaan omassa kotona rakennettu, mitään ei kannattanut tavoitella ja kunnianhimoa ei saanut olla.

Meillä oli ihan samaa! Ujona ja herkkänä ihmisenä olisin kaivannut rohkaisua ja apua omien kykyjen hahmottamiseen. Sen sijaan sain kuulla tuollaista ”noh mutta sehän on tosi vaikeaa, ei varmaan kannata...” Muuten vanhempani oli rakastavia ja tunnelma perheessä hyvä. En siis usko, että äitini olisi tahallaan lannistanut, päin vastoin. Kai jokaisella on omat vajavuutensa vanhempana.

Noh, tämä meni jo off topicin puolelle, pahoitteluni. Hyvä ketju.

Lyttäävä ei saa olla, mutta on myös tyhmää olla pilvihattaroissa kulkeva ” kaikki on mahdollista kaikille” kun se nyt ei vaan ole niin. Jos esim. lapselle on aina ollut matikka vaikeaa ja harjoittelusta ja yrittämisestä huolimatta tulee kutosta, on aika realistista todeta, että ehkä pitkä matikka on liian haastavaa ja raskasta ja lääkis ei ehkä se ykkösvaihtoehto. Tosin moni lapsi osaa tunnistaa itse omat vahvuudet ja heikkoudet jo yläasteella ja osaa ajatella realistisesti mihin suuntaan kannattaa mennä. Eri asia jos lapsella haasteista huolimatta on fiilis ja tahto lähteä opiskelemaan juuri sitä ainetta missä on ollut vaikeaa, eli tsempata oikein kunnolla, (ja jos pärjäämättömyys on lähinnä ollut laiskuutta tai alisuorittamista) mutta jos lapsella ei ole tällaista fiilistä itsellään ja jos lapsi kysyy vanhemman mielipidettä, on mielestäni ihan hyvä realistisesti miettiä eri vaihtoehtoja. Aika hölmöä on vanhemman melkein pakottaa lapsi lukemaan jotain alaa jos se on erityisen haastavaa. Voihan sitä aina olla ”kannustava” tyyliin, ”mikset sä pääsis lääkikseen kun senkin poika pääsi” mutta omasta mielestäni tuollainen on kannustamisen sijaan ehkä jopa toisen omien vahvuuksien vähättelyä ja painostusta ”jos tuokin pääsi niin sunkin pitäisi päästä” on painostavaa ja kaikki on mahdollista kaikille on kyllä yltiöpositiivista höttöä, niin pessimistiselle kun se kuulostaakin.

Olen aina syyllistynyt itseäni siitä että olen ollut pettymys vanhemmilleni "siinä ainoassa asiassa jota he minulta olisivat toivoneet". Kasvoin siis perheessä jonka elämä pyöri erään uskonlahkon ympärillä käytännössä katsoen aivan kaikessa. Tajusin varhain, jo 8-9 v etten usko tuon lahkon opetuksiin ja olikin todella rankkaa elää täysi-ikäiseksi esittäen että on täysillä messissä vaikka oikeasti ainoa mitä olisi toivonut on että perheemme ei kuuluisi tuohon todella elämää rajoittavaan lahkoon.

Äiti kohteli minua todella väärin. Hän oli ehdoton auktoriteetti, joka sai tehdä minulle henkistä ja fyysistä väkivaltaa ja koska Raamatussa käsketään "kunnioittamaan vanhempia" ole kaikki vaan siedettävä. Vuosi kausia äiti teki kaikki temppunsa muuttaakseen minut, käytti valta-asemaansa väärin ja kaikkeen löytyi aina perustelu Raamatusta. "Joka vitsaa säästää se lastaan vihaa"- oli perustelu sille että remmi lauloi pienimmästäkin rikkeestä. Koska äiti tajusi pian ettei saa minua fyysisellä väkivallalla murrettua, siirryttiin henkiseen. Äiti sabotoi kaikki ystävyysuhteeni, luki päiväkirjaani, nöyryytti julkisesti aina kuin vain pystyi.

Ja silti koin pitkään syyllisyyttä siitä että petin vanhempani kun täysi-ikäistyttyäni erosin lahkossa (ja minut potkittiin sen myötä kotoa). Puolustelin vanhempieni käytöstä itselleni, vähättelin äitini sadistista julmuutta ja isän välinpitämättömyyttä.

Sitten sain omat lapset ja havahduin siihen miten sairasta touhua äitini on minuun kohdistunut. Että kukaan lastaan rakastava ja normaali vanhempi ei ikimaailmassa tekisi sellaista mitä itse koin koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Ymmärsin ettei syy ollut minussa, ei pieni lapsi ole "paha" ja ansaitse tulla hakatuksi ja nöyryytetyksi. En pystyisi ikinä kohtelemaan omia lapsiani kuten minua kohdeltiin. Aloin lopettaa itseni syyllistämisen ja varsinkin äitini käytöksen puolustelun ja tajuta että olen ollut uhri enkä syyllinen. Enkä tarkoita että olisin uhriutunut vaan että en enää yrittänyt keksiä syitä itsestäni sille miksi äiti ei rakastanut minua. Syy oli hänessä, ei minussa.

Aikuisena vasta tajusin, ettei äitini ole mikään rakastava, kannustava tai huolehtiva. Esittää kyllä olevansa sellainen, edelleen. Ei hän näe itsessään mitään väärää. Mutta nyt aikuisena, liki viisikymppisenä, kun olen selättänyt masennuksen ja alkoholismin, ihmettelin, miksi olen alkanut ahdistumaan, ja todella useasti ja ns ilman syytä. Lapsuudesta löytyikin useita pieniä peikkoja, jotka vasta nyt ovat pulpahtaneet mieleeni.

Näin alle kouluikäisenä äitini ja isäpuoleni usein seksipuuhissa. Mut heivattiin pois kotoa isovanhemmille aina kesäisin ja talvilomilla teini-ikäiseksi asti. Mua ei ikinä viety mihinkään harrastukseen tms, vaan itse jo tarhaikäisenä ne asiat hoidin. Mua ei arvostettu mitenkään. Jouduin olemaan ns kiltti, ja siitähän ei ole seurannut mitään hyvää. Mun lapsuudessa on järjetön määrä hylkäämisiä, välinpitämättömyyttä jne.

Nyt pähkin, miten saan tämän ahdistuksen purettua. Mulla ei näin työttömänä ole varaa mihinkään terapiaan, ja se taitaa olla ainoa, jonka avulla minusta voisi vielä tulla ns ehjä ihminen, vai voiko?

Onko mitään lääkkeetöntä helpotusta ahdistukseen? Toipuneena alkoholistina en voi käyttää moniakaan lääkkeitä, joista olisi helpotusta.

Psykoterapia. Olin vielä parikymppisenä sitä mieltä, että kaikki muut ovat kasvaneet kuin pellossa ja heidän vanhempansa ovat olleet vastuuttomia, huonoja vanhempia. Terapiassa ymmärsin, että oma kotini ei välttämättä ollutkaan ihan se paras ja tasapainoisin mahdollinen lapsen kasvaa.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei ole koskaan ollut kotona väkivaltaa eikö alkoholin kanssa läträtty ja varmasti äiti yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsiaan.

Olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena, että meiltä puuttui täysin kannustus ja asioita aina vähäteltiin. En tiedä oliko tämä tapa yrittää jotenkin suojata pettymyksiltä? Esimerkiksi:

Sukulainen kysyy: ”no mitäs meinaat tehdä nyt lukion jälkeen?”

Minä: ”kerron hakevani yliopistoon (linjalle johon on vaikea päästä)”

Äiti: ”*naurahtaa ivallisesti/nolostuneena* noh katsotaan nyt...sen näkee sitten”

Olisin halunnut lukea pitkän matematiikan lukiossa, mutta sekin estettiin lannistamilla ”voi se on vaikea, en kyllä suosittele, ei sinun kannata!”

Pääsin haluamalleni linjalle, olen töissä matemaattisella alalla ja mielestäni elämässäni menee tosi hyvin. Silti, joka ikinen päivä, mietin että mulla on käynyt hirveä tuuri ja että olen täysin feikki ja sen kohta muut huomaa. Eli itsetuntoa ei ainakaan omassa kotona rakennettu, mitään ei kannattanut tavoitella ja kunnianhimoa ei saanut olla.

Samoja kokemuksia. Koskaan ei kehuttu. Vähäteltiin ja aliarvioitiin. Lukioon vain ilmoittauduin. En kertonut tai kysynyt vanhemmiltani mitään.

Otin pitkän matematiikan. Ennen kuin pääsin ylioppilaaksi äiti puhui tutuille: ”Ei sitä nyt vielä tuleeko meille mitään ylioppilasjuhlia.”

Kirjoitin L:n paperit.

Opiskelleet ja hyvin elämässään pärjänneet lapset tuntuvat olevan joillekin vanhemmille kauhistus.

Heitä mollataan ja vähätellään. Ovat varmasti ylpeitä jne.

Itse on palvottu ja nuoltu vanhempiaan aikanaan perinnön toivosta ja yhtäkkiä omat lapset pärjäävät itse ja ovat vanhempiaan varakkaampia. Voi siinä pasmat mennä sekaisin.

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Mulla kävi niin, että isä erään kerran kyseli muutamia vuosia sitten, miksi olin teininä suljetulla osastolla ja halusin kuolla. Tiesi kyllä syyn, paskat kotiolot, mutta halusi kuulla minulta syyn. Muistaakseni pyysi ihan anteeksi sitä, ettei osannut olla vanhempi. Jotenkin yllätti. Ei se mikään kovin suora keskustelu ollut, ei olla koskaan aikaisemmin keskusteltu mitään tuollaista ja aikaisemmin isähän syytti minua kaikesta. Miten minä olen niin paska lapsi ja häpeää minua jne. Tajusin aikuisena, että isäni siirsi minuun omia tunteitaan ja traumojaan. Olin kyllä yllättynyt siitä, että halusi ja pystyi edes jollain tasolla myöntämään ja käsittelemään sitä, että oli ollut huono vanhempi. Tavallaan se kuului osana isän hyvästejä, hän on juonut todella itsetuhoisesti ja rankasti viime vuosina ja tehnyt hidasta itsemurhaa. Sanonut suoraan että haluaa kuolla. En tiedä miten paljon humalassa miettii omia tekemisiään. Ei olla juurikaan tekemisissä, koska hän ei koko minun lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ollut millään tavalla kiinnostunut minusta ja minun elämästä. Aikuisiällä on aika mahdotonta rakentaa suhdetta uudestaan ihmiseen, joka suurinpiirtein vihasi sinua silloin kun oli lapsi. Paskoja muistoja on vain yksinkertaisesti liikaa, vaikka toisaalta arvostan sitä, että isäni sentään pystyy myöntämään tehneensä väärin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onkohan kukaan vanhempi koskaan ikinä myöntänyt omaa surkeaa vanhemmuttaan lapsilleen? Olen kuulltu ja lukenut kymmeniä tarinoita psykoista hakkaajavanhemmista ja jopa hyväksikäyttäjistä, jotka sitten lasten aikuistuttua ovat "unohtaneet" kaiken ja ennemmin syyttävät omaa katkeraa lastaan hulluksi ja valehtelijaksi kuin kohtaavat sen, että ovat itse mokanneet tehtävänsä vanhempana? Onko kenelläkään kokemusta rehellisestä vanhemmasta tai anteeksipyynnöstä?

Epäilemättä on henkisesti rankkaa olla epäonnistunut vanhempi, mutta minusta on kauhean surullista, että jotkut eivät kypsy koskaan eivätkä kykene myöntämään virheitään.

Omat vanhempani eivät olleet mitään hirviöitä, mutta niin meilläkin lama-aikaan tavaroita lensi seinille ja alko maistui kun maailma ilmeisesti pelotti niin kovasti. Nykyään vanhempani lähinnä taputtelevat itseään ja toisiaan olalle, kuinka sitä oltiin niin hyvä äiskä ja iskä. Itse selvisin henkisestä romahduksesta ja ihan itse omin voimin ja opintojen ohella työssä käymällä hankin itselleni kunnon ammatin ja nyt menee hyvin. Vanhemmillani on sen asian kanssa aika vähän tekemistä, mutta kunniaa kyllä ottavat mielellään.

Mulla kävi niin, että isä erään kerran kyseli muutamia vuosia sitten, miksi olin teininä suljetulla osastolla ja halusin kuolla. Tiesi kyllä syyn, paskat kotiolot, mutta halusi kuulla minulta syyn. Muistaakseni pyysi ihan anteeksi sitä, ettei osannut olla vanhempi. Jotenkin yllätti. Ei se mikään kovin suora keskustelu ollut, ei olla koskaan aikaisemmin keskusteltu mitään tuollaista ja aikaisemmin isähän syytti minua kaikesta. Miten minä olen niin paska lapsi ja häpeää minua jne. Tajusin aikuisena, että isäni siirsi minuun omia tunteitaan ja traumojaan. Olin kyllä yllättynyt siitä, että halusi ja pystyi edes jollain tasolla myöntämään ja käsittelemään sitä, että oli ollut huono vanhempi. Tavallaan se kuului osana isän hyvästejä, hän on juonut todella itsetuhoisesti ja rankasti viime vuosina ja tehnyt hidasta itsemurhaa. Sanonut suoraan että haluaa kuolla. En tiedä miten paljon humalassa miettii omia tekemisiään. Ei olla juurikaan tekemisissä, koska hän ei koko minun lapsuuteni ja nuoruuteni aikana ollut millään tavalla kiinnostunut minusta ja minun elämästä. Aikuisiällä on aika mahdotonta rakentaa suhdetta uudestaan ihmiseen, joka suurinpiirtein vihasi sinua silloin kun oli lapsi. Paskoja muistoja on vain yksinkertaisesti liikaa, vaikka toisaalta arvostan sitä, että isäni sentään pystyy myöntämään tehneensä väärin.

Olet niin oikeassa viimeisessä kappaleessa, aikuisena on mahdoton enää luoda rakastavia välejä paskaan isään joka hakkasi ja nöyryytti, alisti ja v*ttuili koko lapsuuden ja nuoruuden.

Mun isä syyttää edelleen kaikesta minua, vaikka juuri samoin purki omaa vihaansa ja ongelmiaan lapsiaan hakkaamalla ja rääkkäämällä.

Sellanen 20v on mennyt ilman välejä mutta nyt kusipää ukko on 76 ja sairastunut. Ja NYT sit alkanut yhteydenotot ja käninä miten häntä pitäisi auttaa, hoitaa asioita, kuskata lääkäriin.

V*ttu mikä urpo. Ei se noin mene! En se vaan mene niin että 18v voi hakata ja kohdella lastaan kuin p*skaa, sit hylätä lapsensa koko aikuisiäksi (isä ei ole edes nähnyt lapsiani eikä ole pitänyt mitään yhteyttä 20vuoteen). Ja SIT ALKAA VAATIMAAN vanhuuden apua ja palveluksia.

Itsekäs ku*ipää se on ollut aina. Röyhkeä ja muista piittaamaton ja kuvytön ymmärtämään että ihmisiä ei voi kohdella paskasti ja odottaa itse apua ja palvelua.

Varokaa miutkin narsistien lapset. Saattaa alkaa vaatimusta pukkaamaan kun ikää tulee vanhukselle!

Up!

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Vierailija kirjoitti:

Muakin kiinnostaa miten paskiaisvanhemmat alkaa käyttäytymään vanhuksina? Marttyyri- ja syyllistämisvaihde silmään?

Tai sitten lapsensyyttelyvaihe. Usein nää vanhemmat jotka pilanneet omalla per*eilyllä suhteet lapsiinsa, sitten vanhainkodissa kertovat uhritarinaa - miten HE oli loistavia vnhempia mutta miten se LAPSI on paha ja julma kun hylännyt rakastavan vanhempansa.

Up! Tosi hyvä ketju!