Lue keskustelun säännöt.
Mikä sai sinut tajuamaan, että lapsuudenkotisi kasvuympäristö ei ollut ihan terve?
Lapsihan pitää herkästi omaa kasvuympäristöään normaalina, vaikka se ei sitä olisi, sillä hänellä ei ole muusta kokemusta eikä tietoa. Jos sinulla oli näin, niin mikä sai sinut tajuamaan, että ei tämä taidakaan olla ihan normaalia? Ja etenkin, jos tajusit vasta aikuisena, että lapsuudessa olikin jokin vialla, niin mikä herätti sinut siihen ajatukseen?
Kommentit (2084)
Olin jo lähemmäs kaksikymppinen kun viimein ymmärsin etteivät kaikki äidit käyttäydy marttyyrimaisen huonosti. Oikeastaan anoppini oli ensimmäinen äiti, jonka tavattuani konkreettisesti tajusin että äiti voi hymyillä ja ajatella positiivisesti eikä ainostaan manata huonoa elämäänsä. Ennen anoppini tapaamista kuvittelin että kaikki äidit ovat suljettujen ovien takana samanlaisia kuin omani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.
Minusta tuli sellainen etten kunnioita mitään auktoriteetteja enkä välitä tuon taivaallista mitä kukaan ajattelee tekemisistäni. Jaan ihmiset helposti kahteen kastiin; särkyneisiin ja niihin toisiin joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Minulla on laaja ystäväpiiri mutten ole koskaan luottanut kehenkään tarpeeksi että olisin esimerkiksi tehnyt lapsia hänen kanssaan, vaikka olen koko aikuisikäni ollut parisuhteissa. Minun on hyvin helppo poistaa ikäväluonteisiksi osoittautuvat ihmiset elämästäni enkä jää heitä kaipaamaan. Tietyllä tapaa olen myös perfektionisti, mutta muuten ilmeisesti minusta on tullut juuri päinvastainen kuin ylempi kirjoittaja.
Harvalla on täydellinen lapsuus. Toisilla silti parempi kuin toisilla. Häirintyneet vanhemmatkin voivat olla niin monella tavalla ja vaikeusasteeltaan hankalia.
Tajusin vasta keski-iässä, ettei ole normaalia kasvaa perheessä missä ei osoiteta hellyyttä, eikä näytetä tunteita. Koskaan ei halata, mutta koskaan ei riidelläkään.
En silti valita. En osaa näyttää tunteita vieläkään, mutta olisi ollut niin paljon pahempia vaihtoehtoja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Onkohan monellakin ollut tällainen möykkääjä isä/äiti, joka marttyyrinä kiukuttelee ja huutaa tahtonsa läpi? Meillä ainakin oli. Olisi mielenkiintoista kuulla millaisia teistä muista tuli? Minulla on ongelmana suorittaminen ja yritän koko ajan lukea millä mielellä muut ovat.
Minusta tuli sellainen etten kunnioita mitään auktoriteetteja enkä välitä tuon taivaallista mitä kukaan ajattelee tekemisistäni. Jaan ihmiset helposti kahteen kastiin; särkyneisiin ja niihin toisiin joiden kanssa ei ole mitään yhteistä. Minulla on laaja ystäväpiiri mutten ole koskaan luottanut kehenkään tarpeeksi että olisin esimerkiksi tehnyt lapsia hänen kanssaan, vaikka olen koko aikuisikäni ollut parisuhteissa. Minun on hyvin helppo poistaa ikäväluonteisiksi osoittautuvat ihmiset elämästäni enkä jää heitä kaipaamaan. Tietyllä tapaa olen myös perfektionisti, mutta muuten ilmeisesti minusta on tullut juuri päinvastainen kuin ylempi kirjoittaja.
Niin, ja alkuperäiseen kysymykseen vastaus on että ymmärsin jo kaksivuotiaana ja koetin hakea apua kertomalla raivoamisesta muille aikuisille. Ei se toiminut ihan siihen suuntaan kuin olisi pitänyt, vaan minut eristettiin jatkossa kaikista sellaisista aikuisista jotka eivät mielistelleet äitiäni ja haukkuneet minua hänen kanssaan. Kaikki normaalit sukulaiseni ovat aina suhtautuneet minuun sillä lailla ettei heidän mielestään selvästikään voitu olettaa että minusta olisi kasvanut kokonaan normaali niissä oloissa, he ovat olleet aina minua kohtaan paljon sallivampia kuin muita saman ikäluokan edustajia kohtaan suvussamme ja ikäänkuin kokonaan vailla odotuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun muutin kotoa pois opiskelemaan ja mielenterveyteni parani saman tien. En ollut edes tajunnut, minkälainen matalapine kotona oli. Olin koko ajan ahdistunut ja stressaantunut. Ei meillä koskaan mitään erityisen kamalaa tapahtunut, mutta ilmapiiri oli negatiivinen, katkera, häpeilevä ja jotenkin räjähdysaltis.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea isälle, jonka tahto oli laki ja joka möykkäsi ja kiukutteli jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Äiti oli heikko ja asettui aina isän puolelle, jos esim. sanoin vastaan kun hän oli saanut jotain tyhmää päähänsä.
Kaikki mitä tein oli aina jotenkin väärin. Kaikki kiinnostuksen kohteet ja harrastukset (paitsi isän valitsemat) oli sellaisia joille joko naurekseltiin, tuhahdeltiin, v*ttuiltiin tai väheksyttiin. Oireilin lukioikäisenä ihan ilmiselvästi, mutta vanhemmat eivät tarjonneet tukeaan. Huumoriani ei koskaan ymmärretty, kaikki mitä sanoin otettiin aina tosissaan. Tai jos esitin jonkin uuden tai omaperäisen ajatuksen (olen luonnostani puhelias, mutta kotona tämä tukahdutettiin aika tehokkaasti), minua vain mulkoiltiin. Olin kuulemma myös omahyväinen.
Pois päästyäni tajusin, että olen itse asiassa puuhakas, älykäs ja positiivinen nuori, mutta kaikki se oli kotona tukahdutettu kuoliaaksi ja koko lukion olin ollut kuin tahmassa kulkeva pahoinvoiva zombi. Myös lukion ilmapiiri oli ollut negatiivinen (pikkuinen syrjälukio). Yliopistossa sain vihdoin hengittää vapaasti.
Hmm, tämä kuulosti tosi tutulta. Olet siis joltain pieneltä paikkakunnalta kotoisin?
Itsekin olen ja olen tästä ilmiöstä jutellut muidenkin kaltaisteni kanssa: kuinka maaseudulla ja syrjäkylillä ei tahdo olla nuorille naisille elintilaa. Se on yhä pitkälle miesten maailmaa, jossa kaikkea tilaa, tekemistä ja tapahtumia säätelevät vanhat ja nuoremmatkin ukkelit. Älykkäät ja sivistyneet tytöt lähtevät karkuun heti kun pääsevät. Kotona heitä ei ymmärretä (jos kouluja käymättömät vanhemmat), mitään perittävää työtä, elämäntapaa tai hyödyllistä omaisuutta ei ole ja jos on, ne menee veljelle (esim. tuttu tilallinen teki sukupolvenvaihdoksen poikansa hyväksi, vaikka tytärkin olisi halunnut). Nuoret miehet on kaljaa kittaavia rasvalenkkareita ja töissä jossain raksalla, heistä ei ole tytöille vertaistaan seuraa. Vasta yliopistossa nämä tytöt puhkeavat kukkaan ja tajuat nimen omaan olevansa älykkäämpiä ja kehityskelpoisempia mitä heidän on kotona annettu ymmärtää olevan. Maaseudulla he ovat olleet vain tyttöjä, puoleksi näkymättömiä.
Aikamoinen tragedia monille, ainakin minulle.
Samaistun. Olin luova ja lukemisesta pitävä lapsi. Tulen duunariperheestä maalta, jossa arvostetaan kovaa työtä (jota siis ei voi olla taiteellinen tai akateeminen työ) ja etenkin naisella nuorena perheen perustamista.
Myöhemmin olen päässyt pikkupaikalta pois, opiskelemaan ja elämään omaa elämääni kuten parhaaksi näen.
Koen kuitenkin loputonta ulkopuolisuutta, alemmuudentunnetta ja huijarisyndroomaa akateemisessa maailmassa.
Lapsuudenperheessä ja paikkakunnalla olen myös vääränlainen, en tajua lisääntyä, ostaa omakotitaloa ja haihattelen vain, eikä tee oikeaa työtä.Tämä menee nyt hieman ohi ketjun aiheen, mutta kiitos tästä viestistä.
Olen kotoisin pohjoisesta pikkukunnasta ja kärsin ihan samanlaisista oireista: en tunne kuuluvani minnekään ja olen juureton ja epävarma paikastani maailmassa. Olen akateemisesti koulutettu, aika vasta valmistunut, mutta tunnen juurikin tuota ulkopuolisuutta ja minuakin vaivaa huijarisyndrooma. Yliopistossa opinnot sujuivat hyvin, mutta kaikki muu huonosti. Verkostoituminen, sosialiseeraaminen ym. En uskaltanut hakea harjoitteluihin, tutkimusavustajaksi, ylioppilaskunnan juttuihin ja tunsin olevani aivan eri maailmasta kuin professorit, en tullut heidän kanssaan toimeen vaikka yritin. Paikkansa löytäminen työelämässä takkuaa, teen tällä hetkellä 6kk pätkää.
Kotona olen ihan yhtä ulkopuolinen ja tunnen itseni ihan yhtä hölmöksi. Olen aina ollut vain se "tyttö" (minulla on kaksi isoveljeä) ja joskus mietin, muistaako minua edes kukaan perheeni ulkopuolinen. Veljillä on talot ja perheet ja rahaa (molemmat valmistuneet amiksesta) ja autot ja harrastukset ja voi kun ovat sitten hienoja poikia. Minä sitten olen se suvun musta lammas, jonka koulutukselle ja työlle lähinnä naureskellaan ja mielenkiinnonkohteille irvaillaan. Joskus voivotellaan, kun asun niin kaukana ja käyn niin harvoin. Mutta mitä minulle siellä metsän keskellä muka olisi? Kaverit on muuttaneet pois, kaikki miehet on juuri niitä pelkistä autoista ja kaljasta puhuvia tylsimyksiä, ainoat työmahdollisuudet ovat hitsari konepajalla tai hoitaja vanhustenkodissa. Ei kiitos.
Kaltaisiani on kai aika paljon. Väliinputoajatyttöjä maaseudulta, joiden kohtalo on joko akateemisen koulutuksen jälkeinen kurja pätkätyöura tai "ura" bensalenkkarin vaimona ja lasten äitinä, joka hyvällä tuurilla saattaa jopa saada lähikaupasta osa-aikatyön.
Ei tuo ole pelkästään maalaisten kohtalo. Akateemisia on muutenkin liikaa, eikä kaikkien koulutettujen akateemisten vanhempienkaan akateemiset lapset saavuta enää vanhempiensa elintasoa.
Ongelmasi taitaa olla enemmän itsetuntosi. Et ole, mitä vanhempasi tai lapsuudenperheesi on, vaan sinun tulee rakentaa identiteettisi omien saavutustesi varaan. Kaikki uusi tuntuu aina vieraalta ja oudolta. Kunnes muuttuu aikanaan arkiseksi.
Äiti löi jollain nahkaremmillä ja tarkoitus oli osua vissiin selkään/perseelle, mutta osuikin mua käteen. Jätti kämmenselkään/peukalonviereen pitkäksi aikaa punaisen jäljen.
Ensimmäinen ajatus oli se että ”voi ei, se on näkyvällä paikalla. Mitä mä sanon että mikä se on jos joku kysyy?” Seuraava ajatus oli että tämä ei voi olla normaalia.
Toinen oli kun isosisko oli lyönyt mua poskeen ja sain mustelman. En edes huomannut sitä mustelma tai pitänyt sitä lyöntiä suurena juttuna silloin, oli arvaamaton ja väkivaltainen tuo sisko muutenkin. Koulussa istuttiin kirkkaassa valossa ja yksi koulukaveri huomasi sen. Oli aidosti järkyttynyt kun kysyi että onko mulla mustelma naamassa ja mistä se on tullut? Leikin että huomasin sen vasta silloin ja sanoin että koira varmaan hypännyt tms. Silloin ajattelin että mun sisko ei saisi kyllä varmasti lyödä mua niin lujaa että saan mustelmia. Nyt tajuan että löydä ei saa ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joku jo aiemmin kirjoittikin että vanhemmille ei ikinä kelpaa mikään ja AINA haukutaan lapsia vaikka lapsi voittaa nobelin palkinnon.
Mullakin näin.
Vanhemmat kouluttamattomia tyhmiä duunareita, sivistymättömiä juntteja. Silti koko lapsuuden ja nyoruuden ja aikuisuuden ovat haukkuneet, sättineet ja arvostellet ja mikään ei ole kelvannut.
Tän takia oon ollut ylisuorittaja aina. Taistelin itseni lukioon ja maksoin kirjat siivoustyötä tekemällä (vanhemmat eivät maksaneet). Taistelin tieni yliopistoon suvun ensimmäisenä akateemisena, sekään ei kelvannut vanhrmmille, haukkuivat että täysin turha koulutus.
Sain työpaikan, etenin uralla, haukkuja tuli vaan työpaikoista. Etenin uralla kovin ponnistrluin, nyt olen johtaja ja mulla on satoja alaisia, olen firman johtoryhmässsä. Ei kelpaa tämäkään, kuulemma huono ja typerä työ ja saavat hävetä minua silmät päästään.
Puolisoni on DI, kuulemma typerä tutkinto ja huono työ ja surkea mies. Lapseni ovat fiksut ja kauniit, vanhempieni mielestä äpäriä ovat javatmaan jotenkin vammaisia, eivät halua tavata.
Rakentamamme OKT on ruma, homeessa, liian iso, huonolla rantatontilla, ei kelpaa.
Tyttärenä olen heille häpeätahra, kiityämätön kersa, huono lapsi.Kerrn joku sanoi mulle että ”olet saavuttanut ihan valtavasti urallasi onin ansioin, vanhempasi on susta varmaan ylpeitä” . Pillahdin itkuun silloin, sillä vanhempani eivät ole ikinä minusta ylpeitä. Ei, vaikka olisin presidentti, yk:n puheenjohtaja, suurfirman toimari. MIKÄÄN ei heille kelpaa, aina on syytä jatkaa arvostelua ja haukkumista. Esim joka kerta kun näkevät haukkuvat minut rumaksi ja lihavaksi (olen hoikka). On vasn pakko päästä nälvimään ja arvostelemaan, sättimään ja satuttamaan.
Tätä se on ollut mun koko elämän ajan.Sinunhan pitäisi kelvata ihan omana itsenäsi, sellainen mikä olet sisimmiltäsi, kun kuoritaan kaikki opiskelut, tutkinnot, työpaikat ja tittelit pois. Et siis kelpaa ilman näitäkään, oletan? Ihan kamalat vanhemmat. Lapsen pitäisi saada tuntea, että hän kelpaa hänenä itsenään ilman mitään ulkoista suoritusta. Sitä tunnetta et ole saanut ja siksi elämäsi on ollut suorittamista ja hyväksynnän hakua.
Olet oikeassa, omana itsenäni en varsinkaan kelvannut, ainoastaan joskus hetkisen jos toin kunniaa vanhemmille, vaikkapa voitin hiihtokilpailut. Mutta sitten taas ”liian hyvä” ei saanut olla, esim pärjäsinkin urallani hyvin ja se on täysi punainen vaate vanhemmilleni, siksi haukkuvat ja mollaavat.
Arvatkaa onko helppo kasvaa epäloogisessa perheessä ristiriitaisin vaatimuksin: itsenäsi et kelpaa vaan sun pitää menestyä asiassa x, y, z. Kuitenkaan et saa menestyä asioissa a, b, c. Tai saat menestyä mutta et liikaa. Tai pitää menestyä mutta ei liian vähää.Mikään ei ikinä ole kelvannut eikä tule kelpaamaan. Sen sijaan työtön juoppo elämänhallintaongelmainen veli on kelvannut vanhemmilleni aina”omana itsenään”. Kaikki mitä veli tekee on loistavaa ja kaikki mitä minä teen on hävettävää ja surkeaa.
Tiedän kyllä että 99% vanhemmista olisi ylpeä minunkaltaisesta lapseta ja niistä uutterista saavutuksiata mitä oon tehnyt. Mutta omille vanhemmilleni en kelpaa koskaan vaikkamitä tekisin.
Hyvin klassinen kultalapsi ja syntipukki -perhe ollut teillä. Vanhempasi tai ainakin toinen heistä on narsisti. Et voi ikinä saavuttaa vanhempiesi hyväksyntää, vaikka olisit astronautti. Omalla vanhemmallani oli tällainen lapsuus syntipukkina ja näkyihän ne traumat sitten omassa vanhemmuudessaan, vaikka parhaansa yritti niillä eväillä mitä sai.
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla on pitkään ollut lapsuuden jäljiltä päällä alistumisen tunnelukko. Kun se on alkanut purkautua, niin minulla on tullut väkivaltafantasioita minua pahoinpidelleiden vanhempien satuttamisesta. Onko muilla ollut tällaista?
Todellakin! Tekismieli antaa potut pottuina!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä mä tajusin jo ekoilla luokilla koulussa, että muiden kotona on erilaista. Meillä oli köyhä, pas*ainen ja juoppo koti.
Tajusin vasta 18-vuotiaana kun muutin pois kotoa, yhtäkkiä minut hyväksyttiinkin tällaisena kuin olen. Omassa yksiössäni oli mukavaa ja turvallista, töissä sain kehuja niin pomolta kuin työkavereilta työnteostani, vapaa-ajalla tuttavuudet saattoivat kehua jne.. Kukaan ei enää joka päivä lytännyt sitä kaikkea niin aloin vihdoin uskomaan ettei se menneisyys ollut minun vikani tai syytäni.
Lapsuudenperheessäni sain päivittäin kokea henkistä väkivaltaa, lähes päivittäin fyysistä väkivaltaa ja toisinaan myös seksuaalista väkivaltaa/ hyväksikäyttöä, mutta se oli minulle arkea joten uskoin perhettäni ja luulin että se kaikki on minun syytäni.
Koska olin vääränlainen niin heillä oli oikeus satuttaa minua, ja jos kertoisin siitä ulkopuolisille niin perheemme kuulemma hajoaisi. Näin jälkikäteen ajateltuna on hirveää tajuta että miten paljon lapsi rakastaa vanhempiaan vaikka he olisivat kuinka kamalia tahansa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sen tajusi jo nuorena, kun näki kavereiden perheiden toimintatapoja. Toisaalta hyvä, että tajusi, ettei se oma perhe-elämä ole normaalia, mutta kyllähän se pahalta tuntui nähdä sitä normaalia ja turvallista perhe-elämää, mitä ei itse ikinä tulisi saamaan.
Samoin. Häpesin valtavasti yh-äitiäni, hän on näitä jeesushumala-ihmisiä ja hörhöluokkaa. Hän puhui ja huusi "kielillä" Jeesuksen kanssa todella kovaa ja kuunteli täysillä edellämainittuun aiheeseen liittyvää musiikkia ja kaiken kukkuraksi asuttiin kerrostalossa. Talossa asuvat ihmiset karttoivat meitä. Koskaan ei voinut pyytää kavereita käymään. Oli tosi hienoa päästä joskus normaalien kotien kotiin yöksi. Tuntui mahtavalle kun kaverin äiti tarjosi iltapalaa jne. huolehti meistä lapsista.
Häpeän edelleen äitini toimintaa ja hän tuputtaa Jeesustaan joka mutkassa jokaiselle. En halua olla hänen kanssa missään tekemisissä, en halua sellaista painajaista omille lapsilleni edes esitellä.
Meillä ei ole koskaan ollut kotona väkivaltaa eikö alkoholin kanssa läträtty ja varmasti äiti yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsiaan.
Olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena, että meiltä puuttui täysin kannustus ja asioita aina vähäteltiin. En tiedä oliko tämä tapa yrittää jotenkin suojata pettymyksiltä? Esimerkiksi:
Sukulainen kysyy: ”no mitäs meinaat tehdä nyt lukion jälkeen?”
Minä: ”kerron hakevani yliopistoon (linjalle johon on vaikea päästä)”
Äiti: ”*naurahtaa ivallisesti/nolostuneena* noh katsotaan nyt...sen näkee sitten”
Olisin halunnut lukea pitkän matematiikan lukiossa, mutta sekin estettiin lannistamilla ”voi se on vaikea, en kyllä suosittele, ei sinun kannata!”
Pääsin haluamalleni linjalle, olen töissä matemaattisella alalla ja mielestäni elämässäni menee tosi hyvin. Silti, joka ikinen päivä, mietin että mulla on käynyt hirveä tuuri ja että olen täysin feikki ja sen kohta muut huomaa. Eli itsetuntoa ei ainakaan omassa kotona rakennettu, mitään ei kannattanut tavoitella ja kunnianhimoa ei saanut olla.
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei ole koskaan ollut kotona väkivaltaa eikö alkoholin kanssa läträtty ja varmasti äiti yritti parhaansa mukaan kasvattaa lapsiaan.
Olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena, että meiltä puuttui täysin kannustus ja asioita aina vähäteltiin. En tiedä oliko tämä tapa yrittää jotenkin suojata pettymyksiltä? Esimerkiksi:
Sukulainen kysyy: ”no mitäs meinaat tehdä nyt lukion jälkeen?”
Minä: ”kerron hakevani yliopistoon (linjalle johon on vaikea päästä)”
Äiti: ”*naurahtaa ivallisesti/nolostuneena* noh katsotaan nyt...sen näkee sitten”Olisin halunnut lukea pitkän matematiikan lukiossa, mutta sekin estettiin lannistamilla ”voi se on vaikea, en kyllä suosittele, ei sinun kannata!”
Pääsin haluamalleni linjalle, olen töissä matemaattisella alalla ja mielestäni elämässäni menee tosi hyvin. Silti, joka ikinen päivä, mietin että mulla on käynyt hirveä tuuri ja että olen täysin feikki ja sen kohta muut huomaa. Eli itsetuntoa ei ainakaan omassa kotona rakennettu, mitään ei kannattanut tavoitella ja kunnianhimoa ei saanut olla.
Meillä oli ihan samaa! Ujona ja herkkänä ihmisenä olisin kaivannut rohkaisua ja apua omien kykyjen hahmottamiseen. Sen sijaan sain kuulla tuollaista ”noh mutta sehän on tosi vaikeaa, ei varmaan kannata...” Muuten vanhempani oli rakastavia ja tunnelma perheessä hyvä. En siis usko, että äitini olisi tahallaan lannistanut, päin vastoin. Kai jokaisella on omat vajavuutensa vanhempana.
Noh, tämä meni jo off topicin puolelle, pahoitteluni. Hyvä ketju.
Mulla oli lapsesta asti suuri halua aina auttaa muita ja ajauduin lopulta sosiaali -ja terveysalalle. Opiskelujen aikana viimeistään huomasin, ettei lapsuuden kodissani kaikki asiat olleet lähelläkään "normaalia".
Minulla on kolme veljeä, joista kaksi on tällä hetkellä vankilassa. Molemmat ajautuneet rikolliseen elämään. Yksi veljistäni on alkoholisoitunut. En halua kertoa työpaikkaani sen tarkemmin, mutta olen päihdepuolella ja autan samanlaisia ihmisiä, mitä veljeni ovat. Aluksi itkin (vuosia), että miksen ole omia veljiäni onnistunut auttamaan, kunnes sain suuren oivalluksen, etten koskaan ole ollut veljilleni "ammattiauttaja", olen heillä ollut sisko. Ja siskona, varsinkaan sinä kilttinä pienenä tyttönä tai arkana nuorena en olisi koskaan voinut onnistua samaan, mitä nyt "aikuisena, kouluja käyneenä ammattilaisena".
Surullinen olen perheeni tilanteesta ja toivon heille kaikille hyvää. Läheisiä ei olla.
Itselläni on nyt oma perhe ja tässä perheessä minulla on hyvä olla. Olen mielestäni hyvä ja rakastava äiti ja haluan olla lapselleni sellainen tuki ja turva, millaista alkua en itse saanut. Jos jossain toivon koko sydämestäni onnistuvani, niin juurikin äitinä olossa.
Olen tajunnut, että mulla ei ole oikein minkäänlaisia muistikuvia meidän lapsuudenkodin arjesta. Sen sijaan hyvinkin tarkkoja ja lämpimiä muistoja päiväkodista on. Päiväkoti lienee ollut se turvasatama mulle. Isä oli siihen aikaan alkoholisti. En muista, että olisin koskaan todistanut väkivaltaa enkä itse ole sitä kokenut, mutta äitiä kohtaan sitä on ollut. Mua on varmaan kuitenkin yritetty jotenkin varjella asialta. Eli virtahepo olohuoneessa on ollut, ehkä siksi mä en muista juuri mitään ns. normaalista perhe-elämästä.
Olipahan vähän sekavaa, toivottavasti joku ymmärtää mitä tarkoitan.
Onpa meitä paljon! Eikö teitä kummastuta miksei näistä kerrota missään lehdissä? Miksei tehdä tutkimuksia? Miksei puhuta?
Kaikki saakelin perhelehdet on aina vaan täynnä sitä vaaleanpunaista huttua miten ihanat isovanhemmat suttaa / miten vanhemmat on elämän peruskallio / miten lapsuudenperhe kulkee rakkaana mukana /miten isovanhemmat paistaa lettuja ja hoitaa lapsrnlapsiaan.
Mun osaltanoi artikkelit on ”v.m.p.” Tuun oikeesti pahalle päälle niistä koskaEI KAIKILLA OLE NOIN! Miksei mun kaltaisesta lapsuudesta kirjoiteta ikinä? Miksei mun paskavanhempien tapaisista lapsenhakkaajista puhuta? Miksi paska lapsuudenkoti on TÄYSI TABU!?
Mä suorastaanVAADIN että meidän huonon lapsuuden omaavien ääni pitäisi saada kuuluviin!! Nyt meidät on lakaistu maton alle koska”mussun pussun rakastavat suukkoisovanhemmat aina auttaajoka perheessä”. V*tut auta... paskavanhempani ei edes tiedä mun lasteni nimiä...
Tämä menee nyt hieman ohi ketjun aiheen, mutta kiitos tästä viestistä.
Olen kotoisin pohjoisesta pikkukunnasta ja kärsin ihan samanlaisista oireista: en tunne kuuluvani minnekään ja olen juureton ja epävarma paikastani maailmassa. Olen akateemisesti koulutettu, aika vasta valmistunut, mutta tunnen juurikin tuota ulkopuolisuutta ja minuakin vaivaa huijarisyndrooma. Yliopistossa opinnot sujuivat hyvin, mutta kaikki muu huonosti. Verkostoituminen, sosialiseeraaminen ym. En uskaltanut hakea harjoitteluihin, tutkimusavustajaksi, ylioppilaskunnan juttuihin ja tunsin olevani aivan eri maailmasta kuin professorit, en tullut heidän kanssaan toimeen vaikka yritin. Paikkansa löytäminen työelämässä takkuaa, teen tällä hetkellä 6kk pätkää.
Kotona olen ihan yhtä ulkopuolinen ja tunnen itseni ihan yhtä hölmöksi. Olen aina ollut vain se "tyttö" (minulla on kaksi isoveljeä) ja joskus mietin, muistaako minua edes kukaan perheeni ulkopuolinen. Veljillä on talot ja perheet ja rahaa (molemmat valmistuneet amiksesta) ja autot ja harrastukset ja voi kun ovat sitten hienoja poikia. Minä sitten olen se suvun musta lammas, jonka koulutukselle ja työlle lähinnä naureskellaan ja mielenkiinnonkohteille irvaillaan. Joskus voivotellaan, kun asun niin kaukana ja käyn niin harvoin. Mutta mitä minulle siellä metsän keskellä muka olisi? Kaverit on muuttaneet pois, kaikki miehet on juuri niitä pelkistä autoista ja kaljasta puhuvia tylsimyksiä, ainoat työmahdollisuudet ovat hitsari konepajalla tai hoitaja vanhustenkodissa. Ei kiitos.
Kaltaisiani on kai aika paljon. Väliinputoajatyttöjä maaseudulta, joiden kohtalo on joko akateemisen koulutuksen jälkeinen kurja pätkätyöura tai "ura" bensalenkkarin vaimona ja lasten äitinä, joka hyvällä tuurilla saattaa jopa saada lähikaupasta osa-aikatyön.